keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Yllätyksiä

Lauantai ennen joulua. Serkkuni oli Aix-en-Provencessa kahden viikon kielikurssilla ja tuli yllätysvierailulle kurssin jälkeen. Hän pääsikin heti junamatkalla käyttämään oppimaansa kieltä ottaessaan selvää muuttuvista, puuttuvista ja myöhästelevistä junista. Iloisesti naureskellen hän kertoili matkakokemuksiaan iltayöllä jäätävän kylmällä ja tuulisella asemalaiturilla. Mukavaa, rentoa yhdessäoloa, juttelua, paljon naurua, kaupungin jouluvaloja, vierailu viinikellarissa. Liian pian paluu jäiselle ja tuuliselle asemalle ihmistungokseen. Yli vuorokauden kestävää jännitystä siitä pääseekö juna lumiseen ja jäiseen Pariisiin, vieraamme sieltä lentokenttäkaaokseen ja kotiin jouluksi. Mikä helpotus kun aamuyön tunteina tuli tekstiviesti: ”Suomessa, kaksi yötä jouluun! Vive la France!”

Perjantai, jouluaatto. Maassa rauha, puolisoilla hyvä tahto ja vointi jouluaterian jälkeen, lähdössä jouluyön messuun. Tietokoneen ruudulle ilmestyy ranskankielinen sähköposti. Ystävä 30 vuoden ja Välimeren takaa ilmoittaa: ”Ensi sunnuntaina lennän Marseilleen ja tulen sieltä teille junalla”. Lumihiutaleita leijuu navakassa tuulessa puolisoiden päälle kun astelevat kirkkoon. Kansaa on kylmässä kirkossa normaalia vähemmän, silti mieltä ylentää kirkon holveihin ja sieltä yötuuleen nouseva " Jouluyö, juhlayö". Eikä ketään haittaa vaikka yksi joukosta laulaa sitä suomeksi.

Sunnuntai joulun jälkeen. Lento Algeriasta on laskeutunut Marseilleen aikataulun mukaisesti. Junamatka tälläkin tulijalla oli täynnä muutoksia ja myöhästelyjä. Taas iltayön hetkiä jäätävän kylmällä ja tuulisella asemalaiturilla. Laukku täynnä tuliaisia, tuoreita appelsiineja ja mandariineja, oliiveja, herkullisia taateleita kilokaupalla. Edellisestä tapaamisesta on kulunut lähes 20 vuotta, mutta kukaan ei ole yhtään muuttunut vai onko kuitenkin. Yli 10 vuotta kestänyt sisällissota ei voi olla jättämättä jälkiä, vaikka kuinka sen yrittäisi unohtaa. Emme käsitelleet aihetta vaan kaukaisempia yhteisiä muistoja 80-luvun alkupuolelta. Tietysti vajavainen kielitaitomme asetti omat rajoituksensa, mutta puhetta tärkeämpää oli lämmin yhdessäolo. Saattelimme illan suussa vieraan Lyonin junaan aurinkoisella, yllättävän lämpimällä asemalaiturilla. Osa miehen perheestä asuu Ranskassa ja heitä kaikkia hän meni vielä tapaamaan. Saimme kutsun Algerian kevääseen. Matkan toteutusta jäimme harkitsemaan.

herkullisia taateleita


**********************************************************************

torstai 23. joulukuuta 2010

Haiku

Simpukan sydän
ystävät teille hyvää
joulua laulaa.



 
 
                                       *****************************************

tiistai 21. joulukuuta 2010

Barcelonan visiitti


Kaikki taivaan tähdet ja puolikas kuuta valaisivat tietämme kun puskimme vaitonaisina vastatuuleen aamulla kello viisi, viiden asteen pakkasessa. Punainen samettikassi heilui iloisesti välissämme. Apteekin eteen oli kertynyt pirteästi sirkuttava naisjoukko, miehet seisoskelivat taaempana. Katulampun alla vaihdoimme poskisuukot tuttujen kanssa, muille murahdimme aamukäheät bonjourit. Samalla hetkellä iso bussi tuli paikalle. Ripeästi kassit tavaratilaan, matkustajat paikoilleen. Mukaan ilmoittautuneet olivat paikalla, joten auto läksi 5 minuuttia etuajassa. Muutaman minuutin kuluttua huomaavainen kuljettaja sammutti matkustamon valot. Viimeisetkin takapenkin sirkuttajat vaikenivat ja jatkoivat kesken jääneitä uniaan lämpimässä autossa. Niin nukkuivat toisiinsa nojaten myös suomalaispari. Nukkuivat sikeästi yli 2 tuntia kunnes heräsivät ihastelemaan välimeren aalloista nousevaa punaista aurinkoa. Pian tietä reunustivat jo Pyreneiden metsäiset rinteet. Ison auton kulku oli tasaista. Rekka toisensa jälkeen ohitettiin kolmikaistaisella moottoritiellä. Kokenut kuljettaja kertoi tien varren nähtävyyksistä. Kahvitauon paikka oli huoltoasemalla lähelle Figueres-kaupunkia, jossa vuosia sitten kävimme tutustumassa Salvador Dali-museon hämmentäviin taideteoksiin.


Aamun pakkaslukemat olivat vaihtuneet + 12 asteiseen päivänpaisteeseen kun saavuimme Barcelonan keskustaan. Siellä autoon nousi espanjalaisittain ranskaa puhuva Antonio-opas. Pieni pullea mies, pitkä punamustaraitainen kaulaliina kaulan ympärillä, mikrofoni ja pieni vahvistin varmistamassa, että jokainen kuuli selostuksen, myös muut kulkijat kaduilla ja toreilla.
Matka jatkui pitkin leveitä puistokatuja, joiden varrella komeilivat tunnettujen vaatemerkkien putiikit. Näkyi myös kuuluisa kävelykatu La Rambla, sekä toinen toistaan komeampia kaupunkitaloja.
Auton matkustamo oli aika korkealla, joten sieltä oli hyvä näkyväisyys. Eräässä risteyksessä punaisissa liikennevaloissa ihmettelin viereiselle kaistalle pysähtyneen henkilöauton kuljettajan omituista touhuilua. Itsensäpaljastaja-señor siellä polvet paljaana esiintyi. Sen nähtävyyden olisi voinut jättää näkemättä.
Onneksi valot vaihtuivat ja ajoimme mäelle nimeltään Montjuïc, jossa kilpailtiin vuoden 1992 olympialaiset. Kiertelimme hienosti rakennettua aluetta ja sieltä korkealta saimme ihailla jalkojen juuressa näkyvää 1.6 miljoonan asukkaan kaupunkia.

Pueblo Espanol
Seuraavaksi bussi pysähtyi muurien ympäröimän espanjalaiskylän, Pueblo Espanolin komealle sisäänkäynnille. Siisti ja rauhallinen paikka, jossa huomio kiinnittyi komeiden rakennusten lisäksi puissa kypsyviin appelsiineihin. Niiden katveessa olevassa ravintolassa oli meille järjestetty lounastarjoilu. Kaikki matkamme ateriat ja erilaiset sisäänpääsymaksut sisältyivät matkan hintaan. Saimme tutustua varsin moniin katalonialaisiin erikoisruokiin. Päivittäin nautimme aamupalan lisäksi kaksi, vähintään kolmen ruokalajin ateriaa viineineen.

Päivien ohjelma oli tiivis ja paljon oli nähtävää. Kävelyä kilometreittäin, jatkuvaa rappujen nousemista ja laskeutumista. Jo ensimmäisenä iltana, kun vihdoin tulimme kaupungin ulkopuolella olevaan tyylikkääseen hotelliimme, jalat ilmaisivat vastalauseensa moisesta rääkkäyksestä. Silti olivat seuraavana aamuna valmiit uuteen koettelemukseen.
Park Gûel

Puiston alkuasukas
Seuraavan päivän ensimmäinen kohde oli varsin erikoinen katalonialaisen arkkitehdin Antoni Gaudín suunnittelema Parc Guëll puisto, joka sijaitsee myös korkealla kukkulalla. Alue on mäkinen ja kasvillisuus on valittu kestämään ilmaston kuivuutta. Puistossa on erikoinen sadan pylvään sali, jonka kaikki pylväät ovat vinossa. Kuvatuin kohde on ehkä mosaiikkikoristeltu salamanteripatsas. Näköalatasanteelta voi katsella yli Barcelonan merelle saakka.


Sagrada Familia 
Sagrada Família on Antonio Gaudin keskeneräiseksi jäänyt mestariteos Barcelonan keskustassa. Temppeliä pidetään modernin arkkitehtuurin yhtenä tärkeimmistä saavutuksista. Gaudi työskenteli sen parissa yli 40 vuotta kuolemaansa asti. Temppeli valmistuu ehkä vuoteen 2050 mennessä.
Kaupungin keskustan läpi kulkeva La Rambla on tunnetuin vuorokauden ympäri elävä, puiden reunustama kävelykatu. Liikkumattomina seisovat maalatut ihmispatsaat onnistuivat säikäyttämään kulkijan iskemällä silmää hänelle.

Joulukojun asiakkaita

Kyllä kelpais minullekin
Joulu- ja ruokatorit tavara- ja väripaljoudellaan houkuttelivat kulkijaa poikkeamaan lähemmäksi. Joulutorilta ostin muutaman pienen santon-hahmon viemisiksi Rose-naapurin seimirakennelmaan.

