torstai 26. joulukuuta 2013

Tupapäiviä Ranskassa


Mitä tekee Simpukka silloin kun asunnon etsintä on katkolla, kun ulkona sataa ja tuulee. Kun kantapäähän on iskenyt luupiikki ja jokainen askel aiheuttaa kipua. Sentään netti toimii ja Simpukka pääsee nauttimaan TV-kaistan tarjonnasta. Aika on kulunut ihan mukavasti Taivaan tulien, Downton Abbeyn, Naisten paratiisin ja ranskalaisen kylän tapahtumia seuratessa, Emmerdalea unohtamatta. Ranskan TV- kanavilta tulee katsottua lähinnä uutisia ja säätiedotuksia.
Lukemistakin on riittänyt. Viimeksi luin Anja Snellmanin koskettavan kirjan Pääoma. Se olikin kirja, joka vaati pysähtymään ja lukemaan joitakin kohtia uudestaan, herätti tunteita. Ennen Pääomaa luin Kari Hotakaisen Luonnon lain, jossa oli teräviä huomioita tämän ajan ilmiöistä Suomessa hurtilla huumorilla maustettuna. Ei ollut nopealukuinen sekään kirja, toisin kuin Kristiina Vuoren lähes 600-sivuinen Näkijän tytär ja Outi Pakkasen dekkari Toinen kerros. Joulupaketissa tuli lisää 4 kirjaa. Kiva, että luettavaa riittää, mutta on siinä vähän ongelmaakin. Kun joudutaan muuttamaan luultavasti paljon pienempään asuntoon, niin mitä tapahtuu kaikille tänne kertyneille kirjoille. Täkäläisillä kirpputoreilla ei suomenkielisillä kirjoilla taida olla kysyntää, eikä millään raaskisi hyviä kirjoja roskiinkaan heittää.  
Kantapään kipeytyminen onkin sitten uusi vaiva. Kuulemma yleinen pitkänmatkan juoksijoilla. Siihen porukkaan en tunnusta kuuluvani. Viimeksi olen tainnut juosta muutaman askeleen varmaan 10 vuotta sitten ehtiäkseni bussiin.
Vaivaa olen hoitanut ihan kotikonstein, hieronut ja venytellyt jalkaa varovasti, rasittanut sitä mahdollisimman vähän. Lääkkeeksi olen iltaisin keittänyt pari perunaa kuorineen, litistellyt ne haarukalla soseeksi, jonka olen laittanut yöksi muovipussiin yhdessä kipeän jalan kanssa, sitonut paketiksi ja pukenut villasukkaan. Joinakin aamuina yöllisen hoidon jälkeen kantapää on tuntunut terveen veroiselta, mutta kipeytynyt uudelleen kun en ole malttanut pitää sitä tarpeeksi levossa. 
Pitäisiköhän hoitoon varmuuden vuoksi vielä lisätä kivunpoistoloitsu:
”Mene kipu kiven kolohon,
alle pään paakkuraisen;
ei kivi kipuja itke,
paasi vaivoja valita!”

     ******************************************************************************

maanantai 16. joulukuuta 2013

Asunnon ja joulumielen etsintää

Kauan aikaa olemme olleet onnettaren suosiossa. Nytkö onni on kääntynyt? Ainakaan asunnon hakeminen ei taida sujua onnellisten tähtien alla.
Omasta ja asunnonvälittäjienkin mielestä tarvittavat asiapaperit ovat kunnossa. Löytyy dokumentit kolmen viimeisen kuukauden tuloista, kolmen viimeisen kuukauden maksetuista vuokrista, kolmen viimeisen vuoden Ranskalle maksetuista veroista, todistukset vakuutuksista, shekkivihko, kopiot passeista, virkatodistus, jossa näkyy omien tarkkojen tietojen lisäksi jopa äidin tyttönimi ja vanhempien avioliiton solmimispäivä.
Se ensimmäinen asuntonäyttö, jonne välittäjä ei ilmestynyt ollenkaan, ei ollut ainoa laatuaan. Pari vastaavaa tapausta tuli vastaan myöhemmin. Ehkä vuokra-asuntojen välitystoiminta on toisarvoisempaa kuin asuntojen myynti, palkkiot niistä lienevät ihan eri suuruusluokkaa. Oli myös välitystoimistoja, jotka eivät välitä asuntoja ulkomaalaisille, koska asuntojen omistajat eivät luota ulkomaalaisiin, eivätkä ota heitä vuokralaisiksi. Onneksi sentään jotkut asunnonvälittäjät ovat suostuneet esittelemään meille kohteita todettuaan papereidemme olevan kunnossa.

 Olemme etsineet asuntoja Carcassonnen tienoilta, koska olemme jotenkin kiintyneet näihin tuulisiin vuoristoseutuihin ja löytäneet täältä ihmisiä, jotka kuuluvat talviimme. Myös Narbonnen aluetta kävimme tutkimassa, pari asuntoa olisi ollut kaupungin läpi kulkevan kanaalin varrella. Viehättäviä olivat näkymät, mutta juuri vuokratalojen kohdalla lemusivat kanavaan laskevat viemärit. Kun sattuu olemaan turhan tarkka hajuaisti, piti luopua niistä kohteista.

