Vierailla poluilla

Äänestysmatka

2012-01-29T10:35:00.001+01:00

Rautatie/Matin ja Liisan junamatka (Kuva: Pentti Sormunen)

Kolkon asemahallin metallisella penkillä he istuvat kylki kyljessä. Neljästä heiluriovesta virtaa kulkijoita joka suuntaan. Nopeat askeleet kopisevat kivilattiaan, matkalaukkujen pyörät rullaavat vikuroiden vetäjiensä perässä. Istujat puristavat matkalippuja tiukasti hyppysissään, tuijottavat valotaululla vilistäviä numeroita ja kirjaimia.

Edellisestä junamatkasta Ranskassa on kulunut jo lähes 30 vuotta. Siitä hassusta lastenlipulla kuljetusta junamatkasta Pariisi - Rambouillet. Kielitaidoton pariskunta osti lipun automaatista. Kolmesta vaihtoehdosta valittiin halvin lippu, joka ylpeänä ojennettiin junassa lipuntarkastajalle. Tarkastaja oli ”Mennään bussilla-sarjan” kiukkuisen hitlerinviiksityypin kaksoisolento. Ymmällään ja noloina istuvat huijarituristit saivat kuulla kunniansa, kunnes joku ystävällinen kanssamatkustaja suivaantui turistiparkojen puolesta ja tarkastajan korvat alkoivat muuttua punaisiksi. Tarkastaja heitti liput turistien jalkoihin ja jatkoi puhisten matkaansa. Kanssamatkustajat antoivat aplodit rohkealle turistien puolustajalle. Pian juna saapui määräasemalle, turistit poistuivat kiitellen pelastajaansa kaikilla osaamillaan kahdella kielellä. Paluumatkalle Pariisiin turistit ostivat automaatista kalleimman vaihtoehdon, mutta junassa ei ollutkaan lipuntarkastajaa.

Nykyinen matka sujui mukavammin. Pariskunta muisti ”kompostoida” eli leimata lippunsa ennen asemalaiturille menoa. Nousivat oikeaan junaan, löysivät varatut paikkansa. Tosin joutuivat pahoitellen pyytämään heidän paikoillaan istunutta herraa siirtymään muualle. Noin tunnin kestänyt junamatka Toulouseen sujui mukavasti maisemia katsellen. Suurkaupungin keskustassa oli varsin rauhallista. Kaduilla oli tilaa kulkea ja katsella vanhojen rakennusten julkisivuja ja koristeellisesti taottuja parvekkeiden metallikaiteita. Määränpäänä kulkijoilla oli Salle Audhuy, ennakkoäänestyspaikka. Lämmin tunne ailahti sinivalkoisessa sydämessä kun Ranskan ja EU:n lippujen lisäksi rakennuksen pihalla liehui Suomen lippu. Pariisista paikalle tulleella vaalivirkailijalla oli aikaa jutella mukavia. Siinä sivussa äänestys sujui leppoisasti sääntöjen mukaan. Kansalaisvelvollisuuden täyttämistä juhlistamaan kokoontui lähikadun viehättävään ravintolaan lounaalle kuusi suomalaista äänestäjää. Taas kerran sai todeta maailman pienuuden. Kaukana kotoa tutustuivat toisiinsa saman kylän asukkaat. Jo lapsuuskesiään mummolassa viettänyt nuori mies ja samalla järvellä kuhia uisteleva pariskunta. Tekipä mieli kajauttaa yhteislauluna ”Kallavesj, kallavesj suarines ja salamines…”

Lounaan jälkeen osa seurueesta palasi työpaikoilleen, loppujoukko käveli vielä kierroksen kaupungilla. Poikkesi toviksi maleksimaan Galeries Lafayetteen tyylikkäiden tavaroiden keskelle. Muistoksi äänestysmatkasta keittiötarvike-osastolta löytyi teräksinen kahvimitta. Kotimatka sujui jo rutiinilla täpötäydessä junassa, kanssamatkaajina viikonlopun viettoon lähteneitä opiskelijoita.

****************************************************************

Yön tullessa

2012-01-26T10:24:00.001+01:00

Iltaruskon sävyt kuin kuiskauksia,

väreillen hiipuvat ennen pimeää.

Levottomana kuuntelen

myrskytuulen villiä tanssia.

Syttyy yksinäinen tähti

kuin surullinen ajatus,

joka pakenee yön varjoihin

peläten kalpeaa aamua,

kun tuuli koskettaa kastepisaraa,

herättää usvan peittämät

jäätyneet keijut.

*******************************************************

Kukkia ja kulttuuria

2012-01-20T13:45:00.001+01:00

Samassa puussa manteleita, kukkia ja lehtiä

Nyt kun ei tarvitse enää istua nenä kiinni netin asuntoilmoituksissa voi harrastaa ulkoilua ja vaikka oopperaa. Muutama päivä sitten kävelimme parin tunnin lenkin kylän ulkopuolella. Piti ihan hieraista silmiäni ennen kuin uskoin, että mantelipuussa oli kukkia. Loikkaus ojan yli ja kukkia kuvaamaan. Nyt vain harras toive, että talvi olisi lempeä ja antaisi kaikkien kukkien kukkia.

Kuva esityksestä löytyi netistä

Viime keskiviikkona klo 20.30 istuimme Carcassonnen teatterin parvella odottamassa esiripun nousemista. Orkesteri viritteli soittimiaan ja vartin päästä pääsi alkamaan Tšaikovskin romanttinen ooppera Eugéne Onéguine (Jevgeni Onegin). Täytyy myöntää, että oopperoista en mitään ymmärrä, mutta sinne vaan piti taas päästä. Yritin etsiä netistä etukäteen oopperan juonta, mutta en oikein onnistunut.

Tämä tiivistelmä perustuu netistä löytämiini tietoihin ja omiin arvailuihini esitystä katsellessani. Pushkinin runoon perustuva tarina kertoo venäläisten, nuoren vaatimattoman lukutoukan aatelistyttö Tatjanan ja maailmanmies Jevgenin onnettoman rakkaustarinan. Myös Tanjan (Tatjanan lempinimi) sisar Olga ja sulhasensa, Jevgenin ystävä Vladimir liittyvät kertomukseen. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Venäjälle. Viaton Tanja rakastuu koko nuoren sydämensä voimalla Jevgeniin, tunnustaa kirjeessä tälle rakkautensa, jonka Jevgeni kylmästi torjuu. Tanssiaisissa Jevgeni liehittelee ystävänsä Vladimirin kihlattua Olgaa sillä tuloksella, että suuttunut Vladimir haastaa ystävänsä kaksintaisteluun saaden surmansa Jevgenin ampumasta luodista. Vuosia myöhemmin maailmaa kierrellyt Jevgeni ja ylhäisen prinssin kaunis vaimo Tanja kohtaavat uudelleen. Nyt Jevgeni haluaa kaunottaren itselleen. Dramaattisessa loppukohtauksessa Tatjana myöntää yhä rakastavansa Jevgenia, mutta päättää pysyä uskollisesti prinssinsä luona. Esiripun laskeutuessa Jevgeni jää toivottomana nyyhkyttämään näyttämön lattialle.

Meitä vähän epäilytti, että mitähän kokeilevaa oopperaa saadaankaan nähdä, kun lippujen hinnat olivat varsin kohtuulliset, liput sai ostettua vielä esityspäivänä ja esittävän ryhmän nimi ”Opéra Eclaté (sanakirjan mukaan mm. räjäytys). Alkuosan jähmeyden jälkeen esitys ylittikin odotuksemme. Suurin kiitos kuuluu kauniille musiikille ja aivan ihastuttavalle orkesterille, sen nuorille soittajille ja kapellimestarille, söpölle keijukaistytölle. Kuorosta tykkäsin kovasti, olisi saanut laulaa enemmänkin. Naisten rooleissa oli vahvaäänisiä sopraanoja. Tatjanan pitkät aariat nuori laulajatar lauloi taitavasti ”kovaa ja korkealta”. Vladimirin roolin laulanut mies sai ylivoimaisesti eniten aplodeja, huikean hyvä hän olikin. Hänen varjoonsa jäi elostelija-Oneginin osaan valittu ryhmän äänellisesti heikoin lenkki. Esitys oli venäjänkielinen. Oli myös tekstitys ranskaksi, mutta se näkyi huonosti ja hävisi välillä kokonaan. Puvustuksena oli 1800-luvun venäläisten aatelisten ja talonpoikien asut. Se korvasi ankeaa lavastusta, joka oli vain muutama puinen "toripöytä", jakkaroita ja ikkunaseinä, johon kohdistettu valaistus pelasti paljon. Valon kirkkaudella ja väreillä liikuttiin tunnelmasta toiseen. Yleisö (jopa vanhempiensa mukaan päässeet pienet lapset) vaikutti näkemäänsä tyytyväiseltä valuessaan keskiyöllä ulos teatterista.

Esityksestä jäi sellainen tunne, että tämän voisi katsoa toistekin, kenties myös balettina. Vaasassa esitetään parhaillaan tätä samaa oopperaa, Jevgenin osassa Kuopion poika, Ville Rusanen.

**********************************************

Tässä mennään

2012-01-17T10:07:00.000+01:00

Jotain outoa on tapahtunut blogistaniassa. Blogien kommentointimahdollisuus sulkeutuu ja sivu lukkiutuu nenän edessä. Osa oman blogini itse ottamistani vanhemmista kuvista on kadonnut. Niiden tilalle on ilmestynyt varoituskolmiolla varustettu musta ruutu. Olen yrittänyt etsiä selvitystä moiseen sensuuriin, mutta eipä sitä minun olemattomilla taidoillani ole löytynyt. Mitähän tapahtuu seuraavaksi, häipyykö tekstitkin…
Ne olivat huonot uutiset. Hyvät uutiset liittyvät asunnon etsintään. Illalla olin bloggeriin turhautuneena sulkemassa tietokonetta, kun huomasin, että sähköposti on tulossa. Nykyinen vuokra-emäntä oli viestin meille kirjoittanut. Se piti ihan useampaan kertaan lukea, ennen kuin sanoma saavutti saajansa. Yhden kerran vielä konjakkilasillisen kera. Viestissään hän ehdotti, että voisimme jatkaa tässä talossa asumista entiseen tapaan, jos se vain meille sopii. Että sopiiko meille, minne sitä kodistaan haluaisi lähteä. Ensimmäinen reaktio oli helpotus ja kiitollisuus jatko-ajasta. Sitten ihmeteltiin, miksi hän oli perunut myyntipäätöksensä. Ehkä hänkin on kiintynyt tähän paikkaan, ettei halua tästä vielä luopua. Siitäkään huolimatta, että ehtii täällä olemaan vain pari viikkoa kesän aikana. Viestissä hän mainitsi, että hänen juuri eläkkeelle jääneet appivanhempansa voisivat olla täällä kesällä pitempäänkin. Lopulta tultiin siihen tulokseen, että asia ei meille kuulu. Lorautettiin konjakkipullosta onnentoivotusmaljat vuokraemännällemme, appivanhemmilleen ja ennen kaikkea itsellemme. Asunnon etsintä on ainakin toistaiseksi päättynyt. Kippis ja kulaus!

Täällä saamme edelleen asua...

..... ja näitä iltaruskoja katsella

********************************************

Tarina kulkee blogistaniassa

2012-01-14T21:26:00.004+01:00

Mitenkäs se minun mottoni menikään: "Ihminen ei valitse tarinaansa. Se annetaan hänelle, vaikka hän ei sitä etsi. Hän ei saa eikä voi kieltäytyä siitä". Sirokko pyysi jatkamaan tarinan kulkua blogistaniassa ja harkitsematta tartuin toimeen.

Usvan aloittama tarina, jolle jatkoa ovat tähän mennessä kirjoittaneet Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja Lastun mies, aimarii, Kaanon, Sirokko ja nyt Simpukka ottaa haasteen vastaan, sekä toivoo hartaasti, että tarinaa jatkaisi Famu Falsetissa

***
Tässä tarina alusta lähtien:

(Usva) Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.
Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.
Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.

(Aina) Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa.
Kahvipannu - sama, minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. Sen emaloitu- oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa.
Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.
Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.
Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

(Kiirepakolainen) Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä.
Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat.
Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.
- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin.
- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.
- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään.
Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja huikkasi ”Huomenna nähdään taas!”
Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeessäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

