sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Äänestysmatka

Rautatie/Matin ja Liisan junamatka (Kuva: Pentti Sormunen)

Kolkon asemahallin metallisella penkillä he istuvat kylki kyljessä. Neljästä heiluriovesta virtaa kulkijoita joka suuntaan. Nopeat askeleet kopisevat kivilattiaan, matkalaukkujen pyörät rullaavat vikuroiden vetäjiensä perässä. Istujat puristavat matkalippuja tiukasti hyppysissään, tuijottavat valotaululla vilistäviä numeroita ja kirjaimia.

Edellisestä junamatkasta Ranskassa on kulunut jo lähes 30 vuotta. Siitä hassusta lastenlipulla kuljetusta junamatkasta Pariisi - Rambouillet. Kielitaidoton pariskunta osti lipun automaatista. Kolmesta vaihtoehdosta valittiin halvin lippu, joka ylpeänä ojennettiin junassa lipuntarkastajalle. Tarkastaja oli ”Mennään bussilla-sarjan” kiukkuisen hitlerinviiksityypin kaksoisolento. Ymmällään ja noloina istuvat huijarituristit saivat kuulla kunniansa, kunnes joku ystävällinen kanssamatkustaja suivaantui turistiparkojen puolesta ja tarkastajan korvat alkoivat muuttua punaisiksi. Tarkastaja heitti liput turistien jalkoihin ja jatkoi puhisten matkaansa. Kanssamatkustajat antoivat aplodit rohkealle turistien puolustajalle. Pian juna saapui määräasemalle, turistit poistuivat kiitellen pelastajaansa kaikilla osaamillaan kahdella kielellä. Paluumatkalle Pariisiin turistit ostivat automaatista kalleimman vaihtoehdon, mutta junassa ei ollutkaan lipuntarkastajaa.

Nykyinen matka sujui mukavammin. Pariskunta muisti ”kompostoida” eli leimata lippunsa ennen asemalaiturille menoa. Nousivat oikeaan junaan, löysivät varatut paikkansa. Tosin joutuivat pahoitellen pyytämään heidän paikoillaan istunutta herraa siirtymään muualle. Noin tunnin kestänyt junamatka Toulouseen sujui mukavasti maisemia katsellen. Suurkaupungin keskustassa oli varsin rauhallista. Kaduilla oli tilaa kulkea ja katsella vanhojen rakennusten julkisivuja ja koristeellisesti taottuja parvekkeiden metallikaiteita. Määränpäänä kulkijoilla oli Salle Audhuy, ennakkoäänestyspaikka. Lämmin tunne ailahti sinivalkoisessa sydämessä kun Ranskan ja EU:n lippujen lisäksi rakennuksen pihalla liehui Suomen lippu. Pariisista paikalle tulleella vaalivirkailijalla oli aikaa jutella mukavia. Siinä sivussa äänestys sujui leppoisasti sääntöjen mukaan. Kansalaisvelvollisuuden täyttämistä juhlistamaan kokoontui lähikadun viehättävään ravintolaan lounaalle kuusi suomalaista äänestäjää. Taas kerran sai todeta maailman pienuuden. Kaukana kotoa tutustuivat toisiinsa saman kylän asukkaat. Jo lapsuuskesiään mummolassa viettänyt nuori mies ja samalla järvellä kuhia uisteleva pariskunta. Tekipä mieli kajauttaa yhteislauluna ”Kallavesj, kallavesj suarines ja salamines…”
Lounaan jälkeen osa seurueesta palasi työpaikoilleen, loppujoukko käveli vielä kierroksen kaupungilla. Poikkesi toviksi maleksimaan Galeries Lafayetteen tyylikkäiden tavaroiden keskelle. Muistoksi äänestysmatkasta keittiötarvike-osastolta löytyi teräksinen kahvimitta. Kotimatka sujui jo rutiinilla täpötäydessä junassa, kanssamatkaajina viikonlopun viettoon lähteneitä opiskelijoita.

              ****************************************************************

torstai 26. tammikuuta 2012

Yön tullessa

Iltaruskon sävyt kuin kuiskauksia,

väreillen hiipuvat ennen pimeää.

Levottomana kuuntelen

myrskytuulen villiä tanssia.

Syttyy yksinäinen tähti

kuin surullinen ajatus,

joka pakenee yön varjoihin

peläten kalpeaa aamua,

kun tuuli koskettaa kastepisaraa,

herättää usvan peittämät

jäätyneet keijut.
 

*******************************************************

perjantai 20. tammikuuta 2012

Kukkia ja kulttuuria

Samassa puussa manteleita, kukkia ja lehtiä


Nyt kun ei tarvitse enää istua nenä kiinni netin asuntoilmoituksissa voi harrastaa ulkoilua ja vaikka oopperaa. Muutama päivä sitten kävelimme parin tunnin lenkin kylän ulkopuolella. Piti ihan hieraista silmiäni ennen kuin uskoin, että mantelipuussa oli kukkia. Loikkaus ojan yli ja kukkia kuvaamaan. Nyt vain harras toive, että talvi olisi lempeä ja antaisi kaikkien kukkien kukkia.