Muuten hyvä paikka asua, mutta ne hajut ...
Asunnonvälittäjien nettisivuja on selattu edestakaisin, huomattu, että samat asunnot ovat tarjolla useampien välittäjien sivuilla. Carcassonnen keskustan 200–300 vuotta vanhoissa taloissa on kapeiden katujen varsilla asuntoja tarjolla, mutta siniselle kulkijallemme ei löydy paikkaa niiden läheltä ja näköala ikkunoista on kadun vastapäisen talon ankea betoniseinä. Usein asunnot ovat aika surkeassa kunnossa, ikkunoissa vain yksinkertaiset lasit, ei juurikaan lämmitystä, ainakin näin talviaikaan näkyy hometta nurkissa ja seinissä. Päätimme siirtyä etsimään asuntoa kaupungin ulkopuolella oleville asuntoalueille ja lähikyliin. Ensimmäisenä katsoimme tämän kotikylämme tarjontaa, sitä ei näyttänyt olevan ollenkaan.
Mutta seuraava näyttö on sovittu ja välittäjän mukaan asunnon omistajakin hyväksyy meidät. Asuntoalue ei ole kovin suosittu, koska sen lähellä sijaitsee kuulemma sotkuinen mustalaisleiri. Meitä se ei haittaa, jos vain asunto on yhtään sopiva tarpeisiimme. Nykyisen hulppean talon veroisesta emme edes haaveile, vaatimukset eivät ole enää kovin korkeat. Taitaa olla viisainta pitää hengähdystauko etsinnästä ja keskittyä viimeisen, ehkä haikeankin joulun viettoon näiden tutuksi tulleiden seinien suojissa.

                  **************************************************

maanantai 9. joulukuuta 2013

Tarinaa tuulesta


Täällä viinitarhojen keskellä syksyn viinisadon lisäksi ajankohtainen puheenaihe on vallitseva sää, liian aikainen talven tulo, viima ja kylmyys.
Kuuntelin vanhaa miestä, jonka suku on asunut täällä vuosisatoja. Miehelle tuulet ovat tuttuja. Hän kertoi hieman virnistellen, että täällä puhaltaa 13 tuulta, mutta tyypillisin niistä on ikivanha Cers-tuuli. Mistraali puhaltelee Provencen alueilla ja Tramontane Kataloniassa, Espanjan rajan tuntumassa.
Raju luoteistuuli Cers puhaltaa keskimäärin 200 päivänä vuodessa. Se on kuiva, voimakas tuuli, talvella kylmä, kesällä kuulemma joskus lämminkin. Cers puhaltaa kolmen, kuuden tai yhdeksän päivän jaksoissa. Kun se yltyy myrskyksi, sen nopeus on lähes 200 km tunnissa. Silloin kaatuu metsää, kattotiilet irtoilevat, tapahtuu onnettomuuksia. Vanhat talot on rakennettu siten, että Cersin tulosuuntaan päin taloissa ei ole ovia, eikä ikkunoita, vain vahva seinämuuri torjumassa tuulen voimaa.
Rajuudestaan huolimatta Cers on myös terveellinen. Se karkottaa pilvet, raikastaa ja puhdistaa ilman. Paikalliset asukkaat rakastavat sitä, mutta muualta tulleille se voi aiheuttaa masennusta. Ehkäpä tuulen ansiosta kylässä asuu kodeissaan yli 90-vuotiaita pirteitä vanhuksia.
Joinakin päivinä tuuleekin idästä. Silloin puhaltaa Marin, kosteahko merituuli. Roomalaisvallan aikaan mereltä puhaltava tuuli oli levittänyt malariaa rannikolle. Tauti kylvi kuolemaa ja pelkoa.  Narbonnesta tuli myrkyllinen kaupunki. Silloin puhalsi Cers, karkotti taudin, pelasti saastuneen kaupungin ja puhdisti ilman. Kiitokseksi rannikon asukkaat rakensivat temppelin Cers-tuulen jumalalle "Cersiukselle”.
Tuulettomia päiviä täällä on hyvin harvoin. Silloin tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt, luontokin vaikenee. Kun tuulee mereltä päin, linnut pyrähtävät pihapuihin sirkuttamaan tai etsimään nurmikolta nokittavaa. Cers puolestaan saa haukat, joskus jopa kotkan leijumaan vuorille ja viinitarhojen ylle, tekemään nopeita syöksyjä maahan kohti saalistaan.
Cers kuuluu tänne kuten vuoret, viinitarhat, sypressit, plataanit ja mäntymetsätkin. Me ihmiset olemme vain vierailijoita.

