maanantai 28. helmikuuta 2011

Kotipolulta vieraille poluille, osa II


                               Pariskunta lähteekin kesken kaiken lomalle

Kolmen viikon kuluttua jäähyväisistä kodille pariskunta seisoo laivan kannella matkalla Turusta Tukholmaan. Auringon viimeiset säteet sukeltavat meren harmaisiin maininkeihin. Taivas tummuu, tähdet syttyvät, ilta viilenee. On aika siirtyä hyttiin.
Matka on aloitettu ylellisesti, syöty laivan courmet-ravintolassa herkullinen ateria viineineen. Yöpymiseen on varattu ikkunallinen A-luokan hytti. Autokin matkustaa mukana jossakin laivan uumenissa.
Mies nukahtaa pian hyttiin tultuaan. Vaimo istuu käsi poskella ikkunan ääressä merelle tuijottaen.
Kuluneet viikot ilman omaa kotia, sukulaisten ja tuttavien luona asuen alkoivat rasittaa niin, että syntyi päätös lähteä lomalle. Matkaan lähtemistä innosti myös kesän aikana tavattujen tuttavien kutsu käydä heidän luonaan Ranskassa. Päätöstä helpotti kotikunnan asuntotoimiston ilmoitus kuukauden päästä vapautuvasta vuokra-asunnosta. Rantakodin paikkakunnalta vuokralaisille ei ole löytynyt uutta asuntoa. Pankkitilille olivat tulleet eurot vuokralaisilta ja eläkkeistä. Mikäpä oli lähtiessä. Ehkä etäisyys tapahtumiin avaisi uusia näkökulmia. Nykyinen koti sijaitsee auton takapenkillä. Siellä on kaikki tarpeellinen matkalaukuissa.
Kun päätös lomasta kypsyi, varattiin laivapaikat välittömästi. Sitten haettiin KELALTA eurooppalainen sairaanhoitokortti, lakkautettiin lehtitilaukset, käännettiin posti pojan osoitteeseen, käytiin pesemässä pyykit hänen koneellaan, pengottiin vuokravarastosta mukaan paksumpia vaatteita, muutama kirja, pari mukia ja muita ruokailuvälineitä.
Varhainen aamu Tukholmassa ottaa matkaajat vastaan pimeänä, sateisena ja ruuhkaisena. Tänne ei nyt ainakaan jäädä, siispä suunta kohti etelää. Tukholma jää taakse, sade ropisee auton kattoon, vaimo nukahtaa. Radiosta kuuluu ruotsinkielistä ohjelmaa, mutta sitä ei vaimo kuule. Vättern-järven näköalapaikalla mies herättää matkakumppaninsa hieman jaloittelemaan. Matkan jatkuessa univelkainen vaimo on taas höyhensaarilla. Ei edes siirtyminen autolautalla Ruotsin ja Tanskan välillä herätä uinailevaa Ruususta. Vasta Tanskan Rödbyssä Saksan lautalle mennessä nälkä herättää nukkujan. Lauttamatka kestää tukevan aterian verran. Pohjois-Saksasta löytyy majatalo, untuvapeitot ja tyynyt, joille päänsä kallistaa.
Uusi aamu on valjennut koleana ja tihkusateisena. Ei jäädä tännekään, matka jatkukoon. Liikenteen nykivässä rytmissä ohitetaan Hampuri, tietöiden pysäyttämissä jonoissa matka ei nopeasti etene. Sade tavoittaa pariskunnan, huuhtelee jäljet. Sitä mukaa kun matka etenee, olo kevenee, korvissa kohiseva suhina ja pihinä vaimenee. Nyt ei enää tarvitse paeta höyhensaarille. Vaimo etsii eteensä kartan. Missä ollaan, mihin mennään.
Liikenteen nostattamat vesipatsaat estävät näkyvyyden. Sopivassa risteyksessä poiketaan pois sateiselta moottoritieltä. Lounaspaikaksi löytyy viehättävä gasthaus tien varren kylästä. Tuli takassa tervehtii lämpimästi tulijoita. Ruoka on hyvää, sade soittelee ikkunaruutuun. Seuraavan kylän laitamilla, vanhan linnan läheisyydessä on siisti huoneistohotelli. Hotellin omistaja esittelee matkalaisille erittäin siistit tilat, makuuhuoneen, hienon kylpyhuoneen ja tilavan tupakeittiön, josta löytyy tiskikoneen ja pyykkikoneen lisäksi täydellinen astiasto. Majapaikka varataan heti kahdeksi yöksi. Illansuussa pariskunta lähtee kävelylle linnan vanhaan puistoon. Huomaavat linnan muuriin rakennetun pyöreän kirkon, josta kantautuu soittoa. Lähestyvät varovasti kirkon ovea, jota toisesta suunnasta tullut mies pitää heille auki. Hän ojentaa pariskunnalle esitteen, josta ilmenee, että kirkossa on menossa cembalokonsertti. He jäävät kuuntelemaan kaunista musiikkia, Bachin ja Händelin sävellyksiä. Alkaa tuntua lomalta.
Seuraava päivä leikitään kotia, pestään pyykit, käydään ostoksilla kylän marketissa, valmistetaan itse ruoka täydellisesti varustetussa keittiössä, lepäillään, katsotaan Tv:stä saksankielisiä tietokilpailuja. Kolmantena päivänä matka jatkukoon laukut pakattuina puhtailla vaatteilla. Sadekin on lakannut. Voidaan kuljeskella asfaltoituja luontopolkuja pitkin Schwartswaldin rinteitä. Silmä lepää vihreillä vuoriniityillä, missä karja laiduntaa, vuoripurot solisevat. Lapsilta tulee tekstiviesti, että Suomessa oli ollut yöllä pakkasta – 8 astetta.
Syyskuu on vaihtunut lokakuuksi kun pariskunta saapui Ranskan puolelle Mulhousiin. He päättävät pistäytyä Kuopion ystävyyskaupungissa Besançonissa, jossa viimeksi kävivät 10 vuotta aikaisemmin. Tutut kadut ja aukiot löytyvät yllättävän helposti, muistot vuosien takaa palaavat mieleen. Kaupungin nuoriso-orkesteri vieraili aikoinaan Kuopiossa. Pariskunta otti luokseen viikoksi asumaan 17 vuotiaan muusikon, Davidin. Siitä alkoi ystävyys, vierailut puolin ja toisin. Ensimmäisellä vierailulla pariskunnan kiintymys Ranskaan syntyi. Sen jälkeen he alkoivat laiskanlaisesti opetella ranskankieltä ja haaveilla lomista Ranskassa. David muutti muualle, jatkoi opintojaan ulkomailla, yhteys katkesi.
Pariskunta astelee metsäisen kukkulan rinteellä olevan hotellin aamiaishuoneeseen, tervehtii ovella ujosti huoneessa aterioivia, jotka kaikki vastaavat tervehdykseen, se tuntuu hyvältä. Aamupala on hyvin ranskalainen. Iso kupillinen maitokahvia, palanen patonkia, lämmin voisarvi, voita ja aprikoosihilloa. Hotellihuoneen parvekkeelta avautuu näkymä usvan peittämään laaksoon ja vastakkaisen vuoren rinteille. Sataa hiljalleen, sininen taivas pilkahtaa pilvien lomasta. Yhtäkkiä taivaalle syntyy sateenkaari, joka näyttää päättyvän suoraan heidän parvekkeelleen.
Tämä laulu kuvastaa hyvin pariskunnan tunteita sateenkaaren alla.



