torstai 27. tammikuuta 2011

Päivän kohokohtia

Elämä on enimmäkseen tavallista arkea ja sen päivittäisiä rutiineja. Talven mittaan olen huomannut, että uusin rutiini on lähes päivittäinen blogistaniassa käynti. Taidan olla jo koukussa. Eilenkin lueskelin blogeja. Ellinoora  kaipasi lomaa arjen rutiineista. Samalta tuntui minustakin. Pieni irtiotto arjesta tekisi hyvää. Päivän kohokohdaksi luulin hammaslääkärissä käyntiä. Se muuttuikin vastaanottoapulaisen puheluksi. Hän ilmoitti vastaanottoaikani siirtymisestä perjantaille. Se oli oikeastaan päivän kohokohta, koska ymmärsin mitä hän sanoi minulle ranskaksi puhelimessa ja myös siksi, että ei tarvinnutkaan vielä eilen mennä kidutettavaksi. No huomenna on huomisen huolet.
Puhelusta seurasi vielä kolmaskin päivän kohokohta. Koska ei tarvinnut lähteä hammaslääkäriin, läksimme kävelylle ja siellä huomasin, että mantelipuu oli kukassa. Tervetuloa kevät!
Olisi kiva tietää mikä oli sinun päiväsi kohokohta.

                             *****************************************************

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Barbit mammografiassa

Huone on kuuma ja ankea, seinä sähköpatterin takana on mustunut. Joku laite nurkassa pitää kehräävää ääntä. Oven suussa on kaksi sermiä, joiden kangas on rikki. Istun hoitopöydän vieressä kankaisessa ohjaajan tuolissa. Sekin on ajat sitten parhaat päivänsä nähnyt. Hoitaja sammuttaa röntgenlaitteen ja poistuu huoneesta mammografiakuvat kainalossa. ”Odottakaa täällä, tohtori tulee noin viiden minuutin kuluttua ja kertoo tulokset. Älkää pukeko päällenne ennen sitä”.
Jään odottelemaan. Muistelen edellistä kertaa. Onko siitä todellakin kulunut jo neljä vuotta. Olimme syksyllä muuttaneet Ranskaan ja saaneet CPAM:lta väliaikaisen todistuksen, jossa sanotaan, että kuulumme Ranskan terveydenhoidon piiriin. Jo ennen joulua tuli kutsu mammografiaan. Ystävällinen Rose-naapuri varasi puhelimitse ajan Tivoli-nimisestä alan yrityksestä. Oma kielitaitoni ei olisi siihen riittänyt.
Sovittuna aikana hieman pelokkaana saavuin Tivoliin. Vastaanoton kaunotar antoi minulle lomakkeen täytettäväksi. En ehtinyt lukea ensimmäistäkään sanaa kun paikalle tuli eläkeikäinen herra tohtori ja kutsui minut mukaansa. Siirryimme jonkinlaiseen varastohuoneeseen. Henkilökuntaa tuli ja meni koko ajan. Tohtori teki tilaa seinustan hyllyltä, otti minulta lomakkeen ja alkoi täyttää sitä. CPAM:n todistuksesta löytyikin perustiedot, jopa tyttönimeni. Sitten alkoi kysely terveydentilasta, synnytyksistä, edellisestä mammografiasta. Luulen, että tohtori oli jostain itäblokin maasta, ranska ei ollut hänen vahvin kielensä. Nuori hoitaja tuli paikalle ja kysyi voisiko hän auttaa. Tohtori itse halusi kuitenkin laittaa rastit ruutuihin. Arvasin suunnilleen mitä hän kysyi ja vastasin arvausteni mukaan. Kun lomake oli täytetty hän viittasi että voin mennä kuvattavaksi. Läksinkin, mutta ihan väärään suuntaan. Hän juoksi perästä ja tarttui käteeni. Talutti sitten ohi kaunottaren, läpi kahden täpötäyden odotushuoneen, pitkän käytävän päähän. Avasi oven ja pyysi odottamaan hoitajaa. Pian hoitaja tulikin, toimitti kuvaukset ja vei kuvat mennessään. Pyysi odottamaan muutaman minuutin tohtoria, joka tulee kertomaan tulokset ja tekee manuaalisen tutkimuksen. Pian herra tohtori tulikin. Sanoi jo ovella saksaksi, englanniksi ja ranskaksi, että kaikki kunnossa ja meni menojaan. Odottelin hetken, mutta kun mitään ei kuulunut pukeuduin ja menin vastaanottovirkailijan luokse. Hän ilmoitti, että kuvat tulevat postissa viikon kuluttua.