Kuva esityksestä löytyi netistä
Viime keskiviikkona klo 20.30 istuimme Carcassonnen teatterin parvella odottamassa esiripun nousemista. Orkesteri viritteli soittimiaan ja vartin päästä pääsi alkamaan Tšaikovskin romanttinen ooppera Eugéne Onéguine (Jevgeni Onegin).  Täytyy myöntää, että oopperoista en mitään ymmärrä, mutta sinne vaan piti taas päästä. Yritin etsiä netistä etukäteen oopperan juonta, mutta en oikein onnistunut.
Tämä tiivistelmä perustuu netistä löytämiini tietoihin ja omiin arvailuihini esitystä katsellessani. Pushkinin runoon perustuva tarina kertoo venäläisten, nuoren vaatimattoman lukutoukan aatelistyttö Tatjanan ja maailmanmies Jevgenin onnettoman rakkaustarinan. Myös Tanjan (Tatjanan lempinimi) sisar Olga ja sulhasensa, Jevgenin ystävä Vladimir liittyvät kertomukseen. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Venäjälle. Viaton Tanja rakastuu koko nuoren sydämensä voimalla Jevgeniin, tunnustaa kirjeessä tälle rakkautensa, jonka Jevgeni kylmästi torjuu. Tanssiaisissa Jevgeni liehittelee ystävänsä Vladimirin kihlattua Olgaa sillä tuloksella, että suuttunut Vladimir haastaa ystävänsä kaksintaisteluun saaden surmansa Jevgenin ampumasta luodista. Vuosia myöhemmin maailmaa kierrellyt Jevgeni ja ylhäisen prinssin kaunis vaimo Tanja kohtaavat uudelleen. Nyt Jevgeni haluaa kaunottaren itselleen. Dramaattisessa loppukohtauksessa Tatjana myöntää yhä rakastavansa Jevgenia, mutta päättää pysyä uskollisesti prinssinsä luona. Esiripun laskeutuessa Jevgeni jää toivottomana nyyhkyttämään näyttämön lattialle.
Meitä vähän epäilytti, että mitähän kokeilevaa oopperaa saadaankaan nähdä, kun lippujen hinnat olivat varsin kohtuulliset, liput sai ostettua vielä esityspäivänä ja esittävän ryhmän nimi ”Opéra Eclaté (sanakirjan mukaan mm. räjäytys). Alkuosan jähmeyden jälkeen esitys ylittikin odotuksemme. Suurin kiitos kuuluu kauniille musiikille ja aivan ihastuttavalle orkesterille, sen nuorille soittajille ja kapellimestarille, söpölle keijukaistytölle. Kuorosta tykkäsin kovasti, olisi saanut laulaa enemmänkin. Naisten rooleissa oli vahvaäänisiä sopraanoja. Tatjanan pitkät aariat nuori laulajatar lauloi taitavasti ”kovaa ja korkealta”. Vladimirin roolin laulanut mies sai ylivoimaisesti eniten aplodeja, huikean hyvä hän olikin. Hänen varjoonsa jäi elostelija-Oneginin osaan valittu ryhmän äänellisesti heikoin lenkki. Esitys oli venäjänkielinen. Oli myös tekstitys ranskaksi, mutta se näkyi huonosti ja hävisi välillä kokonaan. Puvustuksena oli 1800-luvun venäläisten aatelisten ja talonpoikien asut. Se korvasi ankeaa lavastusta, joka oli vain muutama puinen "toripöytä", jakkaroita ja ikkunaseinä, johon kohdistettu valaistus pelasti paljon. Valon kirkkaudella ja väreillä liikuttiin tunnelmasta toiseen. Yleisö (jopa vanhempiensa mukaan päässeet pienet lapset) vaikutti näkemäänsä tyytyväiseltä valuessaan keskiyöllä ulos teatterista.
Esityksestä jäi sellainen tunne, että tämän voisi katsoa toistekin, kenties myös balettina.  Vaasassa esitetään parhaillaan tätä samaa oopperaa, Jevgenin osassa Kuopion poika, Ville Rusanen.

                                **********************************************

tiistai 17. tammikuuta 2012

Tässä mennään

Jotain outoa on tapahtunut blogistaniassa. Blogien kommentointimahdollisuus sulkeutuu ja sivu lukkiutuu nenän edessä. Osa oman blogini itse ottamistani vanhemmista kuvista on kadonnut. Niiden tilalle on ilmestynyt varoituskolmiolla varustettu musta ruutu. Olen yrittänyt etsiä selvitystä moiseen sensuuriin, mutta eipä sitä minun olemattomilla taidoillani ole löytynyt. Mitähän tapahtuu seuraavaksi, häipyykö tekstitkin…
Ne olivat huonot uutiset. Hyvät uutiset liittyvät asunnon etsintään. Illalla olin bloggeriin turhautuneena sulkemassa tietokonetta, kun huomasin, että sähköposti on tulossa. Nykyinen vuokra-emäntä oli viestin meille kirjoittanut. Se piti ihan useampaan kertaan lukea, ennen kuin sanoma saavutti saajansa. Yhden kerran vielä konjakkilasillisen kera. Viestissään hän ehdotti, että voisimme jatkaa tässä talossa asumista entiseen tapaan, jos se vain meille sopii. Että sopiiko meille, minne sitä kodistaan haluaisi lähteä. Ensimmäinen reaktio oli helpotus ja kiitollisuus jatko-ajasta. Sitten ihmeteltiin, miksi hän oli perunut myyntipäätöksensä. Ehkä hänkin on kiintynyt tähän paikkaan, ettei halua tästä vielä luopua. Siitäkään huolimatta, että ehtii täällä olemaan vain pari viikkoa kesän aikana. Viestissä hän mainitsi, että hänen juuri eläkkeelle jääneet appivanhempansa voisivat olla täällä kesällä pitempäänkin. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että asia ei meille kuulu. Lorautettiin konjakkipullosta onnentoivotusmaljat vuokraemännällemme, appivanhemmilleen ja ennen kaikkea itsellemme. Asunnon etsintä on ainakin toistaiseksi päättynyt. Kippis ja kulaus!