Jatkuu...

             **********************************************************

lauantai 26. helmikuuta 2011

Kotipolulta vieraille poluille, osa I



Vastauksena Lastun kotipolku-haasteeseen aloitan tarinani Ranskaan muutosta. Kertomuksesta saattaa tulla monimutkainen, joten savolaiseen tapaan vastuu jää lukijalle.
Tästä se lähtee:


                                   Pariskunta kyllästyy meluun ja ihastuu järveen

Suomen kesä oli kauneimmillaan, heinäkuun aurinko hemmotteli pohjoisen kansaa. Vaimo kitki kasvimaata pyyhkien hikeä otsaltaan ja hätistellen ympärillä pörrääviä paarmoja ja kärpäsiä. Oli lähes tuuleton päivä. Lähistöllä kulkevan moottoritien melu tuntui tunkeutuvan korvista pään sisään. Siellä jo suhisi ja pihisi viimeisten työpäivien kiireinen meno. Mies tuli kysymään juodaanko kahvit ulkona kuistilla.
– Juodaan vaan, pesen ensin kädet.
Pesuhuoneen peilistä mulkoili väsynyt, mullan raidoittama takkutukkainen peikko. Kahvit juotiin kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Liikenteen jyrinä peitti alleen kaikki muut äänet.
– Olenkohan minä tullut allergiseksi tuolle melulle, mietti vaimo ihmetellen. Onhan tässä asuttu vuosikymmeniä ja totuttu meluun.
Vaimo keräsi kupit ja vei ne keittiöön. Mies oli hakenut postin, jättänyt sen keittiön pöydälle. Vain mainoksia, joutavat lehtikeräykseen. Vaimo selaili vanhasta tottumuksesta hajamielisenä läpi asuntomainosta. Keväällä oli tutkittu niitä enemmänkin, oli iskenyt mökkikuume. Kun mitään sopivaa ei ollut löytynyt, oli kuumekin mennyt ohi. Todettiin, että ei taideta olla mitään mökki-ihmisiä. Omakotitalossa riittää askareita ihan tarpeeksi.
Kuitenkin mainoksen sivulta sattui silmiin kuva järven rannalla olevasta asunnosta. Vaimo tutki sitä aikansa ja meni näyttämään miehelle.
– Voisikohan tätä käydä vilkaisemassa?
Mies katseli ilmoitusta aikansa.
– No, mikä ettei.
Puhelu kiinteistönvälittäjälle. Saatiin ajo-ohjeet kohteeseen, johon tehtiin treffit 2 tunnin kuluttua. Vielä hyvässä muistissa turhat mökinetsintämatkat, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Pariskunta körötteli milloin asfaltilla, milloin mutkaisilla, irtohiekkaisilla ralliteillä pölypilvi kannoillaan. Lähes puoli tuntia etuajassa saapuivat valkoisen talon pihaan ja nousivat pois autosta.
Sillä hetkellä järvi lumosi heidät. Pienet laineet liplattivat rannan hiekkaan, vedessä toistuivat taivaan värit. Valtavan hopeapajun varjossa oli puutarhakeinu, johon pariskunta istahti välittäjää odottamaan. Mikä uskomaton, melkein pyhä rauha ja hiljaisuus.
Kuin lumouksen vallassa pariskunta käveli huoneiden läpi välittäjän perässä. Jokaisen huoneen ikkunasta näkyi järvi. Sitä tuijottavan pariskunnan selät kuuntelivat välittäjän antamia tietoja asunnosta. Kuten sitä, että asunnon vuokralaiset ovat luvanneet lähteä mahdollisimman pian, viimeistään elokuun lopussa. Lain mukaan heillä on kuitenkin 6 kuukauden asumisoikeus irtisanomispäivästä. Uusi vuokra-asunto oli heille jo puolittain luvattu. Välittäjä esitteli asunnosta äskettäin tehdyn kuntokartoituksen ja sai pariskunnalta ostotarjouksen mukaansa.