       *************************************************************

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Lohturuokaa koti-ikävään

Talvi on tullut kuin jäädäkseen tänne etelään.  Jo toista viikkoa on satanut yötä päivää. Ja tuo tuuli, tuo vuorten takaa tuleva raju tuuli, johon en totu koskaan.  Se on jäähdyttänyt ilman, riehunut ja raivonnut, purkanut kai vihaansa ja kaunaansa.  Tuulen tuoma ensilumi, märkä räntä, paiskautuu suoraan kasvoja vasten, tarttuu iholle.  Miten toisenlaisena muistankaan pohjoisen ensilumen. Muistan sen suurina pehmeinä hiutaleina, jotka leijuivat hitaasti keinuen maahan. Niitä oli ihan pakko sateessa pyörähdellen kielen päälle pyydystää ja maistella.
Pakenen sisälle, ulkona tuuli jatkaa vaikerrustaan. Suljen ikkunaluukut, sytytän valot ja laitan tulen takkaan. Tulen lieskat nuoleskelevat paksuja, ikivanhojen pyökkipuiden runkoja. Niiden viimeinen tehtävä on antaa lämpöä koti-ikävää potevalle ulkosuomalaiselle.
Koti-ikävän lisäksi alkaa pieni nälkä vaivata tätä muukalaista. Nyt ei maistu ratatouille, ei bouillabaisse, ei edes café au lait, ei croissantit. Täytyy saada jotain lohturuokaa, joku häivähdys kaukaisesta lapsuudesta.
Siispä kaappeja kaivelemaan. Hyllyllä nököttää parin viikon takainen heräteostos, luomukaupasta löytynyt pussillinen silkinhienoja kaurajauhoja.
Nyt alkakoon karjalaisen perinneruuan ”tsupukoiden” valmistus.
Aluksi sekoittelen veteen kaurajauhoja, vehnäjauhoja ja kananmunan löysäksi taikinaksi, johon lisään aavistuksen suolaa. Jätän taikinan noin tunniksi turpoamaan.
Taikinan valmistumista odotellessani avaan radion ja etsin musiikkikanavan. Kun olen löytänyt sopivan rauhallista soittoa, keitän äidin ohjeiden mukaan riisipuuron. Kattilan pohjalle sulatan noin ruokalusikallisen voita, lisään riisit, joita kuullotan voisulassa hetken aikaa. Sekoitan joukkoon sitten tilkkasen vettä ja kun riisit alkavat sakeutua, kaatelen joukkoon maitoa. Hämmentelen puuroa ja annan sen hitaasti hautua kypsäksi, lopuksi sekoitan joukkoon suolaa.
Käyn kohentamassa takkaa, hiillos hehkuu ja lämmittää mukavasti. Jään tuokioksi takan lämpöön täyttämään sanaristikkoa.
Hiillos jää hiipumaan, palaan hellan ääreen. Nyt taikina on turvonnut tarpeeksi. Nostan levylle toisen löytöni, keraamisesti pinnoitetun matalan paistinpannun. Lirautan tilkan rypsiöljyä taitellulle talouspaperille, jolla sivelen pannun sisältä. Annan pannun kuumeta sopivaksi, kaadan siihen pienen kauhallisen taikinaa. Pyörittelen pannua niin, että taikina leviää pitsimäisen ohueksi levyksi. Paistan sen vain toiselta puolelta. Valmiin letun annan liukua pannulta suoraan lämmitetylle lautaselle.  Levitän letun toiselle puoliskolle pari lusikallista puuroa, taitan toisen puoliskon kanneksi ja kauniiksi lopuksi päälle liraus voisulaa. Sipaisen taas rasvaisella paperilla pannua ja kaadan uuden annoksen taikinaa paistumaan. Ensimmäisen annoksen saa talon laiha isäntä, seuraavan, ei niin laiha kokki itse.
Sanotaan, että tsupukat onnistuvat parhaiten, kun tekijä on elämänmyönteinen, lämminsydäminen, sanavalmis, huumorintajuinen ja vieraanvarainen. Vaikka minulla ei olekaan noita hienoja ominaisuuksia, joita toki toivoisin omaavani, niin väitän, että tsupukat olivat hyviä ja lohduttivat koti-ikävässä.  

Tsupukat

kuoret:
½ l vettä
1 muna
2 dl hienoja kaurajauhoja
1 dl vehnäjauhoja
aavistus suolaa

Täyte: Riisipuuro

Päälle: Voisulaa

                                     *******************************************************

perjantai 8. marraskuuta 2013

Luostarin puutarhassa


Lokakuun lopun kesäisen lämpimänä iltapäivänä laskeuduimme kylän keskustassa olevan vanhan luostarin puutarhaan. Olimme saaneet oikein kirjallisen kutsun naapurikylän seniorikuoron konserttiin. Kävelemme usein tuon muurien ympäröimän puutarhan vierestä. Keväisin sen vanhoissa puissa sirkuttavat sadat pikkulinnut, syksyn tultua puissa raakkuvat naakat.
Vierailevassa kuorossa lauloi 15 naispuolista ja 3 miespuolista ikääntynyttä "Edith Piafia".  Konsertti pääsi alkamaan ½ tuntia myöhässä. Odoteltiin vanhainkodilta tuotavia vanhuksia. Ilmeisesti kuljetuksesta vastaava oli unohtanut koko konsertin. Mutta hyvä, että joku korjasi unohduksen ja vanhukset pääsivät kuuntelemaan heille lapsuudesta tuttuja lauluja. Osa heistä jopa innostui laulelemaan kuoron mukana. Esityksen alkuosa muodostuikin tämän alueen vanhoista oksitaanin kielisistä lauluista. Loppuosa konsertista olikin sitten Edith Piafin uralta tuttuja lauluja.  
Kuorolla oli johtajana madame, joka tässä vaiheessa päätti mennä vahvistukseksi miesten joukkoon. Siitä seurasi, että kaikki kuorolaiset lauloivat vähän eri aikaan ja osa ei malttanut olla juttelematta keskenään. Otollisen tilaisuuden huomatessaan, lauluun yhtyi täysillä naakkojen "karaokesakki". Olihan se aika riemastuttavaa kuunneltavaa. "Hymni rakkaudelle" ylsi ihan uusiin ulottavuuksiin.
Yleisöä oli varjoisan lehtikatoksen alle kerääntynyt noin 100 henkeä, jotka antoivat kohteliaat aplodit esiintyjille jokaisen laulun jälkeen. Eikä naakatkaan häiriintyneet taputuksista, joilla myös toivottiin niiden häipyvän häiriköimästä. Vaikutti siltä, että entistä innokkaammin vain olivat mukana esityksissä.
Illan viiletessä tilaisuus päättyi yleiseen seurusteluun, sekä suklaapulla- ja siideritarjoiluun. 




Youtubesta huomasin tuon Susanna Haaviston laulaman romanttisen "Odotusta Pariisissa". Haikeaa tunnelmointia syysiltoihin.