Lounaan jälkeen Antonio meni omille teilleen ja bussi vei matkaajat pieneen Mataron kaupunkiin. Jätti joukkomme itsenäisesti tutustumaan paikalliseen joulutoriin ja suureen seiminäyttelyyn. Bussin mentyä Ilmeni, että tori ja näyttelytila aukenisivat vasta myöhään illalla. Saimme kolme tuntia ylimääräistä aikaa pienessä tyhjässä kaupungissa, missä kaikki kaupatkin olivat kiinni. Myyntikojut oli peitelty isoilla kankailla, seimimessutalon ovet tiukasti kiinni. Joukkomme hajaantui kiertelemään kujia ja katuja. Seuraamme liittyi muutama pariskunta ja pari iloista rouvaa, joiden mielestä tilanne oli varsin hauska. Istahdimme puiston penkille ja jouduimme keskustelun kohteeksi. Osa väestä oli käynyt Suomessa, ihan Sodankylän filmijuhlilla asti. Erään miehen lapsenlapset olivat kierrelleet Suomessa ja norjassa koko kesänä. Kysymyksiä tuli joka puolelta. Piti puhua jo käsillä ja miltei jaloillakin. Onneksemme läheinen vaatekauppa aukeni ja seuralaisemme siirtyivät sinne. Me poistuimme katua eteenpäin. Nyt on oluen paikka, tuumasi mies ja astui ensimmäiseen tupakansavuiseen baariin. Teimme tilaukset. Kiireinen tarjoilija heitti pöydälle tilaamani vermutin ja miehelle ison lasillisen tummaa nestettä. Totesin, että enpä ole ennen nähnyt noin tummaa olutta. Mies maisteli lasistaan ja totesi juoman olevan kylmää punaviiniä. Olisi ehkä etukäteen pitänyt katsoa sanakirjasta mitä olut on espanjaksi.

Kaikki tulivat hyvissä ajoin odottamaan bussia. Korvaukseksi menetetyistä nähtävyyksistä bussi teki ylimääräisen pidennetyn kaupunkikierroksen pitkin värikkäästi valaistuja katuja. Kovin jouluisiksi ei oikein osannut mieltää cancan-tanssijoita ja knalleja.

Cancan valot
Vielä iltaruokailun aikana saimme vastailla Suomea koskeviin kysymyksiin. Mm. onko Suomi kuningaskunta. Moneen kertaan jouduimme toistamaan, että Suomessa on naispresidentti ja naispääministeri. En tiedä uskoivatko kuulijat meitä, koska sanoivat, että menkäähän pienokaiset jo nukkumaan.

Viimeisenä matkapäivänä liikuimme sataman ja meren läheisyydessä, lähtölounaskin koostui meren herkuista. Ihan liian pian piti jättää merinäkymä ja nousta bussiin kotimatkaa varten.

Me teemme lähtöä, voi hyvin, veljemme meri! Me otimme hiukan hiekkaasi, hiukan sinistä suolaasi, hiukan äärettömyyttäsi, hiukan valoasi. Ja hivenen suruasi.
(Katkelma Nazim Hikmetin runosta Jäähyväiset merelle.)
Iltayön paksu pilvikerros peitti taivaan kun vastatuulessa nousimme kotimäelle vältellen tien penkalle jäätynyttä talven ensilunta. Punainen samettikassi ei paljon heilunut. Olihan sinne kertynyt kaikenlaista painavaa ja särkyvää. Edellisenä yönä oli ollut lähes 10 pakkasastetta. Sisämittari näytti +7 astetta. Vasta tunnin kuluttua riisuin takkini.

                      *****************************************************

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Talvimatkailua




Ensi tiistaina aamulla kello 5.30 linja-auto lähtee apteekin edestä kyydissään 30 kolmannen iän kerholaista, joista kaksi on suomalaisia muukalaisia, loput 28 ranskalaisia alkuasukkaita. Matkan kohteena ovat Barcelonan välkkyvät jouluvalot ym. nähtävyydet.
Tämä muukalainen ihmettelee kuinka saa itsensä ylös sängystä 4 tuntia ennen heräämistä. Säätiedotus lupailee mahdollisia lumikuuroja. Muukalainen näkee itsensä TV:stä viime aikoina tulleissa kuvissa, joissa riittää lunta, liukkautta ja kaaosta moottoriteillä. Jonoja, jotka eivät etene mihinkään suuntaan, santarmit kantamassa matkustajille vettä ja patonkia. Jos se ihme kuitenkin tapahtuu, että pääsemme Barcelonaan, taskuvarkaat onnistuvat viemään lompakkoni, vaikka kuinka hyvin sen kätkisin.
Ihana lähteä reissuun kunnolla peloteltuna.

                         ********************************************************

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Miljoonia kirjeitä


Kahlaisinko hakemaan joulukuusen piikkisten tulimarjapensaiden takaa

Hohtavat hanget, lumiasuiset kuuset, porovaljakko kuopii innokkaana lunta, valmiina matkaan. Lumi pöllyää ja joulupukki vilkuttaa iloisesti matkan alkaessa. Seuraavaksi joulupukki katselee merelle laivan kaiteeseen nojaten. Nyt näkyy aurinkolasein varustautunut punanuttu säkki selässään tallustelemassa viiniköynnösten reunustamaa polkua. Hän astuu sisään postitoimistoonsa Libournessa, ranskalaisessa pienessä Dordogne-joen varrella olevassa kaupungissa. Toimistossa työskentelee noin 60 kielitaitoista pukin sihteeriä, jotka avaavat eri puolilta maailmaa tulleita kirjeitä.
Ranskan television kanava FR 2 on tehnyt pienen ohjelmanpätkän aiheesta. Postitoimistoon tulee vuosittain yli miljoona kirjettä ja noin 150 000 sähköpostia lapsilta. Toiminta alkoi 60-luvulla kun postivirkailija lajitteli joulupukille ilman osoitetta tai osoitteella Pohjoisnapa, tulleita kirjeitä. Pitääkö kirjeet palauttaa tekstillä ”Ei asu täällä”. Se tuntui aika tylyltä joulupukkiin uskovia lapsia kohtaan. Niinpä virkailija avasi kirjeet ja kirjoitti joulupukin vastauksen niihin kirjeisiin, joista löytyi lähettäjän nimi ja osoite. Jos oikein ymmärsin, joulupukille lähtevän kirjeen voi Ranskassa pudottaa postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Vastauksina kirjeisiin toimistosta lähtee vuosittain satoja tuhansia erityiskortteja, joissa on joulupukin leima.
Sihteerit lukivat otteita lasten kirjeistä. Lahjatoiveet ovat melko samanlaiset ympäri maailmaa. Hellyttävin oli pienen ranskalaispojan kirje. Siinä hän kirjoitti, että ei tarvitse itselleen mitään, mutta jos joulupukki löytäisi erityispitkät tikapuut. Niitä pitkin poika voisi kiivetä antamaan suukon taivaaseen menneelle isälleen.
Lähetys päättyy kuvaan, jossa väsyneet porot ja pulkassa nuokkuva joulupukki palaavat lumisiin Lapin talvimaisemiin.
Ohjelman jälkeen kurkistin Lapin Pajakylän postitoimistoon. Sinnekin tulee vuosittain lähes miljoona kirjettä lapsilta 184 maasta. Vastauksen sieltä saa noin 43000 lasta. Kirjeissä yhä useampi suomalaislapsi toivoo enemmän yhteistä aikaa vanhempiensa kanssa. Kunpa joulupukki pystyisi täyttämään tämän toiveen.


                        *****************************************************






lauantai 4. joulukuuta 2010

Pieniä otuksia





Harmaana, talvisen kylmänä sadepäivänä voi viihdyttää itseään laittamalla tulen takkaan. Paksut pyökki- ja tammihalot palavat kauan ja lämmittävät ihanasti kunnes hiillos hiipuu ja lämpö katoaa. On mukava kääriytyä pehmeän skottiruutuisen matkahuovan sisään ja kaivautua nojatuoliin takan eteen. Olen jo monen viikon ajan silloin tällöin lukenut Anna Gavaldan kirjaa Lohduttaja. Kirja alkaa olla puolessa välissä, enkä ole oikein vieläkään päässyt sinuiksi sen kanssa. Kyllä minä sen vielä luen loppuun, kun Suomesta asti sen tänne toin. Tosin unohdun tuijottamaan tuleen pitkiksi tuokioiksi. Tulen liekeissä ja veden aalloissa on jotain samaa. Niitä vain jää katselemaan. Siirryn taas kirjan henkilöiden pariin. Charles, 47-vuotias arkkitehti on juuri saapunut ensi kerran farmille, jossa nuori Kate ja hänen erikoinen lapsilaumansa asuvat. 






Lukeminen keskeytyy kun huomaan mustan otuksen liikkuvan lattialla tuolini vieressä. Tumma pieni skorpioni, samanlainen, jonka tapoin sänkyni viereen joku aika sitten, on tullut takan luokse lämmittelemään. Tällä kertaa en anna paniikin iskeä. Ihan rauhallisesti haen kameran pöydältä ja otan kuvan otuksesta, joka on pysähtynyt takan lähelle. Päätän hakea ulko-oven luota muovisen lapion ja kantaa sillä skorpionin ulos. Eihän minulla nyt ole mitään syytä tappaa sitä. Tällä kertaa se ei uhkaa minua mitenkään.
Olen juuri tarttumassa lapioon kun huomaan sen päällä kruunupäisen madon. Kamera jäi käteeni, joten otanpa myös kuvan tästä kuninkaallisesta otuksesta. Kopistelen kruunupään kukkapenkkiin ja palaan sisälle, jossa skorpioni on odottanut hievahtamatta. Kirjan avulla siirrän sen varovasti lapiolle ja kannan samaan kukkapenkkiin.
Ei kahta kolmannetta. Talon seinustalla pihakivetyksellä kyhjöttää sateelta suojassa kylmissään perhonen. Otan varovasti siitäkin kuvan ja annan sen sitten jäädä paikoilleen. Hetken harkitsen lukemisen jatkamista mutta sitä ennen ylpeänä pelkoni voittamisesta, valmistan meille kupilliset kuumaa viiniä.

