keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Hiekkaa varpaissa


Joulu saapui sadepisaroissa, huurtuvina ikkunoina, joihin piirtelin haikeita sydämiä.  Saimme hyvän joulun puheluita hankien ja pakkasten keskeltä, kuuntelimme kaunista musiikkia, oli lukemista ja talvinen elokuva. Joulu päättyi sadepisaroiden saattelemana.



Jätimme kodin harmaiden pilvien suojaan ja suuntasimme kohti itää, merta ja auringon valoa. Siellä meitä odotti lempeä tuuli, autio ranta ja sen hieno hiekka, joka kutsui kulkemaan. Rannalle oli rakennettu leikkipaikat lapsille ja aikuisille. Kävelylenkin jälkeen oli mukava touhuta aikuisten leikkikentällä, jossa oli erilaisia helppoja jokamiehen kuntolaitteita. Niin innoissani niissä keikuin ja kiepuin, että vallan unohdin valokuvata. Lämpömittari näytti + 14 astetta.   
Kotiin ehdimme auringon kadotessa punahehkuisen taivaan rantaan.  



                                ******************************************************

maanantai 17. joulukuuta 2012

Joulusta tunnelmoiden


Aurinkoinen aamu muuttui sateiseksi iltapäiväksi. Viikonloppu sujui rattoisasti ystävien seurassa. Ruokakaupasta löytyi ranskalaisia pipareita. Olivat ihan hyviä glögin kanssa, mutta maultaan hyvin kaukana perinteisistä kotimaan pipareista. Ruuan seuralaiseksi avasimme toisen maailmanlopun kylän viinipulloista ja sen kelpo juomaksi havaitsimme. Ystävät lähtevät Tanskaan sukulaisjoulua viettämään. Me katselemme lumisia maisemia, revontulia, valaistuja kirkkoja, enkeleitä, poroja, tonttuja ja joulupukkia postin tuomista joulukorteista. Luemme Mika Waltarin kirjoittaman kauniin joulurunon, kuuntelemme jouluradiota ja etsimme lisää kuunneltavaa youtubesta. Pimeän tultua sytytän kynttilöitä sisälle ja ulos lyhtyyn sateelta suojaan. Liekit värähtävät tuulenpuuskassa kuin surusta huokaisten kaikkea sitä pahaa mitä viime aikoinakin on maailmassa tapahtunut. Täytyy vain toivoa, että koittaisi se päivä, jolloin maailmassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sitä odotellessa voi kuunnella vaikka tätä Mikko Kuustosen kaunista joululaulua.


     Jouluruno 

Joulu,
se on kuusenneulasten
ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista,
onnellisen säikähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta,
jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
Me katselemme valaistuja ikkunoita
ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä
ja avaamme hitaasti kirjoja,
jotka joskus luetaan ja unohdetaan.
Ja jossakin ajatusten keskellä
nukkuu lapsi,
joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa
pienissä käsissään,
ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys

lämmittää häntä pimeässä.

kirj. Mika Waltari


****************************************************************


tiistai 11. joulukuuta 2012

Aikamatkailua keskiajalta kohti joulua tai maailmanloppua

Kreivi ja hoviväkeä
Ruokaa odotellaan
Linnoituksen ritareita
 Linnoituksen kujille ilmestyi viikonloppuna vanhanaikaisesti tai oikeastaan keskiaikaisesti pukeutunutta väkeä. Olivat siellä kuin kotonaan. Vaikka näyttivätkin hyväntuulisilta haarniskoissaan ja aseissaan, katsoin paremmaksi siirtyä alakaupungin aukiolle jouluvalaistuihin tunnelmiin.

Valaistuja eläimiä
Karhu odottaa vuoroaan maailmanpyörään
Jouluhahmo vai ufo ?
Soitto soi, väki jonotti innoissaan karuselleihin ja maailmanpyörään. Meitä palelsi, läksimme kotiin.

Maanantaina kävin parissa kaupassa. Toisessa raikui reipas joulumusiikki, toisessa höristelin korviani. Musiikki ei vaikuttanut tutulta joulumusiikilta. Sehän olikin maailmalopun rallatusta nimeltään Bugarach, Bugarach.
   Tältä se rallatus kuulostaa.

                             ******************************************************

perjantai 7. joulukuuta 2012

Kide - novellihaaste


Haasteiden aika ei ole ohi. Mary von Törneltä Normandiasta sain lukemaan innoittavan haasteen.
Kiitos Mary!
Ensireaktio oli, että eihän minulla ole täällä Ranskassa novellikirjoja mitä lukea. Mutta onneksi tässä tapauksessa novellin käsite on varsin laaja ja niinpä uskaltauduin mukaan.

                                                                 Kide - novellihaaste

http://jsmeresmaa.blogspot.fr/

Ohjeistus:
1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

Tämä viiden kohdan ohjeistus on neuvoa-antava, ei pakollinen. Käytän novelli-sanaa, mutta joskus kertomuksen ja novellin raja voi olla häilyvä. Mikä tahansa lyhyt teksti käy, mitään novellin kaavaa ei tarvitse alkaa etsiä voidakseen osallistua.
Ei muuta kuin lukemaan!

***
Novellit, jotka ovat jotenkin Simpukkaan kolahtaneet:

1.      Juhani Aho: Siihen aikaan kun isä lampun osti   (Lastuja)

Kiehtova kertomus elämää mullistavasta tapahtumasta lapsen silmin nähtynä.

Tämä on ensimmäisenä mieleen jäänyt lukukokemus novelleista. Sitä luettiin koulussa äidinkielen tunnilla joskus alaluokilla. Jokainen luki vuorollaan pätkän tarinasta ääneen, toiset kuuntelivat hiiskahtamatta.
Olin aika pollea kun sain koulun kirjastosta kirjastokortin ja pääsin ensimmäisen kerran lainaamaan kaikki Juhani Ahon lastut.

2.      Elina Karjalainen: Mummon onni   (Ukki ja mummi)

Syyllisyyden tunne taitaa olla ikuinen äitien ja mummojenkin seuralainen. Elina Karjalaisen tarinassa on kaksi mummoa ja pienokainen, jota toinen mummoista pukee ulkovaatteisiin. Toinen mummo seuraa vierestä kuinka taapero saa päälleen vaatekerran toisensa jälkeen.