                         ***************************************************************

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Portilla

Tämä portti ei auennut meille
Olen taas mieltynyt erakon elämään. Päivät olen siistinyt ja kitkenyt villiintynyttä puutarhaa. Usein touhujani seuraamaan lähes jalan juureen on pyrähtänyt utelias punarinta.
Iltaisin olen istuskellut parvekkeella ja katsellut auringonlaskuja, purppuranpunaisia iltaruskoja, odotellut muuttolintuparvia leijumaan kylän ylle. Kun ensimmäiset tähdet syttyvät pimenevään iltaan, suljen ikkunaluukut ja menen sisälle.  Vain makuuhuoneen ikkunaluukku saa olla auki siihen asti kun menen nukkumaan, jolloin suljen sen varovasti, etten häiritse pihapuun yksinäistä livertelijää. Vaikka yöt ovat jo viileitä, saa ikkuna jäädä yöksi auki.
Netistä on yritetty katsella vuokra-asuntotarjontaa. Koska meille ei ole oikein selkiytynyt mitä haluamme, päätimme mennä välitystoimistoon apua hakemaan. Kovin oli nuori ja kiireinen meitä palvellut neitonen. En tiedä kuunteliko hän toiveitamme, mutta hetken tietokonetta tutkittuaan hän kirjoitti lapulle osoitteen ja ilmoitti, että huomenna kello 11 hän esittelisi meille osoitteessa olevan asunnon ja että hän odottaisi meitä portilla. Siispä näkemiin ja hyvää päivänjatkoa.
Seuraavana päivänä navigaattori neuvoi meidät osoitteeseen ja jo 10 minuuttia ennen määräaikaa olimme asuinalueen sähköisesti toimivan portin luona odottelemassa. Kurkimme portin raoista pihan pysäköintialuetta ja istutuksia. Vaikutelma oli varsin siisti ja steriili. Kello tuli 11, tuli 11.20, mutta asunnonvälittäjää ei näkynyt. Muutama auto tuli portille, joka aukeni tulijalle ja sulkeutui välittömästi auton mentyä. Kokeilin vieressä olevaa pientä porttia, lukittu oli sekin. Tuli tunne, että olemmeko vankilan portilla, haluammeko asua näin suljetussa paikassa. Totesin, että lähdetään pois, tuskin välittäjä enää tulee, eikä tämä muutenkaan taida olla kotipaikkamme.  Koetun jälkeen aika vähäiseksi jäi luottamuksemme ainakin tähän asunnonvälittäjään. Mitähän seuraavaksi, odotukset eivät ole kovin korkealla.
Melko sekavissa ajatuksissa palasimme vanhaan talvipesäämme, johon on helppo tulla ja helppo lähteä. Onkohan meitä hemmoteltu liian hyvillä olosuhteilla.
                        
                    ***********************************************************

torstai 24. lokakuuta 2013

On arkea elomme tää



Siivousurakan jälkeen arki on jatkunut varsin leppoisissa merkeissä. On ollut lämmintä, päivä paistanut. Puuhastelujen lomassa on laiskoteltu terassilla viiniköynnösten katveessa lueskellen. Joulun aikaan sijoittuva Outi Pakkasen ”toinen kerros”-dekkari tuo sopivasti viileitä tuulia päivien kuumuuteen. Useimmiten myös ruokailut on siirretty ulkosalle. Täytyy myöntää, että lämpö ja päivänpaiste ovat tehneet arjestamme aika miellyttävän.
Viikonloppuna Rosé-naapuri kutsui kahville. Hän ja pyörätuoliin sidottu miehensä vaikuttivat ilahtuneilta paluustamme. Varsinkin Rosé oli tyytyväinen kun hiljaiset kuuntelijat ovat saapuneet. Tovi jos toinenkin vierähti kun käytiin läpi omat ja perheiden kuulumiset.
Rosé kertoi sairauskohtauksestaan, jonka seurauksena hänen pitää mennä neurologin ja kardiologin vastaanotoille. Tarjouduimme hänelle kuljetusavuksi tietäen miten hankalan matkan päässä täältä vastaanotot sijaitsevat ja miten vaikea hänen on olla poissa neliraajahalvaantuneen miehensä luota, vaikka joku onkin miehestä huolehtimassa. Ensin tuli kutsu muistitestiin. Muutama päivä sitten veimme hänet keskussairaalaan neurologin vastaanotolle. Oli ihan mielenkiintoista kurkistaa sairaalaan sisälle. Neurologinen osasto on 5. kerroksessa, jonne vanha hissi vaappui natisten tosi hitaasti. Muistui mieleen suomalainen sairaala ja sen salamannopeat hissit, joissa ei tervehditty eikä hyvästelty muita hissimatkalaisia, saatikka toivoteltu hyvää päivänjatkoa, kuten täällä.  Lopulta pääsimme oikeaan kerrokseen ja siellä risteileviin mataliin käytäviin, joilla sijaitsevat vierekkäin sekä potilashuoneet, että lääkärien vastaanotot. Risteilimme aikamme labyrintissa, kunnes monien kyselyjen jälkeen löysimme oikean odotusaulan. Voi miten komea oli nuori lääkäri, joka tuli ystävämme hakemaan. Kyllä George Clooney jää komeudessaan toiseksi tästä sympaattisesta silmän ilosta, joka ystävällisesti huomio meidätkin. Rosén testit kestivät vajaan tunnin, jonka aikana me katselimme varsin kulunutta ja nuhruistakin ympäristöämme.  Käytävillä liikkui kiireisen oloista henkilökuntaa sekä potilaita, jotka hiihtelivät hissukseen sukkasillaan aamutakeissaan tai takaa auki olevissa paidoissaan pakarat vilkkuen. Taisimme olla huonomuististen osastolla. Komea tohtori saatteli hehkuvaposkisen Rosén luoksemme ja toivotteli meille kaikille mukavaa päivänjatkoa. Taisi Rosékin ihastua tohtoriin, sillä koko kotimatkan hän lörpötteli kokemuksistaan, joista me ymmärsimme vain sanan sieltä toisen täältä. Sen ymmärsimme, että testi oli mennyt hyvin.
Tänään on viileämpi pilvinen syyspäivä. Kävelimme kierroksen kylän kujilla ja ostimme torilta hedelmiä ja nipun punajuuria. Vuorille ei uskalla nousta, sillä metsästysaika on alkanut aika kiivaalla paukuttelulla. Ensi maanantaina pääsemme kuorokonserttiin luostarin puutarhaan tai kellariin säästä riippuen. Tällaista arkea täällä elellään. Alitajunnassa kummittelee uuden asunnon etsintä, mutta mistä ja minkälaisen...