 
 
 
                           ***************************************************

tiistai 30. marraskuuta 2010

Karhu muistelee

Istun joogamatolla kellarihuoneen lattialla. Nojaan kylmään betoniseinään. Silti minulla on kuuma. Rose istuu viereisellä matolla. On menossa viikoittainen jumppatuntimme Rosen talon kellarikerroksessa. Olemme noin puoli tuntia lämmitelleet polkemalla kuntopyörää ja tallustaneet juoksumatolla. Nyt pieni lepohetki ennen venyttelyä. Siinä istuessa muistelemme kouluaikojen liikuntatunteja. Rose muistaa, että jumppatunnilla piti kiivetä köyttä pitkin salin kattoon ja laskeutua viereistä köyttä pitkin alas. Kysyn, pääsikö hän kattoon asti. Kyllä se häneltä oli onnistunut. Kerron, että sama temppu piti tehdä aikoinaan minun koulussakin. Kerron myös, että minä en jaksanut kiivetä kuin puoliväliin. Siihen voimani loppuivat ja alas liukuessani köysi poltti jaloista ihon rikki. Opettajasta se oli vain hupaisaa. Siitä päivästä lähtien inhosin jumppaa, ehkä opettajaakin. Inhosin siihen asti kunnes hän opetti meitä tanssimaan. Kehruuvalssista se alkoi. ”Kehrää, kehrää tyttönen. Huomenna saat sinä sulhasen… ” Opettelimme myös wienervalssia, hypimme jenkkaa ja polkkaa. Opettaja säesti tanssiamme salin vanhalla pianolla. Ehkä piano oli epävireinen tai soittajan taidot vajavaiset, mutta se ei haitannut liikunnan riemua. Meillä oli siivet selässä ja kantapäissä kun saimme liidellä ja kirmata ympäri salia musiikin tahdissa. Seuraavana kesänä enon häissä sain tanssia isän kanssa oikean ensivalssini. Se oli yksi 12 vuotiaan elämäni kohokohtia.
Palaamme tähän hetkeen ja joogamatolle. Rose päättää opettaa minulle vähän rentoutumista ja joogahengitystä. Makaamme rentoina matoillamme. Opettajani kehottaa minua siirtymään ajatuksissani johonkin mieluisaan paikkaan. Palaan hymyillen tanssisalin muistoihin. Rose kehottaa sisäänhengittämään nenän kautta vatsaan asti, pidättämään hetken hengitystä ja sitten rauhallisesti uloshengittämään. Toistetaan tämä 10 kertaa. Havahdun Rosen nauravaan kysymykseen, nukahdinko. Kyllä. Sanon olevani pohjoisten metsien karhu, joka tähän aikaan vuodesta vaipuu talviuneen. Pyydän, että hän herättäisi minut maaliskuussa. Rose kikattaa vastaukselleni. Teemme vielä kissanselkävenytyksen ja rullaamme pois joogamattomme. Rose lukitsee oven jälkeeni ja menee yläkertaan keittämään miehelleen kupillisen yrttiteetä. Minä kipitän kotiin, mutta matkalla on pakko tehdä muutama - vaihtoaskel hyppy, - vaihtoaskel hyppy. Hetkeksi pysähdyn katselemaan Pyreneiden vuoriston lähes 2.7 km:n korkeuteen nousevaa Canigou-vuoren silhuettia.

Canigou

                   ***********************************************************

maanantai 22. marraskuuta 2010

Punarinnan kanssa kaupassa


Pari kertaa kuukaudessa käymme ruoka-ostoksilla Carcassonnen laitamilla olevassa isossa Géant-marketissa. Sieltä löytyy yksi mieliviineistämme ja muutamia juustoja, joita emme ole muualta löytäneet. Niin vain tämä suomalainenkin on omaksunut ranskalaisia ruokamieltymyksiä. Aamukahvin kanssa pitää toisinaan avata rapea patonki, voidella se voilla tai tuorejuustolla, lisätä joukkoon marmeladilla, sulkea kiinni ja nauttia maitokahvin kera. Ranskalainen kastaa tällaisen patongin kahviin, ehkä minäkin teen niin jonakin aamuna.

Perjantaina lounasaikaan marketissa ei ollut paljoakaan asiakkaita. Voi ja lampaan maidosta tehty tuorejuusto ” La mousse de Brebis” löytyivät helposti. Myyjät järjestelivät joulutavaroita näyttäviksi röykkiöiksi lähelle sisääntulo-aulaa. Olin tyytyväinen, että taustalla soiva musiikki ei ollut joulumusiikkia vaan rauhallista soulia. Nyt vielä pari pulloa mieliviiniä, sitten kassalle ja kotiin. Etsin tuttua etikettiä pullojen joukosta kun jäin kuuntelemaan musiikkia, johon sekoittui linnunlaulua. Ajattelin, että tosi hienosti sointuvat yhteen. Kuljin pullorivistöä tarkkaillen kauemmaksi. Huomasin, että musiikki soi ennallaan, mutta linnunlaulu vaimeni. Kun palasin takaisin, linnun ääni voimistui. Niinpä aloin katsella kohti avointa kattoa, jossa ilmanvaihtoputket ja sähkökaapelit risteilevät. Siellä korkealla hämärässä kaapeliputken päällä istui pieni punarinta ja lauloi kuin pihapuussa huhtikuisena aamuna. Täällä sirkutat sinä sielulintuni, joka hyppelehdit lähelläni kun teen pihatöitä sekä Suomessa että Ranskassa. Mieliviinikin löytyi hyllyltä ja lastasin sitä kärryyn. Sitten vilkaisin ympärilleni näkyisikö muita asiakkaita. En huomannut ja niinpä taputin pienet varovaiset aplodit kohti kattoa. Punarinta jatkoi lauluaan ja selkäni takaa kuului ”bravo”. Äh, joku oli kuitenkin huomannut. Nolotti. Paikalle oli tullut toinenkin viininostaja. Valkohapsinen monsieur, joka poistui kohti kassaa ja nosti mennessään vielä virnistellen peukalon pystyyn. Vanha hippi mokkaliivissä ja saappaissa, tukka solmittu kengännauhalla niskaan poninhännäksi.

Kassan lähellä odotteli mieheni, joka kurkisti kärryihin ihmetellen miksi olin lastannut kahdeksan pulloa viiniä kahden asemasta. Eikä ymmärtänyt yhtään kun vastasin, että punarinnan ja hipin takia.

Aiemminkin olen huomannut, että joissain marketeissa linnut lentelevät katon rajassa ja pohdiskellut niiden oleskelun vaikutusta ruokatavaroiden hygieniaan. Mutta ennen en ole noteerannut linnun laulua. Ehkä normaalisti kaupat ovat täynnä ihmisiä ja muuta melua.


 **************************************************************

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Outoja asioita tutuissa paikoissa

Outoja olentoja iltataivaalla
Iltaisin unta odotellessani luen Suomesta tuotuja kirjoja. Eilen sain loppuun lähes 700-sivuisen jännitysromaanin, Kate Mossen kirjoittaman Kryptan. Aiemmin olen lukenut hänen kirjoittamansa Labyrintin.

Molempien kirjojen tapahtumat liikkuvat kahdella eri aikakaudella. Sekä nykyajassa että menneisyydessä, Labyrintti 1200-luvulla ja Krypta 1800-luvun lopulla. Kirjojen juonet ja henkilöt eri aikakausilta kietoutuvat monimutkaisesti toisiinsa. Urheat naiset ovat päähenkilöinä molemmissa kirjoissa. Kryptassa tapahtuu yliluonnollisia asioita, tärkeässä roolissa ovat myös tarot-kortit. Enemmän kuin kirjojen juonet tai henkilöt, minua kiehtovat kirjojen tapahtumapaikat. Ne ovat todellisia ja tuttuja paikkoja lähialueella. Suurin osa tapahtumista on fiktiota, mutta myös historian saatossa olleita tositapahtumia.

Kirjoittaja on englantilainen toimittaja-kirjailija, hyvin tunnettu kotimaassaan. Hänellä on myös talo Ranskassa täällä lähistöllä, ollut jo 20 vuotta. Hän mainitseekin, että nämä maisemat ovat inspiroineet häntä kirjoittamaan molemmat kirjansa. Labyrintti on käännetty jo 38 kielelle.

Englanniksi ja ranskaksi on ilmestynyt hänen kolmaskin näihin maisemiin sijoittuva kirjansa The Winter Ghosts, ranskaksi Fantômes d’hiver. Odotan, että sekin suomennetaan ja pääsen lukemaan uusia kiehtovia asioita asuinseudultani.

Tarot-kortteja käytetään ennustamiseen. Jos tarvitset ratkaisua ongelmiisi, nämä kortit  auttavat muutamalla hiiren näpäytyksellä, kokeilehan.

Muuten, nukuin viime yönä 10 tuntia.