Täällä saamme edelleen asua...

..... ja näitä iltaruskoja katsella

********************************************

lauantai 14. tammikuuta 2012

Tarina kulkee blogistaniassa

Mitenkäs se minun mottoni menikään: "Ihminen ei valitse tarinaansa. Se annetaan hänelle, vaikka hän ei sitä etsi. Hän ei saa eikä voi kieltäytyä siitä". Sirokko pyysi jatkamaan tarinan kulkua blogistaniassa ja harkitsematta tartuin toimeen.

Usvan aloittama tarina, jolle jatkoa ovat tähän mennessä kirjoittaneet Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja Lastun mies, aimarii, Kaanon, Sirokko ja  nyt Simpukka ottaa haasteen vastaan, sekä toivoo hartaasti, että tarinaa jatkaisi Famu Falsetissa

***
Tässä tarina alusta lähtien:

(Usva) Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.
Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.
Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.

(Aina) Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa.
Kahvipannu - sama, minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. Sen emaloitu- oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa.
Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.
Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.
Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

(Kiirepakolainen) Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä.
Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat.
Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.
- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin.
- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.
- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään.
Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja huikkasi ”Huomenna nähdään taas!”
Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeessäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

(Lastu ja sen mies) Muistan runonpätkän, jota julistan niin itselleni kuin asiakkailleni: tärkeää ei ole tavara, vaan mieli altis, avara. Katselen jännittyneenä, kun vanhojen tavaroiden rakastaja viipyilee liikkeessä, hyväilee esineitä, melkein ostaa, muttei sittenkään ja poistuu hiippaillen kuin anteeksipyydellen kadulle eikä arvaakaan että olen oikeastaan huojentunut että jään rahan suhteen tyhjän pantiksi. Mutta tavaroista täydeksi, onnelliseksi.
Alan kiintyä esineisiin, enkä tahtoisi luopua niistä: mitä arvottomampi jokin tavara on, sitä arvokkaammaksi se minulle tulee. No, kyllä arvokas myös kiehtoo. Joihinkin Neidin esineisiin voisin ripustaa hintalapun joka hipoo kattoa.
Muistan että ahneus on kuolemansynti. Olenko kuolemanvaarassa koska en osaa tavaroista luopua? Ja juuri siksi etten ajattele rahaa, ajattelen sitä paljon, oikein mittailen miten onnellinen olen, kun olen rahaa vailla mutta omistan paljon. Ei, en saa nyt ajatuksiani loogiseen järjestykseen, mutta ei se haittaa, sillä ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, tunnelmointi on.
Neidin kellot ovat vanhan ajan kelloja, joita kellosepät rassaavat kuntoon. Nykypäivän kelloihin vain vaihdellaan pattereita tai ehkä ei niitäkään: uusi kello ostetaan parin vuoden välein. Onko siinä järkeä?
Onpa sekin ihme nähty, että kelloliikkeessä patterin vaihtamista pyytävä saa perjantaina käteensä noutolapun: valmis keskiviikkona kello 13. Olisi patteri jonain pikahuoltona voitu vaihtaa odottaessakin, mutta noutolapun avulla vissiin piilotetaan se seikka, että homma on perin helppo. Rahastus onnistuu paremmin, kun asiakas ei näe, miten työ valmistuu puolessa minuutissa.
Pauli ei sentään pistä kengän korkolappua uusiksi kahdessa minuutissa. Ja näkeehän sen noista pikasuutareista, että taitoa siihen tarvitaan. Ja vehkeitä. Niin kuin Helsingin Mannerheimintien suutarin ikkunassa lukee vähätellen: ”Kenkään ei täältä saa paikkaa pysyvää."
Antiikkiliikkeessä ei kelloja patterien voimalla käyntiin viritetä. Ei! Vanhat hyvät konstit ovat arvossaan. Neidin seinäkello on avattavissa takaapäin helposti. Nostan vain kaksi hakasta. Kas niin! Onpas paksu pöly! Täytyy ottaa avuksi takan palkeet, jotta voi puhaltaa pölyt pois saamatta niitä suoraan nenilleen. Tsuh ja tsuh! "Savun hälvettyä vaihdamme kytkentää", lukee erään sähköverstaan kahvihuoneen seinällä. Kellon sisuspöly laskeutuu sukkelammin. Jo näkyy vieteri ja ratas poikineen. Tuohon voisi varmaan ripustaa heilurin, ja vetokettingin paikka on kellonselvä.
Mitä kellon uumenista nyt paljastuu? Opasvihko! Minkä vuoksi Neiti on piilottanut antiikkikellonsa sisuksiin korjausoppaan? Varovaisesti avaan näkösälle ensimmäisen sivun. Kirjaimet vilistävät.
Tuntuu kuin tirkistelisin. Suljen, lukematta sanaakaan, vihkon.
Seison antiikkiliikkeen hämäryydessä vihko kädessäni ja tunnen miten aika pysähtyy siitä huolimatta että kello raksuttaa ja mittaa aikaa tulevaa aikaa. Kunpa minullakin raksuttaisi ja paljastuisi miksi Neiti on minulle omaisuutensa testamentannut. Entä jos kellon sisällä, vihkon kansien välissä, on viesti minulle?
Itsehillintäni sammuu. Ylitsevuotava uteliaisuus syttyy. Avaan vihkon. Luen:

Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti.
Mikään kellon korjausopas tämä ei ole. Tai sitten on ja ei.