                              *******************************************


torstai 17. lokakuuta 2013

Sinisen kulkijan paluu

Syysaamussa lähdön  haikeutta 
Auto sai sisäänsä monta uutta ja kallista osaa. Alan spesialistilta kului työhön tunti toisensa jälkeen. Hieman allapäin kulkija nökötti odottamassa korjaamon pihalla. Ihan selvästi sitä nolotti korjauslaskun suuruus. Mutta se kulkee taas, on kulkenut takaisin omalle maalleen. Matka alkoi ruskan kullassa kylpevien maisemien kauneudessa, jatkui itämeren aalloilla keinuen, leppoisasti sunnuntaipäivän harmaudessa edeten pitkin Saksan autobaanoja. Toinen matkakumppanista sulki silmänsä ja torkahdellen antoi haikeiden järvikuvien palata mieleensä.
Ranska otti vastaan kulkijat vuoroin rankoin sadekuuroin, vuoroin usvaisessa tihkusateessa. Talvipesää lähestyttäessä arvailimme, että missähän kunnossa talo nyt meidät ottaa vastaan. Mies, optimisti kun on, arveli, että talon viimesyksyinen likaisuus ei voi toistua. Väärässä oli, siivoamaan taas jouduttiin. Tällä harjoittelumäärällä meillä on pian hotellisiivoojan pätevyys. Nopeudessa on vielä huomattavasti parantamisen varaa, mutta työn laadussa ei tingitä.
Laukut on nyt purettu. Sienet, puolukat ja kirjat ovat löytäneet paikkansa. Tällä kertaa lisätutkimusten seurauksena lääkepussi on tavallista pulleampi. Tuli määräys popsia muutama kuukausi uudenlaisia pillereitä. Jatkosta jutellaan aikanaan ranskalaisen viehättävän omalääkärin kanssa.

Kunhan talo on saatu kuntoon, on sinisen kulkijan vuoro päästä kunnon vaahtokylpyyn. Sitten sen päätyönä on tuijotella autotallin ovea, muistella mennyttä kesää ja odotella seuraavaa. Sille on kyllä kerrottu, että kotimaisema saattaa talven aikana muuttua, mutta levätköön ja toipukoon ensin kunnolla menneistä koettelemuksista. 

                               ********************************************************

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

”Suo valon syttyä, yö kohta saapuu, pois kesän kukkaset syksy vie”

Kamerasta löytyi vielä muutama kuva Lapinmatkalta.
Sevettijärvellä pistäydyimme hautausmaan lisäksi myös maineikkaassa baarissa. Hiljaisena, ehkä hieman alakuloisena se nökötti Sevettijärven rannalla asiakkaita odotellen. Turhaan kyltti baarin seinällä kehotti vähän villinpään menoon, kahvinkeitinkin näytti olevan sammunut. Niinpä ostimme muistoksi vain muutaman postikortin.







Kotimatkalla yövyimme Ranuan eläinpuiston vieressä luksustasoisessa, mutta kuitenkin edullisessa, tarjoushintaisessa Gulo Gulo-lomakylässä. Eipä tarvinnut unta odotella pehmeiden saunan löylyjen jälkeen ylellisen mukavissa vuoteissa. Kävelimme myös helppokulkuista puukäytävää eläinpuistossa katselemassa alueen karvaisia asukkaita. Kovin rauhallista, jopa uneliasta väkeä siellä asusti. Ainoastaan myskihärkä oli meistä kiinnostunut ja murahti, että painukaa tiehenne häiritsemästä.
Nyt on ruska levittäytynyt tänne Savonmuan rannoille. Kurjet ja joutsenet ovat tehneet järvellä näyttäviä ylilentoja kohti etelää, västäräkitkin lähteneet rantahiekalta tepastelemasta. Niiden paikan on vallannut vikkeläliikkeinen talitintti-armeija.
Sininen ranskalainen on uupunut. Vietiin se autosairaalaan saamaan uutta puhtia Ranskanmatkaa varten. Kallista tulee olemaan kulkuneuvomme hoito, pääasia kuitenkin, että se saadaan kuntoon. 

                              ****************************************************

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kuvia kalliossa

Monta kertaa olemme ajaneet noiden kuvien ohi.  Tällä kertaa ei ollut mihinkään kiirettä, joten sain kuskin pysäyttämään auton ja pääsin kuvamaan tien varren värikkäitä kalliomaalauksia. Taiteilijaa en tiedä, mutta hauskoja ovat nämä teoksensa.










                  ************************************************************

torstai 19. syyskuuta 2013

Siellä kukkivat kissankellot ja kullerot



 Pykeija on pieni kalastajakylä Pohjois-Norjassa, Varanginvuonon rannalla. Kylän asukkaista suurin osa osaa suomen kielen murretta kveeniä. Pääosa asukkaista on 1800-luvun puolivälissä Suomen Lapista köyhyyttä ja nälkää pakoon lähteneen siirtolaisjoukon jälkeläisiä.  Kylä säästyi sodan tuhoilta ja suomalaiset saivat kalastaa kylässään rauhassa 1960-luvulle asti, jolloin sinne valmistui ensimmäinen tie. Kylässä on runsaat pari sataa asukasta.
 (Poimintoja Wikipediasta).


Jäämeren vuonolla
laskuveden aikaan,
kukkivat pihoissa
kissankellot ja kullerot.

Hiljaisissa erämaajärvissä
uivat vieraat linnut
syysruska ilakoi puissa ja varvuissa,
tie kulki läpi tarujen.

Pyhäkön pöydällä
tuikkivat tuohusten liekit.
Soi sieluihin enkelin ääni
”Herra armahda”.
Hautojen jäkälävuoteilla
punaiset puolukat.

Kulkija kohtasi
tuntureiden rinteillä
pilvien varjot
ja värien leikit.
 











                                      ********************************************

maanantai 2. syyskuuta 2013

Syksyn tuomisia


Aamulenkillä auringonkukat hymyilevät ja kuiskuttelevat minulle ” Älä sure, vaikka saitkin kutsun lisätutkimuksiin. Katsele meitä, emme mekään kanna huolta huomisesta”.


