maanantai 28. joulukuuta 2009

Menneen muistelua


Lempeästi puhalteli jouluinen tuuli mereltä päin, lempeästi lämmittivät auringon säteet vielä eilenkin. Tänään vuoroin sataa, vuoroin aurinko pilkahtaa pilvien lomasta. Aattona kävelimme vanhalle roomalaiselle sillalle katselemaan veden solinaa ja pärskeitä joen kivikkoisessa uomassa. Sitä ennen oli soitettu muutama pitkä puhelu Suomeen. Haikea oli mieli, piti silmiä kuivailla. Pari turkinkyyhkyä laskeutui tepastelemaan siihen ihan lähelle ja pyrähtipä joukkoon vielä kolme västäräkkiä. Jätimme ne etsimään joulu-ateriaansa hiekan seasta ja palasimme kotiin. Myöhemmin ajoimme vielä Carcassonneen. Kävelimme joen vartta iltapäivän auringossa koirien ulkoiluttajien joukossa heitellen sorsille vähän murusia joulun kunniaksi. Illan hämärtyessä kiertelimme myös vanhassa linnoituksessa, joka oli hillitysti valaistu ja lähes autio. Ihmiset viihtyivät paremmin värikkäästi valaistulla aukiolla, missä pyöri maailmanpyörä ja karusellit. Jäädytetty luistinrata oli täynnä vauhdikasta menoa, soitto soi, ei kuitenkaan joulumusiikki. Kojuissa myytiin kaikenlaista joulutavaraa, sekä syötävää ja juotavaa. Jätimme kaupungin valot ja palasimme kotiin omalle jouluaterialle. Joulupäivänä istuin ulkona lukemassa lahjaksi tullutta Paulo Coelhon kirjaa ”Voittaja on yksin”. Pienet kolmoset nujakoivat jaloissa ja esittivät kissa-akrobatiaa seinustan viiniköynnöksissä. Teimme myös perinteisen joulun kävelykierroksen. Tien varrella on puutarha, jonka mimosapuu on avannut ensimmäiset kukkansa aina joulun aikaan, niin nytkin. Talojen porteille oli ripustettu joulukoristeita, muoviset joulupukit kiipeilivät seinillä kohti parvekkeita ja ikkunoita. Joihinkin pääkadun varren ikkunoihin oli tehty seimi-asetelmia ohikulkijoiden ihasteltaviksi.
Pari vuotta sitten kun lapsenlapset olivat täällä joulunvietossa kävimme ajelulla kierrellen lähikyliä. Lapsille ja meillekin jäi erityisesti mieleen hirtettyjen joulupukkien kylä. Näytti siltä, että muoviset joulupukit oli ripustettu kaulasta roikkumaan parvekkeille ja ikkunoihin. Ennen joulua oli ollut kova myrsky, ehkä se oli aiheuttanut tuon ilmiön. Jälkeenpäin kun etsimme tietoa kylästä tuli mieleen, että olisiko kyseessä ollut jonkinlainen kylän asukkaiden hiljainen mielenilmaus. Aikoinaan kylän lähellä on sijainnut teollisuutta, mm. kultakaivos. Maaperään oli päässyt myrkkyjä, kuten arseenia ja syanidia. Ne tuhosivat kylän kaivot ja maaperän. Nyt teollisuuslaitokset ovat hävinneet, kultakaivos suljettu. Maaperää on yritetty puhdistaa, huonoin tuloksin. Alkuun palokunta on vienyt kylään veden. Nyt sinne on rakennettu uusi vesijohto. Lehden mukaan kylässä esiintyy enemmän keuhko- ja suolistosyöpää kuin muualla maassa.
Aattona kuuntelin netistä Yleä ja sen joululauluja. Täällä ei radiossa paljon joulumusiikkia kuulunut, vaan ihan muuta. Seuraavassa yksi suosikeistani.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Tänä jouluna

Tänä jouluna toivon joulurauhaa sydämiin.
Tänä jouluna sytytän kynttilän poisnukkuneille läheisilleni, joita kaipaan tähtien tuikkiessa joulun taivaalla.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Tanssin ja lukemisen taikaa




Viime lauantaina kävimme pitkästä aikaa Carcassonnen teatterissa. Siellä esiintyi tanssiryhmä la Compagnie Heyoka Pampa Argentina. Aivan uskomattoman vaikuttava 1½ tuntinen esitys argentiinalaista modernia ja perinteistä miesten esittämää malambo-tanssia la danse des gauchos de la pampa argentine. Ei mitään turhaa rekvisiittaa, vain lahjakkaat balettitanssijat, joilla rytmi veressä ja jaloissa. Soittimina puu- ja nahkarummut, kenkien ja lassojen rytmikkäät iskut lattiaan. Mikä huikea liikkeiden nopeus, hypyt, koko tanssin riemu. Valtava energialataus kiiri näyttämöltä katsomoon. Yleisö seurasi hievahtamatta henkeäsalpaavaa esitystä ja antoi sen päätyttyä myrskyisät suosionosoitukset. Tuntuu, ettei hengitys ole vieläkään tasaantunut ja sydän hakkaa rumpujen tahtiin. Kotimatkan lumisadekaan ei viilentänyt tunnelmaa. Argentiina-tietouteen tuli tangon, jalkapallon ja Evita Peronin lisäksi malambo. Energinen olo jatkui sunnuntaina niin, että tein kaikki tarvittavat jouluvalmistelut. Huomiseksi jäi vain possupalan ja porkkanalaatikon paistaminen. Eipä ole stressiä vaan iltaisin on voinut ihan rauhassa katsella Artelta tulleita Charles Chaplinin vanhoja iki-ihania filmejä.
Aivan toisenlaisissa tunnelmissa olen sanakirjan kanssa lukenut Christian Signolin kirjaa ”Les Noëls blancs”. Kirjan tapahtumat alkavat 1.1.1900 Puy-de-Dômen alueella lumen peittämillä vuorilla. Se on kertomus Barthèlèmyn perheen vaiheista päättyen vuoteen 1935. Elämä on ankaraa noilla karuilla seuduilla. Maailmanhistorian tapahtumat sivuavat perhettä. Varsinkin sen lapsia, jotka ovat kirjan alussa pieniä. Olen nyt lukenut kirjasta alle puolet ja nauttinut sen tunnelmasta, huolimatta perhettä kohdanneista järkyttävistä tapahtumista. Kirjassa on 445 sivua, joten saan vielä kauan olla Françoisin, Mathieun ja Lucien seurassa. Kun olen nuo viimeiset sivut lukenut, tarina jatkuu kirjassa ”Les printemps de ce monde”. Sen kirjan hankinnalla ei ole vielä kiirettä, ehkä ensi jouluna.







perjantai 18. joulukuuta 2009

Kissanpäiviä ja viranomaisten ideoita


Kolmoset pelastivat minut joulusiivoukselta muuttamalla asumaan siivoussankoon.
Eilen meillä oli viimeinen ranskantunti ennen joululomaa. Keskustelu rönsyili aiheesta toiseen, alkaen joulun vietosta Ranskassa, Englannissa ja Suomessa. Käsiteltiin myös aihetta, kuinka eri maissa muistetaan joulun aikaan laitoksissa ja sairaaloissa olevia vanhuksia. Kesken vakavan keskustelun opettaja purskahti nauramaan. Pyyteli vuolaasti anteeksi tirskumistaan. Kertoi sitten, että hän työskenteli aikaisemmin sairaalassa hoitajana. Joulun aikaan kaupunki halusi ilahduttaa sairaalassa makaavia vanhuksiaan ja niinpä kaupungin edustaja kävi jakamassa heille lahjat. Jokaiselle miespotilaalle hän antoi tupakka-askin riippumatta siitä polttiko tämä tai ei. Naisille taas ison suklaarasian, aika sopiva lahja esimerkiksi diabetes-potilaalle. Mutta niin ranskalaista……
Tuo virkamiesten lahjaidea ja TV:n uutisointi Kööpenhaminan ilmastokokouksesta jäivät kummittelemaan mieleeni ja aiheuttivat unen, jossa olin Sarkozyn kanssa juoksulenkillä jossain Pariisin puistossa. Erityisesti jäi mieleeni, että Sarkozilla oli jalassaan ruudulliset Reino-tossut. Unessa ajattelin, että kylläpä presidentti yrittää olla kovasti kansanmiestä ulkomaalaisen silmissä. Itse olin tyytyväinen vanhoihin lenkkareihini.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Kaupungin valot

Upeat on valot, silti olo on ristiriitainen. On niin paljon työttömiä, kodittomia ja muuten huono-osasia. Kuinkahan paljon hienot kaupungin jouluvalot heitä auttavat.

Kuvat saa suuremmiksi napsauttamalla hiirtä niiden päällä.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Joulupukki EI ole ruotsalainen!

Ranskalainen ja ruotsalainen tv-tähti (kuva löytyi netistä)


Aamulla oli auton tuulilasi jäässä. Onkohan se talven merkki, luultavasti. TV:n säärouva taisikin luvata vilpoisia ilmoja vähän joka puolelle Ranskaa.
Ennen tätä päivittäistä säätiedotusta TF 1:llä, maanantaista perjantaihin pyörii onnenpyörä-peli La roue de la fortune. On pyörinyt jo vuodesta 1986 lähtien, siis ilmeisen suosittu ohjelma. Juontajana toimii lyhyenläntä Christophe Dechavanne, kirjainluukkuja aukoo piikkikoroissaan lähes parimetrinen Victoria Silvstedt. Tämä puolituhma blondi on ruotsalainen missi 90-luvulta. Christophe samoin kuin tv-yleisökin naureskelee Victorian ranskankielen ruotsalaispainotteiselle ääntämiselle. Mekin, parhaat puhujat, tietysti sille hyväntahtoisesti hymähtelemme. Mutta ei paljon naurattanut kun Victoria varasti Suomelta Lapin ja joulupukin. Pelin neljännellä kierroksella on mahdollisuus voittaa matka johonkin tiettyyn maahan. Useimmiten se on jonnekin lämpimään kohteeseen. Mutta tällä kertaa kohteena oli Lappi, Rovaniemi ja joulupukin valtakunta. Kun Christophe esitteli kohdetta, Victoria julisti ”Niin, nämä kaikki, Lappi ja joulupukki ovat meillä RUOTSISSA”. Mitäh!!! Tilanteen korjasi kuitenkin matkan voittanut nainen, joka hihkui innoissaan ”Matkustan Suomeen joulupukin luokse”. Ähäkutti bimbo Victoria.
Automatkoilla meillä on auki radio Nostalgie. Lähes joka kerta sieltä kuuluu tämä maailman eroottisimmaksi sanottu laulu Je t'aime moi non plus esittäjinä Jane Birkin & Serge Gainsbourg.

http://www.youtube.com/watch?v=q1-sCA0vcUU

tiistai 8. joulukuuta 2009

Raotan salaisuuksien verhoa

Salaisuuksien verho


Sain lähes Nobelin palkintoon verrattavan huomionosoituksen, The 2009 Blogger Appreciation Awardsin, Kiitos, hpy!
Maksuksi tästä tunnustuksesta tulee kertoa seitsemän ominaisuutta itsestään, joten savolaisittain sil-vu-pa-plee( charabiaa, eli siansaksaa) .