(Lastu ja sen mies) Muistan runonpätkän, jota julistan niin itselleni kuin asiakkailleni: tärkeää ei ole tavara, vaan mieli altis, avara. Katselen jännittyneenä, kun vanhojen tavaroiden rakastaja viipyilee liikkeessä, hyväilee esineitä, melkein ostaa, muttei sittenkään ja poistuu hiippaillen kuin anteeksipyydellen kadulle eikä arvaakaan että olen oikeastaan huojentunut että jään rahan suhteen tyhjän pantiksi. Mutta tavaroista täydeksi, onnelliseksi.
Alan kiintyä esineisiin, enkä tahtoisi luopua niistä: mitä arvottomampi jokin tavara on, sitä arvokkaammaksi se minulle tulee. No, kyllä arvokas myös kiehtoo. Joihinkin Neidin esineisiin voisin ripustaa hintalapun joka hipoo kattoa.
Muistan että ahneus on kuolemansynti. Olenko kuolemanvaarassa koska en osaa tavaroista luopua? Ja juuri siksi etten ajattele rahaa, ajattelen sitä paljon, oikein mittailen miten onnellinen olen, kun olen rahaa vailla mutta omistan paljon. Ei, en saa nyt ajatuksiani loogiseen järjestykseen, mutta ei se haittaa, sillä ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, tunnelmointi on.
Neidin kellot ovat vanhan ajan kelloja, joita kellosepät rassaavat kuntoon. Nykypäivän kelloihin vain vaihdellaan pattereita tai ehkä ei niitäkään: uusi kello ostetaan parin vuoden välein. Onko siinä järkeä?
Onpa sekin ihme nähty, että kelloliikkeessä patterin vaihtamista pyytävä saa perjantaina käteensä noutolapun: valmis keskiviikkona kello 13. Olisi patteri jonain pikahuoltona voitu vaihtaa odottaessakin, mutta noutolapun avulla vissiin piilotetaan se seikka, että homma on perin helppo. Rahastus onnistuu paremmin, kun asiakas ei näe, miten työ valmistuu puolessa minuutissa.
Pauli ei sentään pistä kengän korkolappua uusiksi kahdessa minuutissa. Ja näkeehän sen noista pikasuutareista, että taitoa siihen tarvitaan. Ja vehkeitä. Niin kuin Helsingin Mannerheimintien suutarin ikkunassa lukee vähätellen: ”Kenkään ei täältä saa paikkaa pysyvää."
Antiikkiliikkeessä ei kelloja patterien voimalla käyntiin viritetä. Ei! Vanhat hyvät konstit ovat arvossaan. Neidin seinäkello on avattavissa takaapäin helposti. Nostan vain kaksi hakasta. Kas niin! Onpas paksu pöly! Täytyy ottaa avuksi takan palkeet, jotta voi puhaltaa pölyt pois saamatta niitä suoraan nenilleen. Tsuh ja tsuh! "Savun hälvettyä vaihdamme kytkentää", lukee erään sähköverstaan kahvihuoneen seinällä. Kellon sisuspöly laskeutuu sukkelammin. Jo näkyy vieteri ja ratas poikineen. Tuohon voisi varmaan ripustaa heilurin, ja vetokettingin paikka on kellonselvä.
Mitä kellon uumenista nyt paljastuu? Opasvihko! Minkä vuoksi Neiti on piilottanut antiikkikellonsa sisuksiin korjausoppaan? Varovaisesti avaan näkösälle ensimmäisen sivun. Kirjaimet vilistävät.
Tuntuu kuin tirkistelisin. Suljen, lukematta sanaakaan, vihkon.
Seison antiikkiliikkeen hämäryydessä vihko kädessäni ja tunnen miten aika pysähtyy siitä huolimatta että kello raksuttaa ja mittaa aikaa tulevaa aikaa. Kunpa minullakin raksuttaisi ja paljastuisi miksi Neiti on minulle omaisuutensa testamentannut. Entä jos kellon sisällä, vihkon kansien välissä, on viesti minulle?
Itsehillintäni sammuu. Ylitsevuotava uteliaisuus syttyy. Avaan vihkon. Luen:

Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti.
Mikään kellon korjausopas tämä ei ole. Tai sitten on ja ei.

(Aimarii) Tuijotin ruutuvihossa olevaa tekstiä, alimmasta rivistä oli hieman hankalaa saada selvää. – elpyy heti -, niin siinä kuitenkin luki, vaikka kosmoskynän jälki on saanut hieman kosteutta ja levinnyt. Aivan kuin siihen olisi joskus pudonnut kyynel. Neidin kirjoittamaa joka tapauksessa, tunnistan ja muistan tuon hienostuneen käsialan testamentin allekirjoituksesta.
Muutamista riveistä tuli mieleen, että Neidillä on täytynyt olla sydänsuruja, mutta kenelle tämä rakkausruno on osoitettu? Kuka mahtoi olla Neidin rakastettu? Liittyisikö viesti jotenkin mutkien kautta minuun? Mielessä välähtää hataria mielikuvia päivästä, jolloin lähes neljäkymmentä vuotta sitten kävin isoisäni kanssa Neidin talossa.
Havahdun, kun liikkeeseen huomaamattani tullut asiakas kysyy samovaarin hintaa. Neiti on kuulemani mukaan saanut sen aikoinaan Venäjän tuliaisena. Hätäännyn, en halua myydä sitä, kuten en oikeastaan yhtään perimistäni tavaroista, vaikka olen asetellut ne esille ja myytäväksi Antiikkiliikkeen hyllyille. Tosin lähes kaikki ovat hintalappuja vaille. En millään kehdannut pistää niille pilviä hipovia hintoja, vaikka sitten olisin saanut olla rauhassa, kun kukaan ei semmoisia summia suostuisi maksamaan.
- Oi sentään, anteeksi. Valitettavasti tämä samovaari ei ole enää myytävänä. En vain ennättänyt kiinnittää varauslappua siihen. Olin niissä aikeissa, mutta Tupsu-kissa vaati päästä sisälle ja työ jäi kesken. Olen pahoillani, mutta löytyisikö kenties jotain muuta?
Valkoisia valheita ladellessani siirsin samalla samovaarin takahuoneen turviin. Kun palasin, asiakas oli lähtenyt.
- Hyvä Luoja, mikä minua vaivaa? Tällä menolla ei ole kohta rahaa, millä ostaa edes ruokaa. Enkä kehtaa Paulillekaan kehua myyntiäni. Hymähdin harmissani.
- Mikä hiivatin kauppias tämmöinen on, pihtaa vaan itselleen? Myymättä on yhä Neidiltä perinnöksi saatu talokin. Missä kunnossa lienee? Kesällä kävin siellä viimeksi, mutta nyt ollaan jo talvessa.
Tupsu kehnäsi jaloissa niin vaativasti, että koppasin sen syliin ja istahdin keinutuoliin. Oli suloinen hiljaisuus, vain kellojen raksutus ja Tupsun kehräys ajatusteni taustalla.
Kellon sisältä löytynyt vihko ja siihen kirjoitettu runo vain askarruttivat. Luin rivit toistamiseen vielä monta kertaa. Oliko Neiti jäänyt vaille vastarakkautta? Onko hänen vihkoon kirjoittamansa yksi ainoa lause kaikki, mitä hänen vai pitäisikö sanoa heidän, tarinastaan olisi jäljellä? Pohdittuani tovin uskon, että viestejä löytyisi lisää. Olin hyvilläni, että Pauli oli sen päiväisen visiittinsä tehnyt, sillä minulla oli niin mielenkiintoista ajateltavaa, etten malttaisikaan seurustella. Jostain syystä en ollut hänelle järin perusteellisesti koskaan kertonut Antikvarialiikkeeni useimpien tavaroiden alkuperää. Ehkä siksi, että minäkin rakastan salaisuuksia ja mieltä kiehtoo, kun niitä pikku hiljaa ilmestyy lisää.
Tupsu marahtaa ärhäkästi, kun patistan hänet sylistäni ja nousen tutkimaan loput perintökelloista ja kaikista kannellisista purnukoista, sekä kertaalleen vielä samovaarinkin. Viestejä ei löydy lisää. Olen pettynyt ja lysähdän aivastellen takaisin keinutuoliin. Pölyä pölähti sen verran sieraimiin. Huiskuni ei ilmeisesti onnistu tekemään perin pohjin työtään.
Ehkä salaisuus onkin itse talossa. Mikä estää, josko lähtisin vielä tänään etsimään. Talo on edelleen omistuksessani, vaikkakin rapistuessaan riesa. On se ollut kyllä myynnissä muutamaan otteeseen, mutta varteenotettavan ostajan ilmaannuttua, olen kiireesti vetänyt sen kiinteistökaupan listoilta pois.
Kello raksahtaa viisi, mutta käki ei kuku. Yrityksistä huolimatta käkikello on enää vain antiikkinen seinäkello ilman salaisuuksia mykän käkensä kanssa. Iltahämärä on jo ehtinyt hieman syvetä ulkonakin ja minulle tulee kiire sulkea liike. Riennän autolle ja varmistan puolijuoksussa takin taskusta, että juhlava avainnippu tuli varmasti mukaan. Isosta kaupungista on muutama kymmenen kilometriä Neidin, siis minun kiinteistölleni. Miten ihmeessä en vieläkään osaa kutsua sitä luontevasti omaksi talokseni? En vaan osaa.
Auto hurahtaa käyntiin. Napsautan tohkeissani myös autoradion auki, sillä ajellessa tykkään kuunnella radiota, muuten tuskin ollenkaan.
Tuttu biisi on meneillään jostain keskeltä… tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssiiii….siellä se penkooo..kakkulapioita, kapioita kirstusta penkooo… Käteni rupeavat tärisemään. Puristan ne tiukemmin ohjauspyörän ympärille ja radiosta soi… hullu Amalia tanssiii…sodassa kaatunutta maatunutta majuria itkee, joka sieltä jostain… ei palannutkaaaan…
Pysäytän taloni pihaan ja sammutan auton. Tuijotan täristen taivasta vasten vanhan taitekattoisen talon silhuettia. Verhottomat ikkuna-aukot ammottavat mustina. Kammottaa vähän?
Laulusta tuli mieleen, että Neidin nimi oli Amalia.

(Kaanon) Autosta noustessani näen ensimmäiseksi kuun. Se vilkkuu puiden lomassa taitekattoisen talon takaa. Ympäröivän metsän tummuus muuttuu kuunvalon myötä epätodelliseksi. Epätodelta tuntuu myös oma elämäni tällä hetkellä. Tämä on minun, sanon ääneen, vakuuttuakseni liikkumiseni oikeellisuudesta. Kaivan avainnipun taskustani. Ovi aukeaa narahtaen. Kuunvalo valaisee huoneet unenomaiseksi. Värähdän vaistomaisesti. Tartun henkistä minääni niskasta kiinni ja ryhdyn toimeen. Sytytän tulen hellaan ja avaan ikkunan. Raikas ilma, tulen rätinän säestyksella saa minut vihdoin tuntemaan, olen tullut kotiin.
Taskulamppu kädessäni kuljen toiseen huoneeseen. Tämä on Amalia-neidin makuukamari. Haalistuneet ruusukuvioiset tapetit seinällä, johon kuun keltainen säde osuu luoden ympärilleen salaperäistä hohteen. Näkymä saa minut ääni värähdellen lausumaan:
"Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti."
Miten mahtoikaan viiltää odottava rakkaus ja riutunut lempi Amalia-neitiä? Näitä kysymyksiä pyöritellen kuljen kirjahyllyn eteen. Runokirjoja ja romaaneja. Ruskeita nahkaselkäisiä opuksia vieri vieresssä. Otan kirjan käteeni ja selaan, sitten toisen, kunnes huomaan haalistuneen paljon selatun valokuvakansion. Kansioon tarttuen istahdan sänkyyn..Amalia-neiti on ollut pedantti ihminen. Siitä kertoo siistissä järjestyksessä olevat valokuvat, ja kauniilla koukeroisella käsialalla allekirjoitetut tekstit. Kääntelen albumin lehtiä eteenpäin. Tuntemattomia kasvoja, taitavia atelier-poseerauskuvia ja kauniita maisemapostikortteja.
Käyn kohentamassa tulta uunissa ja palaan sängyn päälle jätetyn valokuvakansion pariin. Kuulen paperin rahisevan jaloissani. Mitä olenkaan pudottanut lattialle? Nostan valokuvan lattialta ja sitä katsoessani tunnen lämpimän ailahduksen sydämeni seudussa. Tämä on varmaan sitä lempeä, joka armaan saapuessa elpyy. Tyttö ja poika nojaavat toisiinsa suuren tammen alla. Tylöllä on valloittavan ilkikurinen hymy ja poika on komea kuin kreikkalainen jumala. Hän on kietonut kätensä tytön hoikalle uumalle ja katsoo tyttöä silmiin omistajan elkein. Sydämeni sulaa tämän näkymän edessä. Käännän valokuvan. Kuvan taakse on piirretty sydän ja sen keskelle kirjaimet A ja M. Amalia-neiti ja suuri rakkaus. Siitä ei ole epäilystäkään.
Heittäydyn vuoteelle unelmoimaan. Ennen kuin huomaankaan unelmani kiidättävät minut unten maille. Unohdan palavan tulen, unohdan Tupsu-kissani ja antiikkiliikkeen. Unohdan kaiken. Unessani Amalia tanssii villisti rakastettunsa kanssa. Sotilaspukuinen kavaljeeri pyörittää Amalia-neitiä ymäri tanssilattiaa. Kiiltävät saappaat lyövät iloisesti tahtia ja Amalia tanssii hiukset hulmuten.
Onnellinen uni tuudittaa minut unten maille. Niinpä en kuule enää askeleita jotka lähestyvät portaalla.

(Sirokko) Säpsähdän hereille. Puunoksa heilahtaa ikkunaa vasten ja saa aikaan raapaisevan äänen, joka kiirii lasista suoraan selkärankaani ilkeinä väristyksinä. Kapea auringonsäteiden kiila taittuu lehdettömien oksien lomasta suoraan tyynylleni. Tuijotan valossa tanssivia pölyhiukkasia ja niiden keskellä liehuvaa punaista mekonhelmaa, joka hitaasti hiipuu pois jättäen jälkeensä vain hämärässä huoneessa hohtavan valokiilan. Silmäni siirtyvät takaisin ikkunaan ja sen kulmassa kimmeltävään hämähäkinseittiin. Vasta sitten tajuan missä olen.
- Hyvänen aika! Onko nyt jo aamu!
Sanon sen ääneen ja ääneni rahisee onttona ympäri ruusutapettisia seiniä. Karistan Amalian tunkkaiselta tuoksuvan peitteen päältäni ja ponnahdan ylös. Huoneen viileys tunkeutuu hetkessä lävitseni. Tekee mieli hypätä takaisin vuoteen lämpöön, mutta pakotan itseni liikkeelle venytellen kankeita jäseniäni. Hellan tuli on sammunut aikoja sitten. Etsin silmilläni kelloa seinältä, mutta nehän ovatkin antiikkiliikkeessäni. Ja Tupsu! Olen unohtanut senkin.
Ryntäilen päättömänä edes takaisin, aivan kuin niin voisin kerätä hajalleen lentäneet ajatukseni uudelleen yhteen. Pitäisi saada kahvia. Katseeni pysähtyy hetkeksi hellan reunalla nököttävään nokiseen pannuun. Ei, liian monimutkaista. Löydän käsilaukkuni ja kaivan sieltä esiin kännykän. Vanha uskollinen mummomalli, jonka näyttö on yhtä tyhjä kuin mieleni. Niinpä tietenkin! Eikä laturia mukana. Olisi sittenkin pitänyt ostaa se uusi..
- Nyt rauhoitut, sanon ja pysähdyn niille sijoilleni samalla kun aivoihin saapuu uusi viesti. Seison vesilätäkössä, pienessä mutta kuitenkin, sisällä, keittiössäni.
Vaistomaisesti katson kattoa, vuotaako se, ei siltä näytä. Tassuttelen märin sukin ikkunaan. Kevyt lumikerros peittää maan, yöllä on satanut, mutta miten se olisi satanut keittiöön. Täytyy olla joku vuoto jossakin..
Välikohtaus on saanut ajatukseni järjestykseen, jokaisen omaan lokeroonsa vuoroaan odottamaan, jääköön miettiminen myöhemmäksi. Nyt on lähdettävä avaamaan liike, Pauli on varmaan jo ihmetellyt. Ja raukka Tupsukin, miten olen senkin voinut unohtaa! Mutta ensin pitää käydä asunnolla suihkussa, vaihtamassa vaatteita, haisen jo itsekin ummehtuneelle.
Kasaan nopeasti tavarani ja luon vielä kaipaavan silmäyksen valokuva-albumiin, Amalian pölyiseen kirjahyllyyn, pitsiliinan peittämään kirstuun. Niin kirstu, vanhoja sänkyvaatteita pullollaan, sekin pitäisi tutkia paremmin.. Kämmenissäni jo kihelmöi, mutta ei, nyt on pakko lähteä, tulisin ihan kohta takaisin. Paremmin varustautuneena. Kuiskaan sen Amalialle kuin lupauksena.
Messinkinen ovenkahva narahtaa kun avaan oven eteiseen. Jo ennen kuin astun kynnyksen yli silmäni juuttuvat lattian vesiläiskiin. Yksi on selvä jalanjälki. Kurainen. Iso. Ei niitä eilen siinä ollut! Jähmetyn paikalleni. Päässäni alkaa taas soida radiosta tulomatkalla kuulemani laulu ..tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssii... tai sitten sillä on siellä mies...