Sauna vesirajassa lohduttaa ” Sait viestin, että Ranskan koti menee kuitenkin myyntiin. Kyllä sinä löydät sieltä uuden asunnon tai ehkä haluatkin jäädä jo Suomen kotiisi”.



En sure tulevia. Kuinka voisinkaan, kun silmissäni siintelevät siniset vaarat, pohjoiset erämaat ja jäämeren suolaiset aallot, ehkä revontuletkin. Pian saan nähdä poroja, riekkoja ja pikkuisia sopuleitakin.

                           *********************************************

perjantai 30. elokuuta 2013

Hirvikärpänen liikennevaloissa


Parina iltana olen istunut taivaalle tuijottaen ja revontulia odottaen. Ei näkynyt taivaantulia, mutta tulipa mieleeni kirjoittaa jonkinlainen ”raapale” viimeaikaisten kokemusteni innoittamana.

"Raapaleet ovat science fiction- tai fantasianovelleja, joissa on täsmälleen sata sanaa. Varsinaisen tekstin lisäksi kirjoittaja saa käyttää korkeintaan 15 sanaa otsikkoon ja mahdollisiin väliotsikkoihin. Tästä huolimatta tekstin tulee täyttää kaikki ne vaatimukset, jotka ovat ominaisia hyvälle scifi- tai fantasianovellille."

Hirvikärpänen liikennevaloissa

Olimme tulossa sienimetsästä. Tietyömaan kohdalla odottelimme punaisissa liikennevaloissa.  Käänsin häikäisysuojaa vilkaistakseni peiliin. Näin otsatukan seasta ilmestyvän mustan otuksen. Hyi hemmetti, siipensä pudottanut hirvikärpänen. Poimin sen etusormen ja peukalon väliin, avasin auton ikkunan pudottaakseni iljetyksen ulos.
Samassa kuulin piipittävän huudon.
”Älä pudota minua! Toivo mitä tahansa, täytän kolme toivomustasi!”
Jos tuo pieni otus osaa puhua, niin saattaahan se toteuttaa toiveetkin. Keksin vain yhden. Terveyttä toivoin.
Yhtäkkiä sain tyhmäksi osoittautuvan oivalluksen. Kysyin mitkä kaksi asiaa hirvikärpänen itselleen toivoisi.
”Haluan elää ja haluan vaihtaa paikkaa kanssasi!”
Samassa löysin itseni ojan pohjalta hiekkaa syljeskelemästä. 
Näin automme kaasuttavan tiehensä. 
Minun paikallani istui häijysti virnuileva hirvikärpänen. 

                         **************************************************************

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Tänään


Soutelin saareen, löysin kolme kantarellia ja tatin.
Kotimatkalla ohitin kiireisen joutsenperheen.
Mukaani oli tullut salamatkustaja.
Kotona kampasin hiuksistani hirvikärpäsen.
Se puistattaa.


Illalla kantarelleja ja tattia syödessäni toivoisin,
että elokuu kurkistaisi taivaalta.
Ja tuntematon lintu saaren takana
huhuilisi yli veden kuunsiltaa pitkin.
Eikä mistään kuuluisi yhtään laukausta.

                         ******************************************************


torstai 15. elokuuta 2013

Rikas mies jos oisin

Lyijynharmaat laineet ajavat toisiaan takaa, pilvet roikkuvat putoamaisillaan veden yllä. Aurinko pilvien takana muistelee kesää - niin minäkin.

Muistan pilvipoutaisen lämpimän sunnuntai-iltapäivän kesäteatterissa lehtipuiden katveessa järven rannalla. Katsojat vietiin pieneen Anatevkan kylään tsaarin ajan Venäjälle seuraamaan kylän juutalaisasukkaiden elämää. Tutuksi tulivat hurmaava maitokuski Tevje, hänen viisas vaimonsa ja tyttärien naimakaupat iloineen ja suruineen. Esityksen osajako oli kohdallaan, samoin lavastus ja puvustus. Orkesteri teki kiitettävää työtä. Musikaalin laulut ja vauhdikkaat tanssit olivat nautinnollista kuultavaa ja nähtävää.  Tevjen riemukas irrottelu laulussa ”rikas mies jos oisin” kirvoitti yleisössä makeat naurut, koskettava ”nousee päivä, laskee päivä” sai naiskatsojat pyyhkimään kyyneliä. Tarina päättyi haikeaan hyvästijättöön kotikylälle juutalaisten joutuessa lähtemään maanpakoon.

 ”Viulunsoittaja katolla”- kesäteatterimusikaali oli yksi kesän huippuhetkistä. Esitys tempasi mukaansa niin, että kertaakaan ei puupenkki tuntunut kovalta koko aikana.

                                       ***************************************

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kahden kerroksen väkeä

Monenlaisten perhe- ja ystävätapaamisten yhteydessä ympäri Suomea on tullut poikettua hieman kulttuurinkin poluilla.

Alakerran väki oli tullut kaukaa Kiinasta asti. Olivat päässeet eläkkeelle keisarin haudan vartijan hommista. Ainakin nämä muutamat edustajat 8000 Terrakottasotilaan armeijasta viettivät eläkepäiviään matkustaen maailmalla. Tällä kertaa olivat pysähtyneet näytille Tampereelle Vapriikin alakerran hämärään. Vietettyään yli 2000 vuotta hautaholvien kätköissä, ne eivät kestäneet salamavalojen välähdyksiä vaan saivat olla lähes pimeässä.  






Sen sijaan Parikkalan Paratiisin väki viihtyi auringossa. Vaikka ilmeet eivät kovin iloisia olleetkaan, leikkimieltä ei heiltä puuttunut. Mukava oli paratiisin salaisen puutarhan polkuja vaeltaa heidän ympäröiminään ja ihmetellä itseoppineen taiteilija Veijo Rönkkösen luomisvoimaa, hänen betonista rakentamaansa noin 500 hahmoa. 