Vielä samana päivänä hän tuli paperit mukanaan ilmoittamaan, että myyjä oli hyväksynyt tarjouksen. Samalla käynnillä allekirjoitettiin irtisanomisilmoitus vuokralaisille ja annettiin välittäjälle omakotitalo myyntiin ja. Illalla kotisaunan lauteilla pariskunta päivitteli asioiden saamaa nopeaa käännettä. Eipä aamulla osattu aavistaa, että illalla on ostettu asunto ja annettu koti myytäväksi. Vielä yritettiin muistella millainen uusi asunto oli ollut. Kumpikin muisti vain järven, hiljaisuuden, hopeapajun ja keinun.
Seuraavana päivänä soitto vuokralaisille ja kysymys voisiko asuntoa käydä uudestaan katsomassa ja suunnittelemassa kalustusta. Reippaan ja kohteliaan oloinen nuorimies lupasi jättää oven auki. Tällä kertaa katseltiin ja valokuvattiin asuntoa sisältä ja ulkoa. Oli valoa, oli tilaa, vain koivuparkettilattia vaati hiomista ja lakkaamista.
Omakotitalo meni nopeasti kaupaksi. Uusia omistajia ei liikenteen melu haitannut. Perhe oli paluumuuttaja Helsingistä paloaseman vierestä. Sovittiin, että talo on tyhjä 1. syyskuuta.
Valtava määrä tavaraa oli kertynyt vuosikymmenten kuluessa. Miten helppo olikaan ollut 30 vuotta sitten muutto 20 neliön yksiöstä osittain itse rakennettuun omakotitaloon. Oli vain ruokapöytä, neljä tuolia, vuodesohva, sängyt, vuodevaatteet ja pari pahvilaatikollista astioita, vaatteita ja kirjoja. Ahtauteen tottuneet lapset eivät aluksi halunneet mennä nukkumaan omiin huoneisiinsa, vaan koko perhe majaili olohuoneessa. Vasta kun kumpikin lapsista sai kirjoituspöydän, oma huone alkoi kiinnostaa.
Nyt talon täyttivät omat ja pois kotoa muuttaneiden lasten jättämät tavarat, isovanhemmilta jääneet perintökalusteet, taulut, viherkasvit, puutarhatyökalut, sukset, polkupyörät jne…
Alkoi uskomaton myllerrys. Lapset hakivat pois heille tärkeitä tavaroita. Sitten päästiin lajittelemaan. Mitä uuteen asuntoon, mitä kierrätykseen, mitä kaatopaikalle. Aamuvarhaisesta yömyöhään lajiteltiin ja pakattiin. Yksi huone lattiasta kattoon täyttyi pakatuista pahvilaatikoista. Mies kuskasi tavaroita kierrätykseen ja kaatopaikalle. Heinäkuu oli vaihtunut jo elokuuksi, väsymys painoi pariskuntaa. Vain silmissä väikkyvä näky järvestä sai jatkamaan. Kunnes elokuun puolivälissä soitti uuden kodin vuokralainen. He eivät saaneetkaan sitä luvattua asuntoa, eivätkä voi muuttaa vielä aikoihin.
Sehän tästä puuttuikin. Talon ostanut perhe olisi halunnut tulla asumaan jo elokuussa kun koulut alkoivat. Pariskunnalla ei ollut paikkaa mihin mennä ja talon tyhjennys pahasti kesken. Mihin viedä tavarat talosta? Ensin iski lamaannus. Ei voi olla totta! Liikenteen melu ei ole mitään tähän katastrofiin verrattuna. Miksi piti olla niin kiireisiä talon myynnin kanssa ja pudota nyt tyhjän päälle. Lapset ehdottivat, että vuokratkaa tavaroille varasto ja tulkaa heidän luokseen asumaan kunnes pääsette uuteen kotiin. Varaston vuokraus oli hyvä idea ja sellainen löytyikin. Muutto lasten luokse pieniin kaksioihin puoleksi vuodeksi epäilytti. Pari päivää kyllä menisi hyvin, viikko olisi maksimi. Päätettiin etsiä tilapäinen vuokra-asunto joko nykyiseltä tai tulevalta kotipaikkakunnalta tai edes jostakin. Kyselykierros vuokra-asunnoista ei tuottanut tulosta. Nykyisen kotikunnan asuntotoimisto otti pariskunnan sentään asuntojonoon, uuden ei tehnyt sitäkään.
Talon tyhjennys jatkui sekavissa tunnelmissa. Elokuun viimeisenä päivänä talo oli tyhjä. Rättiväsynyt pariskunta keräsi siivousvälineet autoon ja hyvästeli pitkäaikaisen kotinsa lähinnä helpottuneena tyhjennys- ja siivousurakan onnistumisesta.