(Aimarii) Tuijotin ruutuvihossa olevaa tekstiä, alimmasta rivistä oli hieman hankalaa saada selvää. – elpyy heti -, niin siinä kuitenkin luki, vaikka kosmoskynän jälki on saanut hieman kosteutta ja levinnyt. Aivan kuin siihen olisi joskus pudonnut kyynel. Neidin kirjoittamaa joka tapauksessa, tunnistan ja muistan tuon hienostuneen käsialan testamentin allekirjoituksesta.
Muutamista riveistä tuli mieleen, että Neidillä on täytynyt olla sydänsuruja, mutta kenelle tämä rakkausruno on osoitettu? Kuka mahtoi olla Neidin rakastettu? Liittyisikö viesti jotenkin mutkien kautta minuun? Mielessä välähtää hataria mielikuvia päivästä, jolloin lähes neljäkymmentä vuotta sitten kävin isoisäni kanssa Neidin talossa.
Havahdun, kun liikkeeseen huomaamattani tullut asiakas kysyy samovaarin hintaa. Neiti on kuulemani mukaan saanut sen aikoinaan Venäjän tuliaisena. Hätäännyn, en halua myydä sitä, kuten en oikeastaan yhtään perimistäni tavaroista, vaikka olen asetellut ne esille ja myytäväksi Antiikkiliikkeen hyllyille. Tosin lähes kaikki ovat hintalappuja vaille. En millään kehdannut pistää niille pilviä hipovia hintoja, vaikka sitten olisin saanut olla rauhassa, kun kukaan ei semmoisia summia suostuisi maksamaan.
- Oi sentään, anteeksi. Valitettavasti tämä samovaari ei ole enää myytävänä. En vain ennättänyt kiinnittää varauslappua siihen. Olin niissä aikeissa, mutta Tupsu-kissa vaati päästä sisälle ja työ jäi kesken. Olen pahoillani, mutta löytyisikö kenties jotain muuta?
Valkoisia valheita ladellessani siirsin samalla samovaarin takahuoneen turviin. Kun palasin, asiakas oli lähtenyt.
- Hyvä Luoja, mikä minua vaivaa? Tällä menolla ei ole kohta rahaa, millä ostaa edes ruokaa. Enkä kehtaa Paulillekaan kehua myyntiäni. Hymähdin harmissani.
- Mikä hiivatin kauppias tämmöinen on, pihtaa vaan itselleen? Myymättä on yhä Neidiltä perinnöksi saatu talokin. Missä kunnossa lienee? Kesällä kävin siellä viimeksi, mutta nyt ollaan jo talvessa.
Tupsu kehnäsi jaloissa niin vaativasti, että koppasin sen syliin ja istahdin keinutuoliin. Oli suloinen hiljaisuus, vain kellojen raksutus ja Tupsun kehräys ajatusteni taustalla.
Kellon sisältä löytynyt vihko ja siihen kirjoitettu runo vain askarruttivat. Luin rivit toistamiseen vielä monta kertaa. Oliko Neiti jäänyt vaille vastarakkautta? Onko hänen vihkoon kirjoittamansa yksi ainoa lause kaikki, mitä hänen vai pitäisikö sanoa heidän, tarinastaan olisi jäljellä? Pohdittuani tovin uskon, että viestejä löytyisi lisää. Olin hyvilläni, että Pauli oli sen päiväisen visiittinsä tehnyt, sillä minulla oli niin mielenkiintoista ajateltavaa, etten malttaisikaan seurustella. Jostain syystä en ollut hänelle järin perusteellisesti koskaan kertonut Antikvarialiikkeeni useimpien tavaroiden alkuperää. Ehkä siksi, että minäkin rakastan salaisuuksia ja mieltä kiehtoo, kun niitä pikku hiljaa ilmestyy lisää.
Tupsu marahtaa ärhäkästi, kun patistan hänet sylistäni ja nousen tutkimaan loput perintökelloista ja kaikista kannellisista purnukoista, sekä kertaalleen vielä samovaarinkin. Viestejä ei löydy lisää. Olen pettynyt ja lysähdän aivastellen takaisin keinutuoliin. Pölyä pölähti sen verran sieraimiin. Huiskuni ei ilmeisesti onnistu tekemään perin pohjin työtään.
Ehkä salaisuus onkin itse talossa. Mikä estää, josko lähtisin vielä tänään etsimään. Talo on edelleen omistuksessani, vaikkakin rapistuessaan riesa. On se ollut kyllä myynnissä muutamaan otteeseen, mutta varteenotettavan ostajan ilmaannuttua, olen kiireesti vetänyt sen kiinteistökaupan listoilta pois.
Kello raksahtaa viisi, mutta käki ei kuku. Yrityksistä huolimatta käkikello on enää vain antiikkinen seinäkello ilman salaisuuksia mykän käkensä kanssa. Iltahämärä on jo ehtinyt hieman syvetä ulkonakin ja minulle tulee kiire sulkea liike. Riennän autolle ja varmistan puolijuoksussa takin taskusta, että juhlava avainnippu tuli varmasti mukaan. Isosta kaupungista on muutama kymmenen kilometriä Neidin, siis minun kiinteistölleni. Miten ihmeessä en vieläkään osaa kutsua sitä luontevasti omaksi talokseni? En vaan osaa.
Auto hurahtaa käyntiin. Napsautan tohkeissani myös autoradion auki, sillä ajellessa tykkään kuunnella radiota, muuten tuskin ollenkaan.
Tuttu biisi on meneillään jostain keskeltä… tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssiiii….siellä se penkooo..kakkulapioita, kapioita kirstusta penkooo… Käteni rupeavat tärisemään. Puristan ne tiukemmin ohjauspyörän ympärille ja radiosta soi… hullu Amalia tanssiii…sodassa kaatunutta maatunutta majuria itkee, joka sieltä jostain… ei palannutkaaaan…
Pysäytän taloni pihaan ja sammutan auton. Tuijotan täristen taivasta vasten vanhan taitekattoisen talon silhuettia. Verhottomat ikkuna-aukot ammottavat mustina. Kammottaa vähän?
Laulusta tuli mieleen, että Neidin nimi oli Amalia.