(Simpukka) Vapisen paikoillani toimintakyvyttömänä. Tajuan, että joku on käynyt yöllä talossa. Tallustellut sisään isoilla kuraisilla kengillään, pysähtynyt keittiöön, ehkä nähnyt minut sikeässä unessa ja hiipinyt hiljaa pois.
Sydän pamppaillen palaan sisälle. Kurkistan varovasti sängyn alle, koska se on ainoa paikka mihin kukaan voisi piiloutua. Eihän siellä mitään ole, muutenkin kaikki näyttää olevan paikoillaan. Kohotan kirstun kantta, mutta jätän ummehtuneet sänkyvaatteet paikoilleen. Avaan albumin ja katson taas eilistä valokuvaa, kuvaa joka tuli yöllä uniini. Otan albumin kuvineen kainalooni. Mennessäni tutkin, näkyykö ulko-ovessa murtojälkiä. Ehjältä näyttää oven pieli. Oliko ovi yöllä edes lukossa, en muista lukitsinko sen illalla. Nyt käännän avainta lukossa ja varmistan lukituksen riuhtomalla vielä kahvasta.
Huoli Tupsusta saa minut ajamaan suoraan antiikkikaupalle. Jääkööt suihku ja vaatteidenvaihto. Tien varren lumiset maisemat rauhoittavat mielen ja palauttavat yöllisen unen onnellisen tunnelman. Kurkistan viereiselle istuimelle albumin päälle jättämääni valokuvaa. Mieleeni tulee hämärästi eräs toinen kuva.
Tupsu ottaa minut vastaan mieltään osoittaen, väistelemällä kaikki silittely-yritykseni. Hyppää mielipaikalleen ja tuijottaa sieltä syyttävästi minua. Soitan Paulille ja pyydän häntä tuomaan kahville tullessaan siivun lihahyytelöä, joka on Tupsun erikoisherkkua. Niin me sitten kahvittelemme hiljaisessa takahuoneessa kukin ajatuksiinsa vaipuneena. Tupsu nostelee ruokakupistaan lihahyytelön palasia ja menee syömään ne Paulin jalan viereen. Vilkaisee mennessään minua syyttävästi. Paulikaan ei ole juttutuulella ja minun ajatuksissani kummittelee yöllinen vieras ja muistin rajamailla häilyvä toinen valokuva. Pauli lähtee ”Huomenna nähdään”-toivotuksin. Tupsu hyppää ikkunapenkille pesemään turkkiaan. Siirrän tuolin sen viereen ja silittelen pehmeää turkkia. Anteeksiannon merkiksi se lipaisee kättäni karkealla kielellään ja käpertyy ruokalevolle. Tuntuu kuin kellojen tasainen raksutus voimistuisi. Katselen ihmetellen ympärilleni. Silloin huomaan sen. Valokuvan, jota yritin muistella. Kellotko sen minulle ilmoittivat. Kuva on seinällä kahden suuren kaappikellon välissä. Nostan kuvan valoon ikkunan viereen. Mustavalkoisessa kuvassa viisi hymyilevää sotilasta istuu penkillä kädet toistensa hartioilla. En tunne heidän asujaan, mutta suomalaisia sotilaita he eivät ole. Katson kuvan taakse, olisiko siellä heistä jotain tietoja. On vain Amalian käsialalla kirjoitettu teksti:
”Marcukselle, kellojen ruhtinaalle

”Takaa vuosien
näen hetket rakkauden.
Armaall’ onhan tulta silmissään.
Liekki raiskatkoon muistot sen,
unen, huomisen…
Kaiken tuhoo, polttaa julma sota”

Tässä kohti jään odottamaan kuinka Famu Falsetissa kuljettaa tarinaa.

************************************************

Haku päällä

2012-01-14T13:44:00.001+01:00

Tätä paikkaa kävimme katsomassa

Asuntoilmoitusten selaaminen kuuluu nykyisin päivän rutiineihin. Se on hidasta ja aikaa vievää touhua. Asunnon etsimisvihkoon olemme tehneet merkintöjä kiinnostavista kohteista. Niitä on kertynyt monen monta sivua. On tullut aika tutkia merkintöjämme. Aloitetaan karsimalla vihkosta pois sellaiset asunnot, joihin ei kuulu parveketta tai terassia. Huomaamme, että olemme merkinneet vihkoon samoja asuntoja moneen kertaan. Seulominen, karsiminen ja tarkistaminen tuntuu tylsältä ja toivottomalta. Pidämme parin päivän tauon. Yritämme olla ajattelematta koko asiaa. Poltamme ulkona alapihalla mahtavan kasan kesäasukkaiden keräämiä risuja ja heiniä. Kasan alla maatuneet heinät kannan kukkapenkkien parannusaineeksi. Savun haju ja nokihiutaleet tarttuvat hiuksiin ja vaatteisiin. Teemme myös nostalgisen kävelyretken kylän ympäri ja sen kapeille kujille. Tapaamme heti portin luona ”mustien kanojen" madamen. Ennen niin pirteä ja eläväinen ihminen liikkuu ilmeettömin kasvoin hitaasti ja hapuillen kahden kepin varassa, ei huomaa tervehdystämme. Rosen talon portilla kulkijoita odottaa koirapari, pian 16 vuotta täyttävä Kati ja vieraileva pieni ystävänsä Réglisse (lakritsi) skottiruutuisessa koiratakissaan. Reglis kellahtaa mielihyvästä selälleen. Rapsutamme kaveruksia portin raosta. Ylärinteen hollantilaistenLarsin ja Lotten upea talo uima-altaineen on ollut kiinni koko talven. Lars on sairastellut ja jäänyt Hollantiin hoidettavaksi. Kadun viimeisen talon parvekkeella englantilaispari vilkuttaa meille ja jää ihailemaan laakson maisemaa, kylää, sen sypressien ympäröimää hautausmaata, laajoja viinitarhoja, niiden lomassa kumpuilevia mäntymetsiköitä, kaukana taustalla häämöttävää Pyreneiden lumiset rinteet.

Kävelyltä tultuamme huomaamme netissä uuden ilmoituksen. Mitä! Asunto tarjolla tässä kylässä, mutta ei tarkempia tietoja sijainnista. Mieskin innostuu ja lähettää välittäjälle viestin, että olisimme kiinnostuneita lisätiedoista. Parin tunnin kuluttua soi puhelin. Siellä on asunnonvälittäjä Danielle ”Jotakin”, joka kiittää yhteydenotosta. Kysyy voisimmeko keskustella ranskaksi koska kukaan ei ymmärrä hänen englantiaan. Pyydän, että hän puhuisi hitaasti ja yksinkertaisesti. No, sehän ei onnistu kuin hetken aikaa, mutta loppujen lopuksi sovimme tapaavamme seuraavana päivänä kylän suihkulähteen luona. Yöunet jäävät vähiin kun jännitän asunnon ja madamen näkemistä.

Odottelimme suihkulähteellä varpusten kinastellessa lähdettä ympäröivissä valtavissa plataaneissa. Paikalle sipsutti piikkikoroissaan ja minihameessaan siro madame pulputtaen anteeksipyyntöjä myöhästymisestään. Kiipesimme hänen vanavedessään jyrkkää pääkatua ylöspäin.

Voi ei, asunto sijaitsi pääkadun varressa puolessa välissä rinnettä. Näköalana vastapäinen kadunvarsi taloineen. Asunto oli tyypillinen ranskalainen kaksikerroksinen kadunvarsiasunto, jossa oli tehty pintaremonttia sisällä. Kiva sopivan pieni asunto, mutta täysin väärässä paikassa. Ei, en halua viettää aikaani ylämäkeen jyrräävien rekkojen metelissä, katsella vastapäisen talon asukkaiden elämää tai kaatopaikkaa muistuttavaa neljän talon yhteistä kuilumaista takapihaa. Ihmettelin asunnossa leijuvaa öljyn hajua. Välittäjä sanoikin, että ensimmäiseksi öljylämmitys olisi uusittava tai vaihdettava johonkin muuhun lämmitystapaan.
Hyvästelimme madamen, joka pyysi meitä harkitsemaan asiaa. Lupasi soittaa vielä alkuviikosta. Lähtiessä kehui kaunista kyläämme. Mainitsi kylässä vallitsevasta mikroilmastosta, joka pitää sään parempana kuin muissa kylissä tällä alueella. Tästäkin olimme täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Kuinka usein olemmekaan katselleet aurinkoiselta parvekkeeltamme laakson takana sumuun peittyvää naapurikylää.

Hylkäsimme tämän asunnon ja suunnittelimme tutustumista seuraavaan, eli noin 10 kilometrin päässä olevaan seniorien asuntoalueella olevaan taloon. Jos sekään ei miellytä, vihkossa on jäljellä vielä noin 20 vaihtoehtoa. Tosin mielessä vilahteli TV:ssä juuri nähty elokuva ”Le hérisson”, joka pohjautuu ihastuttavaan kirjaan ”Siilin eleganssi”. Kirja kertoo pariisilaisen hienostotalon salaa kulttuuria harrastavasta ikääntyneestä, tanakasta ovenvartijasta Renéestä, 12-vuotiaasta talon asukkaasta, varhaiskypsästä tarkkailijasta Palomasta, joka on päättänyt tehdä itsemurhan seuraavana syntymäpäivänään, sekä talon uusimmasta asukkaasta, hienostuneesta japanilaisesta Kakuro Ozu:sta. Kirjan miljöönä mennyttä aikaa huokuva kerrostalo ja sen hyvin erikoiset, koppavatkin asukkaat. En kuitenkaan itse haluaisi asua sellaisessa talossa. Jatketaan etsintää näiltä seuduilta...

****************************************************

Kevään tuntua ja hillittyä juhlintaa

2012-01-11T15:37:00.000+01:00

Kuulas pakkasyö jäädytti tuulen tuiverruksen. On oudon hiljaista, eivät kolise ikkunaluukut, ei kuulu tuulen ulvontaa hormeissa. Auringon ensi säteet sulattelivat huurteista nurmikkoa ja saivat päivän mittaan kevään ensimmäisen keltaisen krookuksen avautumaan kohti valoa. Myös hyasintin nuput puskevat ylös mullasta. Eihän vielä ole kevät, vai onko?

Seniorien Loppiaiskemut galetteineen ja kruunuineen sujuivat varsin maltillisesti. ”La galette des Rois” loppiaiskakku on leivonnainen, jonka sisään piilotetaan pieni muovihahmo. Kakku leikataan palasiksi ja jaetaan juhlaväelle. Se jonka palasta hahmo löytyy saa kruunun kutreilleen.

Aikaisempina vuosina juhlaan osallistui noin 200 kyläläistä. Siihen aikaan myös tarjoilu oli runsaampaa. Tarjolla oli loppiaiskakkujen lisäksi leivoksia, suklaata, hedelmiä, kuohuviiniä, tuoremehuja ja vettä. Nyt väkeä paikalla oli ehkä 70 henkeä, jotka saivat loppiaiskakun painikkeeksi vettä tai 2 % -siideriä. Juhlassa esiintynyt soittajakaksikko ei yrityksistään huolimatta saanut yleisöä lämpenemään, tunnelma pysyi vaisuna. Juhlapaikalle mennessämme paistoi aurinko, mutta kotimatkalla saimme sadekuuron niskaamme.

*************************************************

Luonnonvoima

2012-01-05T16:54:00.000+01:00

Tämä tuuli, tämä pelottava tuuli. Vihapäissään se repii maasta puita juurineen. Se heittelee niitä ihmisten, talojen ja autojen päälle. Se pudottaa katolta tiiliä, sen voima on armoton. Pilvet ja sade kiitävät vaakatasossa, sinitaivas vilahtaa.

Kyllä, kyllä, noudatan ohjeita. Pysyttelen sisätiloissa, suljen ikkunaluukut. Kuuntelen tuulen ulvontaa, kuuntelen ambulanssin tai paloauton ulvontaa. Katselen kun sähköt sammuvat ja syttyvät.

Aamupäivällä huomasin pohjoisella taivaalla sateenkaaren. Se on pysytellyt paikallaan koko päivän.

Pian pimenee ilta. Mitä sateenkaarelle tapahtuu kun aurinko on mennyt mailleen.