            *********************************************************

lauantai 13. marraskuuta 2010

Löytöjä kirjakaupasta

Syksyn ensimmäiset vieraat ovat lähteneet. Osa meni Belgiaan, osa Espanjaan. On vähän haikea olo rattoisan yhdessäolon jälkeen. Niinhän se pitää ollakin. Talo elää taas tavallaan.
Almanakka kertoo, että pian on parin ystävättären syntymäpäivät. Molemmat opiskelevat ranskaa. Löytyisikö kirjakaupasta lahjaksi jotain sopivaa luettavaa. Kylästämme on kirjakauppa lopetettu, joten on mentävä katsomaan kaupungin kirjakauppojen valikoimia.


Puhdistus

Tuskin ehdin ovesta sisälle kun katse kiinnittyy telineeseen, jossa komeilee Prix Femina Étranger palkitun Sofi Oksasen Purge (Puhdistus). Suomalaisasiakkaan sydämen tienoilla läikähtää lämpimästi. Pitäähän sitä kirjaa hetkinen selailla. Takakannen lehdistöarvostelussa mainitaan, että jos luet vain yhden kirjan vuodessa, lue tämä. Laitan kirjan takaisin telineeseen ja toivotan mielessäni ranskalaislukijalle nautinnollisia lukuhetkiä.


Siirryn keittokirja-osastolle. Valikoima on valtava. Eihän tästä paljoudesta löydä mitään. On paksuja, upein värikuvin varustettuja teoksia ruokalajeittain. Jo kuvien katselu saa veden kielelle. Sivupöydälle on pinottu pienempiä kirjoja ja sieltä se löytyy. Kirja tämän alueen ruokaresepteistä entisajoilta tähän päivään.

Toiselta osastolta lahjaksi löytynyt pikku kirjanen sisältää huomioita vanhenemisesta.
Tässä muutama sanakirjan kanssa käännetty esimerkki ranskalaisten vanhenemisesta.

Siitä tietää tulleensa vanhaksi
- Kun ravintolassa tilaa luumukeittoa ja tarjoilija kehuu, että erinomainen valinta.
- Kun mieluiten katsoo elokuvia, jotka alkavat klo 11 aamulla.
- Kun ajattelee, että CD on lyhenne vakavasta sairaudesta.
- Kun puhelinmuistiossa suurin osa on lääkäreiden numeroita.
- Kun ei ole käyttöä puhelinvastaajalle, koska on aina kotona tavoitettavissa.

Nuoruuden salaisuus on elää kohtuullisesti, syödä hitaasti ja valehdella ikänsä.

Nainen istahti puiston penkille vanhan miehen viereen.
”Tehän näytätte kovin tyytyväiseltä. Mikä on pitkän ikänne salaisuus?”
”Poltan kolme askia tupakkaa päivässä, juon 12 pulloa viskiä viikossa, syön läskiä, enkä ikinä harrasta liikuntaa.
”Sehän on ihmeellistä! Minkä ikäinen olette?”
”25 vuotias”, vastasi mies.

                      *********************************************

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Iltapäivän askeleita


Siestan aikaan annan askelten viedä kylän hiljaisille kaduille. Pihassa pysähdyn ensin ihmettelemään krysanteemeja, jotka syksyisin Pyhäinpäivän aikaan puhkeavat kukkaan ja kukkivat karussa maassa monta viikkoa. Ensimmäisenä syksynä ostin ne jostain tarjouksesta. Hakkasin vasaralla ja hakulla niille kolot kivikkoiseen maahan, johon ne ihmeekseni juurtuivat.



Eipä näy mitään liikennettä pääkadulla kun laskeudun parkkipaikalle. Pysäköidyn auton alta livahtaa harmaaraitainen kissa pensaiden taakse suojaan. Katselen parkkialueen reunustan istutuksia. Kauniita ovat kukat ja hyvin hoidettuja. Niitä kastellaan ja lannoitetaan, rikkaruohot kitketään.

Kellastuvien puiden takana näkyy luostarin torni. Kävelen verkkaisesti sitä kohti. Luostarin muurilla punastelee villiviini. Linnut eivät pidä siestaa vaan konsertti lähistön puissa jatkuu taukoamatta. Sade pääsee yllättämään ja ylämäkeä kotiin kiivetessä ehdin kastua kunnolla.


Myöhemmin iltapäivällä sateen tauottua ajamme muutaman kilometrin päähän tekojärvelle. Pääsen luonnonhelmassa jatkamaan kesken jäänyttä kävelyäni.





Hiljaista on järvelläkin. Pari onkimiestä istuskelee rannalla, linnut soutelevat aalloilla. Tie kaartelee mäntyjen lomassa, kauempana näkyvät hiekkaiset kukkulat ja viinitarhat. Pian ilta hämärtyy. Kotiin tultua jään parvekkeelle seuraamaan lintuparvien taitolentoesityksiä ennen pilvisen pimeän laskeutumista.



***************************************

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Lapsuusmuistoja - viestihaaste

HPY Ranskasta ja Vihreät niityt Irlannista ovat haastaneet kertomaan muutamia asioita lapsuudesta.
Muistanko vielä jotakin:
1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen ”Mikä sinusta tulee isona? ”

Sehän oli selvä, että minusta tulee joko karjakko tai merikapteeni. Onneksi ei tullut kumpaakaan, koska pelkään ja kunnioitan liikaa sekä merta että lehmiä.

2. Mistä sarjakuvista pidit eniten?

Luulen, että varhaisimmat sarjakuvahahmot ovat Kieku ja Kaiku, sekä Vihtori ja Klaara.
Sitten kun olin oppinut lukemaan, tyylikkään Taika-Jimin seikkailut kiehtoivat minua.

3. Lempileikkejäsi

Kesäisin vedessä pulikointi, sukeltelu, hajoavien lauttojen rakentelu ja niillä seilaaminen. Sain olla se haaveitteni kapteeni hajoavassa laivassa.
Rantahiekalle tämä karjakko rakensi navetat ulpukkapossuille ja käpylehmille. Voikukan haituvista tehdyt lampaat leijailivat navetasta kesätuulen mukana poutapilviksi taivaalle.
Talvella pihalle kohosivat komeat lumilinnat salakäytävineen. Ne toimivat myös lumisotien linnoituksina. Lumiukoilla oli oma lumilyhdyin valaistu alueensa. Hiihto jäi vähemmälle koska kotitekoiset sukset katkesivat usein jo ensireissulla.
Keväisin ja syksyisin oltiin hippasilla ja piilosilla usein iltapimeään asti. Siitä hyvästä kotona saatiin sapiskaa. Leikkiminen omatekoisilla paperinukeilla oli sadepäivien viihdykettä, samoin lukeminen.

4. Parhaat synttärisi ja miksi?

Opettajani tuli yllättäen 8-vuotispäivilleni. Hän toi lahjaksi pienen valkoisen kissanpennun, jolla oli kirkkaan siniset silmät. Miten onnellinen olinkaan ihanan opettajani yllätysvierailusta ja suloisesta lahjasta. Myöhemmin ilmeni, että kissaparka oli kuuro. Sen lyhyt elämä päättyi auton alle. Kaipasin sitä kauan.

5. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?

Unelma jäätanssista on vielä toteutumatta.

6. Ensimmäinen lempiurheilulajisi

Keväisten pälvien paljastuttua pihalla hypättiin narua tai ruutua tuntikausia. Kyllä se ihan urheilulta tuntui.

7. Ensimmäinen musiikki-idolisi

Pieneen tyttöön suuren vaikutuksen teki Gershwinin Summertime, Louis Armstrong ja Ella Fitzgerald.

8. Paras joulu- tai muu lahjasi

Lapsuuden joululahjoista parhaita olivat kirjat. Ensimmäinen oma kirjani oli Aili Somersalon kirjoittama ”Mestaritontun seikkailut”. Samana jouluna saimme ensi kerran sodan jälkeen rusinoita. Juuri lukemaan oppineen nautintona takkavalkean ääressä oli jännittävä kirja ja kupillinen rusinoita. Muutaman päivän kuluttua yritin jakaa sadun taikaa ja lukea kirjaa ääneen nuoremmille sisaruksilleni. Aika pian he kyllästyivät kuuntelemaan jankkaustani ja häipyivät omille teilleen. Seuraavana jouluna sain lahjaksi kirjan ”Iris rukka”. Sitä en enää halunnut jakaa kenenkään kanssa.


Haasteen ja viestikapulan voi linkittää edelleen henkilöille, joiden toivoo jatkavan ketjua.
Haaste ei velvoita ketään, koska ystävyyskin on vapaaehtoista.

Aimarii, AirelleEllinoora, Famu falsetissa ja Rita, millaisia lapsuusmuistoja teille noista kysymyksistä tulee mieleen.