(Kaanon) Autosta noustessani näen ensimmäiseksi kuun. Se vilkkuu puiden lomassa taitekattoisen talon takaa. Ympäröivän metsän tummuus muuttuu kuunvalon myötä epätodelliseksi. Epätodelta tuntuu myös oma elämäni tällä hetkellä. Tämä on minun, sanon ääneen, vakuuttuakseni liikkumiseni oikeellisuudesta. Kaivan avainnipun taskustani. Ovi aukeaa narahtaen. Kuunvalo valaisee huoneet unenomaiseksi. Värähdän vaistomaisesti. Tartun henkistä minääni niskasta kiinni ja ryhdyn toimeen. Sytytän tulen hellaan ja avaan ikkunan. Raikas ilma, tulen rätinän säestyksella saa minut vihdoin tuntemaan, olen tullut kotiin.
Taskulamppu kädessäni kuljen toiseen huoneeseen. Tämä on Amalia-neidin makuukamari. Haalistuneet ruusukuvioiset tapetit seinällä, johon kuun keltainen säde osuu luoden ympärilleen salaperäistä hohteen. Näkymä saa minut ääni värähdellen lausumaan:
"Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti."
Miten mahtoikaan viiltää odottava rakkaus ja riutunut lempi Amalia-neitiä? Näitä kysymyksiä pyöritellen kuljen kirjahyllyn eteen. Runokirjoja ja romaaneja. Ruskeita nahkaselkäisiä opuksia vieri vieresssä. Otan kirjan käteeni ja selaan, sitten toisen, kunnes huomaan haalistuneen paljon selatun valokuvakansion. Kansioon tarttuen istahdan sänkyyn..Amalia-neiti on ollut pedantti ihminen. Siitä kertoo siistissä järjestyksessä olevat valokuvat, ja kauniilla koukeroisella käsialalla allekirjoitetut tekstit. Kääntelen albumin lehtiä eteenpäin. Tuntemattomia kasvoja, taitavia atelier-poseerauskuvia ja kauniita maisemapostikortteja.
Käyn kohentamassa tulta uunissa ja palaan sängyn päälle jätetyn valokuvakansion pariin. Kuulen paperin rahisevan jaloissani. Mitä olenkaan pudottanut lattialle? Nostan valokuvan lattialta ja sitä katsoessani tunnen lämpimän ailahduksen sydämeni seudussa. Tämä on varmaan sitä lempeä, joka armaan saapuessa elpyy. Tyttö ja poika nojaavat toisiinsa suuren tammen alla. Tylöllä on valloittavan ilkikurinen hymy ja poika on komea kuin kreikkalainen jumala. Hän on kietonut kätensä tytön hoikalle uumalle ja katsoo tyttöä silmiin omistajan elkein. Sydämeni sulaa tämän näkymän edessä. Käännän valokuvan. Kuvan taakse on piirretty sydän ja sen keskelle kirjaimet A ja M. Amalia-neiti ja suuri rakkaus. Siitä ei ole epäilystäkään.
Heittäydyn vuoteelle unelmoimaan. Ennen kuin huomaankaan unelmani kiidättävät minut unten maille. Unohdan palavan tulen, unohdan Tupsu-kissani ja antiikkiliikkeen. Unohdan kaiken. Unessani Amalia tanssii villisti rakastettunsa kanssa. Sotilaspukuinen kavaljeeri pyörittää Amalia-neitiä ymäri tanssilattiaa. Kiiltävät saappaat lyövät iloisesti tahtia ja Amalia tanssii hiukset hulmuten.
Onnellinen uni tuudittaa minut unten maille. Niinpä en kuule enää askeleita jotka lähestyvät portaalla.