-        Minun on pakko myöntää, että olen sellainen vanha rötiskö, joka ei kovin pitkään jaksa tuollaista kykkimistä, kiskomista, nykimistä ja nyhtämistä, mitä sinä parasta aikaa teet.
Toinen mummo oikein kirkastui.
-        Sinä luulet vain, ettet jaksa. Taidat olla sen sortin mummo, joka haluaisi vain istua keinutuolissa ja silittää lapsen hiuksia, kun tämä kirmaisee ohi. Kyllä minun mielestäni isoäidin täytyy jaksaa myös osallistua lapsen hoitoon.

Mutta kuinkas siinä sitten kävikään. No, ainakin tarinan loppu kirvoitti pienen vahingoniloisen virnistyksen tämän lukijan naamalle.

3.      Juhani Mäkelä: Kumouksellinen (Reiskan kanssa Ranskassa ja sielunvaelluksella)

Ajankohtainen aihe edelleen kun maailmalla tapahtuu vallankumouksia vähän väliä.  Mäkelä tulkitsee tapahtumaa taitavasti (ja tietysti lukijan yllättäen) uuden hallitsijan näkökulmasta.
Sain tämän kirjan muutama vuosi sitten Suomen tuomisina ja tykästyin siihen. Kuinkas muutenkaan, kun osassa tarinoista eletään Ranskassa mainion Reiska-koiran kanssa.

4.      Anna Gavalda:  UÄ (I.I.G)  (Kunpa joku odottaisi minua jossakin,  Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part )

Riipaiseva kertomus viimeisillään raskaana olevasta naisesta, joka joutuu synnyttämään kuolleen lapsen.
Luin tämän ranskaksi (hitaasti sanakirjan kanssa) Anna Gavaldan 12 kiehtovan novellin kokoelmasta.  
   
5.      Mary von Törne alias A. Dannebey: Kotiinpaluu (sen voi lukea täältä)

Kaunis, koskettava ja yllättävä kotiinpaluu ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen.
Novelleja löytyy kirjojen lisäksi blogistaniastakin. Pidän paljon näistä blogisuosikkini Maryn kirjoittamista tarinoista.

Netistä löytyi tämänkin hauskan novellilajin, eli ”raapale”, joka määritellään näin: "Raapaleet ovat science fiction- tai fantasianovelleja, joissa on täsmälleen sata sanaa. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan 15 sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikkoihin. Tästä huolimatta tekstin tulee täyttää kaikki ne vaatimukset, jotka ovat ominaisia hyvälle scifi- tai fantasianovellille."
Raapaleita  löytyy myös blogistaniasta.
Tässäpä toisen blogisuosikkini Stazzyn kirjoittama mainio sadan sanan juttu: 
Jänis (se löytyy täältä)
                                               .....
Olen luopunut kaikenlaisista tavoitteiden asettelusta. Toki novelleja luen edelleenkin, ehkä jopa yritän kirjoittaa lukemistani tänne arvioita.
                                               .....
Haluan haastaa mukaan kaksi kirjojen ystävää.  Ina ja Ellinoora, olkaapa hyvät!

                             *****************************************


tiistai 4. joulukuuta 2012

Näköalapaikalla

Maailmanloppua odotellessa blogi siirtyi virtuaalisesti muurien taakse, suojaan. Katu ruusuköynnöksineen jää odottamaan uutta tulemistaan.
Toivottavasti itse kreivi Trencavel perheineen ja hoviväkineen inspiroivat blogin kirjoittajaa, mutta kummittelemaan ei saa tulla. Ainoastaan itse Dame Carcas voi pistäytyä joskus juttelemassa.


Ruokamarketin viinihyllystä oli ihan pakko napata pari maailmanlopun kylän viinipulloa, toinen muistoksi, toinen maisteltavaksi.

                     ***************************************************

lauantai 1. joulukuuta 2012

Alavireistä arkea ja paikallislehden selailua

Tuuli on taas raivostunut riehumaan. Se saa pilvet kiitämään, sen voimasta neulanterävät sadepisarat piiskaavat terälehdet syksyn viimeisistä kukista. Plataaneista pudonneet lehdet se kasaa kinoksiksi kaduille puhaltaakseen ne seuraavassa hetkessä hajalle ja kooten uuteen paikkaan. Sadepisarat hakkaavat ryöppyinä huurteiseen ikkunaruutuun. Kuin ilkkuen tuuli kolisuttaa ikkunaluukkuja, on nurkissa ulvoen kolistellut niitä koko yön. Väsyttää, mikään ei huvita, ei varsinkaan kodin siivous, se saa odottaa.