1. Olen esiintynyt ranskankielisessä näytelmässä.
2. Yksi sisaristani asuu Australiassa Tyynenmeren rannalla
3. Puen sukan tai kengän aina ensin vasempaan jalkaan.

4. Olen maalannut ikoneita.
5. Pidän kävelystä talvisen meren rannalla.
6. Juon mieluummin puna- kuin valkoviiniä.

7. Minulla on huono kielipää.



Ja sama charabiaksi. Olkoon, ei sitä muut ymmärrä kuin villisiat.
Olen niin otettu tästä palkkiosta, että taidan pitää sen ihan itse.






lauantai 5. joulukuuta 2009

Sinivalkoista

Lunta on joskus täälläkin.
Isäni oli sodassa nuori luutnantti, äitini ilmavalvontalotta. He halusivat jättää tuleville lapsilleen vapaan isänmaan. Vaikka he joutuivat luopumaan kodeistaan Karjalassa, unelmat ja usko tulevaisuuteen säilyivät. Koti ja perhe perustettiin uuteen ympäristöön. Kuten niin monilla muillakin, lapsuuskodin menetys ja sodan arvet jäivät syvälle sydämiin. Kenties minäkin näillä vierailla poluilla jatkan vanhempieni evakkomatkaa.



Täällä soi Finlandia-hymni.


perjantai 4. joulukuuta 2009

Sänkyjuttu

Viime tekstissä mainitsin naapurini, madame L:n. Käytän hänestä vaikka nimeä Rose, koska puutarhanhoito on hänen intohimonsa. Kun aikoinaan muutimme tähän kylään, toivotti hän ensimmäisenä meidät tervetulleiksi. Vaikka Rosella on kädet täynnä työtä hoitaessaan kotona neliraajahalvaantunutta miestään, muistaa hän aina kysellä onko meillä kaikki hyvin, tarvitsemmeko apua. Mies on entinen poliisi ja yli 20 vuotta sitten loukkaantui vaikeasti vuorilla tapahtuneessa onnettomuudessa. Alkuun eloonjäämisestä ei ollut toiveita. Sairaalassa koneet hoitivat kaikki elintoiminnat. Elämä voitti kuitenkin ja kahden sairaalavuoden jälkeen hän pääsi kotiin. Kotisairaanhoidon henkilöstö käy heillä 3 kertaa päivässä, aamuisin pukemassa ja nostamassa hänet päiväksi pyörätuoliin, päivällä antamassa lääkkeitä pistoksina, iltaisin laittamassa vuoteeseen. Hengitys ja nieleminen on vaikeaa, siksi myöskään puhuminen ei enää onnistu. Fysioterapian avulla saatiin kaksi vasemman käden sormea toimimaan joksikin aikaa. Niillä hän pystyi pitelemään sivellintä ja maalaamaan tauluja. Työ oli hidasta ja vaati paljon Rosen apua. Nyt sormet eivät enää toimi. Luulisi, että kovat kokemukset ja jatkuvat kivut olisivat tehneet miehestä katkeran. Näin ei ole. Hän on uskomattoman valoisa ihminen. En tiedä mitä hänestä säteilee, mutta hänen luonaan on hyvä olla. Hän ymmärtää paljon enemmän puheistamme kuin moni muu. Hänellä on mainio huumorintaju.
Koska Rosella ei ole autoa, olemme luvanneet hänelle kuljetusapua. Eräänä päivänä hän sitten pyysikin puoliskoani kuljetuskeikalle. Kylässä asuva 95 vuotias leskirouva oli luvannut antaa hänelle vanhan parivuoteensa, kunhan Rose vain järjestää sen kuljetuksen. Rose ja puolisko ajoivat leskirouvan luokse, mutta totesivat, ettei sänky mahdu autoomme. Rose muisti kotipalvelun sairaanhoitajan uuden pakettimersun, siihen sänky sopisi. Sairaanhoitaja, vanhempi rouvashenkilö ilmoitti ajan, milloin homman voisi hoitaa sairaskäyntien lomassa. Sovittuna aikana kello 11.30 sairaanhoitaja, Rose ja puolisko olivat leskirouvan luona. Kadulta oli vielä pyydetty ohikulkenut mies auttamaan sängyn sijoittamista autoon. Puolisko joutui jäämään auton takaosaan sängyn ja seinän väliin.Rose ja sairaanhoitaja istuivat etupenkillä. Alkoi sade, leskirouva kipitti kotiinsa, ohikulkija jatkoi matkaansa. Mutta Mersupa meni lakkoon. Ei suostunut käynnistymään, kaikki ovet ja ikkunat lukkiutuivat. Sisäpuolelta niitä ei saanut auki. Kello oli jo 12, lounasaika, ei ristinsielua liikkeellä. Naiset hakkasivat ikkunoita ja kiljuivat apua. Eihän sitä kukaan kuullut. Joku kauempana kulkenut vilkutti heille ja meni menojaan, luullen, että madamet tervehtivät häntä. Ikkunat huurtuivat ja ranskankieliset kirosanat sinkoilivat. Ehkä auto kuuli muutaman suomalaisenkin voimasanan. Rosella oli huoli miehestään, sairaanhoitajalla seuraavasta kohteesta, kenelläkään ei kännyköitä mukana. Lopulta kadulle ilmestyi mies, joka huomasi naisten hädän ja avasi oven ulkoapäin. Ei malttanut olla heittämättä, että kyllä Mersun omistajat ovat ihan omaa luokkaansa kun eivät itse vaivaudu avaamaan autonsa ovia, vaan köyhän jalankulkijan pitää se heille tehdä.
Minäkin huolestuin ja läksin kylälle päin. Rose ja puolisko kävelivät vastaan, sairaanhoitaja oli mennyt kahvilaan soittamaan apua autolleen. Parin tunnin päästä auto olikin kunnossa ja pian Rosen pihassa. Menimme kantamaan sänkyä, veimme sen Rosen vierashuoneeseen.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Kohtasimme villin sian

Syksyisin vuorilla metsästetään ahkerasti villisikoja. Viinipelloilla ammutaan pienempää riistaa.Varsinkin viikonloppuina aseet paukkuvat joka puolella. Tapahtuu aika paljon metsästysonnettomuuksia. Viimeksi eilen vahingonlaukaus surmasi metsästäjän näillä vuorilla. Eipä tee mieli samoilemaan vuorille näitten pastismiesten maalitauluksi. Kävelemme lenkkimme mieluummin kanal du Midin, jokien tai järvien rantateillä, sekä asutusten läheisyydessä.
Naapurimme, madame L:n kanssa päätimme aloittaa viikoittaisen lenkkeilyn. Liikunnan lisäksi tulisi paikallistuntemusta ja kielilisä, bien sûr.
Tapasimme portilla. Ensin tietysti tervehdykset, eli poskien hipaisut molemmin puolin ja huulten maiskahdukset ihan oikea-oppisesti. Sitten ça va, eli kuulumiset puolin ja toisin, omat ja perheen, myös Suomessa asuvien. Madame L olisi halunnut näyttää mitä hän oli saanut aikaan puutarhassa, mutta ehkä mies vaikutti sen verran pitkästyneeltä, että madame muutti mielensä ja ehdotti puutarhan katselua vasta kävelyn jälkeen.
Matkamme suuntautui kylän vastakkaiselle mäntymetsäiselle rinteelle. L esitteli tien varrella olevia taloja ja kertoili niiden omistajista. Kurkisteltiin aitojen yli puutarhoihin, tervehdittiin vastaantulijat. Ylöspäin noustessa asutus harveni. Olimme juuri kääntymässä takaisin kun jähmetyimme kauhusta suolapatsaiksi. Tietä pitkin vastaan jolkutteli rottweilerin kokoinen nuori villisika. Oletimme sen pujahtavan tieltä pusikkoon meidät nähtyään. Vielä mitä, se tuli nuuskimaan meitä ja alkoi hyppiä kuten koira meitä vasten torahampaat välkkyen. Sieluni silmillä näin jo meidät villisian raatelemana tien varrella. Tarrauduimme vapisten L:n kanssa toisiimme. Tuntui, että sydänkin pysähtyy. Silloin paikalle tuli auto, joka pysähtyi kohdallemme ja kuljettaja kertoi, että villisika on tuon lähitalon lemmikki ja ilmeisesti karkumatkalla. Sian omistaja oli edellisenä syksynä metsästysaikaan ampunut sen emon ja ottanut orvon pikku possun lemmikikseen. Kun jalkamme taas alkoivat kantaa, marssimme L:n johdolla talon ovelle omistajaa huhuilemaan. Kohta ovelle ilmestyikin iso mustapartainen mies, sian omistaja. Tällä kertaa ei ollut kohteliaita tervehdysseremonioita, ainakaan L:n taholta. Tunnistin L:n uhkailuista pätkän epäkohteliasta sinuttelua tu es dans la merde (olet kusessa). Luultavasti muut puheet olivat samaa kategoriaa, koska mies näytti kutistuvan pieneksi ja nöyräksi anteeksipyyntöjä toistaen. Kun madame L lauhtui ja lopetti sättimisen, piiritimme yhdessä omistajan kanssa possua, joka iloisesti kirmaillen väisteli meitä. Kun saimme sen mottiin, hätistelimme sen sisälle. Nyt se ei enää ollut läheskään niin pelottavan näköinen kuin äsken. Muistutti vain nuorta vallatonta, leikkivää koiraa. Kotimatkalla päiviteltiin vielä tapahtunutta, puutarhakin jäi katsastamatta. Täytyy tunnustaa, että sydän teki muutaman ylimääräisen voltin moisesta kokemuksesta. Tähän asti on väistelty villisian metsästäjien luoteja. Nyt sitten väistellään villisikoja.
Kuvan otus ei ole kohtaamamme, tosin on saman näköinen. Tämä kuva löytyi netistä.