 
 
              *****************************************************************

tiistai 26. lokakuuta 2010

Kuka on nukkunut sängyssäni

Inhoan ja pelkään käärmeitä, rottia ja skorpioneja. En voi sille mitään. Se on joku alkukantainen pelko, joka asuu sisälläni. Hiiret ja hämähäkit siedän. Algeriassa asuessamme jouduimme alkuaikoina jakamaan hotellihuoneemme torakoiden kanssa. Muutossa toiseen asuntoon yksikään niistä ei tullut mukaan. Kukapa sitä vapaaehtoisesti lähtisi pois viiden tähden hotellista. Luulen, että torakkasuvut asuvat ja hyvin voivat siellä edelleenkin.
Tämän kulmakunnan kissat pitävät hiiret kurissa. Kertaakaan en ole hiiriä täällä nähnyt. Katon rajassa asustelee pitkäraajaisia hämähäkkejä. Eivät ole pahemmin suuttuneet vaikka joskus siivoilen niiden verkkoja pois. Muutamia isompia hämähäkkejä olen varovasti pyydystänyt pahvipalalle ja kantanut ulos aidan taakse. Kerran yksi sellainen karkasi pahvin päältä ja putosi pihan kiveykselle, jossa sen sisältä juoksi kymmeniä pieniä hämähäkkejä pitkin pihaa. Emokin jäi henkiin, enkä saanut päälleni kirousta, joka tulee hämähäkin tappamisesta. Rottien ja käärmeiden kanssa ei tule useinkaan törmäiltyä. Pyrin välttämään kohtaamisia. Pelkkä ajatuskin niistä saa hiukset nousemaan pystyyn.
Ongelmaksi jäävätkin nuo mustat 3 – 4 cm:n kokoiset skorpionit, jotka ilmojen viilennettyä tunkeutuvat sisätiloihin. Niiden varalta olemme tottuneet tarkistamaan kengät ennen kuin laitamme ne jalkoihin ja ravistelemaan takit naulasta otettaessa. En ole ihan varma otusten myrkyllisyydestä. Tuskin ovat sen vaarallisempia kuin terassilla pörräävät jättiampiaisetkaan.
Eräänä viileänä iltana unta odotellessani lueskelin sängyssä. Olin nostamassa kirjaa yöpöydälle ja sammuttamassa valoa kun huomasin liikettä tyynyni vieressä. Yli sängyn laidan kömpi vuoteeseeni yksi niistä mustista hirviöistä saaden minut kauhusta jähmettymään. Skorpionikin pysähtyi. Tuijotimme toisiamme kunnes kykenin kirjallani huitaisemaan sen lakanalta lattialle. Saman tien hyppäsin lattialle itsekin, sujautin kengät jalkaani ja tavoitin pakenevan skorpionin. Hypin sen päällä niin että se litistyi mustaksi läjäksi lattialle. Siinä vaiheessa havahtui mieskin sanaristikoistaan, kyseli - Mitä täällä tapahtuu?  Sain käheästi kuiskattua, että tapoin sängyssä olleen skorpionin.  -Ihanko totta? Vapisten pyyhin jäljet lattiasta. Mies ojensi minulle hakemansa lasillisen konjakkia. Sen turvin saatoin kelata tapahtunutta. Uni ei oikein tullut, valoa en sammuttanut koko yönä. Vähän väliä kohottauduin kurkkimaan lattialle ja sängyn reunalle. Inhoan ja pelkään edelleenkin skorpioneja.
Lisäys 27.10.2010:
Kun luin saapuneita kommentteja, nousi mieleeni Vihreidenniittyjen kommentista kaukainen muistuma lapsuudestani.

Luulen, että oma käärmekammoni juontaa juurensa ihan vauva-ajoilta, vaikka itse en muista siitä mitään. Minulle on kerrottu tapahtumasta. Olin n. 4 kk:n ikäinen kun äitini otti minut mukaansa viedessään kahvia heinäväelle. Minut oli laitettu nukkumaan viltille maahan siksi aikaa kun väki joi kahvia. Kun pois lähtiessään äiti aikoi nostaa minut syliinsä, huomasi hän vieressäni viltillä kiepille kääriytyneen kyykäärmeen. Saman huomasivat myös ukkini ja enoni. Silmänräpäyksessä oli ukki siepannut minut syliinsä ja eno samanaikaisesti loikannut viikatteen kanssa käärmeen päälle. Nuori äitini oli pyörtynyt jännityksen lauettua. Ehkä pelko virtasi minuun äidin sylissä hänen hätääntyneen sydämensä lyönneistä.


                            *********************************************

perjantai 22. lokakuuta 2010

Lokakuinen sunnuntai

Kolea oli päivä. Puuskittainen Tramontane-tuuli ravisteli lehtiä ja oksia puista, ulvoi hormissa, kolisutti ikkunaluukkuja. Taivas oli tummien pilvien peitossa. Etelän lämpö oli siirtynyt jonnekin muualle. Päivällä olimme kierrelleet  kanaalinvarren kylän kujilla katselemassa kirpputorin tarjontaa. Myyjät värjöttelivät pöytiensä takana toppatakeissa ja turkeissa, lisälämpönä huopa olkapäillä. Harvassa olivat asiakkaat.
Kylmyyttä pakoon poikkesimme pieneen ravintolaan kanaalin rannalla. Ovesta tulvahti vastaan lämpö ja herkullinen ruuan tuoksu.  Ravintolan väritys, keltaisesta ja persikkaa, oranssin sävyiset pöytäliinat olivat lämmin vastakohta ulkopuolen kolealle harmaudelle. Ruoka, ankanrinta ja karitsanpaisti, suussa sulavia, makuhermoja helliviä molemmat.  Palvelu oli rauhallista, ystävällistä ja huomaavaista.  Seurasimme miten tarjoilija toi naapuripöydän pikku koiralle lattialle vesikipon ja sen viereen tyhjän astian, johon voi pudottaa herkkupaloja.  Ruokailijoiden lähtiessä hän vielä haki keittiöstä korkin ja sulki vajaaksi jääneen viinipullon. Pakkasi sen pullon mittaiseen paperikassiin ja antoi mukaan tyytyväisille lähtijöille.  Omalla asteikollamme 1- 5, ravintola sai 4 tähteä ja lupauksen tulla toistekin.
Iltapäivä oli jo pitkällä. Lueskelin sanakirjan kanssa alueella viikoittain ilmestyvää lehteä. Huomasin ilmoituksen samana iltana eräässä kirkossa olevasta moskovalaisen mieskuoron konsertista. Kartalta löysimme kylän, jossa kirkko sijaitsee. Konsertin alkuun oli tunti aikaa. Siispä toppatakit päälle ja matkaan.  Matkalla ilmeni, että olemme tutulla tiellä kohti tippukiviluolaa, jossa olimme usein käyneet vieraidemme kanssa. Tie nousi koko matkan ylöspäin.
Ohitimme surullisen näköisen tuulipuiston, jossa riisutut tuulivoimalat töröttivät ilman siipiään tyhjän panttina. Tuuli alueella on puuskissa niin voimakas ja arvaamaton, että se oli repinyt ja lennättänyt vaarallisesti voimaloiden siipiä. Loput siivet oli otettu pois. Noin parikymmentä vuotta voimalat ovat odottaneet uusia tuulenkestäviä siipiä. Ehkä suunnittelijat eivät ole vielä keksineet niitä tai koko asia on unohtunut. Luulen, että aikamoinen kasa rahaa on hankkeeseen aikoinaan uponnut ja uusi kasa tarvitaan voimaloiden uudelleen käynnistämiseen.
Taakse jäi talven ajaksi suljettu tippukiviluola. Hetken päästä saavuimme kohteeseemme. Kukkulalla oleva kirkko ja sen vierustalla olevat talot muodostivat kylän.  Asukkaita kylässä on 102 henkeä. Olimme lähes ½ tuntia etuajassa, kirkon ovi oli vielä lukossa. Meillä oli aikaa kulkea molemmat kylää halkovat kadut päästä päähän. Yhtään ihmistä ei ollut liikkeellä, talojen ikkunat olivat luukuilla peitetyt.  Tuuli pyöritteli puiden lehtiä pitkin katuja. Emme löytäneet leipomoa tai kahvilaa, jotka yleensä kuuluvat joka kylään.  Palaessamme kirkon luokse, huomasimme Ranskan lipun liehuvan vaatimattoman kaupungintalon ja postitoimiston edessä. Kiertelimme vielä hetken pikkuruisella hautausmaalla. Sitten näimme kirkkoon menevän ihmisjoukon ja liityimme siihen.
Konsertin alkuun oli viisi minuuttia.  Etsimme sopivat paikat kirkon etuosasta ja istuuduimme katselemaan kirkkoon virtaavaa väkeä. Muutamassa minuutissa kirkko oli ääriään myöten täynnä. Luultavasti paikalla oli kaikki kylän 102 asukasta ja joukko muualta tulleitakin. Voi sitä poskisuukkojen ja iloisten huudahdusten määrää kun kylän väki tervehti toisiaan. Ikään kuin he eivät olisi nähneet toisiaan ikuisuuksiin.
Venäläinen kuoro, kuusi salskeaa miestä, 3 bassoa, 2 tenoria ja baritoni asettuivat alttarin eteen korokkeelle.  Tulkkina toimiva neitonen yritti puhua mikrofooniin.  Ääni hävisi yleisön pulinaan. Turhautuneena neitonen viittasi kuoroa aloittamaan. Sen miehet tekivätkin ja yleisön meteli katkesi kuin veitsellä leikaten.  Miesten esittämä musiikki kosketti jokaista kuulijaa, se tavoitti kirkon holvit, kaikki taulut ja patsaat, rippituolinkin, kohosi kuun valaiseman taivaan korkeuksiin. Puolet lauluista oli kaunista ortodoksista kirkkomusiikkia, toinen puoli iki-ihania venäläisiä kansanlauluja ja romansseja.  Laulujen välissä ja konsertin lopussa yleisö nousi seisten taputtamaan, aplodit jatkuivat ja jatkuivat. Niistä kiitokseksi kuoro kajautti vielä laulun ”Monia vuosia, armorikkaita vuosia…”. Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta, moni silmiään pyyhkien, niin minäkin, kiitollisena kuulemastani.
Kotimatkalla ennen vuorilta laskeutumista pysähdyimme ihailemaan kuun valaisemaa maisemaa, alapuolellamme erivärisinä tuikkivia kaupunkien ja kylien valoja. Tuntui sunnuntailta.

