sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Kaipaus



Et katso taaksesi kun sinua kutsun.
Olet jo matkalla
valkoisten kukkien saattamana
ikuisen valon maahan.
Siellä otsaasi silittää
äidin hellä käsi.

Unen pehmeässä sylissä
muistojen silta kantaa yli pimeyden.
Ja jossain ikävän rajalla
kukkivat mantelipuut.

*********************************

10 kommenttia:

  1. Voi miten kaunis runo! Saa muistelemaan omaa veljeäni, ikävä seuraa taka-alalla aina vaikka vuosia vierisi kuinka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanotaan, että aika parantaa. Silti aikojen päästäkin joku omaa menetystä koskettava tunne herättää ikävän ja kaipauksen.

      Poista
  2. Kaunis, herkkä ja surullinen runo. Tuo äidin silitys otsalla lohduttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että äiti on siellä jossakin lastaan vastassa.

      Poista
  3. Lohdullista ja samalla lohdutonta. Kaunis runo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ovathan lohtuna muistot, mutta mikään ei tuo häntä takaisin.

      Poista
  4. Haikean kaunista, suru on vielä niin lähellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokaisella päivällä ja yöllä ovat surun ja ikävän hetkensä.

      Poista
  5. Kaunis runo, sai kyyneleet silmiin. Oma suruni on vielä niin tuore ja kaipuu välillä sietämätön. Kiitos runosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marianna.
      Mieleen tulivat nämä lukemani koskettavat sanat: ”Antaa kyynelten virrata, antaa itkun tulla. Antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua. Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt, kyyneleet pesevät, itku hoitaa. Suru on hyvästijättöä ja luopumista siitä mitä emme koskaan omistaneetkaan, vaan saimme pitää määräajan lahjana”.

      Poista