                ******************************************************************

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Ihmisten ilmoilla


Erakkoelämän vastapainoksi on mukava välillä kömpiä ihmisten ilmoille. Lehdessä oli ilmoitus seniori-ikäisten lavatansseista. Sinnehän oli mentävä, vaikka sattuikin olemaan tihkusateinen ilta ja vaikka lämpömittari oli pysähtynyt + 13 asteeseen. Valitettavasti vuosikymmeniä lähes käyttämättömänä ollut kukkamekko sai jäädä edelleen kaapin uumeniin. Mitähän muu varttuneempi tuulipukukansa panee päälleen lavatansseihin, pian se nähdään. Paleltua emme kuitenkaan aikoneet, joten lämpimästi matkaan varustauduimme. Koivikon katveessa olevan tanssilavan parkkipaikalla sininen ranskis ohjattiin lähes kunniapaikalle orkesterin keikka-auton viereen. Järjestysmies loi hieman huvittuneen katseen autosta kömpiviin naparetkeläisiin. Mitähän ulkomaan pellejä nuokin, varsinaisia ranskalaisen eleganssin edustajia. Vilkaisimme pihalla parveilevaa tanssikansaa kesähepenissään ja päätimme jättää hupulliset tuulitakit autoon, samalla vaihdoimme lenkkikengät mukaan otettuihin kevyempiin jalkineisiin. Villatakeista emme malttaneet luopua. Lipunmyyjä muistutti, että pääsylippuun sisältyy kahviosta haettava kahvi ja karjalanpiirakka. Samasta asiasta muistutti myös ovimies, mutta emme malttaneet heti jäädä tarjouksista nauttimaan, piti päästä näkemään millainen oli meno tanssisalin puolella.
Seniori-ikäinen nelimiehinen orkesteri oli kajauttanut ilmoille ”Heilin Karjalasta” ja tanssikansa humppasi vauhdikkaasti lavan keskellä olevan pylvään ympäri. Samaan tanssijoiden virtaan liityimme mekin, vaikka tanssitaitomme ei kehuttava olekaan. Mutta kun intoa riitti, se korvasi puuttuvan taidon. Annoimme vain musiikin viedä. Kappaleen loputtua jäimme odottamaan jo seuraavaa, emmekä malttaneet vielä istahtaa seinustan penkeille jalkoja lepuuttamaan. Tosin villatakit piti käydä jo ensimmäisen humpan puoliskon jälkeen viemässä autoon. Tuli lisää humppaa, tuli valsseja, tangoja, jopa rokkia. Onneksi tuli myös orkesterin soittotauko ja vaivuimme lähimmälle penkille läähättämään. Kun henki kulki taas normaalisti, päätimme nauttia luvatut kahvit ja piirakat. Viereisellä penkillä pariskunta kertoi ottavansa vähän vahvistusta, mies pisti nitrotabletin kielensä alle ”varmuuden vuoksi” ja daami otti särkypillerin kipeisiin polviin. Kun musiikki alkoi, olivat he ensimmäisinä lattialla.

Me siirryimme ulos koivujen katveeseen pienelle kävelylle, mutta itikoiden joukkohyökkäys sai meidät pakenemaan takaisin sisälle. Nyt maltoimme jäädä hetkeksi seinustalle istumaan ja katselemaan tanssijoita. Naisilla oli kukkamekkoja ja – hameita, caprihousuja, ballerinatossuja, matalia sandaaleita, näkyi vain muutamat korkokengät. Ihan selvästi oli tultu tanssimaan. Hauska oli nähdä, miten seniorit olivat muuttaneet jenkan hypyt sujuviksi niiauksiksi ja kauniisti liukuviksi askeliksi, jotka eivät rasita vanhoja polviparkoja. Emme malttaneet jäädä seinustalle istumaan, vaan liityimme salia kiertävään askelvirtaan. Ensikertalaisille reilu kaksituntinen tuntui riittävän, teki mieli jo suihkuun ja jalatkin olivat valmiit lepoasentoon. Niinpä erakot poistuivat ihmisten ilmoilta kammionsa hiljaisuuteen kypsyttelemään seuraavaa ulkomaailmaan suuntautuvaa poikkeamista.

                                    ************************************************

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kesämuistojen keräilyä


Tänä kesänä olen viehtynyt hiljaiseen erakkoelämään kesän kulkua luonnossa seuraten. Olen katsellut miten maiseman vehreys syvenee, kukat yksi toisensa jälkeen puhkeavat väriloistoonsa, miten marjasato kypsyy ja viljapelto muuttuu kullan väriseksi.  Olen nähnyt auringon nousuja ja laskuja, taivaalla kulkevia pouta- ja ukkospilviä, tuulessa keinuvia valkorunkoisia koivuja, järven pinnasta heijastuvia saaria ja rantakiville vyöryviä maininkeja. Olen onnellinen siitä, että korvani vielä kuulevat käen lisävuosia lupaavan kukunnan, kaulushaikaran mystisen huhuilun, pikkulintujen riemullisen sirkutuksen, joutsenten ja lokkien huudot, kuikan haikean huilun. Kunpa vielä talvellakin muistaisin soutelut aamuisella järvellä, jolloin aurinko paistoi sekä taivaalta, että veden tummasta syvyydestä tai illalla kun muu vesiliikenne on hiljentynyt ja veden pinnasta kuvastuvat enää taivaanrannan purppurapilvet.  
Erakkoelämän vastapainoksi olen päässyt osallistumaan taaperoiden maailmaan. Olemme rakentaneet rantahiekalle lukemattomia linnoja, kaivaneet jokaiselle järven kalalle oman kalalammikon, jossa ne voivat nukkua turvallisesti yönsä. Aurinkoiselle terassille olemme rakentaneet peitoista teltan, jonka kuumuudessa taskulampun valossa olemme kertoneet ihmeellisiä ja jännittäviä tarinoista näkemistämme möröistä, peikoista ja tontuista. Olemme tehneet tutkimusmatkoja pihapiirissä oleviin mielenkiintoisiin kohteisiin, seuranneet hievahtamatta kirjosieppoperheen arkea, pelastaneet pelokkaan naapurin kissan röyhkeiden varisten ilkivallalta. Yksi varis tepasteli aivan kissan nenän edessä ja samaan aikaan toinen kiskoi sen hännästä karvoja, eikä kissa tiennyt kuinka poistua arvokkaasti paikalta. Neuvottelimme kuiskaamalla miten päästää kissa pulasta ja pian kohti röyhkeitä variksia lähestyi kaksi kimeästi haukkuvaa pellavapäistä koiraa, jotka saivat kiusatun ja kiusaajat hajaantumaan nopeasti eri suuntiin. Me siirryimme sisälle ja palkitsimme urotekomme kalakeitolla, ruisleivällä ja mansikoilla. Ruokailun jälkeen jatkoimme lukemalla kuvakirjan siivousautosta ainakin neljästi kannesta kanteen. Kaikki kirjan sivuilla olleet kuvat kommentoitiin moneen kertaan.
Väsyneenä, mutta jo vieraitani ikävöiden vilkutan heille oven raosta ja vetäydyn tyytyväisenä iltapäivätorkuille.