(Sirokko) Säpsähdän hereille. Puunoksa heilahtaa ikkunaa vasten ja saa aikaan raapaisevan äänen, joka kiirii lasista suoraan selkärankaani ilkeinä väristyksinä. Kapea auringonsäteiden kiila taittuu lehdettömien oksien lomasta suoraan tyynylleni. Tuijotan valossa tanssivia pölyhiukkasia ja niiden keskellä liehuvaa punaista mekonhelmaa, joka hitaasti hiipuu pois jättäen jälkeensä vain hämärässä huoneessa hohtavan valokiilan. Silmäni siirtyvät takaisin ikkunaan ja sen kulmassa kimmeltävään hämähäkinseittiin. Vasta sitten tajuan missä olen.
- Hyvänen aika! Onko nyt jo aamu!
Sanon sen ääneen ja ääneni rahisee onttona ympäri ruusutapettisia seiniä. Karistan Amalian tunkkaiselta tuoksuvan peitteen päältäni ja ponnahdan ylös. Huoneen viileys tunkeutuu hetkessä lävitseni. Tekee mieli hypätä takaisin vuoteen lämpöön, mutta pakotan itseni liikkeelle venytellen kankeita jäseniäni. Hellan tuli on sammunut aikoja sitten. Etsin silmilläni kelloa seinältä, mutta nehän ovatkin antiikkiliikkeessäni. Ja Tupsu! Olen unohtanut senkin.
Ryntäilen päättömänä edes takaisin, aivan kuin niin voisin kerätä hajalleen lentäneet ajatukseni uudelleen yhteen. Pitäisi saada kahvia. Katseeni pysähtyy hetkeksi hellan reunalla nököttävään nokiseen pannuun. Ei, liian monimutkaista. Löydän käsilaukkuni ja kaivan sieltä esiin kännykän. Vanha uskollinen mummomalli, jonka näyttö on yhtä tyhjä kuin mieleni. Niinpä tietenkin! Eikä laturia mukana. Olisi sittenkin pitänyt ostaa se uusi..
- Nyt rauhoitut, sanon ja pysähdyn niille sijoilleni samalla kun aivoihin saapuu uusi viesti. Seison vesilätäkössä, pienessä mutta kuitenkin, sisällä, keittiössäni.
Vaistomaisesti katson kattoa, vuotaako se, ei siltä näytä. Tassuttelen märin sukin ikkunaan. Kevyt lumikerros peittää maan, yöllä on satanut, mutta miten se olisi satanut keittiöön. Täytyy olla joku vuoto jossakin..
Välikohtaus on saanut ajatukseni järjestykseen, jokaisen omaan lokeroonsa vuoroaan odottamaan, jääköön miettiminen myöhemmäksi. Nyt on lähdettävä avaamaan liike, Pauli on varmaan jo ihmetellyt. Ja raukka Tupsukin, miten olen senkin voinut unohtaa! Mutta ensin pitää käydä asunnolla suihkussa, vaihtamassa vaatteita, haisen jo itsekin ummehtuneelle.
Kasaan nopeasti tavarani ja luon vielä kaipaavan silmäyksen valokuva-albumiin, Amalian pölyiseen kirjahyllyyn, pitsiliinan peittämään kirstuun. Niin kirstu, vanhoja sänkyvaatteita pullollaan, sekin pitäisi tutkia paremmin.. Kämmenissäni jo kihelmöi, mutta ei, nyt on pakko lähteä, tulisin ihan kohta takaisin. Paremmin varustautuneena. Kuiskaan sen Amalialle kuin lupauksena.
Messinkinen ovenkahva narahtaa kun avaan oven eteiseen. Jo ennen kuin astun kynnyksen yli silmäni juuttuvat lattian vesiläiskiin. Yksi on selvä jalanjälki. Kurainen. Iso. Ei niitä eilen siinä ollut! Jähmetyn paikalleni. Päässäni alkaa taas soida radiosta tulomatkalla kuulemani laulu ..tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssii... tai sitten sillä on siellä mies...