                            ******************************************************

lauantai 16. lokakuuta 2010

Kirkko metsän keskellä


Kirkko puiden keskellä
Lähivuorten rinteillä risteilee paljon polkuja, sillä maasto on suosittua randonnée-, eli vaellusaluetta. Alkuaikoina seurasimme vain selkeästi merkittyjä reittejä. Maisemien tullessa tutuimmiksi, uskalsimme lähteä muillekin poluille. Erästä uutta polkua laskeutuessa puiden takaa avautui yllättävä näkymä, kirkko metsän keskellä. Kapea polku mutkitteli kiemuraisena pitkin jyrkkää rinnettä. Välillä piti ottaa kiinni polun varren pensaista, ettei vauhti kiihdy hallitsemattomaksi. Alarinne muuttuikin loivemmaksi.

Yksi rukouspolun kappeleista

Sieltä alkaa rukouspolku tai ranskalaisittain un rosaire (rukousnauha), jonka varteen oli rakennettu 15 pientä kappelia, joista jokaisessa on kuva Jeesuksen elämän eri vaiheesta. Polku päättyy kirkon pihalle, josta lähtee autotie kylälle ja vastakkaiselta puolelta leveä polku kirkon puistoon. 

Puisto kirkon vieressä
Aina paikalla käydessämme kirkon ovi on ollut auki kulkijoita varten. Mielestäni monet katoliset kirkot ovat isoja ja jotenkin kolkkoja, mutta tämä pieni pyhäkkö tuntuu kodikkaalta. Sinne on helppo mennä, istahtaa hetkeksi, antaa ajatusten vaeltaa omia teitään. Sytyttää kynttilä ja lähettää rukoushuokaus läheisten puolesta. Suomalaisellehan metsä on usein kirkko ja kirkko mäntyjen keskellä korostaa paikan pyhyyttä.


Sisätilat

Kirkon alkuperästä on olemassa useita legendoja. Erään sellaisen mukaan paikalla on ollut ennen ajanlaskumme alkua palvontapaikka Isis-jumalattarelle.

Joitakin vuosisatoja myöhemmin kun alueella tunnettiin jo kristinusko, lähivuoren jyrkänteellä nuori nainen paimensi lampaita. Hän oli hyvin huolissaan lapsestaan, joka oli kotona kovassa kuumeessa. Yllättäen hän näki, että maahan oli muodostunut lähde, josta pulppusi raikasta vettä. Hän joi vettä ja otti sitä mukaansa sairaalle lapselle. Lapsi parantui heti vettä juotuaan. Uutinen veden parantavasta voimasta kulki kylästä kylään. Lähteestä tuli pyhiinvaelluspaikka. Kiitokseksi parantumisista ihmiset päättivät rakentaa Neitsyt Marialle pyhitetyn kirkon lähteen luokse.

Toinen legenda kertoo, että saman vuoren onkalosta löytyi madonnan patsas. Se vietiin lähikylään, johon oli tarkoitus rakentaa kirkko ja sijoittaa patsas sinne, mutta joka yö patsas katosi ja löytyi aina samasta kolosta. Kaikki mikä päivällä rakennettiin, hajosi yön aikana. Lopulta joku sai idean, että heitetään marmorinlouhintavasara ilmaan ja paikalla mihin se putosi, rakennettiin nykyinen kirkko.

Kirkon läheisyydessä sijaitsee marmorikaivos, josta louhittua punaista marmoria on käytetty kirkon sisustukseen. Samaa marmoria löytyy myös Versailles’n linnasta. Marmoria pidetään ainutlaatuisena sen punaisen värin ja viininpunaisten juomujen takia.

Marmoriin liittyy tietenkin myös legenda. Sen on kertonut aikoinaan Rooman legioonalainen. Hän oli mukana Kaanaan häissä, jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Tätä viiniä tuotiin aikoinaan Minervoisin alueelle kiitokseksi uskollisuudesta Rooman valtakunnalle. Eräänä päivänä viiniastia putosi vahingossa lattialle ja rikkoutui. Viini virtasi maahan, värjäsi kallion ruusunpunaiseksi ja muodosti siihen viininpunaisia suonia.

               *****************************************************


lauantai 9. lokakuuta 2010

Kielen kanssa jahkailua

Olimme kahden vaiheilla. Jatketaanko ranskankielen opiskelua entiseen tapaan pari tuntia kerran viikossa vai tullaanko toimeen jo hankitulla vähäisellä kielitaidolla. Jahkailun tuloksena päätimme kuitenkin mennä syksyn ensimmäiselle tunnille, ehkäpä menemme seuraavallekin.
Osa entisen ryhmämme oppilaista oli jäänyt pois ja tilalle oli tullut uusia oppilaita.
Oli puhelias englantilaismies, joka on ostanut naapurikylästä ikivanhan talorötiskön. Sitä hän kertoi remontoineensa yli kolme vuotta. Yksi huone on vasta valmis. Huone, jossa hän asuu ja tekee etätyötä Englannissa olevaan firmaan. Kaikki vapaa-aika menee talon kunnostukseen. Mies arveli, että remonttia riittää seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Mukaan tuli myös englantilaisrouva. Hän on asunut Ranskassa yli kymmenen vuotta, mutta vasta nyt haluaa opiskella kieltä. Monessa Ranskan kylässä asuu englantilaisia. Enimmäkseen he seurustelevat keskenään. Lehtikaupoissa on myytävänä iso valikoima englanninkielisiä lehtiä ja kirjoja. Englannin TV-kanavia on helppo seurata netin kautta. Moni pitää ranskan opiskelua ihan turhana ja liian vaikeana. Usein Ranskan koti on vain loma-aikojen kakkosasunto.
Saimme joukkoomme myös kaksi nuorta miestä. Toinen heistä on asunut Ranskassa vasta viikon. Hän on meksikolainen juuri valmistunut arkkitehti. Hän on tullut maahan ranskalaisen tyttöystävän takia. Koko viikon hän on ollut työssä viinitarhassa. Ilahduin, että vielä löytyy tarhoja, joissa viinirypäleet poimitaan käsin. Nuoren miehen mielestä työ on raskasta. Iltaisin olo on kuin tappelussa olleella. Vaikka miehen sanavarasto oli lähes olematon, kehon ja käsien kielellä hän tuli ymmärretyksi. Sen sijaan hänellä tuskin oli hajuakaan siitä mitä ympärillä puhuttiin.
Enemmän ranskaa osasi toinen nuorista miehistä, miellyttävä ja kohtelias japanilainen, joka työskentelee ranskalaisen ravintolan keittiössä. Hänellä oli mukanaan kännykkä, jossa kaikkien muiden hienouksien lisäksi oli Ranska-Japani sanakirja. Sitä hän käytti varsin kätevästi.
Keskustelu tunnilla polveili varsin vapaasti. Pääaiheena oli ranskalaisten ahkera lakkoilu eläkeiän nostamista vastaan. Ensi tiistai on taas tärkeä lakkopäivä.
Seuraavaksi aiheeksi nousi korruptio kunkin opiskelijan kotimaassa. Puhelias englantilaismies ennätti vastaamaan puolestamme. Hän sanoi tietävänsä, että Suomessa eikä koko Skandinaviassa ole korruptiota ja että ihmiset ovat erittäin rehellisiä. Vaalirahasotkuja ajatellen lisäsin varovasti, että Suomessakin politikoista puhutaan kaikenlaista. Vastaus oli, että tietäähän ne poliitikot…
Tunnin päättyessä puheeksi tuli Unkarin lietekatastrofi, josta puhe polveili kasvien geenimanipulaatioon. Se olikin niin iso asia, että keskustelu muuttui monikieliseksi ja kaikki puhuivat yhtä aikaa. Jokainen opiskelija ja myös opettaja olivat jyrkästi kaikenlaista geenimuuntelua vastaan. Amerikkalainen Marilyn totesi, että ehkä on liian myöhäistä. Paljon vahinkoa on jo tapahtunut.
Kuten niin usein muulloinkin, vasta jälkeenpäin kotona alkoi löytyä keskusteluun tarvittavia ranskankielen sanoja.

             *************************************************************

Kahden minuutin taidetta

Pikataidetta, kehyskin tehty

Sateisen pimeänä syyspäivänä on kiva katsella kesän kukkakuvia ja leikkiä niiden kanssa kahden minuutin taiteilijaa. Tulos ei ole hassumpi näin ensikertalaisen taiteilijan mielestä.


Onnistuin vaihtamaan tuon yläkuvankin vähän syksyisemmäksi.



Alkuperäinen kuva

*********************************


perjantai 1. lokakuuta 2010

Viinitarhassa

 Eletään viininkorjuun aikaa. Postilaatikkoon tipahtelee kutsuja ja esitteitä alueen viininkorjuujuhlista.