Pienet tyttärentyttäret sattuivat kuulemaan kun kerroin äidilleen Tivolissa käynnistäni. Kyselivät mitä eläimiä olin siellä nähnyt ja missä laitteissa uskaltanut käydä. Vastailin kysymyksiin varovasti sanojani asetellen.

Siitäpä tulikin uusi barbileikki, sillä seuraavana päivänä barbinukke iltapuvussaan ja koruissaan meni tissitivoliin. Toiselle barbille puettiin paperinenäliinasta tehty hoitajan asu, samoin miesbarbista tuli valkotakkinen ulkomaalainen lääkäri. Tohtori potilaalle. ”Tule tänne vanha rouva. Mikä nimi sinulla? Minä taluttaa sinut tivoli”.
Valkoasuinen tohtori ja potilas iltapuvussaan kävelevät käsi kädessä, tervehtien arvokkaalla nyökkäyksellä lattialla olevia pehmoleluja, nallea, kengurua, leijonaa jne... ”Nyt sinä istuu tuossa ja odottaa hoitajaa”.
Samassa hoitaja onkin jo paikalla ja auttaa potilasta riisumaan korut ja iltapuvun. Työntää potilaan kirjoituspöydän laatikkoon, sulkee sen. Huutaa laatikkoon. ”Suokaa anteeksi rouva. Sattuuko teihin?”
”Sattuu niin saatanasti”, vastaa potilas kimeällä äänellä. Hoitaja järkyttyy moisesta kielenkäytöstä. Sitten helpottunutta tirskuntaa, kukaan ei kuullut. Hoitaja ottaa potilaan pöytälaatikosta. ”Rouva istuu ja odottaa kunnes tohtori tulee ja sanoo kädet ylös. Ei saa pukeutua”.
Tohtori tulee ja osoittaa sormella potilasta ”kädet ylös”. Pukevat yhdessä hoitajan kanssa potilaalle iltapuvun ja korut.”Haluaako rouva katsoa mitä eläimiä meillä on täällä tivolissa”?

Hymähdän noille muistoilleni. Vilkaisen kelloa. Jo yli 15 minuuttia kulunut. Missä lääkäri viipyy, onkohan kuvissa jotain hämminkiä. Pelko hiipii mieleen, pimentää ja jäähdyttää huoneen. Entä jos onkin jotain. Pitkiä ovat odottajan minuutit.
Vihdoinkin ovi aukeaa. Sisään astuu kahvin ja tupakantuoksuinen hymyilevä naislääkäri. Huone on taas valoisa ja lämmin. Tervehdimme. ”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Mutta ei syytä huoleen, kuvissa ei ollut mitään erikoista. Ne tulevat kotiin noin viikon kuluttua. Teen mammografian yhteydessä myös manuaalisen tutkimuksen. Tupakoitteko. Ai ette. Se on hyvä, koska tupakointi lisää riskiä sairastua rintasyöpään”.
Hän tekee tarkan tutkimuksen ja toivottaa minut tervetulleeksi jälleen kahden vuoden kuluttua. Puen nopeasti päälleni ja kiiruhdan ulko-oven luona tupakoivien nuorten naisten ohi autolle, jossa mies on odotellessaan nukahtanut ratin taakse. Istun varovasti paikalleni ja jään silmät kiinni kuuntelemaan radiossa soivaa Renaudin laulamaa Mistral gagnant.




                               *********************************************

torstai 20. tammikuuta 2011

Harmaata

 Pieni harmaahiuksinen vanhus harmaassa hameessaan ja punaraidallisessa harmaassa villatakissaan laskeutuu mäeltä. Toisessa kädessä hänellä on iso kivi, toisessa kimppu kukkivia mimoosan oksia. Ojentaa neuvottomana molemmat kätensä.

- Ah, suokaa minulle anteeksi, en voi tervehtiä! Onpa ihana ilma. Hyvää päivänjatkoa teille.
- Kaunista on. Kiitos, samoin Teille.
Mennessään hän vilkuttaa mimoosakimpulla.


Kulman takaa kuuluu äänekästä puhetta, koot ja hoot ääntyvät voimakkaasti. Kolme vanhaa arabimiestä jokaisella harmaa pipo päässään, istuu tien harmaalla betonikaiteella, kaksi heistä nojaa kävelykeppiinsä. Ovat usein samaan aikaan liikkeellä kuin mekin. Nostavat kätensä tervehdykseen leveästi hymyillen.

- Tänäänkin tavattiin. Kaunis ilma. Niin aurinkoista, vaikka on tammikuu.
Olemme samaa mieltä. Toivotamme heille hyvää päivänjatkoa. Keskustelun kuulemme kääntyvän takaisin arabiaksi.