mummoset  myyntipöydällä
Selailen pöydälle unohtunutta paikallislehteä. Etusivulla pitkätukkainen alkoholin valmistaja-artesaani Laurent pohdiskelee saamaansa kunniamainintaa. Tekstin mukaan hän on löytänyt muscatrypäleiden, kirsikoiden, päärynöiden ja aprikoosien sielun. Artesaani totea, että alkoholi ei rakasta vettä. Niinpä hän kokoaa hedelmät sammioon ja tislaa ne viiteen kertaan. Tuloksena on 70 prosenttista alkoholia, jonka hän kuitenkin laimentaa 42 prosenttiseksi ”elämänvedeksi” (l’eau-de-vie). Taitaa olla pontikkaa. Juoman hän kaataa 37,5 desilitran pulloihin, joita myydään 40 euron kappalehintaan. Terveydeksi, à votre santé!
Seuraavilla sivuilla, auto- ja huonekalumainosten joukossa on juttu naapurikylän lukion ensimmäisistä diplomin saaneista 37 oppilaasta. Lehtikuvassa oppilaat iloitsevat papereitaan heilutellen rehtorin myhäillessä vieressä. Koska eletään joulumyyjäisten aikaa, juttuja niistä riittää useammalle sivulle. Urheilusivuilla ylistetään alueen loistavia tennis-, lento-, käsi-, ja jalkapallojoukkueita. Löytyy pieni uutinen naisten rugbyjoukkueen tulevasta ottelusta. La randonnée, patikointi ryhmissä on myös suosittua. Lehden mukaan edes kaatosade ei estänyt viime kerralla 40 urhoollista vuoripolkujen kulkijaa. Lähtö oli aamulla kello 8 ja paluu lähtöpaikalle aperitiiveille kello 12 juuri ennen lounasaikaa. Ohitan jutun kirjolohien istuttamisesta kylämme halki virtaavaan jokeen. Ihmettelen vain mielessäni, miten kalat siellä elävät, kun joki kesän tullessa kuivuu vedettömäksi. Ehkä ne kaikki kalastetaan ennen sitä.
Menovinkkejä riittää kolmen sivun verran. Joulumyyjäisten ja joululaulukonserttien lisäksi voi mennä tanssimaan, pelaamaan Belote-korttipeliä, bingoissa riittää valinnanvaraa, on vierailevia teatteriseurueita, paikkakunnan omia harrastajateatteri-esityksiä, taidenäyttelyitä ja tietenkin suosittuja sunnuntain kirpputoreja. Elokuvien tarjonnasta suomalaista sydäntä sykähdyttää useammassa teatterissa menevä osittain suomalaisvoimin tehty animaatio ”Niko le petit renne 2” (Niko 2 lentäjäveljekset), sallittu yli kolme vuotiaille. Haa, pitäisiköhän mennä leffaan. Ehkä poroveljesten huimat seikkailut lumisessa pohjolassa auttavat hetkeksi irtautumaan tästä alavireisestä arjesta. 

                         *******************************************************

lauantai 24. marraskuuta 2012

Olé (osa 2)



Calella, veneitä
Calella on nimeltään rantakaupunki, jossa hotellimme sijaitsi. Pari vapaata aamupäivää kuljeskelimme rannan puistossa ja kävelykaduilla. 

Calella, piiritanssi
Runsas oli tarjonta aamiaispöydissä, ihan liian runsas meille niukempaan aamupalaan tottuneille.  Edellisen illan mässäilyn jälkeen olisi kupillinen kahvia riittänyt vallan mainiosti, mutta pitihän sitä pieni murunen maistella yhtä jos toistakin herkkua. Ranskalaiset matkakumppanimme kokosivat eteensä voisarvia, suklaapullia, voita ja suomalaiseen makuun liian imelää marmeladia. Lähes jokaisella oli myös lautasensa vierellä kasa erivärisiä pillereitä. Osa oikeita lääkkeitä, osa varmaan vitamiineja. Siinä tuli läpikäytyä sairaudet lääkityksineen. Samanlainen kasa pillereitä koottiin lautasen viereen illallakin. Erotuksena vain se, että aamulla lääkkeet nielaistiin veden tai tuoremehun kanssa, illalla ne huuhdottiin alas punaviinillä.
Edellisenä iltana huoneeseen leveitä rappuja kiivetessä päätimme, että hissiä ei sitten käytetä. Se olikin hyvä päätös, sillä lähipäivien nähtävyyksillä riitti kävelyä ja rappusia ylös että alas kulkea. Selvisimme niistä tervein jaloin, toisin kuin hissiä käyttäneet kumppanimme, joista osalla jalat kipeytyivät liikaa. Päivittäin ravasimme hotellin raput ylös ja alas 6-8 kertaa. Alussa piti pysähtyä välillä läähättämään, mutta viimeisten päivien kiipeämiset onnistuivat ilman pysähdyksiä.
Seuraavien päivien ohjelmassa oli käyntejä markkinoilla, tuotemaistiaisissa viinivalmistamolla, kiertokävely viehättävän keskiaikaisen Pals-kaupungin kaariholvien alla pitkin kapeita, mutkittelevia kujia. La Bisbal, katalonialaisen keramiikkataiteen kaupunki, jossa alan kaupat olivat täynnä toinen toistaan värikkäämpiä esineitä. Asiakkaista vain näytti olevan pula, sääli. 
Tossa de Mar, linnoitus
Tossa de Mar, kappelin rauniot
Tossa de Mar, ujo tyttönen 
Tossa de Mar, hautausmaa
Tossa de Marin rantalinnoituksen kaiteeseen nojatessa katse lepäsi turkoosin sinisellä merellä ja ajatukset harhailivat kaukana menneessä.  Tarina kertoo, että keskiajalla kaupungissa raivosi rutto, musta surma. Taudin leviämisen estämiseksi kaupunki suljettiin. Eräänä päivänä mereltä tuli muukalainen kolkuttamaan linnoituksen portille. Hänelle sanottiin, että kaupunkiin ei voi tulla siellä riehuvan ruton takia. Matkalainen vastasi, että hän ei ruttoa pelkää, hän tarvitsee vain vähän ruokaa ja paikan missä nukkua. Kaupungin päällikkö epäröi, mutta ajatteli sitteni, että vieraanvaraisuus ennen kaikkea. Hän otti matkalaisen huostaansa, tarjosi hänelle parasta ruokaansa ja yösijan. Aamulla vieras heräsi virkeänä ja tyytyväisenä. Kiitokseksi ystävällisestä kohtelusta hän halusi auttaa kaupunkia toipumaan rutosta. Hän pyysi kaupunkilaisia hankkimaan lampaantaljan, viemään sen korkeimmalle mäelle ja kääntämään kohti puhaltavia tuulia. Se tuuli, joka muuttaa taljan mustaksi, on ruttoa tuova. Kaupunkilaisten tulee rukoilla kaupungin suojelupyhimyksiä lopettamaan ruttotuulen. Kansa totteli ja pian ihmiset alkoivat voida paremmin. Muistoksi tapahtumasta paikalle rakennettiin kappeli ja sinne tehtiin vuosittain pyhiinvaelluksia.