(Simpukka) Vapisen paikoillani toimintakyvyttömänä. Tajuan, että joku on käynyt yöllä talossa. Tallustellut sisään isoilla kuraisilla kengillään, pysähtynyt keittiöön, ehkä nähnyt minut sikeässä unessa ja hiipinyt hiljaa pois.
Sydän pamppaillen palaan sisälle. Kurkistan varovasti sängyn alle, koska se on ainoa paikka mihin kukaan voisi piiloutua. Eihän siellä mitään ole, muutenkin kaikki näyttää olevan paikoillaan. Kohotan kirstun kantta, mutta jätän ummehtuneet sänkyvaatteet paikoilleen. Avaan albumin ja katson taas eilistä valokuvaa, kuvaa joka tuli yöllä uniini. Otan albumin kuvineen kainalooni. Mennessäni tutkin, näkyykö ulko-ovessa murtojälkiä. Ehjältä näyttää oven pieli. Oliko ovi yöllä edes lukossa, en muista lukitsinko sen illalla. Nyt käännän avainta lukossa ja varmistan lukituksen riuhtomalla vielä kahvasta.
Huoli Tupsusta saa minut ajamaan suoraan antiikkikaupalle. Jääkööt suihku ja vaatteidenvaihto. Tien varren lumiset maisemat rauhoittavat mielen ja palauttavat yöllisen unen onnellisen tunnelman. Kurkistan viereiselle istuimelle albumin päälle jättämääni valokuvaa. Mieleeni tulee hämärästi eräs toinen kuva.
Tupsu ottaa minut vastaan mieltään osoittaen, väistelemällä kaikki silittely-yritykseni. Hyppää mielipaikalleen ja tuijottaa sieltä syyttävästi minua. Soitan Paulille ja pyydän häntä tuomaan kahville tullessaan siivun lihahyytelöä, joka on Tupsun erikoisherkkua. Niin me sitten kahvittelemme hiljaisessa takahuoneessa kukin ajatuksiinsa vaipuneena. Tupsu nostelee ruokakupistaan lihahyytelön palasia ja menee syömään ne Paulin jalan viereen. Vilkaisee mennessään minua syyttävästi. Paulikaan ei ole juttutuulella ja minun ajatuksissani kummittelee yöllinen vieras ja muistin rajamailla häilyvä toinen valokuva. Pauli lähtee ”Huomenna nähdään”-toivotuksin. Tupsu hyppää ikkunapenkille pesemään turkkiaan. Siirrän tuolin sen viereen ja silittelen pehmeää turkkia. Anteeksiannon merkiksi se lipaisee kättäni karkealla kielellään ja käpertyy ruokalevolle. Tuntuu kuin kellojen tasainen raksutus voimistuisi. Katselen ihmetellen ympärilleni. Silloin huomaan sen. Valokuvan, jota yritin muistella. Kellotko sen minulle ilmoittivat. Kuva on seinällä kahden suuren kaappikellon välissä. Nostan kuvan valoon ikkunan viereen. Mustavalkoisessa kuvassa viisi hymyilevää sotilasta istuu penkillä kädet toistensa hartioilla. En tunne heidän asujaan, mutta suomalaisia sotilaita he eivät ole. Katson kuvan taakse, olisiko siellä heistä jotain tietoja. On vain Amalian käsialalla kirjoitettu teksti:
”Marcukselle, kellojen ruhtinaalle


”Takaa vuosien
näen hetket rakkauden.
Armaall’ onhan tulta silmissään.
Liekki raiskatkoon muistot sen,
unen, huomisen…
Kaiken tuhoo, polttaa julma sota”

Tässä kohti jään odottamaan kuinka Famu Falsetissa kuljettaa tarinaa.

                            ************************************************

Haku päällä

Tätä paikkaa kävimme katsomassa
Asuntoilmoitusten selaaminen kuuluu nykyisin päivän rutiineihin. Se on hidasta ja aikaa vievää touhua. Asunnon etsimisvihkoon olemme tehneet merkintöjä kiinnostavista kohteista. Niitä on kertynyt monen monta sivua. On tullut aika tutkia merkintöjämme. Aloitetaan karsimalla vihkosta pois sellaiset asunnot, joihin ei kuulu parveketta tai terassia. Huomaamme, että olemme merkinneet vihkoon samoja asuntoja moneen kertaan. Seulominen, karsiminen ja tarkistaminen tuntuu tylsältä ja toivottomalta. Pidämme parin päivän tauon. Yritämme olla ajattelematta koko asiaa. Poltamme ulkona alapihalla mahtavan kasan kesäasukkaiden keräämiä risuja ja heiniä. Kasan alla maatuneet heinät kannan kukkapenkkien parannusaineeksi. Savun haju ja nokihiutaleet tarttuvat hiuksiin ja vaatteisiin. Teemme myös nostalgisen kävelyretken kylän ympäri ja sen kapeille kujille. Tapaamme heti portin luona ”mustien kanojen" madamen. Ennen niin pirteä ja eläväinen ihminen liikkuu ilmeettömin kasvoin hitaasti ja hapuillen kahden kepin varassa, ei huomaa tervehdystämme. Rosen talon portilla kulkijoita odottaa koirapari, pian 16 vuotta täyttävä Kati ja vieraileva pieni ystävänsä Réglisse (lakritsi) skottiruutuisessa koiratakissaan. Reglis kellahtaa mielihyvästä selälleen. Rapsutamme kaveruksia portin raosta. Ylärinteen hollantilaistenLarsin ja Lotten upea talo uima-altaineen on ollut kiinni koko talven. Lars on sairastellut ja jäänyt Hollantiin hoidettavaksi. Kadun viimeisen talon parvekkeella englantilaispari vilkuttaa meille ja jää ihailemaan laakson maisemaa, kylää, sen sypressien ympäröimää hautausmaata, laajoja viinitarhoja, niiden lomassa kumpuilevia mäntymetsiköitä, kaukana taustalla häämöttävää Pyreneiden lumiset rinteet.

Kävelyltä tultuamme huomaamme netissä uuden ilmoituksen. Mitä! Asunto tarjolla tässä kylässä, mutta ei tarkempia tietoja sijainnista. Mieskin innostuu ja lähettää välittäjälle viestin, että olisimme kiinnostuneita lisätiedoista. Parin tunnin kuluttua soi puhelin. Siellä on asunnonvälittäjä Danielle ”Jotakin”, joka kiittää yhteydenotosta. Kysyy voisimmeko keskustella ranskaksi koska kukaan ei ymmärrä hänen englantiaan. Pyydän, että hän puhuisi hitaasti ja yksinkertaisesti. No, sehän ei onnistu kuin hetken aikaa, mutta loppujen lopuksi sovimme tapaavamme seuraavana päivänä kylän suihkulähteen luona. Yöunet jäävät vähiin kun jännitän asunnon ja madamen näkemistä.

