tiistai 26. lokakuuta 2010

Kuka on nukkunut sängyssäni

Inhoan ja pelkään käärmeitä, rottia ja skorpioneja. En voi sille mitään. Se on joku alkukantainen pelko, joka asuu sisälläni. Hiiret ja hämähäkit siedän. Algeriassa asuessamme jouduimme alkuaikoina jakamaan hotellihuoneemme torakoiden kanssa. Muutossa toiseen asuntoon yksikään niistä ei tullut mukaan. Kukapa sitä vapaaehtoisesti lähtisi pois viiden tähden hotellista. Luulen, että torakkasuvut asuvat ja hyvin voivat siellä edelleenkin.
Tämän kulmakunnan kissat pitävät hiiret kurissa. Kertaakaan en ole hiiriä täällä nähnyt. Katon rajassa asustelee pitkäraajaisia hämähäkkejä. Eivät ole pahemmin suuttuneet vaikka joskus siivoilen niiden verkkoja pois. Muutamia isompia hämähäkkejä olen varovasti pyydystänyt pahvipalalle ja kantanut ulos aidan taakse. Kerran yksi sellainen karkasi pahvin päältä ja putosi pihan kiveykselle, jossa sen sisältä juoksi kymmeniä pieniä hämähäkkejä pitkin pihaa. Emokin jäi henkiin, enkä saanut päälleni kirousta, joka tulee hämähäkin tappamisesta. Rottien ja käärmeiden kanssa ei tule useinkaan törmäiltyä. Pyrin välttämään kohtaamisia. Pelkkä ajatuskin niistä saa hiukset nousemaan pystyyn.
Ongelmaksi jäävätkin nuo mustat 3 – 4 cm:n kokoiset skorpionit, jotka ilmojen viilennettyä tunkeutuvat sisätiloihin. Niiden varalta olemme tottuneet tarkistamaan kengät ennen kuin laitamme ne jalkoihin ja ravistelemaan takit naulasta otettaessa. En ole ihan varma otusten myrkyllisyydestä. Tuskin ovat sen vaarallisempia kuin terassilla pörräävät jättiampiaisetkaan.
Eräänä viileänä iltana unta odotellessani lueskelin sängyssä. Olin nostamassa kirjaa yöpöydälle ja sammuttamassa valoa kun huomasin liikettä tyynyni vieressä. Yli sängyn laidan kömpi vuoteeseeni yksi niistä mustista hirviöistä saaden minut kauhusta jähmettymään. Skorpionikin pysähtyi. Tuijotimme toisiamme kunnes kykenin kirjallani huitaisemaan sen lakanalta lattialle. Saman tien hyppäsin lattialle itsekin, sujautin kengät jalkaani ja tavoitin pakenevan skorpionin. Hypin sen päällä niin että se litistyi mustaksi läjäksi lattialle. Siinä vaiheessa havahtui mieskin sanaristikoistaan, kyseli - Mitä täällä tapahtuu?  Sain käheästi kuiskattua, että tapoin sängyssä olleen skorpionin.  -Ihanko totta? Vapisten pyyhin jäljet lattiasta. Mies ojensi minulle hakemansa lasillisen konjakkia. Sen turvin saatoin kelata tapahtunutta. Uni ei oikein tullut, valoa en sammuttanut koko yönä. Vähän väliä kohottauduin kurkkimaan lattialle ja sängyn reunalle. Inhoan ja pelkään edelleenkin skorpioneja.
Lisäys 27.10.2010:
Kun luin saapuneita kommentteja, nousi mieleeni Vihreidenniittyjen kommentista kaukainen muistuma lapsuudestani.

Luulen, että oma käärmekammoni juontaa juurensa ihan vauva-ajoilta, vaikka itse en muista siitä mitään. Minulle on kerrottu tapahtumasta. Olin n. 4 kk:n ikäinen kun äitini otti minut mukaansa viedessään kahvia heinäväelle. Minut oli laitettu nukkumaan viltille maahan siksi aikaa kun väki joi kahvia. Kun pois lähtiessään äiti aikoi nostaa minut syliinsä, huomasi hän vieressäni viltillä kiepille kääriytyneen kyykäärmeen. Saman huomasivat myös ukkini ja enoni. Silmänräpäyksessä oli ukki siepannut minut syliinsä ja eno samanaikaisesti loikannut viikatteen kanssa käärmeen päälle. Nuori äitini oli pyörtynyt jännityksen lauettua. Ehkä pelko virtasi minuun äidin sylissä hänen hätääntyneen sydämensä lyönneistä.