torstai 26. marraskuuta 2009

Tienvarren kukkia ja tiedotusta


Viime päivät ovat olleet lähes kesäisiä, kuten kuvistakin voi aavistaa. Mutta tänään TV:n sää-madame lupaili jo viilenevää. Atlantin matalapaineet ovat pikkuhiljaa lähestymässä meidänkin seutuja.
Kylässä on säilynyt toinenkin vanha perinne kuin se, että kirkonkello ilmoittaa lyönneillään kellonajan kahteen kertaan. Kylän keskustassa on kaikkiin ilmansuuntiin osoittavat vanhat kaiuttimet. Sieltä ei kuulu mitään muslimien rukouskutsuja, vaan ihan muuta. Kyläpoliisin toimenkuvaan kuuluu mm. liikenteen ohjaus koulun luona. Hän varmistaa, että lapset voivat turvallisesti ylittää kadun suojatietä pitkin. Poliisi lukee myös vesi- ja sähkömittarit. Kaiuttimella hän tiedottaa kyläläisille tärkeitä asioita, kuten mahdollisista kuolemantapauksista ja vainajan muistopalveluksista kirkossa, joistakin kunnan yleisölle avoimista kokouksista, veden tai sähkön katkaisemisesta, jätteenkuljetusauton aikataulun muutoksista jne. Nyt myös paikallinen kauppias ja torimyyjät käyttävät kaiutinta tuotteidensa ja hintojensa mainostamiseen. Varmaan ihan hyvä idea jakaa tietoja, mutta tekniikka pettää. Laitteen merkkiäänen pimputtelu herättää kuuntelemaan, että tulossa on tiedotus. Sitten tiedottajan ääni ”allo, allo”. Siinä vaiheessa eri ilmansuuntiin suunnatut äänet takertuvat toisiinsa ja kaikuvat yhtenä puurona, eikä sanoista saa mitään selvää. Tiedotus tulee kahteen kertaan. Kaiku vielä vastaa ympäröiviltä vuorilta. Aluksi luulin, että sijaintimme kylän laidalla estää selkeän kuulumisen. Mutta tilanne on sama keskellä kylää, ääni kuuluu vain kovempana. Onneksi näitä kuulutuksia on vain kerran tai pari viikossa. Kuinkahan monta tärkeää tietoa on mennyt ohi korvien.






sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Sunnuntain sanontoja

Kävelimme tänään myös näitä Aude-joen rantoja pitkin.

Olen opetellut ranskalaisia sanontoja, joita yritän heitellä puheeni joukkoon sopivissa ja tahattomasti myös sopimattomissa tilanteissa. Voihan olla, että osaa näistä käytetään vain kirjoitetussa tekstissä, osaa puhuttaessa.
Parhaillaan on hetki entre chien et loup ( koiran ja suden välissä) eli ilta on hämärtymässä. Uuden kuun sirppi on jo korkealla taivaalla, vuorten silhuetit erottuvat selkeinä punaiselta iltataivaalta. Sateisen aamun jälkeen pilvet väistyivät, aurinko pilkahti esiin. Me läksimme kuljeskelemaan lähikylässä järjestetylle kirpputorille. Moni muukin oli lähtenyt ja välillä tuntui kuin olisimme serrés comme des sardines. Ennen puolta päivää väki väheni ja pääsimme katselemaan mitä kaikkea oli tarjolla. Olisin ostanut mielestäni kauniin ja taidokkaasti tehdyn kukko-aiheisen kolkuttimen ulko-oveemme, mutta myyjää ei näkynyt mailla eikä halmeille. Meidän ovikellomme toiminta kun on vähän comme ci comme ça (niin ja näin). Kolkutin voisi korvata oikuttelevan ovikellon.
En saanut kirjoitettua edellistä lausetta loppuun, kun ovikello soikin. Ovella oli naapurin rouva, joka toi meille uuden sadon oliiveja ja palasen aivan ihanaa syntymäpäiväkakkua. Hän jäi keittiöön juttelemaan lähes pariksi tunniksi, kiitti lahjastamme (joka oli pullo viskiä ja kaunis orkidea) ja kertoi miehensä merkkipäivän vietosta. Niin moni oli muistanut syntymäpäiväsankaria. Ja minä pääsin briljeeraamaan oppimallani sanonnalla, että miehesi on connu comme le loup blanc (tunnettu kuin valkoinen susi). No, ainakin vertaukseni nauratti madamea.
Nyt on ulkona jo pimeää, edelleen kuun sirppi taivaalla tähtien ympäröimänä.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Marraskuun merkkipäiviä

Näillä vuorilla tuulee melkein aina. Koko marraskuun alun puhalsi tuima pohjoinen Tramontane. Täällä sitä sanotaan myös Cers-tuuleksi. Se jäähdyttää tehokkaasti ilman lähelle nollaa ja lennättää teräviä sadepisaroita. Paljon miellyttävämpi on Välimereltä päin henkäilevä Marin. Sen ansiosta on taas lämpimämpää, ulkomittari näytti päivällä + 17 astetta. Taas ruoho vihertää, myös kukkapenkkien rikkaruoho. Monet puut ovat pudottamassa lehtiään. Plataanien lehdet muodostavat ”kinoksia” jalkakäytäville ja ovat sateella liukkaita. Puut karistavat lehtiä melkein jouluun asti, jolloin varhaisimmat mimoosat alkavat jo kukkia. Toki paljon on ikivihreitä puita ja pensaita. Puutarhan hoitoa harrastava naapuri kertoi, että 25.11 Sainte Catherine on tärkeä päivä, koska "A la Sainte Catherine, tout bois prend racine". Vain sinä päivänä istutetut puut juurtuvat hyvin. Ei päivääkään aiemmin tai myöhemmin. Samana päivänä taitaa Suomessakin olla Katariinan päivä. En vain oikein usko, että silloin enää puita istutetaan. Ehkä vain kevätkukkien sipuleita. Niitä minäkin aion takaisin maahan piilottaa. Pienet kissakolmoset kun olivat löytöretkillään kaivaneet kukkapenkistä parikymmentä tulppaanien ja hyasinttien mukulaa.
Nukumme yleensä ikkuna auki. Tänään heräsin kylän kirkonkellojen lyönteihin. En ehtinyt laskea montako kertaa kello löi. Eipä hätää, muutaman minuutin kuluttua lyönnit toistuivat. Niitä oli yhdeksän. Oli jo valoisaa. Katsoin lehdestä, että tänään aurinko nousi kello 7.43 ja laski kello 17.24. Kirkonkellon ajan ilmoittaminen kahteen kertaan juontaa juurensa ajalta, jolloin ihmiset työskentelivät viinipelloilla, eikä heillä ollut kelloja. Ruoka-ajat olivat tärkeitä niin silloin kuin nytkin. Jos ei heti ensi kerralla ehtinyt laskea lyöntien määrää, uusinta auttoi tietämään oliko aika lähteä syömään tai joko työpäivä päättyi.
Viime viikon keskiviikkona Ranskassa oli yleinen vapaapäivä "Armistice 1918", eli ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä. Mekin osallistuimme tapahtumaan liittymällä kyläläisten kulkueeseen sodan muistomerkille. Kulkueen keulassa Ranskan lippuja kantoivat viime sodan neljä veteraania. Muistomerkillä määri piti puheen ja laski paadelle sinipunavalkoisen kukkaseppeleen. Myös koululaiset toivat pieniä kukkavihkoja ja kynttilöitä muistomerkille. Kylän urheat palomiehet seisoivat kunniavartiossa. Kahden minuutin hiljaisuuden jälkeen nauhalta kaikui komeasti marseljeesi. Määri kutsui tapahtumaan osallistuneet kylän baariin aperitiiveille. Emme viitsineet jonottaa baarin ovella vaan kävelimme luostarissa avattuun näyttelyyn. Esillä oli kylässä asuvien taiteilijoiden värikkäitä maalauksia. Toisaalta vähän jäi harmittamaan. Olisihan se pastis maistunut komeiden palomiesten seurassa.
Pieneen kyläämme ei possutauti ole vielä ehtinyt. TV-uutisista huomasin, että kaupungeissa joukkorokotuspaikkoina näyttivät olevan elokuvateatterit ja konserttisalit. Paljon parempi odotella vuoroaan lämpimässä katsomossa kuin jonottaa tuulessa ja tuiskussa.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Tule meille vaan, meillä leivotaan.....

Kylmän tuulisena marraskuun päivänä, jolloin sade rummuttaa huuruisiin ikkunoihin sitä haluaisi jonnekin kauas. Olisi mukava myös vähän herkutellakin. Jospa yhdistäisi nämä kaksiTunnelman luomiseksi voisi sytyttää muutaman tuikun tai kynttilän palamaan iltapäivän hämärässä. Sitten uuni lämpiämään ja kakun tekoon. Kun kakku on saatu uuniin voi sen kypsymistä odotellessa istahtaa kuuntelemaan ja katselemaan tätä videota. Kuvien mukana saavat ajatukset vaeltaa kauas, vaikka ihan Tiibetiin asti. Musiikki kantautuu uuniin ja yhdessä lämmön kanssa saa kakun paistumaan juuri sopivan meheväksi.
Ostin kauan sitten Tokion lentoasemalta japanilaisen Kitaron levyn. Olin menossa Australiaan ja matkalla pysähdyin vuorokaudeksi Japaniin. Oli tarkoitus viettää päivä Tokiossa. Mutta toisin kävi. Tokiossa oli keisariperheessä suuri juhla. Lentoasemalla virkailija sanoi, että juhlan takia turva- ja liikennejärjestelyt ovat niin mittavat, että ei kannata edes yrittää. Hän jatkoi, että lähistöllä on Naritan kaupunki, jossa kaunis puisto temppeleineen. Siellä ehtisi hyvin käydä ennen illan jatkolentoa Australiaan. Hän neuvoi myös mistä bussi kaupunkiin lähtee. Kaikki kilvet ja kyltit olivat japaniksi, mutta kyselemällä ja kolmen sanan varastolla retki temppelipuistoon onnistui hienosti. Koska juhlan takia oli vapaapäivä, puistossa oli paljon perheitä toinen toistaan kauniimmissa kansallispuvuissa. Sirot naiset ja pienet tytöt värikkäissä kimonoissaan, kukkia hiuksissaan olivat kuin värikkäitä perhosia. Aina kun kuulen Kitaron musiikkia, näen kauniin japanilaisen puiston ja sen lumoavat temppelit.
En ole aiemmin kokeillut tuota youtubea. Saapa nähdä toimiiko.