**************************************************

Vuoden loppuessa

2011-12-29T20:15:00.001+01:00

Kotikylämme

Raju pohjoistuuli paukuttelee ikkunaluukkuja. Pilvet kiitävät taivaalla, heittävät kuin ilkkuen saderyöppyjä kulkijan niskaan. Sateenvarjoa on aivan turha avata. Postilaatikolla käynti tuntui uroteolta, kiukkuinen puhuri ei onnistunutkaan riipimään kädestä kirjeitä. Auton huoltolasku olisi joutanut mennä, mutta Suomesta tulleilla äänestyslipuilla saattaa olla käyttöä. Tosin yksikään presidentti-ehdokas ei ole kiinnostunut äänistämme. Jää harkintaan, kannattaako äänestyksen takia tammikuussa ajaa kaksi kertaa lähes 300 km:n edestakainen matka äänestyspaikalle. Kirjeessä kun erityisesti mainitaan, että äänestyspaikka voi olla avoinna ilmoitettua lyhyemmän ajan.
Vuoden lähestyessä loppuaan tuntuu pientä haikeutta. Lähiviikkoina joudumme hyvästelemään tämän talvikotimme ja kotikylämme. Turvallista ja rauhallista on ollut täällä elää ja asua. Mukavia ja ystävällisiä ovat olleet naapurimme ja muukin kylän väki. Avarat ja kauniit ovat olleet maisemat ikkunoiden takana. Kuulaina päivinä olemme saaneet katsella kaukana horisontissa siinteleviä lumen peittämiä vuoria, illan tullen purppuran sävyissä kylpevää iltaruskoa. Uusi talvikoti pitäisi etsiä, mutta vaikuttaa siltä että, etsijöille on jäänyt käsijarru päälle ja monta tekosyytä siirtää asia myöhäisemmäksi.
Sinulle lukijani tahdon toivottaa:

Säilyttäköön tämä vuosi sen mitä rakastat.
Tuokoon uusi sen mitä kaipaat ja
vieköön mennessään sen mitä taakkana kannat.
Onnellista Uutta Vuotta!

*********************************************

Neljäs tietäjä

2011-12-21T13:06:00.000+01:00

Lääkärin odotushuoneessa tavailin toistakin satukirjaa. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta juonen suurin piirtein. Pidän legendoista ja kertomuksesta niitä löytyi parikin.
Tarina kertoo, että suuren meren takana erämaassa asuva köyhä intiaani näkee taivaalle syttyvän uuden kirkkaan tähden. Esi-isien henget ovat kertoneet hänelle ennustuksen Betlehemin tähdestä. Intiaani, kuten Itämaan kolme tietäjää, haluaa seurata tähteä ja viedä lahjoja Jeesus-lapselle. Hänellä ei ole kultaa, mirhamia eikä suitsukkeita, vaan hän on kerännyt lahjoitettavaksi erilaisten lintujen värikkäitä sulkia, hedelmiä ym. luonnosta löytynyttä. Hän kohtaa valkoisen papukaijan ja pyytää, että tämä kuljettaisi hänet suuren meren yli. Lintu suostuu pyyntöön, mutta haluaa palkaksi intiaanin keräämät sulat. Siihen aikaan kaikki papukaijat olivat valkoisia. Kun papukaija sai Jeesus-lapselle tarkoitetut eriväriset sulat, muuttuivat melkein kaikki maailman papukaijat toinen toistaan värikkäimmiksi.
Osan matkasta intiaani matkustaa krokotiilin, sitten vielä puuman selässä. Kaikille kyydin antaneille hän joutuu luovuttamaan osan keräämistään lahjoista. Kun hän viimein pääsee Betlehemiin, on lahjoista jäljellä enää vain yksi appelsiini. Sen hän antaa Jeesus-lapselle, joka leikkii appelsiinillä, heittelee sitä ilmaan kuin palloa. Kun lapselle tulee jano, intiaani halkaisee hedelmän, puristaa siitä mehun ja antaa Jeesukselle. Muistona tapahtuneesta appelsiini kuuluu ranskalaiseen joulupöytään.

Vincent van Gogh: "Child with Orange", 1890

Ehkä appelsiini on osa ranskalaisen jouluaterian 13 jälkiruuasta, mikä symboloi Jeesusta ja 12 opetuslasta. Katolisessa kirkossa loppiaista (Epiphanie) vietetään 6.1. itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivänä. Ranskassa sitä nimitetään myös le jour des Rois mages.

Omaa joulun odotustani harmaassa ja koleassa sadesäässä valaisevat postin ja sähköpostin tuomat joulutervehdykset Suomesta ja maailmalta. Lähettäjät eivät ehkä arvaakaan miten paljon ulkosuomalaisen mieltä lämmittävät nämä kaikki muistamiset.

Sinulle blogissani vierailija, toivotan lapsuuden joulun iloa ja taikaa sydämeesi.

*****************************************************

Seuraava potilas

2011-12-13T18:56:00.001+01:00

Kahlaamme plataanien alle kerääntyneissä lehtikasoissa kohti omalääkärin vastaanottoa. Apteekista saimme mukaan rokotteen, jolla torjutaan kausiflunssa.
Painamme soittokellon nappia, ääni kajahtaa jossain sisätiloissa. Pian ulko-ovi aukeaa sähköisesti. Odotushuoneessa istuu neljä madamea ja yksi monsieur. Kaikki he vastaavat tervehdykseemme. Istuudumme seinustalle korkean takan viereen. Takan leveälle reunustalle on sijoiteltu pieniin ryhmiin koristekurpitsoita. Ikkunan vieressä olevasta kaiuttimesta kuuluu vaimeasti klassista musiikkia. Ikkunan edessä on värikäs lastenpöytä, leluhylly ja pari pientä tuolia. Keskellä huonetta matalalla pöydällä on iso röykkiö aikakauslehtiä. Musiikin lisäksi lehtien rapina on ainoa ääni huoneessa. Vuoroaan odottavat selailevat lehtiä tai istuvat omissa ajatuksissaan, mitään keskusteluja ei käydä. Jälkeemme tulee vielä kaksi naista. Jokainen odotushuoneen tuoli on nyt varattu.
Vastaanottohuoneen ovi avautuu, edellinen potilas poistuu ulko-ovesta. Lääkäri kurkistaa ovelta ”teitähän on paljon täällä, kuka on seuraava?” Lääke-edustajalta vaikuttava mies nousee, ottaa suuren salkkunsa ja seuraa lääkäriä vastaanottotilaan.
Tuntuu siltä, että täytyy varautua pitkään odotteluun. Pöydällä lojuva lehtikasa vaikuttaa liian vaikeatajuiselta luettavalta, mutta leluhyllyn kirjoista voisi jotain ymmärtääkin. Niinpä me suomalaisvanhukset päät yhdessä tutkimme satukirjojen isoa tekstiä ja katselemme iloisenkirjavia kuvia. Kirjojen parissa aika kuluukin rattoisasti. Sisään on tullut uusia potilaita, entisiä siirtynyt vastaanoton kautta pois. Olen parhaillaan lukemassa jännityskertomusta, jossa koirakonstaapeli astuu kanalaan ja komentaa rikospaikalla pörrääviä kärpäsiä ”Hajaantukaa”. Riemastun repliikistä ja kikattelen sitä miehelle. Samalla huomaan, että kaikki katselevat meitä. Jonkun ilmeestä voin lukea lauseen, että tuolla ulkomaalaisella ei taida lääkitys olla kohdallaan, nolottaa. Onneksi on meidän vuoromme mennä lääkärin luokse.
Viehättävä omalääkärimme haluaa kerran vuodessa nähdä meidät molemmat. Minut hän tapaakin kolmisen kertaa vuoden mittaan, mutta miehellä kun ei ole mitään lääkitystä, tämä rokotustapaaminen on ainoa kerta. Lääkäri kuuntelee sydämet, mittaa verenpaineet, tuikkaa rokotteet käsivarteen, kyselee kuulumiset ja miten kesä Suomessa sujui. Miehen verenpaine on hieman koholla. Lääkäri kyselee pelkääkö mies häntä tai pistämistä. Mies ei myönnä kumpaakaan. Lähtiessä lääkäri mittaa uudelleen miehen verenpaineen, joka nyt on laskenut normaalilukemiin. Palkkioksi lääkäri antaa miehelle karamellin, minulle vain uusii verenpainelääkkeen reseptin.
Kotimatkalla hihittelen vielä koirakonstaapelin repliikkiä, mutta miehen mielestä siinä ei ole mitään huvittavaa. Toivottavasti ensi kerralla löydän kirjan leluhyllystä ja saan tietää miten tarina jatkuu.

************************************************************

Lähdetäänkö

2011-12-05T11:51:00.001+01:00

Tänään iltapäivän aurinko lämmittää. On tyyntä, tuuli kulkee muualla. Minulla on taateleita taskussa ja vettä pullossa, lähdetäänkö järvelle?

Mansikkapuu

Kakipuu

Ei pidetä kiirettä, kuljetaan rauhallisesti. Katsellaan polun varren kukkasia, lintujen liikkeitä järvellä, puiden kuvajaisia veden pinnalla. Hengitellään mäntyjen ja maatuvien lehtien tuoksua. Sateiden jälkeen sieniä on noussut joka puolelle. En tunne niitä, ei maistella, ettei matka muutu tripiksi tuntemattomaan maahan. Mansikkapuusta voimme napata muutaman kypsän marjan ja todeta, että ulkonäkö on parempi kuin maku. Kakipuun makeat hedelmät ovat nyt kypsiä. Muistan kun maistoin niitä ensimmäisen kerran, minulle sanottiin, että toivo nyt jotain, niin toiveesi toteutuu. En muista enää toivettani, enkä sen toteutumista. Ehkä se ei ollut kovin tärkeää.

Tuonne lähelle puiden latvoja emme rohkene kiivetä, mutta voimme ihailla nuorten seikkailijoiden taitoa ja onnistumisen iloa suoritetusta tehtävästä.

Tuntemattomia sieniä

Vastarannan puut heijastuvat hauskasti veteen

Lempeä syyssää on houkutellut matkaan muitakin kulkijoita. Lähes jokainen vastaantulija tervehtii meitä, moni lisää maininnan kauniista ilmasta ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Toivotamme samaa heille.

Vastaan tulee pariskunta. Hengästynyt mies vihreässä tirolilaishatussa kädessään pitkä paimensauva, jota tömäyttelee maahan tomerasti joka askeleella. Nainen kulkee muutaman askeleen perässä, hymyilee vähän hämillisesti tervehtiessään. Silloin tällöin ohitsemme vilahtaa hyvin treenattuja juoksijoita muodikkaissa asuissaan ja aurinkolaseissaan kuulokkeet korvilla. Vastaamme sipsuttaa pari kaunotarta korkokengissä, meikeissä ja kampauksissa olkapäillä somasti tyylikkäät laukut. Kuin kaakattava kanaparvi metsästä puikahtaa joukko koululaisia kartat ja kompassit käsissään. Säntäilevät takaisin pusikoihin rasteja etsimään. Kilpailutilanteesta huolimatta tervehtivät tiellä kulkijoita, toisin kuin opettajansa, joiden koko huomio on keskittynyt kiivaaseen väittelyyn. Romantiikka säteilee vastaan astelevista nuorista pareista, eräs sellainen kulkee kietoutuneena pitkään yhteiseen kaulaliinaan.

Polku kulkee mutkitellen, loivasti nousten ja laskien pitkin järven rantoja. Puiden siimeksessä rannalla on penkkejä, joilla voi lepuuttaa jalkojaan. Sellaiselle mekin istahdamme, nautiskelemme muutaman taatelin ja janoomme vettä. Jatkamme matkaa, ylitämme pienen puron. Kevätsateiden jälkeen purossa voi nähdä pieniä kaloja uiskentelemassa. Ohitamme tyhjän venelaiturin ja uimarannan. Aurinko laskee selkämme taakse.

Emme malta ajaa vielä kotiin vaan poikkeamme kaupungin torille. Haluamme nähdä joko jouluvalot on sytytetty. Ei vielä, mutta niitä asennetaan parhaillaan. Torille on tuotu myös joulukojut valmiiksi, jääkone torin laidalla jäädyttää luistinrataa lapsille. Me istahdamme ulkoilmakahvilaan plataanien alle ja tilaamme isot kupilliset cappuzinoa samalla kun taivaan sini syvenee ja ensimmäiset tähdet syttyvät.

*******************************************************

Siivekkäitä

2011-11-27T12:53:00.000+01:00

Lintuja on mukava seurata. En katsele niitä erityisemmin tunnistaakseni, ihan muuten vain. Jos olisi mahdollisuus elää useampi elämä, haluaisin viettää niistä yhden vapaana taivaan lintuna. Ehkä olisin pääskynen tai veden äärellä viihtyvä västäräkki.

Taas ne tulivat

Viime päivinä auringonlaskun aikoihin tuhatpäiset lintuparvet muuttomatkoillaan kaartelevat kylän yllä kuin tanssien iltataivaalla. Eri ilmansuunnilta tulevat parvet kohtaavat toisensa ja aloittavat yhdessä huikean esityksen. Esityksen, joka on täysin äänetön, kuuluu vain siipien suhinaa niiden ohi kiitäessä. Kun pimeä saapuu, laskeutuu osa linnuista kadunvarren plataaneihin ja ilman täyttää niiden loputon räpätys. Ehkä kertoilevat toisilleen matkansa kokemuksia. Johonkin aikaan yöstä, ehkä sitten kun tähdet ovat oikeilla paikoillaan, parvet jatkavat matkaansa. Seuraavana iltana saapuvat uudet matkaajat.

Matalan järven yksi joutsenista taitaa tuntea meidät.

Viimeksi kun kävelimme rannalla, se erkani toisten joukosta ja suorastaan kiiti luoksemme. Ressukka luuli varmaan, että meillä olisi sille tuomisia. Toiset linnut eivät olleet meistä kiinnostuneita. Lupasin tuoda sille ensi kerralla kuivia leivänmuruja.

Mitähän miettinee puiston haikara pesässään harmaan taivaan alla.

Poseerasi hetken uteliaalle kuvaajalle ja lensi sitten pois. Pian puiden takaa kuului meteliä. Kun haikara tapaa puolisonsa, niillä on tapana kalistella kuuluvasti nokkiaan. Se on niiden puhetta.

Tänään aurinko nousi kello 7.57 ja laskee kello 17.17. Aamulla lämpömittari näytti yhtä pakkasastetta. Auton katto ja ikkunat olivat jäässä. Jokohan se oli talven tulon merkki. Nyt puolen päivän aikaan mittari on kivunnut + 15 asteeseen ja aurinkokin melko korkealle. On aika lähteä viemään leipää joutsenelle.

