maanantai 17. syyskuuta 2012

Kärpänen opettajana

Lapsuuden maisema
Pieni lettipäinen tyttö, noin viisivuotias, sinisessä mekossaan ja sinivalkoruutuisessa esiliinassaan seisoo raahaamallaan tuolilla ikkunan edessä keskittyneenä ruudun tapahtumaan. Ruudun alareunassa pörrää iso kiiltäväkylkinen, vihreä kärpänen, jonka kulkua tytön etusormi seuraa. Ikkunasta avautuva maisema on niin tuttu, ettei hän malta sitä vilkaistakaan. Tyttö ei tiedä, että ajan myötä tuo maisema tulee piirtymään hänen mieleensä ikuisiksi ajoiksi. Maisemaksi, jossa on aina kesä ja hyvä olla, johon voi paeta kun huolet ja murheet ahdistavat.

Kärpäsen surina tuntuu voimistuvan ja tyttö yrittää matkia sitä, rrrrrrrrrrrrr.  Nuoremmat sisko ja velikin osaavat sanoa ärrän, mutta hän ei, vaikka jo kauan on sitä eri tavoin opetellut. On opetellut loruja toistamalla äidin perässä, siskon ja veljen suuta ja kielen asentoa tutkimalla. Aina uudestaan hän nytkin asettaa kielensä kitalakea vasten ja päristelee. Vihdoinkin aivan yhtäkkiä hänen suustaan tulee tuo kauan etsitty ärrä. Hän toistelee sitä moneen kertaan. Kyllä, kyllä minä osaan sen, tyttö ajattelee. Nyt nopeasti äidille kertomaan. Tyttö pyörähtää tuolilla niin nopeasti, että putoaa mukkelismakkelis lattialle. Sattuu jalkaan, sattuu käteen. En kyllä itke, tyttö päättää, oikaisee esiliinansa ja kiirehtii äitiä etsimään.
Äiti löytyy pihalta marjapensaan luota viinimarjoja poimimassa. Tyttö pysähtyy äidin viereen, ottaa tomeran asennon kädet selän takana ja lausuu kaikki kirjaimet selvästi ääntäen ”Ärrrän kierrrän ympärri orrren, ässän pistän taskuun”. Äiti hymyilee, vihdoinkin tyttö on oppinut tuon vaikean kirjaimen. Lorua rallatellen tyttö hyppelehtii hiekkakasalla leikkivien pikkusiskon ja veljen luokse.

                                 *****************************************************

14 kommenttia:

  1. Ihanasti kerroit tuon ärrän oppimisen. Muistui mieleen, kun pikkusiskoni opetteli samaa kirjainta ja isosisko oli Terttu, meni vähän kuin piiloon, toisteli siellä Teuttu ja Terttu vuoronperään, ikäänkuin sitä ärrää maistellen ja lopuksi sanoi, en minä kyllä Tertulle sano Terttu se on Teuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Teuttu tuntuukin varsin luontevalta sanoa, u maistuu ihan ärrältä. Hauskasti oivallettu siskoltasi.

      Poista
  2. Ihana juttu! Meidän mademoiselle oppi kyllä ärrän jo alle kaksivuotiaana, mutta toukokuussa harmitteli kun ranskalainen ärrä on niin vaikea "ja minä en taida sitä ikinä oppia". Kesälomalla Suomessa kävikin niin, että suomalainen ärrä oli muuttunut ranskalaiseksi ja suomenkieliset sanat kuullosti niin hellyyttäviltä. Mutta kun palasimme tänne, alkoi molemmat ärrät sujumaan. Nyt äiti on hassu kun ei osaa sanoa kunnolla ranskalaista ärrää :) Jospa minäkin sen vielä joku päivä opin, varsinkin kun on hyvä pieni opettaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, että se kärpänen opetti minulle vain suomalaisen ärrän, olisi ollut käyttöä ranskalaisellekin.
      Mistähän löytäisin minäkin pikku mademoisellen ääntämistä opettamaan.

      Poista
  3. Kiialaisilla on viela suuempia vaikeuksia kijaimen kanssa.

    VastaaPoista
  4. Aivan ihana muisto ja kauniisti kytketty tuohon ikkunaan ja sen takana aukenevaan maisemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Lapsuuskotia hyvästellessä nousi tämäkin muisto mieleen.

      Poista
  5. Minullakin on ärrä-vika, enkä vieläkään saa oikeaa äännettä tulemaan muuta kuin takavokaalien jälkeen. Oma nimeni (Irma) ei onnistu. Ranskalainen tai saksalainen ärrä onnistuu paremmin. Lapsuudessani ei vielä lapsia ohjattu logonomin puheille, mutta sisareni tyttären (myös alunperin ärrävikainen, mutta ei enää)perässä opin sentään sanomaan had-had-harakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en taas millään osaa korauttaa ranskalaista ärrää. Olen jo lopettanut yrittämisen. Onneksi kyläläisten murteessa ärrä on melkein suomalainen tai espanjalainen.
      Hauska tuo had-had-harakka, sitä tässä nyt rallatan.

      Poista
  6. Ne muistot, ne muistot, niin suloiset ja samalla kipeätkin. Ei ne kodin ikkunat ja maisemat ikkunan takana hevin unohdu ja kuten ei kärpäsen surinan avustamana ärränkään löytyminen.
    Samaan malliin koetin opettaa pojanpoikaani, jolta olivat pitkään kadoksissa ärrä sekä ässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsuusmuistoja on todellakin viime päivinä pulpahdellut mielen syövereistä. Saavat hymyilemäänn kyynelten läpi.

      Poista
  7. Haikeaa on luopuminen tutuista rakkaista paikoista, ikäänkuin katoaisi pohja muistoiltakin vaikka jääväthän ne elämään, kuin kärpäsen surina korvassa..
    Ranskankielinen tyttäreni oppi suomalaisen ärrän vasta aikuisuuden kynnyksellä, poika arabisoitiin ajoissa, siinä kielessä on varmaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat äänteet, itse harjoittelen sitä ruman kuuloista kurkkuaata edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heinäsirkan ääntä en enää kuule, seuraavaksi häviää varmaan kärpäsen surina ja itikan ininä. Toivottavasti muistot kuitenkin säilyvät.
      Teillä sitten onkin monenlaista puhetyyliä kun perhe on koolla.
      Arabian kieli on jännää. Ranskan kotikylässä asuu kolme vanhaa arabimiestä. Usein he istuvat sillan kaiteella kovaäänisesti väittelemässä, hivuttaudun lähietäisyydelle kuuntelemaan ja nauttimaan näytelmästä, tosin sanaakaan en ymmärrä.

      Poista