http://www.youtube.com/watch?v=QniUEBECN4I

Kuorrutettu ananas-porkkanakakku
Pohja:
3 munaa
2 1/2 dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja
1½- 2 tl leivinjauhetta
1- 2 tl kanelia
150 g voisulaa

3 dl hienoa porkkanaraastetta (Raasta hienoimmalla terällä 3-4 raakaa porkkanaa)
1 dl ananasmurskaa
Vaahdota munat ja sokeri. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi seokseen. Sekoita keskenään jäähtynyt rasva, porkkanaraaste ja ananasmurska, sekoita taikinaan. Kumoa taikina voideltuun ja jauhotettuun isohkoon vuokaan. Anna kakun kypsyä 180-200 asteessa noin 25 minuuttia. Laita musiikki soimaan ja ajattele sinisiä ajatuksia.
Kuorrutus/täyte:
100 g lähes sulaa voita
200-250 g Philadelphia, Mascarpone- tai jotain muuta maustamatonta tuorejuustoa
2-2½ dl tomusokeria
puristettua sitruunamehua maun mukaan tai/ja 2 tl vanilliinisokeria
Sekoita sulatejuusto ja voi notkeaksi. Lisää joukkoon tomusokeri ja sitruunamehu. Levitä kuorrutus jäähtyneen, halkaistun kakun väliin ja päälle.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Lintuja kissoja

Maantiellä ajellessa näkee kaikenlaisia vastaantulijoita. Nämä siivekkäät eläjät päättivät laskeutua tien vieressä olevalle viinipellolle juuri silloin kun me satuimme olemaan kohdalla.
Laskeutuessaan pitivät automme kattoa vessanaan. Arvata saattaa, että tämän pommituksen jälkeen kotiin päästyämme riitti auton pesua.

Eikö olekin söpön näköiset kolmoset. Tämä seurue marssi emonsa perässä parvekkeellemme ja jäi sinne asustelemaan pahviseen kotiinsa. Emo on ilmeisesti aviottomien lastensa takia kotoaan karkotettu kesy kotikissa, mutta poikaset ainakin toistaiseksi sähiseviä, purevia ja raapivia villipetoja. Ihmetellään ja odotellaan mitä näiden kanssa pitäisi tehdä. Viekö emo ne jonakin päivänä oikeaan kotiinsa vai jäävätkö tänne kesyyntymään niin, että ne saisi kiinni ja voisi viedä löytökissojen kotiin. C’est la vie.

































keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Mielikuvia

Kesän aikana vähäinen ranskankielen taitomme karisi lähes olemattomiin. Sama tilanne jatkui täällä kun puhuimme pelkästään suomea ystäviemme kanssa. Seurustelu ranskalaisten naapurien kanssa, lääkärissä käynti ym. oli pelkkää änkytystä ja sanakirjan selailua. Niinpä päätimme jatkaa kielen opiskelua viime vuotisessa paikassa. Liityimme mukaan ryhmään, jossa lähes kaikki muut ovat englantilaisia. Viime tunnilla keskustelun aiheena olivat stereotyypit kotimaistamme.
Ranskalainen: Hoikka monsieur baskerissaan, raitapaidassaan vahatuin viiksin Eiffel-tornin juurella patonki kainalossaan, kädessään pullo punaviiniä ja juustopaketti. Pieni siro mademoiselle sipsuttelee ranskalaisilla koroilla, jossain soi musette-harmonikka, romantiikkaa.
Englantilainen: Gentleman mustassa liivipuvussaan, päässä knalli, kainalossa sateenvarjo, tylsä ja pitkästyttävä, pitää viskistä. Lady pukeutuu tweediin ja villatakkiin. Englantilaiset juovat jatkuvasti teetä tai viettävät aikaansa pubissa olutta siemaillen.
Saksalainen: Tukeva mies, jolla on punaiset pyöreät posket ja punainen nenä. Päässään sulkahattu, henkselein varustetut nahkaiset polvihousut, polvisukat ja nauhakengät, toisessa kädessä iso tuoppi vaahtoavaa olutta ja toisessa makkara.

Mutta onko maailmalla mitään kuvaa suomalaisesta. Sitä jäimme miettimään. Yksi englantilaisista kyseli ihmeissään missä päin maailmaa Suomi on. Yritimme tarjota Ruotsin naapuruutta. Se oli hänelle yhtä tuntematonta aluetta kuin Suomikin. Sitten mainitsimme, että Venäjä on toinen naapurimme. Ahaa! Hän oli ollut kerran Itämeren risteilyllä ja käynyt venäläisessä satamakaupungissa Helsingissä. Miten kaunis ja puhdas kaupunki. Ihan toisenlainen kuin hänen mielikuvansa Venäjän kaupungeista. Totesimme hänelle, että hän oli käynyt Suomessa. Opettaja etsi vielä karttakirjan, josta löytyi vahvistus asialle. Toinen englantilainen tiesi enemmän, arveli, että suomalaiset, kuten useimmat skandinaavit ovat vaaleita ja sinisilmäisiä. Pitkä talvi tekee suomalaisista hieman alakuloisia, ujoja, syrjään vetäytyviä. Ehkä näin onkin. Onneksi suomalaisten ryyppäysmaine ei ole vielä tänne ehtinyt. Lisäsimme listaan vielä suomalaisten rakastaman saunomisen, sekä tietysti joulupukin.

Tulipa mieleen yksi tarina stereotyypeistä. Siinä ranskalainen, saksalainen ja suomalainen olivat viidakossa. Vastaan tuli elefantti. Ranskalainen katseli sitä ja aprikoi, millainen mahtaa olla sen rakkauselämä. Onkohan se uskollinen puolisolleen jne. Saksalainen laskelmoi miten paljon siitä saisi rahaa jos myisi sen. Kannattaisiko myydä kokonaisena vai paloitella osiin. Suomalainen katseli otusta alta kulmien ja tuumasi, että mitähän tuokin minusta ajattelee.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Ruskaa etsimässä

Vieraiden lähdettyä jäi haikea olo, eikä lähivuoren savupilvet ja palavat pensaat tunnelmaa parantaneet. Mustunut rinne oli lohdutonta katseltavaa.
Kypsyi ajatus viettää aurinkoinen päivä turistina. Kohteeksi valitsimme lähellä Espanjan rajaa puolentoista kilometrin korkeudessa olevan tekojärven nimeltä Lac de Matemale. Totesimme, että eipä tarvitse lähteä Lappiin asti ruskaa katselemaan. Kyllä sitä näkyi koko matkan ajan vuorilla tien molemmin puolin. Suurin osa kuvista on otettu tuulilasin läpi. Tie oli kapea ja mutkikas, joten ei voinut pysähtyä ja poistua autosta kuvaamaan. Paikoitellen tie kulki parin kilometrin korkeudessa, mutta lämmintä oli reilut 20 astetta. Talvella alue on suosittu laskettelurinteineen. Nyt alppimajojen ja hotellien ikkunaluukut olivat kiinni odotellen sesongin alkamista. Muita kulkijoita oli hyvin vähän. Rauhallinen ja leppoisa oli päivämme turisteina. Kertokoot kuvat lisää millaisissa maisemissa liikuimme.



