Jatkuu…
       ***********************************************************

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Sypressien varjossa


Kuljen verkkaisesti käytävää, jota korkeat sypressit reunustavat. Niiden latvat kurottautuvat korkeuksiin kuin ohjaten poisnukkuneiden sielut talvisen taivaan sineen. Katselen vanhoja sukuhautoja, joiden uumenissa lepää vainajia ja heidän tarinoitaan monen sukupolven ajalta. Vuosien ja vuosisatojen saatossa tuulet ja sateet ovat kuluttaneet pois vanhojen hautakivien tekstejä. Haudoilla näkee paljon keramiikasta tehtyjä kukkia ja muita tekokukkia, pieniä kivisiä muistotauluja, myös valokuvia vainajista. Marraskuussa on Pyhäinpäivä Toussaint, jolloin haudoille viedään krysanteemeja. Silloin hautausmaa on kuin  värikäs kukkameri. Ilkivallasta hautausmaalla en ole koskaan kuullut. Sen sijaan portilla on varoitustaulu, jossa pyydetään lukitsemaan hautausmaan luokse jätetyn auton ovet varkauksien varalta.

Kaivosmiehen hauta, marmoripatsas miehestä, joka ei jaksanut elää kaivoksen sulkemisen jälkeen
Haudoille ei tuoda kynttilöitä kuten Suomessa. Kukatkin ovat usein keramiikkaa

Pysähdyn hetkeksi eräälle haudalle. Siellä lepää ensimmäinen ystävämme tässä vieraassa maassa, vanhempiensa, isovanhempiensa ja sukulaistensa joukossa. Kivilaatassa hänen nimensä vieressä on valmiina puolison nimi ja syntymäaika. Puolison, jonka yli kolme vuotta kestänyttä ikävää on riipaiseva katsella. Aina kun tapaamme, puhe kääntyy hänen enkelivaimoonsa.
Muistan miten kaunis hän oli ja miten rauhallinen oli hänen ilmeensä arkussa maatessaan. Hän kuoli sairaalassa, josta hänet tuotiin kotiin seuraavana päivänä. Kävin jättämässä jäähyväiset, silitin varovasti hänen hiuksiaan ja niin kylmää poskea. Seuraavana päivänä olivat hautajaiset, johon koko kylä osallistui.
Lepää rauhassa ystäväni, missä lienetkin. Elät sydämessäni ja muistoissani, kuten niin moni muukin poisnukkunut rakas ihminen.



     ************************************************************

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Paljastuksia, noloja juttuja

Vieraat lähtivät, jäi haikea ja vähän tyhjäkin olo. Ohjelmaa riitti koko ajan aamusta iltamyöhään, osa suunniteltua, osa suunnittelematonta. Säätilauskin onnistui, vain yhtenä päivänä satoi. Matkalaiset olivat tyytyväisiä kaikkeen kokemaansa ja näkemäänsä. Vaikka onkin talvi, hentoa vaaleanpunaista väriä vihreisiin vuoristomaisemiin antoivat kukkivat mantelipuut. Maailmanlopun taikavuoren ja salaperäisen Maria Magdalenan kylän lisäksi eksotiikkaa vieraille antoi jazzkonsertti luostarin hiekkalattiaisessa holvikellarissa. Samoin pari päivää myöhemmin kuusi tuntia kestänyt 9 ruokalajin lounas yhdessä kyläläisten kanssa huikeaa cabaret-show’ta katsellen. Syöminen ja viinit kuuluvat ehdottomasti parhaaseen Ranskan tarjontaan. Niitäkin nautimme runsain määrin.