Viimeisen illan vietimme matkan teemaan sopivissa keskiaikaisissa tunnelmissa. Astelimme sisään Castello di Torderan valtavaan linnaan, jossa armollinen kreivi ja kreivitär olivat vieraita vastaanottamassa.  Jokainen tulija sai kutreilleen kultaisen pahvikruunun. Salamavalot välähtelivät kun saapuja pysähtyi valokuvattavaksi kreivittären vierelle. Kuvan sai myöhemmin lunastaa 10 eurolla. Tulijat ohjattiin linnan sisäpihalle kynttilöiden valaisemaan katsomoon, joka laskeutui kahdelta suunnalta suorakaiteen muotoiselle turnajaisareenalle. Kunkin penkkirivin edessä oli pöytä, johon jokaisen katselijan kohdalle oli valmiiksi katettu kaksi pulloa punaviiniä. Valonheittäjät sytytettiin, musiikki tulvi joka suunnasta, esitys alkoi. Verhon takaa areenalle kimposivat klovnit ja erilaiset akrobaatit huimine temppuineen.  Noin 2000 istuinpaikan katsomot oli jaettu väreillä neljään osaan. Temppuilijoiden jälkeen areenalle ratsasti neljä urhoollista ritaria taistelemaan. Kukin katsomo kannusti väriseensä haarniskaan pukeutunutta ritaria. Taistelut käytiin pienillä ja isoilla miekoilla, keihäillä ja nuijilla. Taisteluiden raivotessa areenalla, nuoret nopsajalkaiset keskiaikaisesti pukeutuneet tarjoilijat kiidättivät jokaiselle kulhollisen kasviskeittoa ja leipää. Mitään ruokailuvälineitä ei ollut, joten soppaa ryystettiin suoraan kiposta. Musiikki pauhasi täysillä, värivalot lakaisivat areenaa, jossa ritarit taistelivat tekosavussa, katsomot kannustivat omiaan. Tarjoilijat juoksuttivat pöytiin kokonaisina grillatut kanat. Niitä sitten hampailla revittiin ja sormin syötiin. Sekä keitto, että kana olivat erittäin hyviä molemmat, viinistä nyt puhumattakaan. Turnajaiset päättyivät, kreivi palkitsi voittaneen ritarin, joka nappasi kätensä punaisen ruusun. Urho ratsasti katsomon kaiteen viereen, hyppäsi ratsunsa selästä katsomon puolelle ja kiidätti kukkasen vaaleatukkaiselle, punastelevalle turistitytölle. Kansa hurrasi.
Turnajaisista siirryimme linnan juhlasaliin, jossa ilta päättyi upeisiin flamenco-esityksiin. Tummassa etelän yössä, bussissa matkalla hotelliin, levottomat jalat koputtelivat vielä  tulisen tanssin rytmejä.

Muchas gracias Espanja, Costa Brava -  myös matkamuistona saadusta sitkeästä flunssasta!

                     ******************************************************

perjantai 23. marraskuuta 2012

Leppäkerttu marraskuussa

tulimarja (Pyracantha coccinea)


Harmaat pilvet,
harmaa maa,
 valo hiipuu,
 nukuttaa.

Pensaan alla rapisee,
kuka siellä kävelee,
leppäkerttu yksin vaan
yhä etsii pariaan.

***************************************

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Olé (osa 1.)



Muutama kuukausi maastopalojen jälkeen


Keväällä, ennen Suomeen lähtöä, tuntui hyvältä idealta ilmoittautua syysmatkalle Espanjaan. Lähdön lähestyessä matkainto laimeni huomattavasti. Sitten ajattelimme, että koko matka on peruuntunut, kun emme olleet saaneet luvattua matkaohjelmaa. Keväällä matkaa varatessa olimme jättäneet allekirjoitetun shekin matkanjärjestäjälle.  Muutamaa päivää ennen suunniteltua matkan alkua päätin kuitenkin soittaa järjestelyistä vastaavalle madamelle.  Aluksi en saanut mitään selvää puhelimeen vastanneen madamen vuolaasta puhetulvasta. Kun pyysin, että hän puhuisi hitaammin, selvisi runsaiden anteeksipyyntöjen säestyksellä, että totta kai matka toteutuu, shekki on jo viety pankkiin. Tosin lähtöpäivä ja kellonaika ovat muuttuneet, hän vain unohti ilmoittaa siitä meille. Lisää hätääntyneitä anteeksipyyntöjä, nyt jo kyyneleisellä äänellä. Saatte anteeksi, sattuuhan sitä, nähdään sitten sovitussa paikassa.
Lähtöaamuna tallustelimme puoliunessa lähtöpaikalle. Siellä madame ja noin 30 muuta matkalaista odotti kyytiä, liityimme jonon jatkoksi. Bussia vain ei näkynyt eikä kuulunut, ei vielä varttitunnin päästäkään. Aprikoin mielessäni, oliko madame unohtanut tilata bussia ollenkaan. Onneksi eletään kännykkäaikaa ja muutaman soiton jälkeen bussi kaarsi paikalle. Se oli odottanut matkustajiaan ihan väärässä kylässä. ”Tyypillistä touhua”, totesi mies kun nousimme autoon.
Unisissa tunnelmissa köröttelimme pitkin Espanjaan vievää moottoritietä.  Säpsähdin hereille kun olimme ylittäneet maiden rajan. Huomasin surulliset näkymät tien varrella. Espanjassa lähellä Ranskan rajaa kesällä raivonneet metsäpalot olivat tuhonneet maastoa tien molemmilta puolilta yli 14 000 hehtaarin alueelle. Muistelen lukeneeni, että kuolonuhreilta, loukkaantumisilta ja mittavilta aineellisilta menetyksiltä ei vältytty. Tie oli ollut suljettuna liikenteeltä tulimeren takia. 
Maisemia matkan varrelta 
 Palaneet maisemat jäivät taakse ja matka jatkui kohti etelää.  Gironan tienoilla bussi poikkesi kansalliselle  tielle. Kauniissa vuorimaisemissa matkasimme monien tunneleiden kautta Vic-nimiseen yliopistokaupunkiin. Kaupunkiin tutustuminen alkoi lounaalla ravintolassa, jonka valtava melutaso jäi enemmän mieleen kuin tarjottu vaatimaton makkara-ateria ranskanperunoineen. Lounaan jälkeen oli opastettu kiertokävely keskiaikaisen kaupungin kaduilla. Viehättävän ja siistin kaupungin talojen seiniä oli koristeltu eri aiheilla ja parvekkeilla liehuivat itsenäisyyttä vaativan Katalonian punakeltaiset liput. Näkyi, että kaikki vanha halutaan kunnostaa ja säilyttää mahdollisimman alkuperäisen näköisenä. Opas oli varsin ystävällinen ja huomio meidätkin kertomalla kohteista hitaasti ja selvästi ääntäen. Se ei tuntunut haittaavan muuta seuruetta.  Pitkistä ja vähän pelottavista tunneleista huolimatta haluaisin palata tänne toistekin.