torstai 29. lokakuuta 2009

Syysmatka Suomesta Ranskaan

Gdynia
Onko siitä jo yli kuukausi kun lähdimme Suomesta kohti Ranskan kotia mukana kaksi ystäväämme. Matka sujui leppoisasti ilman suurempia seikkailuja. Kesäinen, tuuleton sää suosi kulkuamme niin maalla kuin merelläkin. Ensimmäisenä aamuna merellä kello neljä alkoi hytissämme yksi jos toinenkin kännykkä piippailemaan tervetulotoivotuksia vieraan valtion taajuuksille. Menihän siinä oma aikansa kunnes puhelimet löytyivät ja unenpöpperöiset omistajat saivat ne hiljaisiksi. Osa meistä nukahti uudelleen, osa taisi pysyä valveilla. Runsaan meri-aamiaisen nautimme kaikessa rauhassa puolityhjässä ravintolassa.
Laiva poikkesi iltapäivällä Puolassa Gdyniassa. Katselimme kannella kun laiva lipui isoon satamaan. Mies otti sataman nostureista pari kuvaa ja sen jälkeen kamera mystisesti katosi. Pyysin, että hän veisi kameran hyttiin mustaan laukkuuni. Hytissä olikin aika monta mustaa laukkua. Toinen ystävistämme osti laivalta vielä suklaata ja lakritsia. Viemisiä varten hänellä oli oma musta laukku. Sinnehän se kamera oli muovikassien väliin sujahtanut ja löytyi kun matkan päätyttyä laukkuja purettiin. Joka matkalla on jotakin kadoksissa, siihenkin alkaa tottua. Kameraa kaipailin vasta Kölnin nähtävyyksien kuvaamiseen, mutta siinä vaiheessa oli toivotonta mitään löytää auton takakontin kaaoksesta. Mustan laukkuni tyhjensin kahteen kertaan, mutta kamera ei siellä ollut. Naisten iltapäivä laivalla kului omien, lasten ja lastenlasten sekä ystävien kuulumisien merkeissä. Tulihan siinä käsiteltyä päivän politiikkaakin ja Herlinistä kirjoitettua Hesarin artikkelia. Mies ei saanut suunvuoroa, eikä jaksanut muutenkaan sinne tänne polveilevaa keskustelua seurata. Hän läksi kiertelemään laivalla ja löysi juttukaverikseen pariskunnan, joka oli matkalla talveksi Espanjaan. Naiskolmikkomme päätti kokeilla laivan peliautomaatteja ja tällä kertaa uhkapeli kannatti. Tuli 40 euron voittopotti, jolla ostettiin viiniä iltaruokailuun. Myöhemmin huomattiin eräässä salongissa hierova nojatuoli ja sitähän piti kokeilla. Eurolla luvattiin 3 minuutin hieronta, mutta tuolin hierontamekanismi jatkui ja jatkui niin, että me kaikki neljä saimme vuorotellen varttitunnin käsittelyn. Se olisi jatkunut vieläkin, mutta luovutimme tuolin jo muidenkin käyttöön. Illan päätteeksi hytissä heräsi keskustelu laivan tuloajasta Travemundeen. Onko se Suomen aikaa vai paikallista aikaa, moneltako laitetaan kännykät herättämään. Mies oli sitä mieltä, että herätys tulee hyvissä ajoin aamulla hytin radion kautta. Olisi varmaan tullutkin, mutta innokkaat matkaajat raplasivat taas kännyköitään niin, että aamuinen piippaussessio toistui seuraavana aamuna kello viidestä lähtien. Aamupalan syömiseen jäi runsaasti aikaa. Laiva saapui Travemundeen kello 8 paikallista aikaa. Olimme lähteneet Suomesta torstai-iltana ja nyt oli lauantai. Matka moottoriteillä eteni ilman mainittavia ruuhkia koska rekkoja oli liikkeellä vain muutamia. Köln oli tämänpäiväinen määränpäämme. Pysähdyimme vain kerran jaloittelemaan ja toisen kerran kahville. Toisen vieraamme poika asuu Kölnin keskustassa, josta kävimme hänet hakemassa mukaamme. Hän sai äidiltään muovikassillisen suklaata ja lakritsia. Nyt olisi ollut kameralle käyttöä. Sitä ei vain löytynyt ja niin jäi Reinin rannat kuvaamatta. Ajoimme noin 20 km Kölnistä etelään pieneen kaupunkiin, jossa asui saman vieraan serkku isossa talossaan. Vastaanotto oli hyvin lämmin, myös sään puolesta, asteita + 28 varjossa. Tulokahvit oli katettu pihalle suurten puiden varjoon. Äiti ja poika saivat rauhassa vaihtaa kuulumisiaan kun me toiset nautiskelimme puutarhan antimia suoraan puista ja pensaista, omenia, päärynöitä, mirabellejä, luumuja, vadelmia… Illan päätteeksi kävelimme läheiseen Gasthausiin syömään valtavat annokset tuhtia saksalaista liharuokaa. Mitä pitemmälle ilta kului sen äänekkäämmäksi alku-asukkaiden lystinpito yltyi. Vähän ennen puolta yötä saattelimme nuorenmiehen Kölniin menevään bussiin ja sitten pääsimme nukkumaan ison talon erillisissä vierashuoneissa. Olipa ylellistä.
Saksalaisen runsaan aamiaisen jälkeen kiittelimme ystäväämme vieraanvaraisuudesta ja läksimme ajamaan aurinkoisessa aamussa kohti Luxemburgia mukana iso pussillinen hedelmiä matkaevääksi. Luxemburgissa ajoimme pitkin Mosel-joen rantaa. Joen varret olivat täynnä viiniviljelmiä, ja pikkukylät seurasivat toisiaan joen molemmin puolin. Sunnuntaipäivän maisemien kauneus hiljensi matkalaiset, vain syvät ihastuksen huokaukset ja kuiskaukset kuuluivat vaimeina. Pysähdyimme tankkaamaan auton ja jaloittelemaan rantapuiston hiekkakäytävillä. Upeat kukka-asetelmat puistossa hehkuivat kaikissa kesän väreissä, pitkät jokiveneet lipuivat verkkaisasti joella. Joutsenet tulivat pyytämään makupaloja. Eihän meillä ollut niille mitään annettavaa, hedelmäpussikin syöty tyhjäksi. Pian joutsenet huomasivat rannalle tulleen ruokkijan. Ne käänsivät meille selkänsä ja uivat nopeasti paremmille apajille. Piti jättää satumaisen kaunis Mosel ja lähteä kohti Ranskaa. Thionvillessä siirryimme moottoritielle ja matka eteni Lyonin pohjoispuolelle. Sieltä löytyi viehättävä, rauhallinen motelli puiden siimeksestä. Huoneet olivat tilavat ylileveine sänkyineen. Vaikka edellisenä iltana olimme mässäilleet Saksan lihapatojen äärellä, niin piti taas mennä lähiravintolaan ja syödä koko menu Ranskaan tulon kunniaksi. Siis alkusalaatti, pääruokana maukasta ankanrintaa, vielä jälkiruoka ja kahvit. Tämän kaiken jälkeen unta ei tarvinnut kauan odotella.
Aurinkoinen oli seuraavakin matkapäivä. Matkamme eteni vuoroin moottoriteitä ja vuoroin plataanien varjostamia muita teitä. Pysähdyimme muutamalla näköalapaikalla oikomaan puutuneita jalkoja ja toki kahvillakin kävimme. Parikymmentä kilometriä ennen kotikylää poikkesimme supermarketissa ostamassa ruokatarvikkeita. Kotikylän kaupat kun ovat maanantaisin auki vain aamupäivällä. Kotiporttia avatessa totesin miten kuivuus oli polttanut ruohon ja pensaat rutikuiviksi. Miten vihreää kaikki oli ollutkaan Suomeen lähtiessä. Sisällä talossa oli miellyttävän viileää. Kannoimme tavarat autosta taloon, petasimme sängyt valmiiksi. Lämmitimme pikaruokaa mikrossa, avasimme pari pulloa viiniä, katoimme lautaset ulos parvekkeen pöydälle, sytytimme kynttilälyhdyt. Lämmin ilta pimeni, kuun sirppi nousi taivaalle, syttyivät etelän tähdet. Ihana tulla kotiin ystävien kanssa……..







torstai 22. lokakuuta 2009

Lisää liekkejä

Viime postauksessa surkuttelin kesällä palanutta lenkkipolkuni maisemaa. Enpä arvannut, että seuraavan kerran näin läheltä liippaa. Tämä Ranskan viikko alkoi dramaattisissa tunnelmissa. Kävimme maanantaina aamupäivällä ostoksilla Carcassonnessa ja kotipihalle palatessamme meitä kohtasi tällainen näky. Toki matkalla huomattiin, että vuorilla nousi aika tavalla savua, mutta että ihan näin lähellä. Vain muutaman sadan metrin päässä vastapäinen rinne oli tulessa ja osa siitä jo lähes kokonaan palanut. Onneksi navakan tuulen suunta oli poispäin kylältä, mutta samalla se edisti palon leviämistä vuoren takarinteelle. Välillä tuulen pyörteet toivat savun hajua meillekin. Seurasimme parvekkeelta tulipaloa lähes 7 tuntia. Koko ajan syttyi uusia palopesäkkeitä. Vaikka paikalla oli noin 100 palomiestä ja useita paloautoja, he eivät mahtaneet tulelle mitään. Vaikeakulkuiselle palopaikalle ei päässyt autolla, eikä jalkaisin. Miesten tehtäväksi jäi tulen leviämisen estäminen alueen asumuksiin.
Palo vaimeni vasta sitten kun neljä Marseillesta kutsuttua sammutuslentokonetta saapuivat paikalle. Ne tyhjensivät vesisäiliönsä sumuvaahtona liekkeihin aina uudelleen ja uudelleen. Välillä koneet poistuvat täyttämään vesitankkinsa Salagoun tekojärvellä. Yhäkin ihmettelen lentäjien taitavuutta kuinka he sukelsivat koneillaan savun seasta liekkejä hipoen pudottaessaan vesimassat juuri oikeisiin kohteisiin. Olen joskus tällaisen järven rannalla seurannut kun he harjoittelevat vesitankkien täyttämistä. Taitoa vaativaa syöksyä vuorten ympäröimän järven pintaan ja salamannopeasti takaisin ilmaan vesitankki täynnä. Illan pimetessä lennot piti lopettaa. Onneksi tuulikin vaimeni. Koko seuraavan yön palokunnat vartioivat paloaluetta. Kaikilla teillä vilkkuivat siniset paloautojen valot. Palanutta, aavemaisesti savuavaa rinnettä valaisivat palomiesten lamput ja siellä täällä loimuavat pienet palopesäkkeet.


Seuraavan päivän lehdestä luimme, että palo oli alkanut jonkun onnettoman kulottajan huolimattomasta tulenkäsittelystä. Tämä oli jo neljäs metsäpalo tänä kesänä näillä vuorilla, tällä kertaa myös lähimpänä kylää. Eilen alkoi toivottu sade ja jatkuu vielä nytkin.








































maanantai 5. lokakuuta 2009

Voi minun polkuni

Matka susirajan takaa tänne aurinkoiseen Audeen onnistui yli odotusten. Tosin moni miespuolinen myötäeläjä säälitteli sitä kun mies joutui kuuntelemaan kolmea matkaradiota yhtä aikaa tai seuraamaan yhden plus kolmen navigaattorin antamia ohjeita. Ehkä palaan matkan tapahtumiin myöhemmin. Nyt vain nautimme yhdessäolosta ystävien kanssa ja naapurien tapaamisista. Lisää Suomen vieraita saamme ensi sunnuntaina. Kuun lopussa vieraat lähtevät ja elämä palaa normaaliin uomaansa.
Lähivuorella oli palanut metsää lenkkipolkumme varrelta. Kuin olisi aavemaassa vaeltanut. Luonto kaipaa sadetta, mutta aurinko vain hemmottelee lämmöllään meitä pohjolasta tulleita

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Muistoja Välimereltä

Katselin äsken netistä merisää-ennustetta viikonlopulle. Ihan hyvältä näyttää, ei myrskyjä luvassa. Muistui siinä mieleeni muuan merimatka.
Tammikuussa 1983 matkustimme uuden automme kanssa pienehköllä Tassili-laivalla Marseillesta Annabaan Algeriaan. Aikataulun mukaan lähtöaika oli kello 12 ja saapuminen Annabaan seuraavana aamuna. Matkan hintaan kuului lounas, päivällinen ja seuraavana päivänä aamiainen. Söimme lounaan laivan ravintolassa ja katselimme kun Ranskan rannikko hävisi horisonttiin. Sitä en muista miksi meillä ei ollut omaa hyttiä vaan yövyimme couchettessa tuiki tuntemattomien algerialaisperheiden joukossa. Illansuussa avomerellä puhkesi talvimyrsky. Laiva koukki jokaisen aallon, nousi aallon harjalle ja putosi aallon pohjalle ryskyen ja paukkuen. Viereisen viinamyymälän kaikki viski- ja pastispullot putosivat hyllyiltä ja särkyivät. Sekä henkilökunta, että matkustajat olivat merisairaita. Vessat olivat jo ennestään tukossa. Lattialla loiski laidasta laitaan viskin, pastiksen, lasinsirpaleiden ja oksennuksen sekainen kuvottavan hajuinen aallokko. Laiva keikkui niin, että vuoroin pää, vuoroin jalat rysähtivät sängyn päätyihin. Ihmiset pelkäsivät, lapset ja naiset itkivät. Laiva kääntyi pois avomereltä ja otti suunnan kohti Italian rannikkoa. Uusi reitti kulki Italian rannikon sekä Korsikan ja Sardinian suojissa. Myrsky ei hellittänyt otettaan vaan sama ryske jatkui koko yön. Vasta aamun valjetessa jossakin Sisilian rannikon tuntumassa myrsky hieman vaimeni. Matka jatkui keinuen Tunisian pohjoisrannikkoa pitkin Annaban satamaan, jonne laiva saapui illan suussa. Edellisen illan päivällinen ja tämän päivän aamiainen jäi kattamatta. Tuskin kukaan niitä olisi pystynyt syömään. Viinat ja oksennukset kykeni joku siivoamassa vasta iltapäivällä. Viemärit olivat edelleen tukossa. Matkustajat, me mukaan lukien, hoippuivat kalpeina viimeisillä voimilla pois laivasta. Huomasin, että moni polvistui suutelemaan maata astuttuaan sen kamaralle. Allah oli pitänyt huolen omistaan, parista suomalaisesta ja heidän uudesta autosta.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Lähtölaskentaa syysmatkalle