Nyt on aika palata arkeen.
Sitä ennen vastaan Pinean antamaan 7 paljastuksen haasteeseen. Osa vastauksista liittyy ruokaan ja juomaan, osa muita paljastuksia.

1. Olen syönyt onkimadon. (Inhorealismilla on ehkä helppo irrottautua viime päivien mässäilyistä). Hamassa lapsuudessa pidimme kaikenlaisia rohkeuskilpailuja. Yksi niistä oli puutarhakisa, eli piti syödä punaisen viinimarjapensaan lehteen kääritty marjaterttu yhdessä elävän onkimadon tai etanan kanssa. Pitkä tikku ratkaisi kumpi näistä otuksista piti syödä. Vieläkin muistan madon saven maun ja vihreän lehden kitkeryyden. Etana oli ehkä vielä pahemman makuinen, koska sen syönyt poika oksensi välittömästi.

2. Hieman edellistä sivuten. Olen unohtanut pellillisen piirakoita paistumaan uuniin ja lähtenyt ongelle.
Äitini oli mestari leipomaan karjalanpiirakoita. Autoin häntä hoitamalla piirakoiden paistamisen. Eräänä kauniina kesäisenä iltana äiti läksi leipomisurakan jälkeen käymään naapurissa, minä jäin huolehtimaan paistamisesta. Laitoin viimeisen pellillisen puu-uuniin ja päätin kypsymisen aikana hakea korillisen puita valmiiksi sisälle. Liiterissä puita koriin latoessani kissa tuli seurakseni kyhnyttämään itseään jalkaani vasten. Silitin sitä ja rapsutin korvan juuresta. Kissa kehräsi tyytyväisenä. Otin puukorin ja tulimme yhtä matkaa ulos. Vilkaisin ilta-auringossa lepäilevälle järvelle ja sain idean lähteä onkimaan kissalle muutaman kalan. Palasin liiteriin etsimään kuokkaa ja matoastiaa. Kissa kulki mukana raparperipenkin laitamille matoja etsimään ja sieltä laiturille kalastusta seuraamaan. Heittelin saamiani kaloja rantaruohikolle, josta kissa ne pyydysti ja pisti poskeensa. Kunnes yhtäkkiä muistin piirakat uunissa. Palaneiden piirakoiden käry tervehti minua jo rantapolulla, keittiössä vielä enemmän. Uunista löytyi hiiltyneitä mustia piirakan luurankoja, mutta kissa kehräsi tyytyväisenä ulkona puutarhatuolissa.

3. Tilasin Ranskassa olutta (la bière), sain Perrier-merkkistä kivennäisvettä.
Oluen tilaaminen on joskus ongelmallista. Barcelonan matkalla mies tilasi olutta ja sai punaviiniä. Muutama vuosi sitten odottelin häntä kahvilassa ja ajattelin yllättää tilaamalla valmiiksi oluen pöytään. Mies tulikin ja hölmistyi kun samassa tarjoilija pisti pöytään lasit ja pullon perrieriä. Juoman tilaaja huomasi, että tärkeää olisi opetella oikein ääntämään kova P ja pehmeä B.

4. Olen syönyt kreikkalaisessa työmaaruokalassa.
Olimme lomalla Korfulla ja teimme sieltä omatoimiretken mantereelle. Satuimme pieneen kaupunkiin, jossa kaikki kyltit olivat kreikankielisiä. Lounasaikaan näimme ihmisten menevän kadulta sisään ravintolaksi luulemaamme saliin. Pitkät pöydät olivat valmiiksi katettu, peltilautanen vieressään iso alumiinihaarukka, kannuissa vettä ja koreissa leipää. Istuuduimme erääseen pöytään, samassa siniseen työtakkiin pukeutunut tarjoilija kauhoi edessämme oleville lautasille höyryävät annokset papu-lihamuhennosta. Meillä oli nälkä ja ruoka oli hyvää. Sitten huomasimme, että toiset ruokailijat olivat enimmäkseen haalari-asuisia miehiä, jotka vilkuilivat meitä uteliaina. Totuus alkoi herrasväelle valjeta. Tulipunaisina nousimme pöydästä ja etsimme tarjoilijamme, jolle yritimme maksaa ruuastamme. Hän vain huitaisi naureskellen kädellään ja puhui kreikkaa, eikä huolinut rahojamme. Noloina luikimme kadulle, jossa tapahtunut alkoi jo naurattaa.