VIC, koristeellisia seiniä, huomaa Katalonian liput parvekkeilla

                                                               
VIC, temppeli ulkoa
temppeli sisältä
Tässä talossa  pääsee naimisiin
Parin tunnin kiertokävelyn jälkeen oli aika lähteä kohti rannikkoa ja neljän tähden hotelliamme. Illan pimetessä alkoi sade ropista auton ikkunoihin tuudittaen väen unten maille. Hotellin vastaanotossa oli koko laumamme yhtä aikaa tiskillä avaimia odottamassa, me suomalaiset kiltisti hieman syrjässä. Vastaanottovirkailija joutui kesken kaiken vastaamaan puhelimeen. Se ei sopinut muutamalle odottajalle vaan he alkoivat varsin kova-äänisesti sättiä virkailijaa ja vaatia avaimiaan. Virkailija joutui lopettamaan puhelun ja hymyillen (lue hampaita kiristellen) jatkamaan avainten luovutusta. Koko toimitus vei aikaa vain noin 10 minuuttia, mutta kaipa se oli liikaa noille kuumakalleille. Täytyy vain ihailla miten virkailijan ystävällinen pokka piti.
Matkaamme kuului täysihoito hotellissa, eli runsas aamupala, lounas ja päivällinen buffetpöydästä. Istuimme kaikilla aterioilla samassa pöydässä viiden mukavan matkaseuralaisemme kanssa. Tarjoilupöytien valikoimat olivat valtavat. Piti olla jarrut päällä koko ajan, ettei kerännyt lautaselle viikon annosta kerralla. Ähky tuli jo siitäkin, että otti vain tilkan alkukeittoa, annokset salaatti- ja lämminruokapöydästä tarkasti valikoiden, samoin herkullisesta jälkiruokatarjonnasta.
Tilava, puhdas ja raikas huoneemme oli neljännessä kerroksessa. Iltaruokailun jälkeen oli sade lakannut. Katselimme parvekkeelta kirkasta tähtitaivasta ja kuuntelimme vastapäisten talojen takana huokailevan meren kohinaa.
jatkuu…

                                         ***************************************************


perjantai 16. marraskuuta 2012

Maailmanloppua odotellessa

Bugarach-vuori sumun peitossa, kuva tämän päivän MidiLibrestä


Maailmanlopun taikavuoresta olen maininnut aikaisemmin täällä. Tämä mielikuvitusta kiehtova paikka on kylästämme vajaan 100 kilometrin päässä, siis aika lähellä. 
Tämän aamun Midi Libre- sanomalehti uutisoi taas aiheesta. Lyhennelty käännökseni on kömpelö ja sen oikeellisuuskin ehkä kyseenalainen, mutta jotenkin näin se menee.

Auden alueella olevan Bugarach-vuoren huipulle, ainoalle turvapaikalle  oletetun maailmanlopun tullessa 21 joulukuuta, evätään pääsy.
Kolme päivää ennen ja kaksi päivää jälkeen 21. joulukuuta pääsy Bugarach-vuoren huipulle on kokonaan kielletty. Erityisistä turvatoimista ilmoitti tänä aamuna prefekti Eric Freysselinard Carcassonnessa.
Siispä kolme päivää ennen ja kaksi päivää jälkeen 21. joulukuuta pääsy vuorelle on kokonaan kielletty. Kylässä voi liikkua "siinä määrin kuin mahdollista". Prefekti totesi, että hän ei estä vapaata liikkuvuutta, mutta kylän kapasiteetti on rajallinen.
Alueen turvallisuutta tulee valvomaan noin sata poliisia ja turvallisuuspalvelun henkilöstöä. Tarvittaessa kutsutaan apuun reserviläisiä.

                                 -----------------------------------------

Alkuperäinen teksti :
Aude Le Pic de Bugarach, refuge présumé contre l'apocalypse, sera interdit d'accès le 21 décembre
Midilibre.fr
16/11/2012, 11 h 24 | Mis à jour le 16/11/2012, 11 h 29
Trois jours avant et deux jours après le 21 décembre, l'accès au pic de Bugarach sera totalement interdit. (MAX BERULLIER)
Le Pic de Bugarach, lieu de refuge présumé contre la fin du monde du 21 décembre 2012, fera l'objet de mesures de sécurité particulières à l'approche de cette date. Ces mesures ont été annoncées ce matin par le préfet Eric Freysselinard à Carcassonne.
Ainsi, trois jours avant et deux jours après le 21 décembre, l'accès au pic de Bugarach sera totalement interdit. Cependant, l'accès au village se fera "à la limite du possible". Le préfet a rappelé qu'il ne voulait pas empêcher la liberté de circulation mais que le village avait une capacité d'accueil limitée.
Pour ce dispositif de sécurité une centaine de gendarmes et d'agents de la sécurité civile seront mobilisés et des réservistes seront appelés si la situation l'exige a mentionné le préfet.