On taas aika pakata laukut lähtöä varten. Mukaan kirjoja, sieniä ja puolukoita. Läksiäisiä on pidetty sukulaisille, ystäville ja naapureille. Moni on luvannut tulla meille Ranskaan käymään talven aikana. Kaksi ystäväämme lähtee mukaan automatkalle läpi syksyisen Euroopan. Saapa nähdä miten matka sujuu. Mies, jolla on valikoiva kuulo ja kolme kaikkitietävää naista. Heti matkan alussa vanhusten Big Brother. Yhteinen neljän hengen hytti kahdeksi yöksi. Kuka kuorsaa, kuka ei saa unta, kenellä liian kuuma, ketä paleltaa. Onkohan tulossa iloisten ystävysten sopuisan rattoisa matka vai hermoja raastava loputon piina. Kaikenlaisia legendoja on kuultu. Ensimmäiseen vaihtoehtoon luottaen tässä tavaroita kasailen.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Mokkulan armoilla

Oikutteleva kesäystävämme Mokkula päätti puolestamme, että on nettitauon paikka. Mikäpä siinä, olkoon tauko ja niin olikin. Nyt yhteys tuntuu taas pelittävän. Jopa niin hyvin, että epäilen sen tuoneen mukanaan tämän omituisen on-off-flunssan. Joka toinen päivä on kurja ja flunssainen olo, sitten taas päivä, jolloin kaikki on OK. Lääkitys on ollut perinteinen kuuma mehu ja särkypilleri, sohvalta käsin tilanteen seuranta. Mehun litkimiseen kyllästyneenä ajattelin vaihtaa juomaksi teen. Ani harvoin tulee teetä juotua ja sekin vähä oli päässyt loppumaan. Mutta löytyipä sentään pussillinen lahjaksi saatua Metsänpeikon lemmenjuomaa. Sitäpä tässä hauduttelen, lusikoin joukkoon rommihunajaa ja jään kuulostelemaan vaikutusta. Pitäisiköhän hoitoon lisätä vielä viina-terva-sauna-osio.

maanantai 31. elokuuta 2009

Syksyä kohti


Pihlajissa on paljon marjoja. Tietääköhän se vähä- vai runsaslumista talvea. Joka tapauksessa Ranskaan lähtö lähenee. Huomasin netistä tarjoushintaisen laivamatkan Helsingistä Travemundeen. Sama reitti kuin tulomatkalla toukokuussa. Täytyypä tarttua tarjoukseen ajoissa.
Monet vierailut on ohjelmassa ennen lähtöä. Pitäisi myös käydä poimimassa joulupöytää varten sienet ja puolukat. Ne kestävät ihan hyvin pitkän automatkan. Puolukat survottuna, sienet suolattuna. Jotain viemisiä olisi keksittävä Ranskan naapureille, ostettava divarista muutama kirja talvi-iltojen iloksi. Reilu kolme viikkoa jäljellä, se vilahtaa nopeasti.
Kesä meni niin, ettei muistettu paljon TV:tä katsoa. Kunnes viime viikolla eräänä sadepäivänä avasin telkkarin ja jäin heti koukkuun muutamaan sarjaan. Heti aamulla tulee kanadanranskalainen Emilien tytär, iltapäivällä Tohtori Finlay ja myöhemmin vielä Clarence Streetin lääkäriasema. Taitaa käydä niin, että joudun palauttamaan kirjastoon osan lainakirjoista lukemattomina.
Aamuisin järvi on ollut lähes tyyni. Aamusarjan jälkeen on usein lähdetty veneilemään. Olen innostunut soutamaan ja uistelemme pitkin ja poikin järvellä. Muutaman kerran on ollut kalaonneakin. Näillä matkoilla olemme myös soutaneet parin kilometrin päähän kurkkimaan kaislikossa asustavan joutsenperheen elämää. Valkosulkaiset vanhemmat ja seitsemän harmaata poikasta siellä uiskentelee.

lauantai 22. elokuuta 2009

Leipuri tuli taloon


Päivänä muutamana innostuin kitkemään kukkapenkkejä. Nousin työn tehtyäni oikomaan selkää. Huomioni kiintyi miesjoukkoon rannalla. Kovasti siellä kädet kävivät, taisi olla menossa kalajutut. Porukassa näkyi olevan meidänkin huushollin patruuna mustissa verkkareissaan… ja mitä ihmettä! Valkoiset kämmenenkuvat takamuksissaan. Syy selvisi kun marssin keittiöön. Näytti siltä kuin syksyn ensilumi olisi satanut keittiön lattioille ja pöydille. Kengänjäljet kokoa 44 johtivat ulko-ovelle. Ihan ensin laskin kymmeneen. Sitten yritin miettiä mitä oli tapahtunut. Jauhotetun työpöydän ja lattian lisäksi muita todistusaineita ei näkynyt. Pähkäilin mielessäni, lähtisinkö etsimään lumikolan ja jättäisin sen ovensuuhun vihjeeksi patruunalle vai ottaisinko pölynimurin ja imuroisin jauhoisen keittiön. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Keittiö oli taas kunnossa kun patruuna tuli sisälle. Ojensin hänelle vaateharjan kehottaen siistiytymään ulkona. Sitten kysyin, että onkohan meillä lumikolaa. Paljonpuhuva ” Höh” oli vastaus. Kun edelleen utelin mitä keittiössä oli tapahtunut, hän sanoi tehneensä leipätaikinan ja sen pitää olla nyt käymässä 12-18 tuntia. Sopiva paikka on pukuhuoneessa lämminvesivaraajan päällä. Siellähän taikina iloisesti kupli seuraavaan päivään, jolloin hän leipoi sen valmiiksi ja paistoi rautapadassa. Mainio oli tulos, makoisaa ja rapeakuorista. Seuraava taikinanteko oli ”vähälumisempi”, olinhan touhussa mukana reviiriäni puolustamassa. Osa vehnäjauhoista korvattiin, ohra- ja kaurajauhoilla sekä kaurahiutaleilla. Leivän maku parani entisestään. En tiedä vieläkään löytyykö meiltä lumikola.



maanantai 17. elokuuta 2009

Sadonkorjuun aikaan

Menneet ovat elokuun lempeän punaiset kuutamoillat. On saatu nauttia unohtumattomista illanistujaisista ystävien kanssa. Yhteisiä muistoja vuosikymmenten ajoilta, paljon iloista naurua, suunnittelua yhteisestä Pariisin matkasta ensi toukokuussa.


On kuljettu metsäpolkuja, poimittu vain kerta-annos marjoja ja sieniä. Ehkä myöhemmin säilötään vähän rouskuja ja puolukoita Ranskaan vietäväksi. Järvikin on meitä hemmotellut antamalla saaliiksi pienen kuhan silloin tällöin. Kesiimme on kuulunut käynti Retretissä. Niin nytkin. Mielikuvitusta kiehtoivat luolaston keraamiset, ufomaiset lapsihahmot. Päänäyttelynä oli Albert Edelfelt ja Pohjolan kesä, kaunista, kaunista…
Kesäinen päivä pimeni kun saimme suru-uutisen. Erään ystävämme elämä sammui tapaturmassa. Saattakoon valkeuden enkeli hänen sielunsa taivaan ikuiseen kotiin.