5. Vaihdoin vahingossa lakana- ja panoskassin keskenään, joten emme saaneetkaan sorsapaistia.
Miehen työporukka sai houkuteltua hänet sorsametsälle. Päättivät lähteä sinne heti työpäivän jälkeen. Edellisenä iltana mies laittoi panokset muovikassiin valmiiksi. Lisäsin sinne ennen lähtöä vielä eväslaatikon. Samaan aikaan tyttäremme tuli kotiin kaverinsa luota, jossa oli ollut yökylässä. Hänellä oli omat lakanat mukana samanlaisessa kassissa kuin metsälle lähtijän tykötarpeet. Miehelle tuli töissä joku viimehetken viivästys ja hän oli myöhässä jo kotiin tullessa. Pikainen vaatteiden vaihto, kassi mukaan ja ajamaan muun porukan luokse kohtaamispaikalle. Hän oli sen verran myöhässä, että toiset olivat jo menossa rannalle. Haulikko ja panoskassi nopeasti mukaan. Toiset olivat jo melko kaukana menossa. Onneksi muovikassi luiskahti maahan ja totuus paljastui, lakanoita! Miehen metsästysinto lopahti siihen ja hän palasi kotiin. Vasta seuraavana iltana kärsi vitsailla, että olisit levitellyt lakanat rantapusikkoon. Jospa joku utelias sorsa olisi laskeutunut niitä lähempää ihmettelemään ja olisit napannut lintupaistin paljain käsin.

6. Sitten hieman matkailua: Ajoimme sumussa vieraaseen pihaan, melkein autokatokseen. Olimme syksyisellä matkalla jossakin päin Lappia kun iltahämärissä sankka sumu peitti kaiken näkyvyyden. Jopa tiekin näytti häviävän usvaan. Silloin edessä häivähti toisen auton takavalot. Ehdotin, että seurataan tuota autoa. Sen kuljettaja tuntee varmaan tien paremmin kuin me. Niin tehtiinkin. Edellä ajavalla oli sopivan hidas vauhti. Sitä oli hyvä seurata, kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi ja pian takavalotkin sammuivat. Odotimme jonkin aikaa, että matka jatkuisi, mutta mitään ei tapahtunut. Mies nousi autosta ja meni tutkimaan tilannetta. Tuli sitten ilmoittamaan, että ollaan jonkun omakotitalon pihassa autokatoksen edessä. Jossakin vaiheessa edellä ajanut oli poikennut päätieltä kotiinsa ja me perässä. Varovasti peruuttaen siirryimme muutaman metrin ja jäimme odottamaan sumun hälvenemistä. Nukahdimme odotellessamme ja heräsimme aamuhämärissä siihen kun kolme poroa kierteli autoamme.

7. Poliisit syyttivät minua kun mies ajoi päin punaisia.
Tämä tapahtui Ranskan lomalla joskus frangiaikaan, jolloin ymmärsimme hieman ranskaa, mutta emme osanneet sitä puhua. Ajoimme erään kylän läpi linja-auton perässä. Se kääntyi risteyksen liikennevaloissa vasemmalle niin hitaasti, että valot meille ehtivät muuttua punaisiksi. Risteyksen takana poliisikaksikko sitten pysäytti meidät. Minulla oli kartta avoinna polvillani. Toinen poliiseista kysyi mieheltä ajokorttia, rekisteriotetta ja vakuutuspapereita, toinen kiersi autoa, kurkisti vielä sisään minun puoleisesta ikkunasta. Ensimmäinen poliisi kysyi, onko meillä 150 frangia sakon maksua varten. Muuten he laittaisivat auton rautoihin siihen asti kunnes sakko on maksettu. Onneksi meiltä löytyi vaadittu summa. Mies meni poliisien kanssa heidän autoonsa, jossa sakkolappu kirjattiin maksetuksi. Siellä jälkimmäinen poliisi oli sanonut miehelle, että hänen pitäisi kieltää vaimoa tutkimasta karttaa silloin kun ajetaan kaupungissa. Sillä eihän ulkomaalainen mies ehdi seurata yksin liikennettä vaan siihen tarvitaan myös vaimon apua. Mies oli vastannut, että menkää itse sanomaan jos uskallatte. Tosin suomeksi, kun ei osannut sanoa sitä ranskaksi.

En osaa nimetä ketään erityisesti, jolle antaisin haasteen, mutta mielelläni hihittelisin hyväntahtoisesti kutkuttaville sattumuksille ja muisteluille.