                            *******************************************

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Haukiruokaa ja kummajainen, jonka aallot hylkäsivät


Yöllisen ukkosmyrskyn jälkeen soutelimme pienen kierroksen järvellä. Uistimeen tarttui haukiparka, jonka ajattelin valmistaa lounaaksemme. Hauki on sellainen kala, jonka kanssa en ole päässyt ollenkaan sinuiksi. Tuntuu, että se on aivan mauton ja täynnä ruotoja, vaikka kuinka niitä pois nyppisi. Nyt kokeilin monen reseptin kimaraa.
Aluksi leikkelin fileet palasiksi, päälle hyppysellinen sormisuolaa. Sitten marinoin kalapaloja valkoviini-, oliiviöljy-, sitruunaliemessä. Pikkuiselta ryytimaaltani silppusin joukkoon muutaman tillin ja persiljan, mukaan pääsi pilkottu valkosipulin kynsikin. Ladoin lasivuokaan pohjalle muutaman pekoninsiivun, päälle kalapalat liemineen ja niiden päälle uusi ohut kerros pekoninsiivuja, yritelmä uuniin + 200 asteeseen. Loppuminuuteilla lorautin vuokaan vielä ruokakermaa. Uusien perunoiden kanssa, ruodoista huolimatta ihan kelpo ruokaa.

Kalamatkalta tullessamme huomasimme, että rantaan oli ajautunut tuulen mukana omituinen raskas metalliesine, jota kumpikaan meistä ei tunnistanut, ei myöskään naapurin väki. Mikähän tämä mahtaisi olla? Arvauksia vastaanotetaan.



                                  **************************************************

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Lukutoukan kukkapenkki


Mikä voikaan olla mukavampaa kesäisenä päivänä kuin istahtaa lepotuoliin päivänvarjon alle ja avata kiinnostava kirja. Lukemisen lomassa katse levähtää taivaan sinessä ja vaeltavissa poutapilvissä. Vain pienen hetken silmäkulmassa häiritsee vihreänä rehottava kukkapenkki. Samalla omatunto kyselee, että katseleekohan äiti pilvenreunalta kun tytär vain istuu ja lukee vaikka kukkapenkit tukehtuvat rikkaruohoihin.
Ajatus kitkemisestä häviää nopeasti kun lukutoukka laskeutuu pilvistä haahuilemaan Normandiaan pieneen kylään omalaatuisen pariisilaiskomisario Adamsbergin kintereille murhia selvittelemään. Komisarion murharyhmään kuuluu varsin persoonallisia tyyppejä, mm. runomitassa kommentoiva tutkija ja valkoviiniä nautiskeleva tietopankki. Myös kylän asukkaat ovat kummajaisia. On perhe, jota isä on pahoinpidellyt, vanhin poika puhuu sanat takaperin, nuorin poika tuntee olevansa osaksi savesta, jolle keskimmäinen veli keräilee luonnosta ötököitä. Niistä hän valmistaa saviveljeä vahvistavia aterioita. Kammottavan ”Raivoisan armeijan” näkynä kokenut perheen tytär toimii isoveljen taitavana tulkkina. Vanhan legendan mukaan ”Raivoisan armeijan” ratsastajat sieppaavat mukaansa neljä pahantekijää, jotka saavat surmansa, eikä siltä kohtalolta voi välttyä. Tytär on näyssä tunnistanut kolme siepatuksi joutuvaa, joista yksi on jo kadonnut. Murharyhmä Pariisista saapuu Normandiaan, jossa lehmät laitumella eivät liiku ja ihmiset mieluiten vaikenevat. Ja lukutoukka on koukussa ranskalaiskirjailija Fred Vargasin dekkariin ”Normandialainen tapaus”.
Ennen Normandian tapausta tämä lukutoukka pääsi tutustumaan pieneen italialaiskylään ja tyylikkääseen Ariannaan Vera Valan taitavasti kirjoittamassa romaanissa ”Kuolema sypressin varjossa”. Kirjastosta tuli juuri viesti, että siellä lukutoukkaa odottaa Vera Valan ”Kosto ikuisessa kaupungissa”. Täältä tullaan Rooma.
Kukkapenkkikin tarjosi mukavan yllätyksen. Yöllisen ukkosmyrskyn ja virkistävän sateen jälkeen aamulla huomasin, että rikkaruohot olivatkin kukkien joukkoon lennähtäneitä orvokkipoikueita ja kymmeniä sormustinkukan taimia. Niinpä annan kaikkien kukkien kukkia ja jatkan lukemista.



                 **************************************************************