******************************************************

Tumma ja ryppyinen, mikä se on

2011-11-21T15:22:00.000+01:00

Tällaiselta se näyttää ennen kuorimista

Alkuaikoina Ranskassa, torin vihanneskojussa jäin ihmettelemään epämääräisen näköisiä, tummia nyrkinkokoisia, ryppyisiä möykkyjä. Torikauppias huomasi sen ja kertoi, että möykyt ovat ” les betteraves cuites au four”.
Koska en ymmärtänyt mitään hänen vastauksestaan, pyysin häntä kirjoittamaan möykyn nimen ”tutkimusvihkooni”, johon keräilen kaikenlaisia tuntemattomia asioita. Kauppias kirjoitti ja kertoi samalla, että möykyt ovat oikein hyviä. Ne ovat kypsiä, tarvitsee vain kuoria ja ovat valmiita syötäväksi. Myyjä valitsi minulle yhden ja siitä päivästä lähtien nuo möykyt, eli uunissa paistetut punajuuret ovat olleet pöydässämme makoisa lisuke. Joskus niitä kuoriessa sormet nokeentuvat ja arvelen, että ne on kypsennetty hiilillä. Mieleen muistuu lapsuudesta kuumassa nuotiotuhkassa paistetut nauriit.

Täältä löytyy tietoa punajuuren terveysvaikutuksista, muun muassa, että ”Punajuuri sisältää monipuolisesti kivennäisaineita: paljon kaliumia, kalsiumia, magnesiumia, natriumia, kuparia, rautaa ja sinkkiä. Vitamiineista punajuuresta löytyy A-, E-, C- ja B-ryhmän vitamiineja, erityisesti folaattia, jonka saanti suomalaisessa ruokavaliossa on vähäistä. Folaatti vaikuttaa punasolujen uusiutumiseen ja aineenvaihduntaan sekä verisuonten ahtautumiseen. Punajuurikas saa värinsä antioksidantteihin kuuluvista betalaiineista. Betalaiinien terveysvaikutuksia ei vielä tunneta, mutta niillä saattaa olla merkitystä hapettumiseen liittyvien sairauksien estossa. Myös punajuurikkaan kuitu on nykyihmiselle arvokasta. Punajuurikkaan versot ja kesällä nuoret naatit ovat syötäviä. Entisaikaan naatteja käytettiin pinaatin tavoin. Itse juuri varattiin lääkinnällisiin tarkoituksiin, kuten hammas- ja päänsäryn hoitoon. Punajuurella on hoidettu myös flunssaa, ihottumia ja hermostohäiriöitä. Punaisen väriaineen uskotaan edelleen vaikuttavan mielialaa kohentavasti ja punajuuren tryptofaanin antavan hyvää oloa”.

****************************************************************

Käytöstapoja

2011-11-17T13:05:00.001+01:00

Joan Miron teos kuvaa hyvin keskustelujen seuraamistunnelmia Kuva täältä

Ranskan television uutislähetyksessä haastateltiin maan presidenttiä Nicolas Sarkozya. Toimittaja kyseli ja presidentti vastasi. Huomioni heräsi, kun kesken vastauksen toimittaja puhui presidentin puheen päälle. Hölmistyneenä jäin ihmettelemään moista käytöstä. Keskeytyksestä hämmästymättä presidentti jatkoi vastaustaan. Pian toimittaja teki saman tempun uudestaan. Puhui taas presidentin sanojen päälle. Mielestäni se oli toimittajalta epäkohteliasta käytöstä. Se, että presidentti teki saman toimittajalle, ei tuntunut yhtä oudolta.

Seuraavana päivänä kysyin Rose-naapurilta oliko hän katsonut haastattelun ja huomannut toimittajan käytöksen. Rose kertoi katsoneensa uutisia ja naurahti, että tuollainen käytös kuuluu heidän kulttuuriinsa, eikä sitä pidetä epäkohteliaana. (Muuten, näyttää myös siltä, että ”Herran pelko” on täällä tuntematon käsite.)

Tapahtuneesta on kulunut jo aikaa, enkä enää hämmästele tuollaista käytöstä. Sen olen huomannut, että mitään TV:n keskusteluohjelmia en yritäkään katsoa, koska putoan kärryiltä heti kun kaikki ovat äänessä yhtä aikaa. Sama tapahtuu ranskalaisten tuttavien seurassa. Kun yritän seurata keskustelua, tuntuu kuin olisin pingis-kisassa, jossa ei ehdi nähdä missä kohtaa pallo vilahtaa.

Melko syvälle on juurtunut opetus, että toisen puhetta ei saa keskeyttää, eikä puhua sen päälle. Nyt olen huomannut, että saadakseni sanottavani kuuluville, kiilaan sanani röyhkeästi toisen puheen päälle. Tunnen itseni erittäin epäkohteliaaksi, mutta vastapuoli pitää tilannetta täysin normaalina.

Aikojen saatossa tavat ovat muuttuneet Suomessakin. Varsinkin tunteita kuumentavat poliittiset TV- keskustelut ovat joskus varsinaista yhteishuutoa. Eipä ihme, että katsojasta tuntuu, ettei ymmärrä mistä puhutaan ja millä kielellä.

***************************************************

Sanaton vierailu

2011-11-12T18:15:00.001+01:00

Harmaiden pilvien alakulo on laskeutunut minuun. En saa pois mielestäni ystävän surullisia silmiä, jotka katselevat ikkunan takana ruskan väreissä kylpeviä viinitarhoja. Ehkä katse on kääntynyt menneisyyteen, aikaan jolloin kaikki oli toisin. Aikaan, jolloin päivät olivat työntäyteisiä, jolloin puhe pulppusi vilkkaana, käsien ja vartalon liikkeet tehostivat sanottavan painotuksia, rehevä nauru ilmoitti tulossa olevan leikinlaskun kohokohdan, ilmeikkäät kasvot vangitsivat kuulijansa. Hän puhui lakkaamatta, tutuille ja tuntemattomille ihmisille, koirille, kissoille, pikkulinnuille, kukille, puille ja rakkaille viiniköynnöksilleen.

Tuli aamu, jolloin hän ei osannut enää puhua, jolloin oikea käsi ja jalka eivät enää toimineetkaan. Tuli hiljainen huone, sairaalavuode. Alkoi kuntoutus. Päivää rytmittivät terapeutit, piti opetella nousemaan sängystä, ottamaan ensimmäiset askeleet, yrittää muodostaa sanoja. Silloin suru muutti silmiin, jäi sinne asumaan.

Istumme pöydän ääressä, hän on nostanut vasemmalla kädellä oikean käden pöydälle. Yritän puhua jotakin, hän nyökkää, hymyilee hiukan. Hymy ei nouse silmiin asti. Silitän hiljaa pöydällä lepäävää viileää kämmenselkää.

Minulla on kaikki hyvin. Alakulo tulee ja menee. Mutta hänen katseestaan ei suru voi poistua.

**********************************************************

Puhelu Suomeen

2011-11-07T14:23:00.000+01:00

Syksyn tuomaa väriä viinivainiolla

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

Linjoilla mummo ja 2-vuotias.

– Moi, Pikku-ukko. Mitäpä olet touhunnut?

– Minä keitin soppaa.

– Ahaa, mitä soppaa keittelit?

– Keitin pikkuautosoppaa.

– Heh heh. No, oliko hyvää?

– Oli se ihan hyvää, mutta renkaat oli vähän väkeviä.

– Voi kulta. Kutsupa isi puhelimeen.

– Joo. Isi tule puhelimeen!!!

**************************************************************

Joella

2011-11-01T09:27:00.000+01:00

Tänään vietetään Ranskassa Toussaint-juhlaa (Pyhäinpäivä) ja muistetaan kukkasin edesmenneitä läheisiä.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

Aurinkoinen sunnuntai-iltapäivä. Valo siivilöityy lehtien lomasta, joku yksinäinen sirkuttaja laulelee lehvistön kätköissä. Joki virtaa verkkaisesti kiviä väistellen. Vastarannalla yksinäinen onkimies istahtaa kivelle, laskee onkivavan viereensä maahan, etsii sätkätarvikkeet taskustaan ja käärii sylissään hitain liikkein sätkän. Auringon säteet lämmittävät joen varren penkillä istujan varpaita. Pitkästä kävelystä väsyneet jalat ovat potkaisseet kengät nurmikolle. Penkin takaa kävelytieltä kantautuu kulkijoiden ääniä, aikuisten soljuvaa puhetta, huudahduksia, lasten kiljahduksia, koirien tervehdyksiä toisilleen. Istuja havahtuu outoon joelta kuuluvaan ääneen. Onkimies on sytyttänyt sätkänsä ja polttelee sitä, ongen koho pomppii virrassa. Mutta sitä ei onkimies huomaa. Hänen huomionsa on kiintynyt pienen matkan päässä kallion kielekkeellä olevaan pariskuntaan. Sitä tarkkailee myös penkillä istuja. Musta-asuinen, rastahiuksinen mies istuu maassa ja kaivaa kassistaan instrumentin, jota alkaa soittaa. Ääni kantautuu voimakkaana yli joen solinan, liikenteen kohinan ja ihmisten puheen. Ehkä soitin on saksofoni. Nuori, mustaan huppariin pukeutunut nainen poimii maasta hulavanteen ja alkaa pyörittää sitä lanteillaan. Vanteen koristekivet välkkyvät auringossa. Penkillä istuja ei tunne tätä outoa hypnoottista musiikkia. Tyttö on riisunut hupparinsa ja pudottanut vanteensa maahan. Onkimies ei saa silmiään irti tytöstä, joka on aloittanut eräänlaisen käärmetanssin musiikin inspiroimana. Käärmeenlumooja soittaa outoa, vaikeroivaa musiikkiaan. Moni kulkija pysähtyy hetkeksi kuuntelemaan ja jatkaa matkaansa päätään pudistellen. Penkillä istuja nousee ylös, venyttelee hetken musiikin tahtiin, poimii kenkänsä ruohikolta koiran kakkaläjän viereltä ja jatkaa matkaansa.

Nämäkin oliot kuuntelivat ihmeissään outoa soitantoa

Kotiin tultua ihmettelin aikamoista hyttysparvea. On niitä itikoita muuallakin kuin Suomessa.

**********************************************************************

Metsämiehet liikkeellä

2011-10-24T15:45:00.000+02:00

kävelen mieluummin satulinnan rauhallisissa maisemissa...

kuin suren nahistuneita rypäleitä

... tai kuivaa pihanurmea

Kauan kaivattu sade vihmoo kevyinä tihkusadekuuroina kulottunutta piharuohikkoa. Rutikuiva maa ei kovempaa sadetta imisikään.
Selailen päivän lehteä, jossa kerrotaan, että villisikojen metsästys on alkanut elokuun puolivälissä ja jatkuu helmikuun loppuun. Helteiden takia metsästäjät eivät ole olleet kovin innokkaina harrastuksensa parissa. Ovat myös säälineet arvokkaita koiriaan. Nyt ilmojen viilennyttyä on laukausten pauke vuorilla alkanut. Myös viinitarhoissa ammutaan kaneja ja muuta pienempää riistaa. Lenkkeilyn kohteet pitää valita huolella, ettei osu metsästäjien luotien kohdalle. Niin kävi lehden mukaan maastopyöräilijälle, joka sai luodin pohkeeseensa. Onneksi metsämiesten joukosta löytyi ensiaputaitoinen, joka teki kiristyssiteen jalan ympärille ja toimitti uhrin nopeasti sairaalaan. Toinen uhri oli metsätielle pysäköity auto. Onneksi auton omistaja ja koiransa eivät olleet sen sisällä. Villisian metsästykseen tarkoitetut luodit lävistivät sen takalasin, tuulilasin ja molemmat takaikkunat. Santarmit ihmettelevät ja raapivat päätään. Luetteloidako tämä metsästysonnettomuuksiin vai ilkivaltaan.
Kävelylenkit teemmekin järvien, jokien tai kanaalin rannoilla. Siellä on kaunista ja rauhallista kulkea. Kunhan viinitarhojen köynnökset ovat pudottaneet lehtensä voimme palata viinipeltojen laitamille. Vuoret odottakoot helmikuulle asti.

******************************************************************

Sateen odotusta

2011-10-19T21:24:00.000+02:00

Tummat pilvet laahautuvat alas vuoren rinnettä. Kuivuuden koettelemat puut ja ruoho anovat sadetta, mutta tuuliveitikka tulee ja hajottaa pilvet taivaanrannalle. Aurinko hekottelee taas tyytyväisenä taivaalla. Tuuli voimistuu ja kääntyy luoteeseen, ilmansuuntaan, josta puhaltavat kylmät henkäykset. Suloisesta lämmöstä nauttinut etsii päälleen villatakin ja jalkaansa villasukat, uskoo, että syksy on tullut.

Linnuille löytyy matalalta järveltä syötävää

Koska auringossa löhöäminen ei nyt onnistu, on aika mennä katsomaan miten lähin järvi jaksaa. Matalaksi on käynyt järvi veden puutteesta, silti onkimiehet ja uskollinen vartijansa istuvat toivorikkaina rannalla kohoa tarkkaillen. Lähes pari metriä on laskenut järvenpinta, Vettä on jäljellä enää noin 50-70 cm. Joutsenet ovat tyytyväisiä, sillä ne yltävät helposti noukkimaan syötävää järven pohjasta.

Joutsen on kietonut heiniä kaulaansa

Onkijat saaliin toivossa

Kesän aikana järven ympärille on rakennettu mukava kävelytie, ei liikaa nousuja, eikä laskuja, näkymät kauniita ja niin tuttuja kulkijan silmissä. Mielessä kaivertaa pieni haikeus. Pitääköhän tästäkin paikasta luopua tulevan muuton myötä. Aika näyttää…

Nämä kukat eivät kuivuutta säiky

************************************************

Muuttolinnut talvipesässä

2011-10-15T13:58:00.001+02:00

Maistiaisia

Syysmyrsky itämerellä puisteli ja keinutti etelään matkaajia. Jopa isossa rahtilaivassa tuntui meren raivo. Rysähdys aallon harjalta sen pohjalle, kallistelut laidalta laidalle saivat matkaajan viihtymään parhaiten hytin uumenissa nukkuen, lukien ja televisiota katsellen.
Tuntuipa hyvältä päästä vakaalle maan kamaralle vain kaksi tuntia aikataulusta myöhässä. Etelään matkasi edellä ja sivuilla monta lintuparvea. Rypsipellot hehkuivat kirkkaan keltaisina tien varsilla kunnes harmaa sademuuri vei värit. Yöpymiseen varattu vuoristohotelli Eifelin vuoristossa löytyi sumupilvien keskeltä, huikeat maisemat voi vain aavistaa. Sade ja viileys ottivat vastaan matkaajat Ranskasakin. Liikenne oli varsin maltillista. Ainoa kolari oli sattunut Lyonissa tunnelin suulla, jossa raivauskalusto parhaillaan lopetteli toimiaan.