                            *********************************************

perjantai 22. lokakuuta 2010

Lokakuinen sunnuntai

Kolea oli päivä. Puuskittainen Tramontane-tuuli ravisteli lehtiä ja oksia puista, ulvoi hormissa, kolisutti ikkunaluukkuja. Taivas oli tummien pilvien peitossa. Etelän lämpö oli siirtynyt jonnekin muualle. Päivällä olimme kierrelleet  kanaalinvarren kylän kujilla katselemassa kirpputorin tarjontaa. Myyjät värjöttelivät pöytiensä takana toppatakeissa ja turkeissa, lisälämpönä huopa olkapäillä. Harvassa olivat asiakkaat.
Kylmyyttä pakoon poikkesimme pieneen ravintolaan kanaalin rannalla. Ovesta tulvahti vastaan lämpö ja herkullinen ruuan tuoksu.  Ravintolan väritys, keltaisesta ja persikkaa, oranssin sävyiset pöytäliinat olivat lämmin vastakohta ulkopuolen kolealle harmaudelle. Ruoka, ankanrinta ja karitsanpaisti, suussa sulavia, makuhermoja helliviä molemmat.  Palvelu oli rauhallista, ystävällistä ja huomaavaista.  Seurasimme miten tarjoilija toi naapuripöydän pikku koiralle lattialle vesikipon ja sen viereen tyhjän astian, johon voi pudottaa herkkupaloja.  Ruokailijoiden lähtiessä hän vielä haki keittiöstä korkin ja sulki vajaaksi jääneen viinipullon. Pakkasi sen pullon mittaiseen paperikassiin ja antoi mukaan tyytyväisille lähtijöille.  Omalla asteikollamme 1- 5, ravintola sai 4 tähteä ja lupauksen tulla toistekin.
Iltapäivä oli jo pitkällä. Lueskelin sanakirjan kanssa alueella viikoittain ilmestyvää lehteä. Huomasin ilmoituksen samana iltana eräässä kirkossa olevasta moskovalaisen mieskuoron konsertista. Kartalta löysimme kylän, jossa kirkko sijaitsee. Konsertin alkuun oli tunti aikaa. Siispä toppatakit päälle ja matkaan.  Matkalla ilmeni, että olemme tutulla tiellä kohti tippukiviluolaa, jossa olimme usein käyneet vieraidemme kanssa. Tie nousi koko matkan ylöspäin.
Ohitimme surullisen näköisen tuulipuiston, jossa riisutut tuulivoimalat töröttivät ilman siipiään tyhjän panttina. Tuuli alueella on puuskissa niin voimakas ja arvaamaton, että se oli repinyt ja lennättänyt vaarallisesti voimaloiden siipiä. Loput siivet oli otettu pois. Noin parikymmentä vuotta voimalat ovat odottaneet uusia tuulenkestäviä siipiä. Ehkä suunnittelijat eivät ole vielä keksineet niitä tai koko asia on unohtunut. Luulen, että aikamoinen kasa rahaa on hankkeeseen aikoinaan uponnut ja uusi kasa tarvitaan voimaloiden uudelleen käynnistämiseen.
Taakse jäi talven ajaksi suljettu tippukiviluola. Hetken päästä saavuimme kohteeseemme. Kukkulalla oleva kirkko ja sen vierustalla olevat talot muodostivat kylän.  Asukkaita kylässä on 102 henkeä. Olimme lähes ½ tuntia etuajassa, kirkon ovi oli vielä lukossa. Meillä oli aikaa kulkea molemmat kylää halkovat kadut päästä päähän. Yhtään ihmistä ei ollut liikkeellä, talojen ikkunat olivat luukuilla peitetyt.  Tuuli pyöritteli puiden lehtiä pitkin katuja. Emme löytäneet leipomoa tai kahvilaa, jotka yleensä kuuluvat joka kylään.  Palaessamme kirkon luokse, huomasimme Ranskan lipun liehuvan vaatimattoman kaupungintalon ja postitoimiston edessä. Kiertelimme vielä hetken pikkuruisella hautausmaalla. Sitten näimme kirkkoon menevän ihmisjoukon ja liityimme siihen.
Konsertin alkuun oli viisi minuuttia.  Etsimme sopivat paikat kirkon etuosasta ja istuuduimme katselemaan kirkkoon virtaavaa väkeä. Muutamassa minuutissa kirkko oli ääriään myöten täynnä. Luultavasti paikalla oli kaikki kylän 102 asukasta ja joukko muualta tulleitakin. Voi sitä poskisuukkojen ja iloisten huudahdusten määrää kun kylän väki tervehti toisiaan. Ikään kuin he eivät olisi nähneet toisiaan ikuisuuksiin.
Venäläinen kuoro, kuusi salskeaa miestä, 3 bassoa, 2 tenoria ja baritoni asettuivat alttarin eteen korokkeelle.  Tulkkina toimiva neitonen yritti puhua mikrofooniin.  Ääni hävisi yleisön pulinaan. Turhautuneena neitonen viittasi kuoroa aloittamaan. Sen miehet tekivätkin ja yleisön meteli katkesi kuin veitsellä leikaten.  Miesten esittämä musiikki kosketti jokaista kuulijaa, se tavoitti kirkon holvit, kaikki taulut ja patsaat, rippituolinkin, kohosi kuun valaiseman taivaan korkeuksiin. Puolet lauluista oli kaunista ortodoksista kirkkomusiikkia, toinen puoli iki-ihania venäläisiä kansanlauluja ja romansseja.  Laulujen välissä ja konsertin lopussa yleisö nousi seisten taputtamaan, aplodit jatkuivat ja jatkuivat. Niistä kiitokseksi kuoro kajautti vielä laulun ”Monia vuosia, armorikkaita vuosia…”. Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta, moni silmiään pyyhkien, niin minäkin, kiitollisena kuulemastani.
Kotimatkalla ennen vuorilta laskeutumista pysähdyimme ihailemaan kuun valaisemaa maisemaa, alapuolellamme erivärisinä tuikkivia kaupunkien ja kylien valoja. Tuntui sunnuntailta.