Harmaapartainen polkupyöräilijä tiukassa punamustassa ajoasussaan peilipintaisine aurinkolaseineen huiskauttaa kättään.

- Il fait beau, n’est-ce pas! Kaunis ilma, vai mitä!



Vain muutaman tunnin kuluttua harmaat pilvet ja usva peittävät maiseman.


********************************************




maanantai 17. tammikuuta 2011

Autiomaa


Pikkutalvio ei malttanut odottaa maaliskuulle asti, vaan avasi kukkansa kohti aurinkoa

Ei pitäisi ihmisen sairasvuoteellaan lukea liian voimakasta tekstiä. Mielenrauha siinä järkkyy. Niin kävi minulle kun luin Le Clézion Autiomaan. Olen lukenut aikaisemmin pari muuta Le Clézion kirjaa, mutta ne eivät tehneet näin voimakasta vaikutusta. Kirja on kuin mystinen runo tai maalaus, hidasta kulkemista hiekkadyyniltä toiselle yli autiomaan. Tuulen, polttavan auringon ja kylmien öiden ympäröimä kauniin Lallan ja mykän paimenen taianomainen rakkaustarina.  Sinisten miesten johtamien karavaanien päämäärätön luvatun maan etsiminen, pako ja tuhoava sota. Armoton autiomaa, joka lumoaa ja näännyttää kulkijansa. Kirja ei päästä vähällä lukijaansa, sitä ei voi lukea nopeasti. Surullisen kaunis kirja, joka sisältää pääjuonen lisäksi kerroksittain tarinoita.
Säkeistö tuulen Lallalle kuiskailemasta laulusta.  
 ”Jonain päivänä, voi, jonain päivänä, tuuli ei enää puhalla autiomaassa, hiekansirut muuttuvat pehmeiksi kuin sokeri, jokaisen valkoisen kiven alla minua odottaa lähde, jonain päivänä, voi, jonain päivänä mehiläiset laulavat minulle laulun, sillä sinä päivänä menetän rakkaani”.

                  *************************************************************

torstai 13. tammikuuta 2011

Aurinko herättelee luontoa



Eräänä tammikuun päivänä aurinko päätti yllättää pilvisten päivien uuvuttamat asukkaat. Sinitaivaan alla ponnahti ruoho kohisten kasvamaan, pienet kehäkukat kurkottivat kohti aurinkoa, rosmariinikin avasi lilat nuppunsa. Viinipeltojen hiekkainen maa peittyi valkoisten kukkasten mattoon. Tulimarja, Pyracantha halusi mukaan värittämään päivää oranssinpunaisine marjoineen. Auringon innoittamina turkinkyyhkyt aloittivat vuorolaulunsa. Yksi kysyi nukunko, toinen vastasi hukunko, johon kolmas huikkasi kukunko? Tuntui ihan keväältä.


                   **********************************************************

maanantai 10. tammikuuta 2011

Kurkistus lääkekaappiin

Raaka, kylmä kosteus pääsi hiipimään kurkkuun asti. Olo tuntuu surkealta, pää on painava, kurkku karhea, paleltaa. Nyt on aika etsiä lääkitystä.

Ensin yksi villapaita lisää päälle, sitten ekstralämpimät villasukat jalkaan entisten lisäksi.
Kaapista löytyy Espanjanmatkan tuliainen. Bénédictine. Vanha tuttu yleislääke kaikkiin vaivoihin. Vaikka likööri valmistetaan Ranskassa, en ole enää aikoihin löytänyt sitä lähikaupungin kaupoista. Onneksi Espanjan puolelta sentään löytyi. Kurkkukipuun ja yskän ärsytykseen olen sitä käyttänyt. Joskus jopa vahvistanut konjakilla. Runsaan aterian jälkeen tilkkanen kahvin kanssa tasapainottaa oloa. Liian tapahtumarikkaan päivän jälkeen yömyssynä se rauhoittaa pehmeään uneen. Sopii mainiosti ruuanlaittoonkin. Parantaa mielikuvitustasolla, sillä pelkästä ajatuksesta on jo parempi olo.
Arvokkaasti ikääntynyt eliksiiri, täytti juuri 500 vuotta.

Näin siitä kerrotaan nettiosoitteessa ”Raholan syötäviä sanoja”.