Näkymä? moottoritiellä

Vähitellen sade lakkasi ja pilvet väistyivät, laskeva aurinko kultasi maisemat. Matkaajat etsivät vielä yhden yösijan ennen kotia. Mittari apteekin seinällä näytti + 22 asteen lukemaa, kuu kurkisteli matkaajia pilvien lomasta. Iltataivas hehkui punaisena, sammutuslentokoneet kaartelivat taivaalla pudottaen vesilastinsa vuorilla roihuavan metsäpalon liekkeihin. Etap-hotellin uumenissa matkaajat nukkuivat kohtalaisen hyvin. Seuraavana päivänä +35 asteen helle ja kuivuus olivat kotipihalla matkaajia vastassa. Talon siivoaminen ja tavaroiden paikoilleen saaminen lähes näännyttivät tulijat.
Pahin kuumuus on jo ohi, + 25 astetta tuntuu miellyttävältä, päivänpaiste suloiselta. Aurinko on kypsyttänyt seinustan köynnösten viinirypäleet maukkaiksi. Niitä täytyy kaapata kourallinen suuhun tullen mennen.
Jälleennäkeminen naapureiden kanssa sykähdytti lämpimästi. Miten monta ranskankielen sanaa olikaan kesän aikana kadonnut muistista. Mutta sanoja tärkeämpää olikin iloinen hymy ja sydämellinen halaus.

Ylväät sypressit eivät kuivuutta säikähdä

Päivän ajatus:
Älä tapa mitään elävää. Älä toisissa ihmisissä, älä luonnossa. Äläkä varsinkaan lasta sielussasi.

*******************************************************

Valkonaaman pettymys

2011-10-11T23:46:00.001+02:00

Olen se naapurin kissa, joka tänne joskus kirjoitteli.
Sinne ne menivät, etelän aurinkoon ja jättivät minut tänne kylmään ja sateeseen. Eivätkö ne huomanneet, että tahdoin lähteä mukaan. Varasin paikankin ja kaksi päivää odotin kassissa valmiina lähtemään. Mutta ei, nostivat minut pois ja kantoivat omaan kotiini. Sulkivat laukut, nostivat ne autoon ja ajoivat pois. Miten ne saattoivat.
Olen nyt istunut niiden ikkunalla ja katsellut sisälle. Vaikka tiedänkin, ettei siellä ole ketään, voin muistella mennyttä kesää. Ikkunan takana näen sohvan, jossa usein isännän kanssa vietimme siestaa etelämaiseen tapaan. Nojatuolinkin näen ja sen päälle levitetyn peiton, joka kuulemma odottaa minua ja ensi kesää.
Siellä ne nyt ovat, Ranskassa, kuumassa kuivuudessa.
Myrsky oli riepotellut niitä laivamatkalla. Ähäkutti, mitäs lähtivät.
Sadetta oli riittänyt melkein koko automatkan ajaksi, kunnes Etelä-Ranskassa kuumuus oli yllättänyt paksuihin syysvaatteisiin pukeutuneet.
Nauttikoot nyt helteestä, minä menen saunan lauteille.

*************************************************

Syysmatkalle etelään

2011-10-02T15:01:00.000+02:00

Näkemiin ensi kevääseen, sinä utuinen järvi

Taas on näiden muuttolintujen aika lähteä syysmatkalle Ranskaan talvehtimaan. Jo monena päivänä ovat kurkiaurat ja joutsenet kaartaneet järven yli kohti etelää. Pihanurmikko oli aamulla jäässä, ei kai mene kauan kun ensilumi peittää sen.
Laukut nököttävät rivissä valmiina autoon kannettaviksi. Tyynykultakin omassa kassissaan seuranaan pari pikkuväen rannalta poimimaa ja laukkuun sujauttamaa muistokiveä. Parit läksiäiset pidetään vielä ja sitten viikon puolivälissä matkaan.
Tuleva talvi onkin ehkä erilainen. Joudumme luopumaan Ranskan kodistamme, koska talon omistaja suunnittelee laittavansa keväällä sen myyntiin. Toivottavasti löydämme talven aikana uuden kodin jostakin päin Etelä-Ranskaa. Sitä ennen kuitenkin paluu tuttuun kylään ja tuttuun taloon.

*******************************************************************

Lisää mielihyvää

2011-10-01T23:07:00.000+02:00

Uusi tunnustus heti edellisen jälkeen. Tämän söpöliinin sain Inalta. Paljon kiitoksia hyvän mielen tuojasta.

Haluan laittaa hyvän kiertämään, joten Pinea, Sirokko ja aimarii olkaapa hyvät. Blogejanne on mukava lukea.

**************************************************************

Minä, minä, minä…

2011-09-29T11:11:00.001+02:00

Suurkiitos Minna M:lle Euroopan laidalle mieltä ilahduttavasta tunnustuksesta. Haasteena tunnustuksen saajan olisi kerrottava kahdeksan asiaa itsestään, jotka ovat ennestään tuntemattomia/tietämättömiä.
Lähestyn nyt aihetta kaksijakoisesti, ettei mene ihan pelkäksi hymistelyksi.

Ensin neljä mieluista asiaa:

1. Soutaminen, tämän kesän mieluisin kuntoilulajini. Kesän alussa soutamisen seurauksena tuntui, että olin kuin selkääni saanut. Silti jatkoin sitkeästi järvellä soutamista ja niin vain hävisivät niska- ja selkävaivat, käsivoimat kasvoivat.

2. Reseda, mielituoksuni. Vaatimaton kukka, mutta ihana tuoksu kuului jo lapsuuden kesiin.

3. Eucalyptus-tipat löylyveteen, se kruunaa saunomisen kesät ja talvet.

4. Spider-pasianssi, jonka pelaaminen tietokoneella auttaa keskittymään johonkin muuhun aiheeseen. Kuten nytkin löytämään nämä kahdeksan asiaa.

Sitten neljä asiaa, joissa olisi korjaamisen varaa:

5. Nykyisin olen useimmiten myöhässä kuin aikaisessa. Johtunee siitä, että työvuosina kello määräsi aikatauluni, nyt kai kapinoin kaikkea sellaista vastaan.

6. Olen epävarma lähtijä. Mennessäni käännyn vielä ovelta tekemään tarkistuskierroksen, että mikään laite ei jää päälle.

7. Olen jonkin sortin hamsteri. On tosi vaikea heittää pois mitään, täysin tarpeetontakin.

8. En enää löydä radiokanavaa, jota voisi kuunnella pitkillä automatkoilla. Vaihdan kanavalta toiselle ja aina vain kuuluu rämisevää musiikkia ja kikattelevia, epäselvästi puhuvia juontajia, sekä joka välissä huudetaan mainoksia. Pitäisiköhän ostaa uusi radio autoon.

Pidin ihan omatoimiset arpajaiset suosikkiblogilistallani, koska muuten valinta olisi ollut mahdotonta.
Siispä tunnustuksen ja kahdeksan asian haasteen saavat:

Lastu Kallaveden saareen

Liisa ihan pihalle

Stazzy Ranskaan

*************************************************************************

Kaarnalaiva

2011-09-21T21:27:00.001+02:00

Männyn neulasten peittämä tie nousee kirkon luokse. Syksyinen Lapin aurinko lämmittää kulkijan selkää. Nellimin ortodoksinen kirkko mäntyjen lomassa on kaunis kuin koru taidokkaine puuleikkauksineen. Sisällä opas kertoo, että kirkko on pyhitetty pyhälle kolminaisuudelle ja Trifon petsamolaiselle. Kirkko on rakennettu v. 1987 ensin rukoushuoneeksi, ja vuotta myöhemmin vihitty kirkoksi. Suunnittelussa on jäljitelty Petsamon luostarin kirkkoa. Kirkossa toimitetaan myös luterilaisia jumalanpalveluksia.

Kirkon vieressä on hautausmaa, jossa lähes luonnontilassa olevilla haudoilla kohoavat valkoiset puuristit. Kulkija pysähtyy hetkeksi haudalle, jossa ristin juurelle on laitettu pieni veistetty kaarnalaiva, hän kumartuu hellästi hipaisemaan laivan kylkeä. Ihan samanlainen kuin oman lapsuuteni kaarnalaiva. Kulkija jatkaa matkaansa ”Ollos iäti muistettu, sinä autuuteen kutsuttu.”

Huolestuttavalta vaikuttaa pienen Nellimin kylän kohtalo. Kylän, joka on kolmen kulttuurin kohtauspaikka, suomalaisten, koltta- ja inarinsaamelaisten. Kyläkauppa on lopetettu, linja-autoliikenne samoin. Kylässä asuu enää noin 150 ihmistä. Nyt aiotaan kylän neljältä poromieheltä viedä perinteinen elinkeino, porotalous. Luonnonmukainen poronhoito loppunee pakkoteurastuksen seurauksena.
Tilannetta ei taida mikään pelastaa, ei loitsu eikä rukous.

****************************************************************

Näkemiin Lappi - joko Ranska kutsuu

2011-09-16T21:18:00.003+02:00

Lapinmatka ei mennytkään suunnitelmien mukaan. Meni paljon paremmin. Elämysmatkaamme varten olimme varanneet vanhan kolttamökin. Ehkä mökin entinen emäntä pilvenreunalta päätti, että olimme liian mukavuudenhaluisia hänen entiseen kotiinsa. Kun tulimme majoittumaan illan suussa, huoneet olivat täynnä sinistä savua. Avainten luovuttaja oli yrittänyt lämmittää mökkiä, mutta uunipa ei suostunut toimimaan, vaan kaikki savut pöllähtivät sisätiloihin. Vuorotellen yritimme saada uunin vetämään, mutta saimme aikaan vain lisää savua, köhimistä ja vettä vuotavat silmät. Vajaan tunnin ajomatkan päästä joen rannalta löytyi mökkikylä ja sieltä mukavuuksin varustettu yösija. Seuraavana päivänä ajoimme uudelleen kolttamökille, mutta siellä savuinen tilanne oli ennallaan. Luovuimme ajatuksesta viettää alkeellista elämää ja siirryimme toiseen mökkikylään kaikkien mukavuuksien pariin. Niin meille jäi enemmän aikaa kulkea ja katsoa Lapin lumoavia maisemia, ihmetellä ruskan väriloistoa, kiivetä korkealle näköalatorniin ja kavuta lukemattomat puuportaat Karhunkivelle, istua ongella Inarinjärven rannalla auringon lämmittämällä kivellä. Kaloja ei tullut, mutta auringonlasku saarien lomaan peilityynelle järvelle korvasi sen. Oli mukava viettää kiireetöntä päivää Siida-luontokeskuksessa, kulkea näyttelystä toiseen, myös saamelaisen ulkomuseon poluilla, palata ajassa 6000 vuoden taakse, miettiä, kuinka jo silloin nämä kesän valon ja pitkän pimeän ajan asukkaat ovat tulleet toimeen Lapin ankarissa oloissa. Sykähdyttävää oli myös käydä rajan tuntumassa hiljaisilla salojärvillä, vierailla vanhalla uittorännillä ja tukkikämpällä.

Uittoränni Nellimissä

Yritimme valokuvata maisemien lisäksi pihamme läheisyydessä liikkuvia poroja, sopuleita ja riekkopoikueita, tosin aika kehnolla menestyksellä.

Kaikesta Lapin annista saimme nauttia päivän paisteessa ja noin 20 asteen lämmössä, kunnes lähtöpäivänä sade huuhteli jälkemme. Menomatka Inarin järvelle kesti kaksi päivää, paluu saman verran. Liikenne oli hiljaista, ajoimme pitkät asumattomat taipaleet, ohitimme pieniä kyliä, ylitimme jokia, kaartelimme sinisinä päilyvien järvien rantoja. Keltaiseen syysasuun pukeutuneet koivut ja lepät, puna-asuiset pihlajat, haavat ja metsien matalat varvut katselivat rauhallisina kulkuamme.

Inarinjärvi

Somia olivat tien varren bussipysäkit

Ohitimme lammella uiskentelevan joutsenparin ja mielessä alkoivat soida Eino Leinon säkeet:

”Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,

ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!”

Riekonmarja syyskuussa

Vaikuttava tilateos Suomussalmella "Hiljainen kansa"

***********************************************************************

Näkemiin Kreikka – Täältä tullaan Lappi!

2011-09-06T10:29:00.000+02:00

Kreetan-matka oli ehdottomasti yksi kesän parhaita kohokohtia. Se onnistui yli odotusten. Leppoisaa oleskelua ystävien kesken, pitkiä lounaita rannan tavernoissa, lempeää keinuntaa meren lämpimässä sylissä, askelten jättämiä jälkiä rannan hiekassa auringon sukeltaessa maininkeihin. Rannan palveluista parasta oli thaineitosen antama rentouttava hieronta aurinkovarjon alla. Ihan huomaamatta uni valtasi hierottavan. Lämpömittarin +32 - +36 asteen lukemat eivät haitanneet muulloin kuin ostospäivänä läheisen Hanian turistien täyttämillä kujilla. Ulkona kohteemme yöelämä vaimeni jo ennen puolta yötä, huoneen ilmastoinnin hiljainen kehräys tuuditti matkaajat syvään uneen. Matka oli kuin suoraan parhaista matkailumainoksista. Jäi tunne, että tänne haluan tulla uudestaan, ystävällisten ihmisten aurinkoiselle saarelle.

Laukut on purettu, rannan hiekat kopisteltu vaatteista, pyykit pesty. Sienimetsään piti päästä heti kotiin tultua. Vajaassa parissa tunnissa täyttyi kolme sankoa haaparouskuista. Nyt ne ovat suolattuna lasipurkeissa talvea odottamassa.