                        ******************************************

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Muistojen päivä




Kesän aikana pienen kylämme määri menehtyi aamulenkillään aivoverenvuotoon 54- vuotiaana. Kahden vaalikierroksen jälkeen kylään on valittu uusi määri. Tänään oli hänen ensimmäinen julkinen esiintymisensä ”Armistice de 1918” seremoniassa, eli ensimmäisen maailmansodan aselevon 11.11. muistopäivän tapahtumassa. Olimme mukana kulkueessa sotien muistomerkille. Kulkuetta johtivat ryhdikkäät vanhat herrat Ranskanlippuja kantaen.  He ryhmittäytyivät kahta puolta patsasta. Heidän vierelleen kunniakujan muodostivat kylän palokuntalaiset. Uusi määri, nuori hento nainen, piti lyhyen puheen. Vakuutti korulausein, että sotien veteraaneja ei koskaan unohdeta. Omasta puolestaan hän lupasi tehdä parhaansa kylän hyväksi.
Satoi kevyttä tihkusadetta. Plataanien lehdet leijailivat maahan tuulen keinuttamina. Oli kahden minuutin hiljaisuus. Se loppui marseljeesin ensisäveliin. Vieressäni seisovan vanhan miehen poskelle vierähti liikutuksen kyynel. Sen näkeminen sai minunkin silmäni kostumaan ja surulliset ajatukset tulvahtivat mieleeni.
Joku aika sitten olin kuullut uutisen, että hollantilainen naapurimme Lars, josta kerroin täällä, oli menehtynyt Hollannissa sydänleikkaukseen. Hän ei kauan ehtinyt nauttia kauniista, uudesta talostaan. Lotte-vaimo ikävöi miestään lohduttomasti.
Olimme viime viikon Espanjan matkalla ja kun tulimme sieltä pois, riensi Rose-naapuri kertomaan, että matkamme aikana hänen Kati-koiransa oli nukahtanut iki-uneen lähes 16 vuoden iässä. Katista olen tarinoinut täällä ja täällä. Yritin lohduttaa Rosea kertomalla, että Katin on hyvä olla sateenkaarisillalla.  Siitä löytyy kertomus täältä.
Alakuloisen päivän kirkastivat lasten ja lastenlasten puhelut isänpäivätervehdyksineen. Heillä on kaikki hyvin.

                                *************************************



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Linnoituksen legenda


Carcassonnen linnoitus, ilmakuva (kopioitu  netistä)
Edellisen postaukseni kuvassa on osa Carcassonnen la Citéä, Euroopan suurinta keskiaikaista linnoitusta. Se on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Sen historia ulottuu aina ajanlaskumme alkuun asti. Linnoituksessa on 53 tornia. Sen vanha kaupunki ravintoloineen ja matkamuistoputiikkeineen on suosittu turistikohde ympäri vuoden.  Carcassonnelta nimensä saanut lautapeli tuntuu olevan myös suosittu ympäri maailmaa.

Vanhat linnoitukset synnyttävät monia legendoja. Lisään joukkoon oman versioni Carcassonnen nimen synnystä. Tarinani perustuu ranskankielisiin legendoihin, joita tuskin olen täysin ymmärtänyt, ehkä tahtomattani yhdistellyt keskenään useampia kertomuksia. Mutta sellaisiahan ne legendat ovat.

700-luvun lopulla linnoituksessa asuivat ja sitä puolustivat arabit.  Heidän johtajansa kuningas Balaak oli saanut surmansa taisteluissa keisari Kaarle Suurta vastaan.  Keisari  joukkoineen piiritti linnaa valloittaakseen sen osaksi valtakuntaansa.  Kuningas Balaakin menehtyminen oli tyrmäävä isku sotilaille ja kaupunkilaisille. Itku ja epätoivo valtasivat piiritetyn kaupungin kiviset kadut ja kujat. Keisari joukkoineen oli pääsemäisillään sekasortoiseen kaupunkiin. Silloin menehtyneen kuninkaan nuori vaimo, kuningatar Carcas astui rohkeasti sotajoukkojen johtoon taistellen raivokkaasti piirittäjiä vastaan. Moni kaupunkia puolustanut sotilas oli kaatunut, heidän määränsä  väheni uhkaavasti. Piirittäjät ampuivat palavia nuolia ylös kaupunkiin, pystyttivät tikkaita muuria vasten kiivetäkseen sen yli linnoitukseen. Dame Carcas määräsi kaupunkilaiset valmistamaan ihmisen kokoisia olkinukkeja ja pukemaan niille kaatuneiden sotilaiden asepukuja.  Ne kannettiin muurin harjalle vartiopaikoille. Vastapuoli näkisi, että puolustajia kyllä riittää. Muurin yli palavina tulleet  nuolet sytyttivät olkinuket tulisoihduiksi,  jotka työnnettiin takaisin yli muurin piirittäjien ja heidän tikapuidensa päälle.
Uuvuttavia taisteluja oli käyty jo viisi vuotta. Nuori Dame Carcas urheine joukkoineen puolusti sitkeästi  linnoitusta. Kovin väsyneiksi ja rääsyisiksi olivat käyneet sotilaat, kuten kaupunkilaisetkin. Kaikesta oli pula, ruokakin oli lopussa sodan molemmilta osapuolilta.  Dame Carcas määräsi sotilaansa etsimään kaiken mahdollisen ruuan linnoituksesta ja tuomaan hänelle. Sotilaat palasivat etsintämatkaltaan lähes tyhjin käsin. He olivat löytäneet vain säkillisen vehnänjyviä ja pienen laihan porsaan. Dame Carcas katseli saalista mietteissään ja alakuloisena. Possu on tarpeeton, arabit eivät syö sianlihaa.
Viimeisenä keinona Carcas määräsi, että porsaalle pitää syöttää kaikki vehnä. Niin tehtiinkin ja possu ahmi vatsansa täyteen. Muutaman päivän kuluttua Dame Carcas kutsui keisarin muurin luokse.  Piirittäjät arvelivat, että nyt linnoitus antautuu.  Keisarin yllätys oli suuri, kun hänen jalkojensa juureen heitettiin muurin yli pulskaksi syötetty porsas. Keisari päätteli, että linnakkeessa täytyy olla paljon ruokaa, koska arabit ruokkivat sillä siankin, jota eivät itse syö. Lannistunut keisari päätti lopettaa piirityksen ja palata kotiinsa. Vihollisten  perääntyessä Dame Carcas määräsi, että hyvän uutisen tiedottamiseksi linnoituksen kaikkia kelloja tulee soittaa. Keisari oli jo kaukana menossa, mutta kuuli melua linnoituksen suunnasta. Hän lähetti tiedustelijansa takaisin linnoitukselle.  Pian tämä palasi ja ilmoitti keisarille: ” Sire, Carcas sonne (Carcas soittaa)”.
(Legendan mukaan Carcassonne on saanut nimensä noista sanoista).
Keisari ei voinut olla ihailematta nuoren kuningattaren neuvokkuutta ja niinpä hän palasi linnoitukseen solmimaan rauhan Dame Carcasin kanssa.  