Muistuupa mieleen muutaman vuoden takainen aurinkoinen syyspäivä. Kävelimme pitkin viinitarhan hiekkaista huoltotietä. Edestäpäin alkoi kuulua musiikkia, laulua ja puheen pulinaa. Eteemme avautui näkymä kuin jostakin romanttisesta elokuvasta tai taulusta. Noin kahdeksan hengen ryhmä tummia hyväntuulisia miehiä ja naisia oli poimimassa rypäleitä selässään oleviin koreihin. Useimmilla oli päässään auringolta suojaava olkihattu. Tarhan reunassa huoltotiellä oli pieni traktori, jonka lavalle poimijat kävivät tyhjentämässä korinsa. Traktorin lähellä köynnösten varjossa istui vanhempi mies, traktorikuski ja ehkä joukon pomo. Jokaiselle korinsa tyhjentävälle poimijalle hän sanoi jotakin hauskaa kielellä jota emme ymmärtäneet. Naureskellen miehen sanoille poimijat menivät jatkamaan työtään. Osa heistä jutteli keskenään, osa lauloi radiosta kuuluvan musiikin mukana. Toivotimme heille” Bonne journee” ja jatkoimme matkaamme. Luultavasti he huutelivat jotain vastaavaa meille. Tietenkään kamera ei ollut mukana kun sitä olisi tarvittu näiden iloisten ihmisten ikuistamiseen.

Seuraavana päivänä tapasimme viinitarhan omistajan ja kyselimme häneltä, keitä olivat pellolla työskennelleet poimijat kun emme ymmärtäneet sanaakaan heidän puheistaan. Olivatko he mahdollisesti lähikylässä asuvia mustalaisia. Mies tuhahti, että vai mustalaisia ja työssä. Ei todellakaan, sillä he ovat niin varakasta väkeä, etteivät tule viinipellolle töihin. Tämä kerääjäjoukko matkustaa joka syksy Portugalista, työskentelee viljelmillä viikon verran ja jatkaa matkaansa. Ryhmän päällikkö valitsee joukkoonsa vain parhaat kerääjät ja on hyvin ylpeä heistä. Heidän keräämistään rypäleistä tehty viini voitti kultamitalin Pariisissa, eikä hän anna laatuviinin tason laskea. Omistaja lisäsi, että raskaasta työstä huolimatta joukko jaksaa vielä soittaa, laulaa ja tanssia hänen pihallaan iltanuotion äärellä. Totesimme, että viinin hyvään laatuun vaikuttaa varmaan myös iloinen poimijajoukko. ” Bien sur”, vastasi mies.

Aika on muuttunut. Viinitarhan omistaja on siirtynyt taivaallisiin tarhoihin. Poimijoiden laulu ja soitto ovat tauonneet, iltanuotiot sammuneet. Pellolla kulkee yksinäinen iso kone, joka tekee ties kuinka monen poimijan työt. Nyt pellolla näkyi vain kaksi miestä, korjuukoneen- ja traktorin kuljettajat. Kun kävelimme ohi, koneen moottori sammui. Kuljettaja hyppäsi alas korkeudestaan ja kierteli manaillen rakkinettaan. Kaiken huipuksi myös rypälekuormaa kuljettaneesta traktorista puhkesi rengas. Siltäkin suunnalta kuului ärräpäitä. Tuntuu siltä, että tämä viini ei ehkä saa kultamitalia.




tiistai 28. syyskuuta 2010

Bonjourin maassa taas

Kotona Ranskassa. Sekä tyyny että me kaksi. Huolimatta pienistä vastoinkäymisistä.
Helsingin satamassa lähtöselvityskopilla ojensimme virkailijaneidolle sähköpostiimme tulleen varausvahvistuksen. Hän etsi varausnumeron tietokoneeltaan ja totesi, että varaus oli samana päivänä sekä tehty, että peruutettu. Me ihmeissämme kyselemään, että miten niin peruutettu. Mehän olimme jopa maksaneet varauksen heti vahvistuksen saatuamme. Virkailija tutki lähtijälistaa uudelleen. Sieltä löytyikin samat nimet ja syntymäajat kuin meillä, jopa auton rekisterinumerokin oli sama kuin meidän autolla. Tarkan harkinnan jälkeen saimme näillä tiedoilla olevat liput. Se ei selvinnyt, miksi varausnumero ei täsmännyt. Miksi varauksemme oli peruuntunut ja astunut taas voimaan ilmeisesti eri numerolla. Hölmistyneinä ja moista ihmetellen ajoimme jonoon odottamaan laivaan pääsyä. Vajaan tunnin odottelun jälkeen olisimme saaneet ajaa laivaan. Auto olikin päättänyt jäädä Suomeen. Se oli kuin vikuroiva hevonen, hyppeli vain paikallaan kun olisi pitänyt mennä eteenpäin. Kuski sammutti moottorin ja viittoili takana odottajille, että menevät ohitsemme. Mitäs nyt tehdään. Kuski tuumasi, että odotellaan jonkin aikaa. Jospa auton tietokoneeseen tuli startatessa joku häiriö, joka korjautuu odotellessa. Minä juttelin autolle lepytellen.
- Ymmärrän, että olet viihtynyt Suomen kesässä kuten mekin, etkä haluaisi lähteä pois. Kuulithan itsekin radiosta, että tulossa on kylmin talvi 1000 vuoteen. Et sinä etelän auto täällä talvea tarkenisi. Lähde vain isiesi maille talvehtimaan, keväällä muuttolintujen myötä palaamme tänne yhdessä.
En tiedä tehosiko puheeni vai korjautuiko mahdollinen tietokonehäiriö odotellessa, mutta tovin kuluttua läksi auto nöyrästi eteenpäin ja ajoimme laivaan – viimeisinä.
Sateinen merimatka ja yhtä sateinen automatka läpi Saksan sujui yllättävän hyvin. Ranskan puolella paistoikin jo aurinko. Mikäpä oli ajellessa leppoisana sunnuntaipäivänä läpi vihreiden maisemien. Loppumatkan ajoimme läpi vehreiden viinitarhojen, joista monessa näytti viininkorjuu olevan käynnissä. Auringon viime säteiden saattelemina pysähdyimme kotipihalle. Taputtelimme auton kylkeä kiitellen hyvin suoritetusta ajomatkasta. Tyyny kainalossa köpöttelin jäykistyneillä jaloilla sisään viileään, suljettujen ikkunaluukkujen pimentämään taloon.

*************************************

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Savonmualta lähetään ja rahhoo on evväänä


Tyynykassini

Vielä kaksi päivää ja kaksi yötä ennen lähtöä. Vaate-, kirja-, ym. pinoja on vähän joka puolella huushollia valmiina laukkuihin laitettavaksi. Pitäisi vielä tyhjentää ja pestä pakastin ja jääkaappi, siivota tämä kesäpesä kevättä varten, valmiiksi ottamaan vastaan muuttolintunsa.

Olen huomannut, että yksi tärkeimmistä tavaroistani matkalla on oma tyyny. Automatkan aikana pidän sitä joko niskan takana tai kyynärpään alla. Päiväunien ajaksi siirrän sen pehmikkeeksi turvavyön alle, ettei kaulaan tule vyön tekemiä nirhamia. Tyyny kainalossa nousen laivaan tai astelen hotelliin, koska siellä olevat tyynyt ovat mielestäni joskus aika surkeita. Vanhemmiten sitä arvostaa kunnon yöunia, varsinkin matkoilla. Oma tyyny auttaa nukahtamaan ja antaa paremman yöunen. Ehdotin miehelle, että otettaisiin hänenkin tyynynsä mukaan. Ei kuulemma tarvitse, koska nukkuu hyvin vaikka ilman tyynyä. Tottahan se yleensä on, mutta matkoilla joinakin aamuina herätessäni olen huomannut, että tyynylläni nukkuu toinenkin matkaaja.


*************************************************

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Muuttolinnun mietteitä



Istuin laiturilla katselemassa lämpimän syysillan pimenemistä. Silkkiuikkuperhe lipui aivan laiturin vierestä. Iltatähti syttyi taivaanrannalle, vesi ja taivas punertuivat ennen pimeän tuloa. Sytytin lyhdyn ulos.

Totesin, että puolet tai oikeastaan 60% minusta haluaisi jäädä tänne ainakin pariksi kuukaudeksi. Haluaisin nähdä miten ruska syttyy järveni rannoille, miten se sammuu kun syysmyrsky repii puut paljaiksi. Sen jälkeen olisin melkein valmis lähtemään. Tiedän, että mielen tulee täyttämään haikeus ja ikävä pienoisiani.

Toinen puoli minusta on jo menossa kohti kuumia hiekkarantoja, lämmintä merivettä. Kuljeskelee viiniköynnösten reunustamia hiekkapolkuja, tuntee kypsyvien rypäleiden makean tuoksun. Hakee leipomosta lämpimän patongin, murtaa palan sen päästä mutusteltavaksi ja istuutuu plataanin varjoon kuuntelemaan lintujen loputonta sirkutusta.