                            ******************************************************

lauantai 16. lokakuuta 2010

Kirkko metsän keskellä


Kirkko puiden keskellä
Lähivuorten rinteillä risteilee paljon polkuja, sillä maasto on suosittua randonnée-, eli vaellusaluetta. Alkuaikoina seurasimme vain selkeästi merkittyjä reittejä. Maisemien tullessa tutuimmiksi, uskalsimme lähteä muillekin poluille. Erästä uutta polkua laskeutuessa puiden takaa avautui yllättävä näkymä, kirkko metsän keskellä. Kapea polku mutkitteli kiemuraisena pitkin jyrkkää rinnettä. Välillä piti ottaa kiinni polun varren pensaista, ettei vauhti kiihdy hallitsemattomaksi. Alarinne muuttuikin loivemmaksi.

Yksi rukouspolun kappeleista

Sieltä alkaa rukouspolku tai ranskalaisittain un rosaire (rukousnauha), jonka varteen oli rakennettu 15 pientä kappelia, joista jokaisessa on kuva Jeesuksen elämän eri vaiheesta. Polku päättyy kirkon pihalle, josta lähtee autotie kylälle ja vastakkaiselta puolelta leveä polku kirkon puistoon. 

Puisto kirkon vieressä
Aina paikalla käydessämme kirkon ovi on ollut auki kulkijoita varten. Mielestäni monet katoliset kirkot ovat isoja ja jotenkin kolkkoja, mutta tämä pieni pyhäkkö tuntuu kodikkaalta. Sinne on helppo mennä, istahtaa hetkeksi, antaa ajatusten vaeltaa omia teitään. Sytyttää kynttilä ja lähettää rukoushuokaus läheisten puolesta. Suomalaisellehan metsä on usein kirkko ja kirkko mäntyjen keskellä korostaa paikan pyhyyttä.


Sisätilat

Kirkon alkuperästä on olemassa useita legendoja. Erään sellaisen mukaan paikalla on ollut ennen ajanlaskumme alkua palvontapaikka Isis-jumalattarelle.

Joitakin vuosisatoja myöhemmin kun alueella tunnettiin jo kristinusko, lähivuoren jyrkänteellä nuori nainen paimensi lampaita. Hän oli hyvin huolissaan lapsestaan, joka oli kotona kovassa kuumeessa. Yllättäen hän näki, että maahan oli muodostunut lähde, josta pulppusi raikasta vettä. Hän joi vettä ja otti sitä mukaansa sairaalle lapselle. Lapsi parantui heti vettä juotuaan. Uutinen veden parantavasta voimasta kulki kylästä kylään. Lähteestä tuli pyhiinvaelluspaikka. Kiitokseksi parantumisista ihmiset päättivät rakentaa Neitsyt Marialle pyhitetyn kirkon lähteen luokse.

Toinen legenda kertoo, että saman vuoren onkalosta löytyi madonnan patsas. Se vietiin lähikylään, johon oli tarkoitus rakentaa kirkko ja sijoittaa patsas sinne, mutta joka yö patsas katosi ja löytyi aina samasta kolosta. Kaikki mikä päivällä rakennettiin, hajosi yön aikana. Lopulta joku sai idean, että heitetään marmorinlouhintavasara ilmaan ja paikalla mihin se putosi, rakennettiin nykyinen kirkko.