Dame Carcas, patsas sijaitsee linnoituksen portin vierellä (kuva kopioitu netistä)

*******************************************************************


torstai 1. marraskuuta 2012

Kauan sitten


Kivitornin luona askeleet

laahaavat surullisia muistoja.

Kahleiden raskas taakka

ja hän, joka kääntää selkänsä.

Tuoksuvat hiukset

viimeinen katse

unohdettu linnan tyrmään.



V
artiosotilas - nuorukainen

kuin varhainen kevät.

Vain tuulen loputon kuiske

kaltereiden takana,

jää hyvästi

tuntematon yksinäinen.

******************************

lauantai 27. lokakuuta 2012

Isän tyttö


Lapsuuden ympyrä sulkeutuu
Kesän aikana tyhjensimme ja hyvästelimme lapsuuskodin. Tarinan päätteeksi palo-opisto poltti talon oppilaiden harjoitustyönä. Nyt koti on poissa ja sen tilalla on rakennuspaikka uudelle talolle, uusille lapsille saada lapsuusmuistoja.

Olin lapsena isän tyttö, olen vieläkin, vaikka sain pitää isän vain ensimmäiset 16 vuottani.  Edelleen voin puhua hänelle sinne, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia.

Viime päivinä on radiossa usein soinut tämä Celine Dionin ”Parler à mon père”, jossa hän haluaisi puhua muutama vuosi sitten menehtyneelle isälleen.  Niin minäkin, juuri tuollaisilla kauniilla sanoilla.



                        ****************************************************************

torstai 25. lokakuuta 2012

Kirje ranskalaiselle pankkineidille


Rakas Pankkineiti

Kirjoitan Teille nyt ensimmäistä kertaa. Olen usein saanut Teiltä kirjeitä, joiden alussa lukee Rakas asiakas (Chère Cliente). Kirjeissä ilmoitatte, että haluatte auttaa minua erilaisissa pankki-, vakuutus- ja jopa veroasioissa. Kirjeenne päätätte aina ystävällisiin vilpittömien tunteidenne vakuutuksiin (Veuillez agréer, Chère Cliente, l’expression de mes meilleurs sentiments) ja kehotuksiin ottaa epäröimättä yhteyttä (ne hésitez pas contacter). Niinpä päätin tulla pankkiin Teitä tervehtimään ja samalla varmistamaan, että olin täyttänyt oikein lähettämänne lomakkeen.

Siihen aikaan kun avasimme tilin edustamassanne pankissa, siellä työskenteli kaksi miellyttävää nuorta miestä, joiden kohtelias ja avulias käytös jäivät miellyttävänä muistona mieleeni. Näissä muistoissa astelin pankkitiskin ääreen. Te olitte yksin tiskin takana, muita asiakkaita ei ollut. Ihmettelin hieman kun ette vastannut tervehdykseeni. En antanut sen häiritä vaan kaivoin lomakkeen laukustani näyttääkseni sitä Teille. Vilkaisitte lomaketta ja heititte sen takaisin niin vauhdikkaasti, että se liukui saman tien lattialle. Sanoitte, että tulkaa takaisin tulkin kanssa, sellaisen joka puhuu ranskaa. Kun kumarruin nostamaan paperin lattialta, kuulin kuinka ranskalaiset korkonne kopisivat kohti takahuonetta. Tyhjälle tiskille toivotin hyvää päivänjatkoa ja poistuin paikalta.

Rakas pankkineiti, toivon, että etenette nopeasti urallanne ja Teidät siirretään pääkonttoriin Pariisiin. Olen kuullut, että siellä olisitte vertaistenne joukossa. Toivottavasti saamme pankkiimme nuoren ja ystävällisen miesharjoittelijan.

Korkeasti kunnioittaen
Simpukka

                  *******************************************

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Isänmaallisuutta

Runsaat syyssateet ovat ehtineet tänne eteläiseen Ranskaan asti. Veden valuessa virtanaan ikkunaruuduissa surffailin netissä viihdykettä etsien. Jostain kumman syystä päädyin Ylen Areenaan katselemaan kenialaista Suomen Marsalkka elokuvaa. Mielestäni elokuvan nimi ja tarina eivät kohdanneet. Tuo kovasti kohuttu elokuva jätti varsin lattean ja vieraan vaikutelman. Haluan säilyttää Mannerheimista sen kuvan minkä olen hänestä jo kauan sitten muodostanut. Ehkä vastareaktiona elokuva kuitenkin herätti jonkinlaisen isänmaallisen tunteen, ehkä se oli vain ulkomailla asuvan koti-ikävää.

Raatteen hiekkatie
Muistui mieleen muutaman viikon takainen kuulaassa syyspäivässä tehty matka Suomussalmen Raatteentielle.
Raatteentie on noin 20 kilometrin mittainen hiekkatie Suomussalmella. Tammikuussa 1940, lähes 40 asteen pakkasessa sen varrelle pysähtyi puna-armeijan suunnitelma Suomen katkaisemisesta keskeltä kahtia.
Ajelimme pitkin Via Karelia-tietä kohti Suomussalmea. Metsäisiä olivat maisemat, siellä täällä ruskan värjäämiä. Poikkesimme tieltä entiselle Raatteen raja-asemalle ja sieltä pitkin Raatteentietä Raatteen portille.

Juoksuhauta
Matkalla pysähdyimme Purasjoen puolustusaseman männikkömaastoon missä juoksuhaudat risteilevät. Pysähdyimme myös venäläisten muistopatsaalle, jossa naishahmo on polvistunut ristin juureen.