maanantai 3. elokuuta 2009

Paketti Ranskasta

Taas on simpukka tyytyväinen ja kiitollinen.
Sitä kun elää tarpeeksi kauan voi allekirjoittaa viisauden, että vanhuus ei tule yksin. Sukuperintönä ja laiskoista elintavoista johtuen on elimistöön kertynyt kolesterolia ja verenpainekin pysyttelisi ilman lääkkeitä suositusten yläpuolella. Vaikka kiireet ja työstressit ovat menneet menojaan niin nuo vitsaukset jäivät. Mutta eipä huolta, lääkitys on kohdallaan. Kun muutimme Ranskaan toivoin, että punaviini parantaisi kaikki vaivat. Ei se ihan riittänyt.
Aika pian KELALTA tuli ilmoitus, että emme kuulu enää sen piiriin vaan meidän pitää ilmoittautua Ranskan terveydenhoidon asiakkaiksi. Hieman kyllä jännitti marssia lähes kielitaidottomana ranskalaisen byrokratian kauhujutut mielessä Carcassonneen CPAM:n luukulle. Olimme varautuneet melkoisella nipulla papereita. Passien lisäksi meillä oli KELA:n lähettämä monikielinen lomake, ranskaksi käännetyt virkatodistukset, joissa oli kaikki tärkeät tiedot kuten äitini tyttönimi, ranskankieliset eläkelaitosten todistukset, ranskalaisen pankkimme todistus asiakkuudesta ja tärkeimpänä dokumenttina asuntomme sähkölasku. Kaikki sujui yllättävän helposti. Meitä palveli kaksi erittäin ystävällistä madamea. He tutkivat papereitamme ja ottivat niistä valokopioita. Ainoa puuttuva paperi, jota toinen heistä meiltä kyseli, oli oleskelulupa. Toinen oli kanssamme samaa mieltä, ettei sitä nykyisin enää tarvita. Kyselijä kävi vielä asiantuntijalta sen varmistamassa. Paperisota vei aikaa noin puoli tuntia. He kehottivat meitä valitsemaan kylämme neljästä lääkäristä omalääkärin ja kertoivat, että meille tulee postissa tilapäinen todistus ja myöhemmin sairausvakuutuskortti. Seuraavana päivänä menimme hieman jännittyneinä lähellä kylämme apteekkia olevan lääkärin vastaanotolle. Odotushuoneessa ennen meitä oli nuori äiti vauvansa kanssa. Ensivaikutelma tohtorista oli varsin myönteinen. Nuori, rauhallinen, kaunishymyinen naislääkäri. Samalla kun hän tuli kutsumaan edellisen potilaan sisälle hän tervehti meitäkin, jännitys katosi saman tien. Kun vuoromme tuli, vaikutti, ettei hänellä ollut mitään kiirettä ja saimme esitettyä asiamme. Hän teki saman tien tulotarkastuksen. Samalla kyseli kaikenlaista Suomesta ja kuunteli kärsivällisesti kun sanakirjan kanssa etsimme vastauksia. Kertoi pitävänsä Sibeliuksen musiikista. Hän kirjoitti minulle samat lääkkeet, joita olin jo Suomessa käyttänyt. Allekirjoitimme hänen kanssaan tarvittavat lomakkeet, jotka hän toimitti CPAM:lle. Tulotarkastukseen kuului myös verikokeita. Kun kyselin missä kokeet otetaan, selvisi, että hoitajalle soitetaan ja sovitaan aika jolloin hän tulee kotiini ja ottaa kokeet. Niin tapahtuikin. Tulokset tulivat sekä lääkärille, että minulle. Aikanaan saimme luvatun tilapäisen todistuksen ja noin vuoden odottelun jälkeen tuli postissa myöskin Carte Vitale. Kylämme apteekkari on tarkka siitä, että kaikki tapahtuu CPAM:n sääntöjen mukaan. Lääkäri voi kirjoittaa lääkkeet kahdeksi kuukaudeksi ja apteekista saa vain kuukauden tarpeen kerrallaan. Käyn siis lääkärissä noin kahden kuukauden välein ja apteekissa joka kuukausi. Lääkärin vastaanotolle ei tarvitse varata aikaa vaan voi mennä odotushuoneeseen ja odotella vuoroaan. Muistaakseni vain kerran jouduin odottelemaan vuoroani puolitoista tuntia. Silloin lääkäri tuli odotushuoneeseen ilmoittamaan, että hän on poissa jonkin aikaa, koska käy madame N:n kanssa ensin apteekissa ja leipomossa ja vie sitten autollaan madamen kotiin. Kaikki potilaat nyökkäilivät ymmärtäväisesti. Vierustoverini kertoi, että madame N. on 96-vuotias. Normaalisti hän kävelee kotiinsa, mutta oli nyt satuttanut jalkansa.
Vähän ennen Suomeen lähtöä kävin taas hakemassa reseptin lääkäriltä. Hän oli huolissaan kuinka pärjään kun saan vain kuukauden lääkkeet apteekista. Olin suunnitellut, että heti Suomeen tultuani yritän päästä yksityislääkärille (matkaa 70 km) kuten aikaisempinakin kesinä. Vuosi sitten yritin tilata kesäkuussa aikaa terveyskeskuslääkärille (matkaa 10 km). Ensimmäinen vapaa aika olisi ollut marraskuussa. En puhunut näistä hankaluuksista mitään lääkärille. Totesin vain, että varmaan pärjäilen. Hän mietti hetken ja sanoi, että sopisiko minulle niin, että hakisin nyt apteekista kuukauden erän, toisin sitten Carte Vitalen hänelle. Hän hakisi seuraavat erät apteekista ja lähettäisi ne postissa minulle Suomeen. Yritin torjua hänen ehdotustaan, liikaa vaivaa ja muistamista. Mutta hän totesi, että hän on minun lääkärini ja tämä on lääkärin määräys. Olisin mielelläni maksanut lääkkeet ja postikulut, mutta hän ei huolinut maksua. Totesi vain että katsotaan sitten syksyllä. Pari viikkoa sitten tuli postissa paketti, jossa oli kahden kuukauden lääkkeet. Nolotti, itketti ja nauratti. Mitä ihmettä osaisin viedä täältä hänelle kiitokseksi.
Merci beaucoup sinä iki-ihana madame OMALÄÄKÄRI.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Kesäpäivien kulkua

Nyt on simpukka tyytyväinen Suomen suvessa veden äärellä. Päivät kuin lapsuuden kesinä, aurinkoa, rannan hiekkaa linnojen rakenteluun, hassuja uimahyppyjä, päivänkakkaraseppeleitä, kiviä, jotka maalaamme eläin- tai peikkohahmoiksi, mansikoita torilta ja metsästä, suut sinisinä mustikoista - Simpukkamummo ja tytöt. Onkimista laiturilla, järveltä virvelöity komea hauki, makkaroiden grillausta, lettuja ja mansikoita – Simpukkapappa ja pojat.
Saunomista ja uimista, kesäiltoja aamuyölle ystävien kanssa, suomalaisia ruokia, takakontissa tuotuja ranskalaisia viinejä ja rommikirsikoita.
Täällä takametsissä voi lainata samalla kortilla kirjoja ainakin neljästä lähiseudun kirjastosta. Ilman ennakkovarausta löytyy aika paljon talven aikana ilmestyneitä uutuuksia. Niitä on tullut ahmittua. Ehkä liikaakin, koska kirjojen nimet unohtuvat sitä mukaa kun saan ne luettua. Tänään terassilla aurinkovarjon alla luin loppuun Anneli Vainion kirjoittaman ”Kotini on linnani”. Melkein kuin olisin Ranskan kotikylässä kesken kaiken käynyt. Kirja kertoo kirjoittajan elämästä pienessä kylässä Etelä-Ranskassa.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Järvi

Voi tuota järveä. Sen harmaita vaahtopäitä, rajujen sadepisaroiden vaahdottamaa pintaa, sinisten laineiden liplatusta, auringon tuhansien kultahippujen kimmeltävää leikkiä, sen pinnasta peilautuvaa sinitaivasta, valkeita poutapilviä, saaret vedessä ylösalaisin. Liian pian tulevat aamuiset usvaharsot, kellastuneiden puiden kuvajaiset.
Eilen uiskenteli tukkasotka osa löytyneitä poikasia mukanaan. Ohi kiitävä moottorivene sai ne pakenemaan kaislikon suojaan. En ehtinyt laskea montako oli jäljellä. Myöhemmin hämärässä kesäyössä jäin katselemaan punertavaa kuunsiltaa. Huomasin, että ensimmäinen tähti oli taivaalle syttynyt.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

On suuri sun rantas autius

Kesäämme on ilahduttanut pitkin rantoja uiskenteleva tukkasotka kuuden poikasensa kanssa. Olemme seuranneet miten poikaset kiipeävät emonsa selkään. Jonon viimeinen ei pysy selässä vaan kiepsahtaa veteen. Ui vikkelästi emon rinnalle ja nousee ensimmäiseksi jolloin nyt jonon hännillä oleva putoaa pois. Emo juttelee koko ajan ohjeita ja poikue vastaa visertäen. Tänään harmaalla järvellä hätääntyneen oloinen emo kierteli rantoja selässään vain yksi poikanen.
Luin päivän lehdestä, että lokit saattavat saalistaa näitä pieniä poloisia.
Jospa poikaset ovat piiloutuneet kaislikkoon ja emo löytää oman laumansa. Sitä toivon ja odotan, että huomenna perhe on täysilukuisena koolla.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Ranskalaisten visiitti

Tapailemme Ranskassa silloin tällöin suomalaispariskuntaa, joka myös asuu Auden alueella. Talvella tuli puheeksi, että heidän ranskalaiset naapurinsa ovat tulossa kesällä Suomeen. Muistin, että meillähän on oiva opaskirja Suomesta. Lainasimme heille Philippe Guicheteaun kirjoittaman kirjan Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande. Se on 10 vuotta Suomessa asuneen ranskalaismiehen lempeän terävä näkemys maastamme. Teksti kirjassa on sekä suomeksi, että ranskaksi. Ystävämme lukivat ensin itse kirjan ja antoivat sen sitten naapureilleen luettavaksi. Naapurit lukivat kirjan 3-4 kertaa ja antoivat sen edelleen Suomesta kiinnostuneille tuttavilleen. Ystävämme palauttivat kirjan hieman ennen meidän Suomenmatkaamme.
Viime viikolla eräänä helteisenä päivänä soitti suomalaisystävämme.
”Hei, olemme nyt näiden ranskalaisten kanssa lähteneet Heinäveden Valamosta ja voisimme parin, kolmen tunnin päästä pistäytyä teillä jos sopii”.
”Totta kai sopii, tervetuloa! Tulette siis ranskalaisten aperitiivi-aikaan. Katanko pöydän sen mukaan?”
”Ei mitään aperitiivejä , vaan jos mahdollista suomalaiset pullakahvit”.
Pitokokki, tosin taidoiltaan lähes olematon, minussa heräsi. Pakastimen tarkistus, löytyi esipaistettuja kaupan pullia ja puolukkamehua. Polkaisu kyläkauppaan, sieltä lämpimät karjalanpiirakat, pikkuleivät ja karpalo-kinuskijäätelö (kiitos kauppias, että näitä löytyy joka päivä). Kun vieraat saapuivat pullantuoksuiseen kotiimme, roskat oli lakaistu maton alle ja pöytä komeasti katettu vähän kolhiintuneilla astioilla.
Ystävämme olivat tulleet autolla Suomeen, ranskalaisnaapurit lentäen muutamaa päivää myöhemmin. Nyt he kiertelivät viidestään autolla eteläistä ja keskistä Suomea. Ranskalaispariskunta ja heidän aikuinen tyttärensä olivat ihastuksissaan kaikesta näkemästään ja kokemasta. Ranskalaiseen tapaan kaikki puhuivat yhtä aikaa. Tytär kertoi haltioissaan, että he olivat saunoneet mökillä Porvoon saaristossa. Hän oli käynyt saunasta kolme kertaa uimassa 11- asteisessa meressä. Madamen mielestä hän oli odottanut matkalta paljon, mutta koettu oli ylittänyt kaikki odotukset. Monsieur päivitteli mitä kaikkea ranskalaiset menettävät kun matkustavat lomillaan vain maihin, joissa puhutaan ranskaa. Heillä oli se etu puolellaan, että ystävämme puhuivat suomea ja ranskaa, sekä hoitivat kuljetuksen. Heidän ei tarvinnut ummikkona lähteä kyselemään tietä ujoilta suomalaisilta. Nyt he ovat jo Ranskassa ja kertovat kotikylässä eksoottisesta, kuumasta pohjoisen maasta, sen tuhansista järvistä, tien varren kukkaniityistä, ehkä myös kulinaarisista puolista……
Pullakahvit olivat succès. Etukäteen arvelin, että karjalanpiirakat ja puolukkamehu ovat ehkä liian vieraita makuja. Varmuuden vuoksi tarjolla oli myös appelsiinimehua ja vettä. Veikkasin väärin. Piirakat, pullat ja jäätelö maistuivat. Kun kerroin heille, että mehu on tehty luonnossa villeinä kasvaneista puolukoista, vain monsieur uskalsi sitä hieman maistaa. Vaimo ja tytär maistelivat varovasti mehua miehen lasista. Outo maku kuitenkin lumosi ja lopulta mehua kului kolme kannullista. Sen ansiosta vierailijat joutuivat ehkä matkan jatkuessa tutustumaan lähemminkin suomalaiseen luontoon. Mahdollisesti törmäämään itikoihinkin käydessään puskapissillä, koska näiden sivuteiden varsilta ei huoltoasemia vessoineen juurikaan löydy.
Valitettavasti seuraava kohde odotti jo heitä. Monsieur olisi mielellään lähtenyt järvelle kokeilemaan kalaonneaan, mutta ajatus piti hylätä. Jospa seuraavalla kerralla……