Kirkon läheisyydessä sijaitsee marmorikaivos, josta louhittua punaista marmoria on käytetty kirkon sisustukseen. Samaa marmoria löytyy myös Versailles’n linnasta. Marmoria pidetään ainutlaatuisena sen punaisen värin ja viininpunaisten juomujen takia.

Marmoriin liittyy tietenkin myös legenda. Sen on kertonut aikoinaan Rooman legioonalainen. Hän oli mukana Kaanaan häissä, jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Tätä viiniä tuotiin aikoinaan Minervoisin alueelle kiitokseksi uskollisuudesta Rooman valtakunnalle. Eräänä päivänä viiniastia putosi vahingossa lattialle ja rikkoutui. Viini virtasi maahan, värjäsi kallion ruusunpunaiseksi ja muodosti siihen viininpunaisia suonia.

               *****************************************************


lauantai 9. lokakuuta 2010

Kielen kanssa jahkailua

Olimme kahden vaiheilla. Jatketaanko ranskankielen opiskelua entiseen tapaan pari tuntia kerran viikossa vai tullaanko toimeen jo hankitulla vähäisellä kielitaidolla. Jahkailun tuloksena päätimme kuitenkin mennä syksyn ensimmäiselle tunnille, ehkäpä menemme seuraavallekin.
Osa entisen ryhmämme oppilaista oli jäänyt pois ja tilalle oli tullut uusia oppilaita.
Oli puhelias englantilaismies, joka on ostanut naapurikylästä ikivanhan talorötiskön. Sitä hän kertoi remontoineensa yli kolme vuotta. Yksi huone on vasta valmis. Huone, jossa hän asuu ja tekee etätyötä Englannissa olevaan firmaan. Kaikki vapaa-aika menee talon kunnostukseen. Mies arveli, että remonttia riittää seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Mukaan tuli myös englantilaisrouva. Hän on asunut Ranskassa yli kymmenen vuotta, mutta vasta nyt haluaa opiskella kieltä. Monessa Ranskan kylässä asuu englantilaisia. Enimmäkseen he seurustelevat keskenään. Lehtikaupoissa on myytävänä iso valikoima englanninkielisiä lehtiä ja kirjoja. Englannin TV-kanavia on helppo seurata netin kautta. Moni pitää ranskan opiskelua ihan turhana ja liian vaikeana. Usein Ranskan koti on vain loma-aikojen kakkosasunto.
Saimme joukkoomme myös kaksi nuorta miestä. Toinen heistä on asunut Ranskassa vasta viikon. Hän on meksikolainen juuri valmistunut arkkitehti. Hän on tullut maahan ranskalaisen tyttöystävän takia. Koko viikon hän on ollut työssä viinitarhassa. Ilahduin, että vielä löytyy tarhoja, joissa viinirypäleet poimitaan käsin. Nuoren miehen mielestä työ on raskasta. Iltaisin olo on kuin tappelussa olleella. Vaikka miehen sanavarasto oli lähes olematon, kehon ja käsien kielellä hän tuli ymmärretyksi. Sen sijaan hänellä tuskin oli hajuakaan siitä mitä ympärillä puhuttiin.
Enemmän ranskaa osasi toinen nuorista miehistä, miellyttävä ja kohtelias japanilainen, joka työskentelee ranskalaisen ravintolan keittiössä. Hänellä oli mukanaan kännykkä, jossa kaikkien muiden hienouksien lisäksi oli Ranska-Japani sanakirja. Sitä hän käytti varsin kätevästi.
Keskustelu tunnilla polveili varsin vapaasti. Pääaiheena oli ranskalaisten ahkera lakkoilu eläkeiän nostamista vastaan. Ensi tiistai on taas tärkeä lakkopäivä.
Seuraavaksi aiheeksi nousi korruptio kunkin opiskelijan kotimaassa. Puhelias englantilaismies ennätti vastaamaan puolestamme. Hän sanoi tietävänsä, että Suomessa eikä koko Skandinaviassa ole korruptiota ja että ihmiset ovat erittäin rehellisiä. Vaalirahasotkuja ajatellen lisäsin varovasti, että Suomessakin politikoista puhutaan kaikenlaista. Vastaus oli, että tietäähän ne poliitikot…
Tunnin päättyessä puheeksi tuli Unkarin lietekatastrofi, josta puhe polveili kasvien geenimanipulaatioon. Se olikin niin iso asia, että keskustelu muuttui monikieliseksi ja kaikki puhuivat yhtä aikaa. Jokainen opiskelija ja myös opettaja olivat jyrkästi kaikenlaista geenimuuntelua vastaan. Amerikkalainen Marilyn totesi, että ehkä on liian myöhäistä. Paljon vahinkoa on jo tapahtunut.
Kuten niin usein muulloinkin, vasta jälkeenpäin kotona alkoi löytyä keskusteluun tarvittavia ranskankielen sanoja.