Odottelimme suihkulähteellä varpusten kinastellessa lähdettä ympäröivissä valtavissa plataaneissa. Paikalle sipsutti piikkikoroissaan ja minihameessaan siro madame pulputtaen anteeksipyyntöjä myöhästymisestään. Kiipesimme hänen vanavedessään jyrkkää pääkatua ylöspäin.

Voi ei, asunto sijaitsi pääkadun varressa puolessa välissä rinnettä. Näköalana vastapäinen kadunvarsi taloineen. Asunto oli tyypillinen ranskalainen kaksikerroksinen kadunvarsiasunto, jossa oli tehty pintaremonttia sisällä. Kiva sopivan pieni asunto, mutta täysin väärässä paikassa. Ei, en halua viettää aikaani ylämäkeen jyrräävien rekkojen metelissä, katsella vastapäisen talon asukkaiden elämää tai kaatopaikkaa muistuttavaa neljän talon yhteistä kuilumaista takapihaa. Ihmettelin asunnossa leijuvaa öljyn hajua. Välittäjä sanoikin, että ensimmäiseksi öljylämmitys olisi uusittava tai vaihdettava johonkin muuhun lämmitystapaan.
Hyvästelimme madamen, joka pyysi meitä harkitsemaan asiaa. Lupasi soittaa vielä alkuviikosta. Lähtiessä kehui kaunista kyläämme. Mainitsi kylässä vallitsevasta mikroilmastosta, joka pitää sään parempana kuin muissa kylissä tällä alueella. Tästäkin olimme täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Kuinka usein olemmekaan katselleet aurinkoiselta parvekkeeltamme laakson takana sumuun peittyvää naapurikylää.

Hylkäsimme tämän asunnon ja suunnittelimme tutustumista seuraavaan, eli noin 10 kilometrin päässä olevaan seniorien asuntoalueella olevaan taloon. Jos sekään ei miellytä, vihkossa on jäljellä vielä noin 20 vaihtoehtoa. Tosin mielessä vilahteli TV:ssä juuri nähty elokuva ”Le hérisson”, joka pohjautuu ihastuttavaan kirjaan ”Siilin eleganssi”. Kirja kertoo pariisilaisen hienostotalon salaa kulttuuria harrastavasta ikääntyneestä, tanakasta ovenvartijasta Renéestä, 12-vuotiaasta talon asukkaasta, varhaiskypsästä tarkkailijasta Palomasta, joka on päättänyt tehdä itsemurhan seuraavana syntymäpäivänään, sekä talon uusimmasta asukkaasta, hienostuneesta japanilaisesta Kakuro Ozu:sta. Kirjan miljöönä mennyttä aikaa huokuva kerrostalo ja sen hyvin erikoiset, koppavatkin asukkaat. En kuitenkaan itse haluaisi asua sellaisessa talossa. Jatketaan etsintää näiltä seuduilta...

                     ****************************************************
              

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Kevään tuntua ja hillittyä juhlintaa


Kuulas pakkasyö jäädytti tuulen tuiverruksen. On oudon hiljaista, eivät kolise ikkunaluukut, ei kuulu tuulen ulvontaa hormeissa. Auringon ensi säteet sulattelivat huurteista nurmikkoa ja saivat päivän mittaan kevään ensimmäisen keltaisen krookuksen avautumaan kohti valoa. Myös hyasintin nuput puskevat ylös mullasta. Eihän vielä ole kevät, vai onko?

Seniorien Loppiaiskemut galetteineen ja kruunuineen sujuivat varsin maltillisesti. ”La galette des Rois” loppiaiskakku on leivonnainen, jonka sisään piilotetaan pieni muovihahmo. Kakku leikataan palasiksi ja jaetaan juhlaväelle. Se jonka palasta hahmo löytyy saa kruunun kutreilleen.
Aikaisempina vuosina juhlaan osallistui noin 200 kyläläistä. Siihen aikaan myös tarjoilu oli runsaampaa. Tarjolla oli loppiaiskakkujen lisäksi leivoksia, suklaata, hedelmiä, kuohuviiniä, tuoremehuja ja vettä. Nyt väkeä paikalla oli ehkä 70 henkeä, jotka saivat loppiaiskakun painikkeeksi vettä tai 2 % -siideriä. Juhlassa esiintynyt soittajakaksikko ei yrityksistään huolimatta saanut yleisöä lämpenemään, tunnelma pysyi vaisuna. Juhlapaikalle mennessämme paistoi aurinko, mutta kotimatkalla saimme sadekuuron niskaamme.

*************************************************


torstai 5. tammikuuta 2012

Luonnonvoima




Tämä tuuli, tämä pelottava tuuli. Vihapäissään se repii maasta puita juurineen. Se heittelee niitä ihmisten, talojen ja autojen päälle. Se pudottaa katolta tiiliä, sen voima on armoton. Pilvet ja sade kiitävät vaakatasossa, sinitaivas vilahtaa.

Kyllä, kyllä, noudatan ohjeita. Pysyttelen sisätiloissa, suljen ikkunaluukut. Kuuntelen tuulen ulvontaa, kuuntelen ambulanssin tai paloauton ulvontaa. Katselen kun sähköt sammuvat ja syttyvät.

Aamupäivällä huomasin pohjoisella taivaalla sateenkaaren. Se on pysytellyt paikallaan koko päivän.

Pian pimenee ilta. Mitä sateenkaarelle tapahtuu kun aurinko on mennyt mailleen.

                             **************************************************