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Tulo Suomen suveen

Vilkuttajia tien varrella Saksassa
Tuhti oli eilinen iltaruoka läheisessä gasthausissa ja niin oli hotellin aamupalakin. Viihtyisässä aamiaishuoneessa odotti kauniilla astioilla katettu pöytä, vaasissa juuri poimitut kukat. Ystävällinen tarjoilijarouva toi molemmille oman kannullisen kahvia ja lautasellisen erilaisia leikkeleitä, kinkkuja, makkaroita, juustoja, keitettyjä munia. Korissa oli ainakin viittä lajia leipiä ja lämpimiä sämpylöitä. Pääsimme maistelemaan ruisleipääkin. Olihan pöydässä vielä hilloja, marmeladia, tuoremehua ja korillinen hedelmiä. Samaan aikaan oli aamiaisella muutama vanhempi saksalaispariskunta. Rouvilla hienot kampaukset, kultakoruja sormissa, ranteissa, kaulassa, yllään tyylikkäät jakkupuvut, herroilla solmiot kaulassa. Eivät katselleet pitkin nenänvartta nukkavieruja Suomeen menijöitä vaan ystävällisesti toivottivat hyvää matkaa.
Mikäpä oli körötellessä aurinkoisella autobaanalla. Suurin osa rekoista oli viikonlopun poissa liikenteestä, tie tuntui väljältä. Tosin tietöitä riitti koko matkalle, mutta eipä meillä ollut mitään kiirettä. Päivän ajomatka oli vain noin 400 km. Jonkin verran jonoja muodostui ennen Hampuria. Käännyimmekin Kieliin vievälle moottoritielle ja ohitimme Hampurin Elbe-joen alitse kulkevan tunnelin kautta. Poistuimme moottoritieltä Kaltenkirchenissä ja läksimme ajelemaan pikkuteitä kohti Travemündea. Jossakin kylässä pysähdyimme vähän jaloittelemaan. Ilmassa leijaili niin houkutteleva ruuan tuoksu, että piti lähteä sitä seuraamaan. Kello oli vasta 15 iltapäivällä ja meillä aikaa vaikka kuinka paljon ennen laivan lähtöä. Tuoksu tuli somasta pikku ravintolasta. Emäntä oli kastelemassa ovenpielen kukkapaljoutta ja houkutteli ystävällisesti hymyillen meidät sisään. Ravintola oli täynnä ruokailijoita. Vain yksi pöytä oli vapaana ja siihen hän vei meidät. Pari tuntia myöhemmin ateriaan tyytyväisinä ja kylläisinä jatkoimme kävelyämme katsellen hyvin hoidettuja pihoja ja niiden värikkäitä kukkaistutuksia.



Travemünde

Ajelimme Travemündeen pitkin rauhallisia, lehtipuiden varjostamia teitä. Ennen satamaan menoa pysähdyimme pariksi tunniksi katselemaan rantakadun elämää. Kadunvarren sisä- ja ulkokaupat olivat auki. Kiertelimme niissä tutkimassa tarjontaa, istahdimme katukahvilaan cappuzinolle ohikulkijoita, veneitä ja pikku laivoja katselemaan. Ilta viileni auringonlaskun jälkeen, joten ajoimme sataman lähtöselvitykseen laivaan pääsyä odottelemaan. Vähän ennen keskiyötä pääsimme laivaan ja hyttiin 8. kannelle nukkumaan. Aamuyöllä noin kello kolme havahduin siihen kun laiva lähti satamasta. Käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen kunnes piti lähteä aamiaiselle ennen ravintolan sulkeutumista. Matkustajia laivalla oli aika vähän, ei tarvinnut jonotella syötävää hakiessa. Ravintola oli laivan keulassa, sieltä näkymät rannattomalle, aurinkoiselle ja tuuliselle merelle. Samassa pöydässä istui Saksassa asuva suomalaisrouva. Vertailimme kokemuksia vierailla mailla asumisesta kunnes ravintola suljettiin. Aamupalan jälkeen kävelimme aurinkokannella, mutta tuuli oli sen verran vilpoista, että piti mennä sisätiloihin. Laivan myymälästä ostin dekkarin ja sen parissa välillä torkahdellen hytissä sujui meripäivä.
Ilta merellä

Illalla katselimme auringonlaskua mereen olutta siemaillen ja ajettua matkaa arvioiden. Matka halki Euroopan oli sujunut hyvin ilman suurempia kommelluksia. Kuljettaja ja kartanlukija olivat vielä sovussa keskenään. Ainoastaan navigaattori sai tällä kertaa miinuspisteitä. Niin hyvin kun se oli meitä opastanut aikoinaan Barcelonassa hotellin etsinnässä. Eilen hotellia hakiessa se oli ohjannut meidät keskelle viljapeltoja ilmoittaen, että olet saapunut päämäärään. Missään ei näkynyt yhtään taloa, vielä vähemmän hotellia. Siinä vaiheessa suljimme laitteen ja siirsimme laukkuun alimmaiseksi.
Seuraavana aamuna varhain laiva lipui peilityynellä merellä Helsingin satamaan. Alkoi kesä Suomessa.






maanantai 29. kesäkuuta 2009

Matkan maisemia

Joutsenia Moselilla
Suomen matkoilla olemme usein yöpyneet Nancyn lähitienoilla. Myös viime syyskuussa Suomesta palatessamme, jolloin aamulla hotellin pihassa olleen auton ikkunat olivat jäässä. Päivällä matkan aikana lämpö kipusi kuitenkin + 30 asteeseen. Aina on muka niin kiire, ettei ehdi pysähtyä kaupunkia katselemaan, niin nytkin. Rekkojen loputon virta imaisi meidät mukaansa. Moottoritie kulkee sillalla läpi kauniin Metzin kaupungin. Tielle näkyi vanhoja kirkkoja, puistoja, rauhallisesti virtaava Mosel-joki. Thionvillen luona poistuimme moottoritieltä ja matka jatkui pitkin Moselin rantoja kohti Saksaa. Ranska jäi taaksemme kun ajelimme joen Luxenburgin puoleista rantaa. Molemmin puolin jokea jyrkät rinteet olivat viiniköynnösten peitossa. Pienet kylät joen rannoilla, jokilaivat, vedessä lipuvat joutsenet, aurinkoinen kesäpäivä, antoivat varsin romanttisen kuvan tuosta alueesta. Eräässä kylässä pysähdyimme lounaalle rantaravintolaan. Onneksi olimme jo lopettelemassa pääruokaa kun läheisellä remontissa olevalla joen ylittävällä sillalla alkoivat hiekkapuhallustyöt. Koko tienoo oli pian harmaan hiekkapölyn peitossa. Rannan ravintolat tyhjenivät nopeasti asiakkaista. Aika outoa toimintaa sillankorjaajilta juuri parhaaseen lounasaikaan.
Saksalaismetsää
Ravistelimme päältämme enimmät hiekat ja ajoimme Luxenburgista pitkin idyllisen kauniita ja rauhallisia teitä Saksaan. Edelleen läpi kumpuilevien lehtimetsien Blankenheimiin, jonka jälkeen alkoi taival rekkojen seassa moottoritiellä A1. Oli perjantaipäivä ja ajattelimme, että tiet voivat olla hyvinkin ruuhkaisia, että joutuisimme seisomaan jonoissa tuntikausia. Yllättävän hyvin matka kuitenkin eteni. Jonkin verran kulkua hidastivat tietyöt, jolloin liikenteellä oli käytössään vain yksi kaista. Jossain vaiheessa menoa hillitsi rankkasadekuuro. Lukuisten moottoriteiden risteykset ja suurkaupunkien liittymät aiheuttivat jonoja, jolloin ajettiin vauhtia 2 km/t. Kölnin jälkeen moottoritie kulki varsin kauniiden metsämaisemien halki. Ainakaan tämän tien näkymissä ei ollut merkkiäkään Ruhrin teollisuusalueen saastesumuista, joista jo ammoisina kouluaikoina puhuttiin. Lähes koko matkan ajan oli 130 km/t nopeusrajoitus, jota melkein kaikki näyttivät noudattavan.
SadekuuroMünsterin ohitettuamme poikkesimme moottoritieltä pienemmille teille yösijaa etsimään. Saksalaiset viettävät mielellään viikonloppuja maaseutuhotelleissa ja huoneen löytyminen voi olla työn takana. Niin oli nytkin. Koluttiin ainakin kolmen kylän hotellit, ennen kuin huone löytyi. Meille olisi kelvannut vaatimattomampikin huone ja sänky mihin päänsä kallistaa. Ilta alkoi jo hämärtyä ja takana oli noin 600 ajokilometriä, jäädään tähän. Ilmava, tilava supersiisti huone ja seuraavan päivän aamupala olivat matkan luksusta, myös hintansa puolesta. Illan päätti tuhti saksalaisateria kera kelpo oluen. Kevyt kuorsaus hukkui pihan lintujen sirkutukseen ja matkaajat olivat täydessä unessa kaivautuneena pehmeiden untuvapeittojen ja tyynyjen syliin.


Saksalaishotelli 29.5.09