             *************************************************************

Kahden minuutin taidetta

Pikataidetta, kehyskin tehty

Sateisen pimeänä syyspäivänä on kiva katsella kesän kukkakuvia ja leikkiä niiden kanssa kahden minuutin taiteilijaa. Tulos ei ole hassumpi näin ensikertalaisen taiteilijan mielestä.


Onnistuin vaihtamaan tuon yläkuvankin vähän syksyisemmäksi.



Alkuperäinen kuva

*********************************


perjantai 1. lokakuuta 2010

Viinitarhassa

 Eletään viininkorjuun aikaa. Postilaatikkoon tipahtelee kutsuja ja esitteitä alueen viininkorjuujuhlista.

Muistuupa mieleen muutaman vuoden takainen aurinkoinen syyspäivä. Kävelimme pitkin viinitarhan hiekkaista huoltotietä. Edestäpäin alkoi kuulua musiikkia, laulua ja puheen pulinaa. Eteemme avautui näkymä kuin jostakin romanttisesta elokuvasta tai taulusta. Noin kahdeksan hengen ryhmä tummia hyväntuulisia miehiä ja naisia oli poimimassa rypäleitä selässään oleviin koreihin. Useimmilla oli päässään auringolta suojaava olkihattu. Tarhan reunassa huoltotiellä oli pieni traktori, jonka lavalle poimijat kävivät tyhjentämässä korinsa. Traktorin lähellä köynnösten varjossa istui vanhempi mies, traktorikuski ja ehkä joukon pomo. Jokaiselle korinsa tyhjentävälle poimijalle hän sanoi jotakin hauskaa kielellä jota emme ymmärtäneet. Naureskellen miehen sanoille poimijat menivät jatkamaan työtään. Osa heistä jutteli keskenään, osa lauloi radiosta kuuluvan musiikin mukana. Toivotimme heille” Bonne journee” ja jatkoimme matkaamme. Luultavasti he huutelivat jotain vastaavaa meille. Tietenkään kamera ei ollut mukana kun sitä olisi tarvittu näiden iloisten ihmisten ikuistamiseen.

Seuraavana päivänä tapasimme viinitarhan omistajan ja kyselimme häneltä, keitä olivat pellolla työskennelleet poimijat kun emme ymmärtäneet sanaakaan heidän puheistaan. Olivatko he mahdollisesti lähikylässä asuvia mustalaisia. Mies tuhahti, että vai mustalaisia ja työssä. Ei todellakaan, sillä he ovat niin varakasta väkeä, etteivät tule viinipellolle töihin. Tämä kerääjäjoukko matkustaa joka syksy Portugalista, työskentelee viljelmillä viikon verran ja jatkaa matkaansa. Ryhmän päällikkö valitsee joukkoonsa vain parhaat kerääjät ja on hyvin ylpeä heistä. Heidän keräämistään rypäleistä tehty viini voitti kultamitalin Pariisissa, eikä hän anna laatuviinin tason laskea. Omistaja lisäsi, että raskaasta työstä huolimatta joukko jaksaa vielä soittaa, laulaa ja tanssia hänen pihallaan iltanuotion äärellä. Totesimme, että viinin hyvään laatuun vaikuttaa varmaan myös iloinen poimijajoukko. ” Bien sur”, vastasi mies.

Aika on muuttunut. Viinitarhan omistaja on siirtynyt taivaallisiin tarhoihin. Poimijoiden laulu ja soitto ovat tauonneet, iltanuotiot sammuneet. Pellolla kulkee yksinäinen iso kone, joka tekee ties kuinka monen poimijan työt. Nyt pellolla näkyi vain kaksi miestä, korjuukoneen- ja traktorin kuljettajat. Kun kävelimme ohi, koneen moottori sammui. Kuljettaja hyppäsi alas korkeudestaan ja kierteli manaillen rakkinettaan. Kaiken huipuksi myös rypälekuormaa kuljettaneesta traktorista puhkesi rengas. Siltäkin suunnalta kuului ärräpäitä. Tuntuu siltä, että tämä viini ei ehkä saa kultamitalia.