Ei laukut vielä kaappiin joutuneet, vaan täyttyvät varusteista Lapin matkaa varten. Pian pääsemme toisten ystävien kanssa katselemaan ruskaa Inarinjärven rannoille erämökkiin. Jännityksellä odotan tulevaa elämysviikkoa melkein erämaassa, ilman mukavuuksia.

**************************************************

Matkamuisto

2011-08-25T14:32:00.000+02:00

Kohti syksyä

Luminen savusauna ja syksyä enteilevä kotijärvi saavat nyt jäädä unelmoimaan uudesta kesästä, sillä Kreikka ja siellä Kreetan aurinkoiset polut kutsuvat Simpukkaa ystävineen. Tosin jo ajatus etelän paahtavista helteistä saa voipuneena läähättämään, mutta kun on pakkasten aikaan yhteisellä päätöksellä matka varattu, niin pulinat pois. Nukutaan vielä muutama yö, kunnes auringon laskiessa Kallaveteen kohotaan yötaivaalle kohti etelää. Laukkuun pakataan aurinkorasvat, uimapuvut ja variksenpelättimeltä lainatut kesävaatteet. Laskeudutaan lomatunnelmiin Buzukin sävelin ja Sirtakin askelin. Hoblaa ja Kreikan velkataakka pienenee.

Edellisestä Kreetan-matkasta onkin jo kulunut lähes 40 vuotta. Olimme silloin saarella pääsiäisen aikaan. Hieman traumaattisesti matka alkoi, mutta parani loppuaan kohti. Pari päivää ennen pääsiäistä keksimme matkustaa paikallisbussilla saaren toiseen päähän tutustumaan pieneen rantakaupunkiin. Ennen lähtöä katsoimme aikataulusta, että bussi tulee takaisin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Nautimme matkasta halki kauniiden vuoristomaisemien ja kulkemisesta pikkukaupungin kujilla ja rantakaduilla, maukkaasta lounaasta tavernassa. Kävelyn päätteeksi pysähdyimme aurinkoiselle terassille lasilliselle kylmää retsinaa. Havaitsimme, että olimme paikan ainoat asiakkaat. Tarjoilija pyyhki pöytiä ja toinen lakaisi lattiaa. Arvasimme, että paikka on kiinni menossa. Bussin lähtöön oli vielä aikaa lähes tunti. Päätimme kuitenkin kävellä linja-autoasemalle odottelemaan. Sekin oli suljettu. Istuuduimme seinän viereen penkille. Kaipa se bussi lähtee vaikka asema onkin kiinni. Bussin lähtöaika tuli ja meni. Yhtään autoa eikä ihmistä näkynyt missään. Lopulta rakennuksesta tuli roskapusseja kantava sinitakkinen mies. Ryntäsimme häneltä bussien kulkua kyselemään. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi mistä on kyse, nosti sitten kolme sormea pystyyn ja sanoi, että seuraava bussi lähtee kolmen päivän kuluttua. Nyt ei matkusteta, nyt juhlitaan pääsiäistä. Mies vei roskapussit roskikseen ja meni menojaan.
Mitäs nyt? Passit olimme jättäneet hotelliin, rahaa oli otettu mukaan bussilippujen ja lounaan hinnan verran. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, emmekä huomanneet missään puhelinkoppiakaan. Jos sellainen olisi löytynyt, meillä ei ollut kolikoita, emmekä olisi ymmärtäneet kreikankielisestä puhelinluettelosta mitään. Matkatoimiston puhelinnumeroa emme olleet ottaneet mukaan, tuskin toimistolla ketään olisi ollut enää töissäkään. Yritimme muistella mitä tietä bussi oli tullut. Epävarmoina tallustelimme poispäin kaupungista. Liikennettä ei juuri ollut, pari kuorma-autoa ja skootteria tuli vastaamme. Päätimme kääntyä takaisin, koska meillä ei ollut juotavaa ja pian aurinko laskisi. Paremmin me kaupungissa pärjäisimme kuin pimeässä vuoristoisella maaseudulla. Silloin kuului takaamme auton hurina. Astuin ajoradalle ja nostin peukalon pystyyn. Elämäni eka liftaus. Auto, jossa oli viisi miestä, pysähtyi. Elekielen ja englannin solkkauksella yritimme selittää tilanteemme. Ei siinä mennyt kuin muutama sekunti kun mies istutettiin takapenkille kolmen metsärosvon näköisen miehen keskelle ja minut ahdettiin etupenkille kahden mustapartaisen peijoonin väliin. Pimeän tultua jouduin hammasta purren, pelosta vapisten siirtelemään molemmilta polviltani ylimääräisiä käsiä pois. Eniten pelotti auton hurja vauhti mutkikkaalla tiellä, joka paikoin näytti häviävän pimeyteen. Kuskin toinen käsi oli ratissa, toisella puristeli polveani. Tuskin uskalsin hengittää, yläilmoihin nousi avunpyyntö ”Kyrie eleison”. Ehkä rukoukseni kuultiin tai ahdistelijani luovuttivat, koska polveni jätettiin rauhaan. Kaksi kättä oli taas auton ratissa ja vauhtikin hiipui kohtuulliseksi. Kun vielä selvisi, että olemme suomalaisia, sain lisää istumatilaa vieressäni istujan siirtyessä kauemmaksi. Uskalsin taas hengittää ja onnittelin itseäni, että olin pukeutunut farkkuihin. Matkan päätteeksi meidät vietiin hotellimme pihaan. Mies tarjosi bussirahojamme maksuksi, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Kuljettaja jopa pyysi anteeksi auton ahtautta. Vasta myöhemmin illalla kerroin miehelle polvieni puristelusta. Hän sentään oli saanut istua rauhassa takapenkillä.
Loppu lomasta sujuikin pääsiäistä ja kreikkalaisia häitä juhlien. Häihin onnea tuomaan meidät napattiin iltakävelyltä kun olimme pysähtyneet tavernan eteen ruokalistaa tutkimaan. Ruokaa, juomaa, tanssia ja elämänriemua riitti aamutunneille asti. Toivottavasti silloisen hääparin elämä on jatkunut yhtä riemukkaana kuin olivat hääjuhlansa.

***************************************************************

Savusauna

2011-08-11T11:07:00.000+02:00

Kuvan sauna ei ole se tarinassa mainittu, kuitenkin samanlainen sää.

Työvuosinamme saimme luvan lämmittää firman savusaunaa. Varsinkin ulkomaalaisille vieraille siellä saunominen oli unohtumaton kokemus. Myös australialaiselle sisareni miehelle, joka viihtyi ja viihtyi tuntikausia savusaunan lempeässä löylyssä. Palattuaan Australiaan hän rakensikin eukalyptuslaudoista saunan pihalleen. Viranomaiset eivät antaneet lupaa savusaunalle, mutta hyväntuoksuinen ja pehmeä oli löyly sähkölämmitteisessä eukalyptussaunassa.

Firman savusaunalle kävi niin kuin savusaunoille yleensäkin käy. Se syttyi tuleen, jopa aika sopivissa olosuhteissa. Näin tarina kertoo:

Palokunnan korviin oli kiirinyt maine saunan makoisista löylyistä. Niinpä he kysyivät saisivatko he palaverinsa jälkeen käydä siellä saunomassa. Lupa annettiin ja ohjeet saunan lämmittämisestä. Ammattimiehet eivät paljoa ohjeita kuunnelleet. Kai he yhden saunan osaavat lämmittää, aikamiehet. Palaveripäiväksi sattui tyyni pakkaspäivä, savu kierteli verkkaisesti talvitaivaalle. Kun sauna oli valmis, palokunta nautti saunan pehmeistä löylyistä nokisilla penkeillä, kävi välillä lumihangessa vilvoittelemassa. Illan pimetessä poistuivat paikalta tyytyväisinä. Hetkeä myöhemmin saunan naapuri huomasi saunalta nousevat tulenlieskat ja hälytti palokunnan. Palokunta tunsi tien ja palasi nopeasti paikalle sammutustöihin. Palon syykin selvisi. Nopeuttaakseen saunan saamista kylpykuntoon, oli nosteltu tulipesästä suurimpia kekäleitä saunan takaseinustalle lumihankeen. Saunomisen aikana tuuli oli herännyt ja puhaltanut kekäleet palamaan. Liekit nuoleskelivat saunan seinän tuleen. Ehkä hieman nolon tuntuinen palokunta sai sen nopeasti sammumaan.

Onneksi vain yksi seinä kärsi palosta. Remontin jälkeen yhtä pehmeät olivat saunan löylyt, yhtä nokinen selkä lauteilta noustessa kuin ennenkin. Sitä en tiedä, onko palokunta käynyt tapahtuman jälkeen siellä saunomassa.

*************************************************************

Voi että!

2011-08-09T21:15:00.000+02:00

Mummeli muisti minua tällä viehättävällä tunnustuksella, josta suurkiitos.
Sen myötä pitäisi vastata kolmeen kysymykseen ja antaa tunnustus edelleen kolmelle bloggaajalle. Blogienne ystävänä haastan teidät Sirokko, Vihreatniityt ja Kulkukatti mukaan kisaan. Ottakaa vastaan tunnustus ja kertokaa 1. lempiväri 2. mieliruoka 3. paikka, jossa haluaisit käydä.

Ja tässä minun vastaukseni:

1) Lempivärisi?

Vihreän ja sinisen sävyt mielialan mukaan vaihdellen. Nyt taitaa olla menossa vihreä kausi.

2) Mieliruokasi?

Niitä on niin monta, en osaa valita vain yhtä.

Tuoreiden kasvisten aikaan maistuu ranskalainen kasvisruoka ratatouille.

Syyskesän herkku on kantarellimuhennos, jälkiruokana mustikat.

Pakko mainita vielä ukkokullan hartaudella paistamat muikut.

Kestosuosikkini on myös kalakukko.

Melko uusi tuttavuus on kalakeitto, jossa kalan, perunoiden ja sipulin lisäksi on mm. katkarapuja, keittojuureksia, oliiveja, maustettua tuorejuustoa, valkosipulia jne. Enemmän kuin hyvää nautittuna karjalanpiirakoiden kanssa.

3) Paikka jossa haluaisit käydä?

Haluaisin vielä kerran käydä Australiassa sisareni luona, katsella Sinisten Vuorten utuisia maisemia, tuntea ilmassa leijuvan eukalyptusmetsien tuoksun, kellua Tyynenmeren mainingeissa, nähdä koalat, kengurut, kaikki ne värikkäät linnut.

********************************************************

Papin Rouva ja Rosvo-Roope

2011-08-05T21:21:00.000+02:00

Suomen suven kohokohtia ovat käynnit kesäteatterissa. Niin tänäkin kesänä.

Lapinlahdella, vehmaassa savolaismaisemassa järven rannalla sijaitsee Väärnin pappila, Juhani Ahon synnyinkoti. Syyskuussa tulee hänen syntymästään 150 vuotta. Vaikka hänen kuolemastaankin on jo 90 vuotta, tuntui kuin hän olisi ollut läsnä synnyinkodissaan kuumana heinäkuisena iltana. Istunut 40 katselijan joukossa Pappilan salissa seuraamassa papinrouva Ellin ja Mikko-papin opiskelutoverin, maailmanmies Olavin kesäistä romanssia.
Juhani Ahon romaanin Elli ei ole onnellinen avioliitossaan, johon vanhemmat ovat hänet painostaneet. Ennen avioliittoaan hän oli tavannut Olavin. Nuoret olivat ihastuneet toisiinsa. Vuosien jälkeen Olavi yllättäen tulee kesäksi pappilaan Mikko-papin vieraaksi. Kesän kinkerit pitävät pastorin paljon poissa kotoa. Elli ja Olavi saavat tilaisuutensa. Kesäinen luonto, Ellin yksinäisyys ja vapauden kaipuu saavat romanttiset tunteet uudelleen heräämään. Toivo ja epätoivo vaihtelevat, haaveet ja todellisuus eivät kohtaa. Valloittaja Olavi perääntyy, jättää Ellin, lähtee pois jatkamaan elämäänsä. Uskollisena puolisolleen Elli jää yksinäisyyteensä täyttämään papin rouvan velvollisuuksia.
Intiimissä huoneteatterissa, ammattinäyttelijöiden tulkitsema esitys tuli suoraan iholle. Varsinkin Ellin rooliin eläytynyt näyttelijä saa naiskatsojien tunteet pintaan, kyyneleet vierähtämään poskille. Ailahteleva hurmuri Olavi ja Ellin kiltti ja luottavainen pastoripuoliso saavat myös katsojien sympatiat loistavista tulkinnoistaan. Ellin unenomaiset nuoruuden muistumat ja vapaudenkaipuun tulkitsee taitavasti tanssien ja liikehtien nuori Elli. Vaikka esitys tapahtuu salissa, kuuluu pappilan elämän ääniä viereisistä huoneista, yläkerrasta ja avoimen ikkunan kautta puutarhasta. Tunnelmaa täydentää alakuloinen pelimannimusiikki.
Vielä pappilan pihalla pois lähtiessä tuntuu kuin olisi siirtynyt yli sata vuotta ajassa taaksepäin. Mutta on aika vilkuttaa jäähyväiset Juhani Aholle, joka tyytyväisenä myhäillen siirtyy pilven reunalle katselemaan kesäistä elämää synnyinseudullaan.