                       **************************************************

maanantai 7. helmikuuta 2011

Suunnitelmia

Parin päivän päästä saapuu ystäviä Suomesta. Vastaanottajalla täällä on hätä ja hyvä mieli. Mitä heille tästä seudusta näyttäisimme, mihin heidät veisimme. He ovat käyneet täällä ennenkin, joten löytyy aika monta tuttua paikkaa. Pari ensimmäistä päivää menee tässä kylässä tuttuja paikkoja ja ihmisiä tavatessa. Lauantai-iltana on tarjolla Carcassonnen teatterissa Chanson-konsertti. Sunnuntaina vuosittainen kylän määrin tarjoama pitkä lounas, johon vieraamme ovat myös tervetulleita. Ruokailun kuluessa saadaan katsella Cabaret-esitystä ”Plumes de nuit”, eli vähäpukeisia neitosia tanssahtelemassa plyymeissään. Noin vuosi sitten oli vastaava tapahtuma, josta olen kertonut täällä.

Magdalan Marian torni

Ettei heidän matkansa olisi yhtä laulua ja tanssia, ajattelimme esitellä heille pari mystistä paikkaa. Toinen on noin sadan asukkaan kylä nimeltään Rennes-les-Château, korkealla kukkulalla sijaitseva pieni kylä. Näin Wikipedia siitä kertoo:
Rennes-le-Château on pieni kylä Etelä-Ranskassa. Kylä nousi maailmanmaineeseen, kun julkisuuteen päätyi kadonnutta aarretta koskeva legenda. Teos Pyhä veri, pyhä Graal kertoi legendasta, ja jännitysromaani Da Vinci -koodi sivuaa aihetta. Legendaan liittyy mm. väite, että Magdalan Maria olisi haudattu kylän lähellä sijaitsevaan luolaan. Rennes-le-Châteaun Magdalan Marialle omistettu kirkko on peräisin vuodelta 1059. Kirkon pappi Bérenger Saunière kunnostutti kirkkoa 1800-luvun lopulla. Huhujen mukaan hän sai remonttirahat löydettyään aarteen tai salaisuuden, jonka salassapidosta katolinen kirkko olisi maksanut hänelle.
Veisimmekö vieraamme tuonne etsimään Graalin maljaa tai muita aarteita, aistimaan Magdalan Marian feminiinistä energiaa. Vai pelkästään nauttimaan joka suuntaan avautuvista huikean kauniista näkymistä.

Bugarach
Toinen kohde, Bugarach-taikavuori on melko lähellä edellistä. Siihen liittyvä maailmanlopun ennustus on ylittänyt kansainvälisen uutiskynnyksen. Viimeisin artikkeli suomeksi löytyy ainakin täältä. Jo vuoren ulkonäkö kiehtoo mielikuvitusta ja paljon legendoja onkin alueelta syntynyt. Alkaen vuoren uumenissa asuvista keijukaisista ja muista mystisistä olennoista, salaisista tunneleista ja järvistä aina nykypäivän avaruuden asukkaisiin ja ufo-kertomuksiin. Vuori on inspiroinut muun muassa Jules Verneä kirjoittamaan kirjansa ”Matka maan keskipisteeseen”.
Jos blogiini ei ilmesty uutta tekstiä pariin viikkoon, olen vieraitteni kanssa löytöretkillä, ehkä jossakin raunioilla aarretta kaivelemassa, ehkä matkalla maan keskipisteeseen, ehkä vihreiden olentojen kanssa avaruusaluksella leijailemassa.
Ovatkohan vieraamme näiden kohteiden jälkeen tyytyväistä näkemäänsä ja kokemaansa. Jos ovat, pitäisikö perustaa matkatoimisto ”Simpukan pähkähullut matkat”.

Kevään ensimmäinen krookus

***************************************************

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Jonon jatkona

Viime aikoina olemme jonottaneet virkamiesten ovien takana. Ensin keksimme tekosyitä ja siirsimme asian hoitamista eteenpäin mutta lopulta keräsimme rohkeutemme. Marssimme heti aamusta paperinivaskan kanssa verotoimistoon saadaksemme selville miksi Ranskan valtio on perinyt meiltä sairausvakuutusmaksun vaikka valtiot olivat keskenään sopineet, että Suomi nappaa sen päältä eläkkeistämme. Ihmeeksemme madame verotoimiston neuvonnasta ymmärsi asiamme ja osasi ohjata oikean henkilön oven taakse odottamaan. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimmekin veroviskaalin puheille. Ei tarvinnut esitellä paperipinostamme kuin murto-osan niin hänkin oivalsi asian. Hän ilmoitti, että vero-ilmoituksestamme puuttuu todistus une attestation, jossa code gestion on luku 70. Sellaista meidän pitää mennä anomaan CPAM:sta (ranskalainen KELA). Jos se meille myönnetään, Ranskan valtio palauttaa maksamamme sairausvakuutusmaksun. Hän kaiveli hetken laatikoitaan, joista löytyi kopio malliksi tällaisesta todistuksesta, yliviivasi mustalla tussilla siitä henkilöiden nimet ja osoitteet.