Bénédictine on maailman vanhin salaisena säilyneen reseptin mukaan valmistettu juoma. Liköörin kehitti vuonna 1510 ranskalainen benediktiinimunkki Dom Bernardo Vincelli. Kaupallinen valmistus alkoi vuonna 1863 Ranskassa. Kolme vuotta tynnyrikypsytetyssä, mausteisessa ja hunajaisessa juomassa on kolmisenkymmentä yrttiä ja maustetta. Kerrotaan, että korkeintaan kolme ihmistä kerrallaan tuntee reseptin. Analyysejä tehneet kemistit ovat sitä mieltä, että päämausteet ovat sitrusaromi, väinönputki ja katajanmarjat. Kirjaimet D.O.M. likööripullon etiketissä tarkoittavat Deo Optimo Maximo eli Jumalalle, parhaalle ja suurimmalle.

Sain ystävältä joulupaketin, jossa oli pullo punahattu-uutetta. Leikinpä hetken suloista myrkynkeittäjää ja sekoittelen liemiä keskenään. Toimin sitten ihan itse koemaistajana. Santé!


     
                  ***********************************************

torstai 6. tammikuuta 2011

Tammikuun aamu


Sumu on kietonut maiseman harmaan koleaan vaippaansa. Kylmä kosteus hiipii kuin varkain ikkunan raosta. Saavuttaa minutkin ja saa ikävöimään kesää.
                       **********************************************************

maanantai 3. tammikuuta 2011

Kaukaisia yötunnelmia

On vuoden 1982 viimeinen yö, tumma ja leuto. Niin kuin se Algeriassa voi olla. Koko perhe, isä, äiti ja lapset istumme hotellihuoneemme parvekkeella kuudennessa kerroksessa. On lähes keskiyö, kaupunki on hiljentynyt päivän touhuista. Lahdella näkyy valaistuja laivoja odottamassa satamaan pääsyä. Kun vuorokausi vaihtuu, ne soittavat kuorossa sireeneitään. Uusi vuosi on alkanut. Laivat hiljenevät, kaupunki jatkaa uniaan kunnes moskeijoiden kaiuttimista kuuluvat moniäänisinä aamun ensimmäiset rukouskutsut. Laivojen sireeneiden säestäessä kohotamme limonadilasit menneelle ja tulevalle vuodelle. Olemme olleet tässä arabimaassa vasta kolme kuukautta. Kaikki on vielä uutta ja ihmeellistä. Isä on aloittanut 2½ vuoden työkomennuksensa, lapset päässeet oppilaiksi ranskalaiseen kouluun, äiti nauttimaan virkavapaudestaan. Ennen nukkumaan menoa yritämme vielä etsiä pohjantähteä Allahin taivaalta, mutta emme sitä löydä.
                                         -  -  -  -  -  -
On vuoden 1990 viimeinen yö, tumma ja kuuma. Niin kuin se Sydneyssä voi olla. Olemme tulleet uuden vuoden juhliin Country clubille. Ovella saimme päähämme värikkäät paperihatut ja kaulaamme monta kierrosta serpentiinejä. Iso juhlasali on täynnä melua ja juhlijoita. Pataljoona tarjoilijoita kantaa pöytiin valtavia pihvejä ja makkaroita lisukkeineen. Pitkältä baaritiskiltä saa hakea juomia. Orkesterin soitto häviää muun metelin joukkoon. Keskiyöllä menemme ulos katsomaan miten koko kaupunki kylpee ilotulitusten säihkeessä ja paukkeessa. Meren rannat ovat täynnä juhlijoita. Palaamme sisälle seuraamaan illan huipentumaa. Se on lampaiden keritsemiskilpailu. Ilma pöllyää lampaiden villoista. Aplodit, huudot, pillien vihellykset ja lattian tömistelyt kannustavat keritsijöitä. Minua säälittää metelistä vapisevat lampaat. Lähdemme pois. Kotinsa parvekkeella sisareni mies näyttää meille taivaalta Etelän ristin, jota tulevina iltoina taivaalta etsimme ja jonne hän itse siirtyi muutamaa vuotta myöhemmin. Jään vielä hetkeksi puutarhakeinuun tähtikirkkaan yötaivaan alle. Ensimmäistä kertaa olen yksin kaukana kotoa. Stressaavan ajanjakson päätyttyä läksimme äidin kanssa marraskuun lopulla Australian sisarta tapaamaan. Mieheni tulee lomalle helmikuussa. Me palaamme yhdessä Suomeen, mutta äiti jää nauttimaan lämmöstä vuoden loppuun asti.

Nykyisin sisareni asuu pohjoisemmassa, lähellä viime päivien uutisissa mainittua tulva-aluetta. Jännityksellä seuraamme uutisia. Toistaiseksi kaikki on hänellä hyvin.
               
                             **********************************************