Neuvostoarmeijan muistopatsas

Avara syli
Yksi  kahdestakymmenestätuhannesta
Päädyimme Raatteen Portille, jossa sijaitsee Talvisodan monumentti. Alueen pinta-ala on noin 3 hehtaaria. Sinne on ryhmiin aseteltu noin 20 000 isoa kivilohkaretta muistuttamaan Suomussalmen taisteluissa vuonna 1939–40 kaatuneesta yhtä monesta sotilaasta. Vaikuttava kivettynyt muisto heidän tuskastaan ja hädästään. Monumentin keskellä on muistomerkki ”Avara syli”, neljä ylöspäin avautuvaa puukaarta, joita yhdistävässä kiskoissa on 105 vaskikelloa, yksi kutakin talvisodan päivää kohti. Näitä kelloja tuuli hiljaa soitteli.  Tähän avaraan syliin mahtuvat surusävelet sodan mielettömyydestä. Sinne mahtuivat myös terveiset isälleni, jonka nuoruudesta viisi vuotta meni isänmaata puolustaessa kuten niin monen muunkin miehen elämästä. Meillä on vapaa isänmaa kaikkien heidän ansiostaan, mutta osaammeko arvostaa sitä kylliksi. 

                             *****************************************************





sunnuntai 14. lokakuuta 2012

En tanssinut sateessa enkä päivänpaisteessa


Vättern lokakuussa
Syysmatkan lähtöpäivänä saavuimme jo iltapäivällä Turkuun, vaikka laiva läksi vasta kello 21. Oli tarkoitus kävellä pitkin Aurajoen rantoja, fiilistellä muistoja 10 vuoden takaa. Toisin kuitenkin kävi. Ilmojen haltija ei suonut tätä iloa vaan avasi kaikki hanat. Sadetta uhmaten syöksyimme kahvilaan. Joimme kahvimme hidastellen, sade hakkasi kadun asfalttiin ikkunan takana. Todella hyvissä ajoissa ajoimme satamaan. Lähtöselvitysportilla taisimme olla ensimmäisiä odottajia. Onneksi oli lukemista ja ristisanatehtäviä. Pimeän tultua etsin pienen soittimeni ja annoin musiikin virrata korviini, mies torkahteli ratin takana. Laivaan ajoimme hyvissä ajoin, mutta hyttiin pääsyä piti odotella käytävällä siivouksen takia. Siinä seinään nojaillessa oli aikaa tarkkailla muita matkustajia. Joukossa oli tummaihoisia perheitä pienten lasten kanssa, naisia romanipuvuissaan, äänekkäitä kaveriporukoita, ehkä myös kaltaisiamme muuttolintuja. Illalla kävimme syömässä laivan á la carte ravintolassa, valintojamme olivat katkarapuleipä ja itämainen kanasalaatti, hyviä molemmat. Vielä tuliaissuklaat laivan myymälästä, sitten unten maille.
Oli vielä pimeää kun ajoimme Tukholmassa ulos laivasta, kello oli vasta 6.30. Suurkaupunki oli heräilemässä uuteen päivään. Matka sujui leppoisasti pitkin leveitä, rauhallisia teitä. Vättern-järven kohdalla poikkesimme kauniille rantatielle maisemia ihailemaan ja pysähdyimme myös kahvikupposelle. Pysähdyksestä huolimatta olimme Helsingborgissa jo kello 13 ja pääsimme välittömästi Helsingöriin menevälle lautalle. Tanskan puolella turkulainen kaatosade tavoitti meidät ja pysyi mukanamme pitkään pieniä taukoja lukuun ottamatta.
Soma ruotsalaismökki  Vätternin tienoilla
Saksaan seilasimme illan suussa. Laitoimme navigaattorin etsimään muutaman kilometrin päässä olevaa hotellia. Koska sateessa sattui olemaan tauko, päätimme käydä ostamassa pikku leipomosta illaksi leivän. Juuri kun automme oli parkkiruudussa, kuului takapuskurista tömähdys. Saksalainen kiukkupussi hyppäsi autostaan ja alkoi syytösryöpyn, josta emme ymmärtäneet mitään. Mies meni katsomaan vahinkoja, joita ei näkynyt kummassakaan autossa. Sillä aikaa kiukkupussi soitti paikalle poliisin ja automekaanikon, jotka tulivatkin yhtä aikaa. Emme ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä kiukkupussi heille kertoi. Mekaanikko tutki kiukkupussin auton ja leppoisan oloinen poliisi kierteli meidän autoa. Mekaanikko totesi, että autoissa ei ole mitään vikaa. Poliisi kätteli meidät ja toivotti hyvää matkaa. Kiukkupussi ei näyttänyt vieläkään tyytyväiseltä. Poliisi kaiveli taskustaan muistivihkon ja meille silmää iskien kysyi häneltä, haluaisiko hän mahdollisesti sakkolapun. Kiukkupussi läksi paikalta renkaat ulvoen, me kävimme ostamassa sen leivän. Syyllisyyskysymys jäi ratkaisematta todisteiden ja kielitaidon puutteiden takia, mutta saksalaispoliisista jäi varsin positiivinen kuva.
Sadetta Tanskassa, Saksassa tai Ranskassa
Majapaikkamme oli hyvin varustettu pieni lomahuoneisto kaikin mukavuuksin. Kotoa lähtiessä olimme tyhjentäneet jääkaapin ja ottaneet mukaan viimeiset juustot, leikkeet, tomaatit, mustikkapiirakkaa ym. evästä. Niistä ja tuoreesta leivästä saimme ilta- ja aamupalat.
Olimme hyvissä ajoin sateisella autobaanalla kohti etelää. Parin pysähdyksen taktiikalla tulimme illan pimetessä Ranskassa Metzin tienoilla olevaan vanhaan hotelliin, jonne ilman navigaattoria emme olisi osanneet.
Sää oli jo jonkin verran lämmennyt, joten olipa hyvä nukkua ikkuna auki sateen ropinaan suurten puiden katveessa. Pienen hotellin aamupalaa nautimme yhdessä saksalais- ja hollantilaisseurueiden kanssa. Yhdestä suusta kiittelimme hotellin emäntää keitetyistä kananmunista, lämpimistä patongeista ja suklaapullista, kotitekoisista hilloista ja mainiosta kahvista.
Ydinvoimala joen varrella
Iltapäivällä kun olimme ohittaneet Lyonin, sää selkeni ja lämpeni kesäiseksi. Mielialakin koheni, kunnes avattiin Ranskan kodin ovi…
Nyt elämä on soljunut entisille uomilleen. Syksyä alkaa olla jo ilmassa. Viime yönä mittari näytti enää + 5 astetta, päivällä päästään onneksi vielä + 20 asteeseen.
                             
                            *****************************************************