Ulos tultuamme ensimmäinen ajatus oli, että olkoon koko juttu. Ei se meiltä onnistu kuitenkaan. Harkinnan jälkeen totesimme, ettei tässä mitään menetetäkään, yritetään edes. CPAM:n toimistoon tultaessa otimme jonotusnumeron ja sen kanssa pääsimme vuorollamme Neuvontaan. Siellä madame pyysi meitä siirtymään odotusaulassa, jossa odottelimme pääsyä asiantuntijan puheille. Aulassa istui ennestään joukko odottelijoita, muun muassa jostain Afrikan maasta lähtöisin oleva nuori pariskunta pikkupojan kanssa. Nuori temperamenttinen äiti oli pahalla tuulella, käveli edestakaisin ja sätti äänekkäästi miestään, joka istui hievahtamatta paikallaan. Lapsi juoksenteli ympäri salia, riisui kuumissaan takkinsa, kaulaliinansa ja myssynsä, tiputteli ne pitkin lattioita. Mies istui vielä jonkin aikaa suutaan avaamatta, ehkä kuunteli, ehkä ei. Sitten hän nousi rauhallisesti ja käveli ulos ovesta. Äiti istuutui huokailemaan miehen jättämälle tuolille, komensi lasta keräämään vaatteet lattialta. Poika totteli äitiään ja jatkoi sitten juoksentelua.
Osa odottajista katsoi kelloaan, nousivat ja läksivät pois, ehkä syömään. Olihan lounasaika. Verotoimisto on suljettu kello 12 – 14, mutta CPAM on auki koko päivän, joten jatkoimme odottelua. Vajaan tunnin kuluttua pääsimme asiantuntijan huoneeseen. Annoimme hänelle sairausvakuutuskorttimme (carte vitale) ja verotoimistosta saadun kopion. Kysyimme, että voisimmeko saada vastaavanlaisen todistuksen. Virkailija näppäili hetken tietokonettaan ja kysyi olimmeko Margareta ja Alain. Mitä? Verotoimiston virkailija oli unohtanut yliviivata mallikopiosta sairausvakuutuksen numeron ja tämän numeron CPAM:in virkailija naputteli koneelleen. Pyysimme, että virkailija katsoisi meidän numerot korteiltamme. Nyt löytyivät oikeat nimet ja tiedot. Hän tulosti koneeltaan lomakkeet, löi niihin leimat ja allekirjoitti ne. Siinä ne nyt olivat, molemmissa myös se tärkeä koodi 70.
Mikä helpotus. Olimme varautuneet täyttämään anomuskaavakkeita, odottelemaan viikkokausia päätöksen saamista ja nyt kaikki tämä yhdellä napin painalluksella.
Lomakkeen saamisen kunniaksi menimme ravintolaan 2 tunnin lounaalle. Sen jälkeen veimme lomakkeet riemusaatossa verotoimiston virkailijalle, joka lupasi palauttaa meille liikaa maksetut rahat.
Hyvä niin. Kuitenkin jäin miettimään miksi verovirkailija ei voinut suoraan kysyä CPAM:lta tietojamme. Ehkäpä viranomaiset eivät saa kysellä toisiltaan tällaisia tietoja.
Sitä en tiedä, mutta mieleen tuli vastikään lukemani juttu, joka herätti sisässäni asuvan koiran.

Aikojen alussa kun Jumala loi maan, hän jakoi kaikille elollisille myös elämän pituudet. Ihminen oli Jumalan viimeisin luomus joten hän jäi jaossa viimeiseksi. Kun ihmisen vuoro sitten tuli, oli aikaa enää jäljellä 25 vuotta ja hän sai sen.
Ihminen meni heti valittamaan Jumalalle, että hänelle jäi liian vähän aikaa ja Jumala sanoi, että hän ei enää voi jakoa muuttaa, mutta mene itse kysymään jos joku eläimistä antaisi omastaan sinulle.
Niinpä ihminen meni ensiksi hevosen luo ja kysyi josko hevonen antaisi eliniästään hänelle ja hevonen vastasi, että saat 25 vuotta. Sitten ihminen meni koiran luo ja kysyi samaa. Koira sanoi myös, että saat 25 vuotta. Seuraavaksi ihminen meni apinan luokse ja toisti kysymyksen. Apina vastasi, että saat 25 vuotta, minulle riittää vähempikin.
Nyt ihminen huomasi, että hänellä on koossa 100 vuotta ja meni innoissaan kertomaan tämän Jumalalle.
Jumala sanoi hänelle, että olet nyt itse elämäsi valinnut. Ensimmäisen 25 vuotta elät kuin ihminen. Seuraavat 25 vuotta raadat työssä kuin hevonen. Kolmannen 25 vuotta haukut kaikkea kuin koira ja viimeiset 25 vuotta sinulle nauretaan kuin apinalle.


         ************************************************************