*******************************************************

maanantai 6. syyskuuta 2010

Hyvää päivänjatkoa

Passi oli menossa vanhaksi. Siispä poliisiviranomaisten pakeille. Sitä ennen piti saada uusien määräysten mukainen passikuva. Passikuvat tunnissa-kyltin alta marssittiin sisälle liikkeeseen. Nuori mies kamera kädessään komensi
- Istu tuohon ja silmälasit pois, tule hakemaan tunnin päästä!
Tunnin päästä kävin hakemassa tihrusilmäisen, tylsistyneen näköisen, pöhöttyneen noin 95 vuotiaan
olion kuvan. Ukkorukan kuva ei ollut sen parempi.
Näiden kuvien kanssa etsimme kunnan poliisilaitoksen. Siellä nuori poliisimies lasiseinäisen tiskin takana naputteli tietokonetta. Tiskiin nojaili keski-ikäinen miesasiakas. Istuuduimme penkin päähän odottamaan vuoroamme. Seurasimme asiointia tiskin ääressä. Ilmeni, että asiakas oli pohjoisen kalareissullaan ajanut tienvarren valvontakameratolpan nurin. Se meiltä jäi kuulematta oliko kyseessä myös ylinopeus vai pelkkä tolppaan törmääminen. Sakkolappu oli joka tapauksessa luvassa. Lomakkeiden täytön aikana sisään marssi kaksi noin 15 kesäistä huppupäistä kaverusta. Molemmilla oli melkoinen määrä lävistyksiä kasvoissaan, tatuointeja käsissä, toisella taisi olla naarmujakin. Naarmukätinen ilmoitti meille
- Olis v..un kiire ja v…un sakkoasia, ei kestä kauan.
- No, mene vain, ei meillä kiirettä ole. Mistäs ne sakot tuli? kyselimme häneltä.
- V…u, huitasin vähän kaveria ja joku v…u soitti poliisit.
Tiekameratolppaan törmännyt sai sakkolappunsa ja toivotti lähtiessään poliisille mukavaa päivänjatkoa. Kaverukset siirtyivät asioineen tiskin ääreen. Poliisimies kirjoitti nyt lomaketta pahoinpitelystä.
Kaverukset eivät toivottaneet lähtiessään hyvää päivänjatkoa vaan totesivat
- V…u tästä kyllä valitetaan.
Nyt oli meidän vuoromme. Selvisi, että olimme ihan väärässä huoneessa, passiasiat hoidetaan alakerrassa. Kohtelias poliisimies pyyteli anteeksi kun jouduimme turhaan odottelemaan. Ei mitään, tämähän oli meille kuin tosi-TV:n katselua. Toivotimme puolin ja toisin hyvät päivänjatkot ja siirryimme kerrosta alemmas.
Siellä asioimme ystävällisen kanslistin kanssa. Minulla oli hieman ongelmia sormenjälkien kanssa. Laite ei alkuun hyväksynyt minkään sormen jälkiä, vasta peukalon painaminen kelpasi. Kanslisti lohdutteli, että paljon käsiään pesevien sormenjälkien kanssa voi käydä näin. Onneksi hän ei kommentoinut mitenkään passikuvia, fiksu ihminen.
Seuraavana aamuna heti herättyäni tarkastelin itseäni peilistä. Pakko tunnustaa, että peilikuva muistutti jotenkin passikuvaani.

****************************************************

tiistai 31. elokuuta 2010

Lähtövalmistelua ja omituisuuksia

Tullutta ja mukaan lähtevää
Ranskan verottaja lähetti postissa loppulaskelman vuoden 2009 veroista. Saman päivän postissa tuli lääkepaketti kultaiselta omalääkäriltäni. Hän oli laittanutkin pillereitä pakettiin niin paljon, että luultavasti riittävät vuoden loppuun asti.
Paluuta Ranskaan olen ennakoinut kirjahankinnoilla. Vaikka kesä onkin kulunut kirjoja ahmien, löytyi mukaan uutta luettavaa. Näyttää siltä, että emme paljoakaan löydä sieniä ja puolukoita vietäviksi, joten autoon sopii enemmän kirjoja talvi-iltojen iloksi.



Laventelin tuoksulta  sain tämän blogeissa kiertävän tunnustuksen ja kehoituksen kertoa seitsemän asiaa itsestäni. Tunnustus pitäisi lähettää edelleen seitsemään blogiin, mutta jääköön nyt yleiseen jakeluun. Toivon, että joku sen tuosta nappaa ja paljastaa seitsemän asiaa itsestään.
Olen aiemmin julkaissut seitsemän ominaisuuttani täällä.  Tässä tulevat toiset seitsemän:

1. Haluan nukkua pimeässä. Pimennysverhon lisäksi olen kesäaikaan ripustanut yöksi ikkunaan mustan jätesäkkimuovin. Ranskassa nukun suljettujen ikkunaluukkujen takana.

2. Vaikka nukun pimeässä, kuljen öisin toiseen huoneeseen tai ulos kurkkimaan tähtitaivasta.

3. Kevät ja kesä ovat vuodenaikojani. Syksyn hämärä koleus saa mielen alakuloiseksi.

4. Viihdyn hiljaisuudessa. Varsinkin liikenteen melusta ihan ahdistun.

5. Olen enemmän sivustakatsoja kuin seurueen keskipiste.

6. Lapsuuden kesinä mummolassa vasikoita ja karitsoja hoitaessani halusin isona tulla karjakoksi.

7. Mielimusiikkini on kausiluontoista. Syksyn saapuessa miellyttää tämän videon musiikki ja kauniit kuvat...



               ****************************************************************

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Ennen syksyä

Herkuttelijat aterialla

Pian aurinkoiset kesäpäivät siirtyvät muistojen joukkoon. Samoin tämäkin auringonkukka, jonka taimen naapuri lahjoitti keväällä. Sanoi, että voin laittaa sen ruukkuun terassille, koska se on pientä ja matalaa lajia. No pienokaisen varsi kasvoi puolitoistametriseksi, eikä kukkakaan mikään kääpiö ole. Kaikenlaiset lentävät pörriäiset viihtyvät pitkät tovit herkuttelemassa kukassa.

Toki muutkin kuin pörriäiset herkuttelivat. Ystävien tapaamiset pitemmän kaavan mukaan ovat olleet kesän kohokohtia. Tämä isäntäväki ei kuuman hellan ääressä kauan viihtynyt. Ulkogrillissä kypsyivät erilaiset lihat, kalat, makkarat ja kasvikset, joita salaattien kanssa terassilla vieraille tarjoiltiin. Pavlova-jälkiruokaan olin tutustunut aikoinaan Australian matkoilla. Oma versioni syntyi muutamassa minuutissa marenkikakkusista, jäätelöistä, marjoista, hedelmistä ja kermavaahdosta. Voin kehaista, että kertaakaan sitä ei jäänyt tähteeksi.
Pavlova

Nyt ovat illat pimentyneet ja viilenneet. Pari venettä lipuu vastarannalla ylittäen kuunsillan, ehkä kalastajia. Kuu valaisee pilviä kultaisella valollaan, joku lintu ääntelee järvellä.
                         ********************************************

torstai 12. elokuuta 2010

Kulta-aika lapsuuden

Isän ja tyttären kirjat
Tulevana sunnuntaina vietämme pikku Ruususen kastejuhlaa. Ostimme hänelle muistoksi vauvojen klassikkokirjan Kulta-aika lapsuuden, väriltään vaaleanpunaisen.
Vastaavan sinisen kirjan ostivat kummit aikoinaan hänen isälleen. Löysin tämän hieman nuhruisen, ahkerasti luetun muiston muutama päivä sitten hyllystä kirjojen takaa. Alkuvuosina kirjaan merkittiin tunnollisesti vauvan kehitystietoja. Kuten, milloin äiti sai vauvalta ensihymyn, milloin puhkesivat ensimmäiset hampaat, milloin ja mikä oli ensimmäinen sana jne..
Selailin kirjaa ja harmittelin, että sen täyttäminen oli jäänyt itseltäni kesken. Sen sijaan kirjan saaja oli noin kolmen vanhana ahkerasti täyttänyt kaikki kirjan sivut piirroksillaan.
Muutamia merkintöjä oli sentään tullut tehtyä. Sattuvia sanontoja sivulle olin kirjannut kaksivuotiaan kommentin TV-kuuluttajasta ” kaunis pupu”. Kekkosen aikaa silloin elettiin ja Spede-visiota katseltiin. Kesken leikkiensä poika osoitti TV-ruudussa touhuavaa Spedeä ”katso äiti, resitentti!” Jollakin sivulla kysytään, että mikä sinusta tulee isona. Pikkumiehen vastaus oli, että talvella voisi olla joulupukki ja kesällä leppäkertun kesyttäjä. Vuosien saatossa hän on saanutkin joskus tuurata joulupukkia, mutta ne leppäkertut ovat vielä kesyttämättä.
Pikkumiehen piirtämää 70-luvulta

***********************************

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Savusaunassako

Varjon puolella
Muistelen miten Ranskassa kaipasin saunan lämpöä. Nyt sitä olen saanut niin, ettei ole tarvinnut edes saunan ovea avata. Venäjän metsäpaloista kulkeutuva savu kirvelee silmiä ja yskittää, lämpö saa hikoilemaan niin sisällä kuin ulkonakin. En kuitenkaan uskalla toivoa viileitä ilmoja. Ties vaikka lumituisku yllättäisi.
Savunharmaa maisema
Aktiivinen olen silti ollut. Nimittäin lukemisen suhteen. Nytkin luen kolmea kirjaa. Aamupalalla sanomalehden jatkeeksi sopii hyvin Tuomas Kyrön yleisönosastomainen kirja  Mielensäpahoittaja. Päivällä vietän aikaani Botswanan iloisten rouvien kanssa. Illalla minut saattelee uneen Nobelilla palkittu J.M.G. Le Clèzio kirjallaan Alkusoitto, nuoren tytön kasvukertomus 30-luvun Pariisista. Kirjat ovat keskenään niin erilaisia, etten voi asetella niitä minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Jokaisen parissa olen tosi hyvin viihtynyt.
Ruoho on kellastunut, mutta pihlajanmarjat punertuvat savuisen taivaan alla

Kukatkaan eivät viihdy penkissään vaan karkailevat penkin alle


**************************