Papin rouvan haikeaa tarinaa pohdiskelin vielä muutamaa päivää myöhemmin kauniissa kesäillassa Nilsiän kesäteatterin täpötäydessä katsomossa odotellen musiikkinäytelmä Rosvo-Roope alkamista. Muistelin Tapio Rautavaaran laulamaa balladia:
– Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa
surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa.
Se on laulu merirosvosta Roope nimeltään,
hän sydämiä särki, missä joutui kiertämään.
Eipä ollutkaan Rosvo-Roope enää merirosvo, vaan Afganistanista ja muukalaislegioonasta kotiin palaava sotilas. Hänen tarkoituksenaan on avioitua nuoruudenrakkautensa kanssa, jonka hääjuhlaan hän yllättäen saapuu. Morsian oli luullut Roopen kaatuneen taisteluissa ja vastahakoisesti suostunut järjestettyyn onnettomaan avioliittoon. Pettynyt Roope lähtee kiertelemään balladikaimansa tavoin maita ja mantuja. Pietari, Viron rannikot ja Oolanti tulevat tutuksi. Hän voittaa jossain vaiheessa Idols-kilpailun, elelee hetken julkkiksena. Tekee bisnestä, särkee neitojen sydämiä. Vuodet vierivät, Roope palaa kotikylään, jossa nuoruudenrakkaus on eronnut miehestään, myös seuraavasta. Pari lastakin on ehtinyt syntyä. Hän on perustamansa vanhainkodin johtajatar. Niin Roope saa viimein palkkansa vanhainkodin aputyöntekijänä ja johtajattaren lasten iskäpuolena.
Olihan riemukas ja mukaansatempaava esitys täynnä kutkuttavaa huumoria, sattuvia heittoja päivän politiikasta, hyväntahtoista pilailua julkkisten touhuille jne. Koko esitys tapahtui suloisella Savon murteella. Rooleissa huikeat, laulutaitoiset amatöörinäyttelijät ja heitä säestävä mainio orkesteri. Varsinkin itse Roope lavakarismallaan ja lauluillaan hurmasi yleisön hurjiin aplodeihin. Katsojat poistuivat paikalta naurusuin, kuten kesäteatterista pitääkin.

************************************************************

Oi lämmin heinäkuu!

2011-07-30T22:09:00.000+02:00

Lisäravintoa ja vettä tarjolla äiti-maalle heinäkuussa.

********************************************************

Ensirakkaus

2011-07-29T22:54:00.000+02:00

Kesäinen sunnuntai. Kirkon ikkunoista virtaava valo siunaa alttarille polvistuneet albapukuiset nuoret, jotka osallistuvat elämänsä ensimmäiseen ehtoolliseen. He tuntevat ehkä onnellisuutta, aikuisuus on askelta lähempänä. Myös haikeutta, yhteinen ihana leiri on päättynyt. Surua ja järkytystä Norjan tapahtumien johdosta, menehtyihän siellä niin monta saman ikäistä nuorta. Näitä uhreja tilaisuuden rukouksissa on muistettu. Alttarille polvistuneita ympäröi kirkossa olevien läheisten rakkaus.

Tilaisuus on päättynyt. Nuoret astelevat pareittain ulos. Eräs pari ei voi peittää ihastumistaan, ei voi olla hymyilemättä kohdatessaan parinsa katseen. Kädenselät hipaisevat kuin vahingossa toisiaan. Pihalla he joutuvat erilleen, kumpikin omaistensa halattavaksi ja kukitettavaksi. Katse etsii nopeasti tutun kohteen väkijoukosta, hymy syttyy. Jo viiden minuutin kuluttua kirkon luota lähdettyä saapuu ensimmäinen tekstiviesti. Se saa tytön huokaisemaan onnesta ja halaamaan vieressään istuvaa mummia. Leirillä syttynyt ensirakkaus on vallannut täysin nuoren sydämen. Kotona juhlan sankaritar, ennen niin ujo ja syrjään vetäytyvä, seurustelee iloisesti ja vapautuneesti sukulaisten kanssa, tosin vaivihkaa puhelintaan vilkuillen. Tekstiviestin piippaus nostaa punan poskille ja hymyn huulille. Oi nuoruus!

*****************************************************

Valkonaama

2011-07-14T17:02:00.000+02:00

Lähes päivittäin tapaamme ystävällisen ja uteliaan naapurin kissan. Kutsumme sitä Valkonaamaksi erotukseksi toisessa naapurissa asuvasta lähes samannäköisestä Nokinenästä, jolla on pieni musta täplä nenänsä päällä.

Juhannuksena Valkonaama järjesti meille lentonäytöksen hyppäämällä yläkerran ikkunasta noin viiden metrin korkeudelta. Taiteili ensin peltisellä ikkunalaudalla, josta väistämättä liukui alaspäin, levitti raajansa ja häntänsä purjeeksi ja tömähti tassuilleen terassille aamukahvipöytämme viereen. Käveli siitä muina miehinä aurinkovarjon alle pesemään turkkiaan. Samana iltana se tuli kanssamme laiturille ongelle. Nökötti rantakivellä veden rajassa ongen kohoa tuijottaen. Kun onkija nosti vedestä koukussa rimpuilevan pikku ahvenen, hyppäsi Valkonaama sitä tavoittelemaan ja molskahti veteen. Ei ilmeisestikään ollut ensimmäinen uintikerta. Tottuneesti se lipui pää pystyssä rannalle itseään kuivattelemaan ja tuoretta ahventa rouskuttamaan.

Hellejaksojen aikana ulko-ovet ovat auki saadaksemme läpivedon viilentämään kotiamme. Valkonaaman mielestä avoin ovi on tervetuloa-toivotus sisätiloihin. Heinäkuun helteisenä aamuna se toi näytille pienen terhakan ystävättärensä, jonka mielestä Valkonaaman turkki ei ollut kyllin edustuskelpoinen. Kuuliaisesti piti Valkonaaman alistua perusteelliseen pesukäsittelyyn, josta se ei erikoisemmin pitänyt, mutta ei oikein uskaltanut kieltäytyäkään. Pestyään Valkonaaman, nuoli ystävätär puhtaaksi vielä oman turkkinsa ja sipsutteli häntä pystyssä ovesta ulos. Valkonaama oli kahden vaiheilla, jäädäkö vai lähteä. Päätti sitten nöyrästi seurata ystävätärtään.

**********************************************************

Matkustaisinko Viroon

2011-07-05T09:51:00.000+02:00

Korkeiksi kasvoivat Ranskasta tuodut iirikset Suomen suvessa

Ikkunan takana lainehtii harmaa järvenselkä. Miten kylmältä vesi tuntuikaan eilen kun pulahdin sinne saunasta. Vielä viime viikolla harrastin vedessä polkupyörällä ajoa (ilman pyörää, ilman kypärää), juoksua ja kävelyä sekä etu-, että takaperin. Nyt vain odotan, että vesi lämpenisi uudelleen urheiluharrastuksiani varten.

Sunnuntai oli kylmä, tuulinen ja sateinen. Päivän lehdenkin ehti hyvin lukea. Sattuipa silmiini Sunnuntaisuomalaisesta oheinen matkailu-uutinen. Tiesinhän minä, että Viroon matkustetaan ahkerasti, mutta enpä arvannut, että sinne olisi tehty Suomesta peräti 900 000 miljoonaa matkaa vuodessa. Yritin laskea montako matkaa se olisi päivää kohti, mutta sekosin heti alkuun laskuissani, en edes osannut kirjoittaa numeroina tuota kävijämäärää (arvaus 900 000 000 000). Taitaa kuitenkin olla aika paljon. Viimeksi olen Virossa käynyt vuosituhannen alussa. Nyt tuntuu, että pitää lähteä uudelleen kun ihan kaikki muutkin siellä käyvät.

Sunnuntaisuomalainen 3.7.2011

***********************************************************

Pikkuinen ryytimaa kesäkuussa

2011-06-30T19:42:00.001+02:00

                     Tuottakoon se runsaan sadon Äiti-maan kunniaksi.

Edellisen kuukauden kuva täällä

    *********************************************************************

Käynti kalakukkojen kaupungissa

2011-06-19T14:54:00.000+02:00

Kuva: Savon Sanomat/ Tomi Glad

Lisääntyneen vihreyden lisäksi kesän tulo näkyy vesiliikenteessä. Viikonloppuina toinen toistaan edustavammat muskeliveneet kalastushärveleineen kiitävät ohitse saaden vaatimattoman soutuveneemme keikkumaan nostattamillaan aalloilla. Viime viikolla seurasimme ranskalaisen parinkymmenen vesijetin kuohuissa kurvailua pitkin järven selkää. Vain varhain aamulla tai kesäyön valossa uskaltautuvat silkkiuikut tai koskeloperheet kotivesilleen.
Kalastuksen ja veneilijöiden paratiisista läksimme käymään kalakukkojen kaupungissa. Alkumatkasta tienvarsien lupiinit lumosivat värikirjollaan, puiden lomassa siintelivät siniset järvet, vihreillä pelloilla laidunsi karja. Savolainen kesä-idylli oli kauneimmillaan. Rauhallinen tunnelma päättyi lentokentän läheisyydessä. Lentolaivueen kuusi konetta laskeutuivat peräkkäin kentälle lähes puiden latvoja hipoen.
Matka jatkui ja katseen vangitsi Kallansiltojen valtava rakennustyömaa hiekkavalleineen ja siltarakennelmineen. Raskas kalusto jyrisi töissään. Siellä täällä vilahteli keltaisiin turvaliiveihin pukeutuneita kypäräpäisiä rakentajia.
Kuopiossa auto jätettiin hieman kauemmaksi keskustasta. Mies meni hoitamaan omia asioitaan. Minä kävelin keskustaan, joka teki tietämättömään tulijaan tyrmäävän vaikutuksen. Loppumatka piti kulkea pitkin laudoista rakennettuja salakäytävän oloisia siltoja. Joka puolella näytti olevan rakennustyömaita, kauppahallin ja torin luona ammotti valtava monttu. Katuja oli liikenteeltä suljettu, osa liikkeistä lopettanut tai siirtynyt muualle. Talojen ikkunoita ja seiniä peitti pölykerros, työkoneiden meteli ja kirskunta särki korvia. Pysähdyin katselemaan torialueen syvää kaivantoa ja sen reunustalla seisoskelevia kypäräpäisiä rakentajia. Mikä niille nyt tuli! Alkoivat liikehtiä omituisesti itseään väännellen, joku heitti kuperkeikan. Puistelin ymmällä päätäni ja päätin kävellä torille rauhoittumaan. Paljon kansaa kuljeskeli kojujen lomassa. Myyntipaikat oli siirretty remontin jaloista toiselle puolelle toria. Aprikoin mielessäni miten hiekkaisiksi mahtavat myyntituotteet rakennuspölystä tulla. Väentungoksessa en osannut oikein lähteä mihinkään päin, olin kuin eksyksissä. Selän takaa kuului.
- Tietääkö rouva missee ne on mualiman makkeimmet mansikat? Tuosta niitä voes maestoo, olokeepa hyvä.
Käännyin katsomaan. Olin pysähtynyt mansikkakojun viereen. Kauppias ojensi tiskin yli mansikkarasiaa maistiaisia varten. Hyviä olivat, pitihän niitä rasiallinen ostaa.
- Suap pallauttoo jos ei ou makkeita, lisäsi myyjä lähtiessäni.

Auton luokse päästyäni muistin, että torilta oli ollut tarkoitus ostaa kalakukko. Jääköön toiseen kertaan. Quel bordel! sanoisi ranskalainen moisesta kaaoksesta. Olen samaa mieltä, mutta silti kamera olisi pitänyt olla mukana.
Seuraavan päivän lehdestä luin, että menossa on ”Kuopio tanssii ja soi”-tapahtuma. Siksi kai ihmisiä on tavallista enemmän liikkeellä. Myös tapahtuma hiekkamontussa oli eräs tanssiviikkoon liittyvä performanssi.

Kuva: YLE / Anja Hiltunen

***************************************************************

Puuhailua

2011-06-13T21:52:00.000+02:00

Näihin tuuliin päättyi hellejakso

- Mitäpä olet helteellä puuhaillut? tuttavat kyselevät.

- En paljon mitään, vastaan.

Jään miettimään, enkö mitään.

Olenhan innoissani soutanut rakot kämmeniin kuhia uistellessani.

Olen valmistanut saaliistani aterioita. Ensin sopivasti maustanut, sitten käärinyt märkään voipaperiin, alumiinifolioon ja kosteisiin Savon Sanomiin. Nuuhkinut kypsyvän kalan tuoksua ulkogrillin vierellä. Avannut nokisen paketin, lähes polttanut sormet ja kielen malttamatta odottaa kuhan jäähtymistä.

Uinutkin olen männyn siitepölyn peittämillä auringon lämmittämillä laineilla.

Olen istunut laiturilla hievahtamatta seuraten isokoskelon lapsiperhettä. Ohi on lipunut emo, osa yhdeksästä poikasesta selässään, loput emon vanavedessä. Välillä koko poikue on noussut rannalle lepäämään emon siipien suojassa.

Vettä olen järvestä kukkasilleni kantanut, pyrstö pystyssä rikkaruohoja kitkenyt.

Parhaita hetkiä ovat olleet riemastuttavat tuokiot pikkuväen kanssa.

Olen toki kyläpaikkoja kierrellyt ja puolestani vieraita kestinnyt. Aurinkovarjon tai puiden siimeksessä olemme vertailleet menneen talven tapahtumia Suomessa ja Ranskassa.

Jonakin sunnuntai-aamuna olen rauhoittunut pienessä kirkossa virran rannalla koivujen katveessa.

Hyvin on kesäni alkanut.

******************************************************

Ei oppinut vanha koira uusia temppuja

2011-06-06T09:43:00.001+02:00

särkynyt unelma

Varaston siivous on kesän tylsimpiä töitä. Paljon mukavampi on rakennella hiekkalinnoja rannalla tai katsella pilvilampaita taivaan sinessä. Aloitin kuitenkin siivousurakan. Heti alkuun hyllyltä sattui silmiini vajaa sementtisäkki. Se oli jäänyt tähteeksi vuosien takaisesta kuistin remontista. Odottakoon varaston siivous toistaiseksi. Nyt tuli inspiraatio tehdä taidetta. Kaadoin sementin sankoon, kauhoin järvestä vettä joukkoon, hämmensin seoksen puuroksi. Mitähän tästä tulisi. Teenpä aluksi vaikka matalan vadin, johon iltojen pimennettyä laitan tuikkuja palamaan. Muotiksi käy vanha pyöreä tarjotin. Sijoitin sen ylösalaisin laudalle. Päälle sivelin ruokaöljyä ja sommittelin lehtiä koristeeksi. Muutamassa hetkessä puuro oli levitetty tarjottimen päälle. Nyt vain odottamaan taideteoksen valmistumista. Kuivukoon rauhassa pari päivää. Sopivan ajan kuluttua yritin irrottaa taideteoksen varovasti alustasta, mutta vain palasia lohkeili käteeni. Eipä jäänyt tuleville sukupolville uniikkia taideteosta ihailtavaksi. Minä laahustin varaston uumeniin siivousvälineiden kera.

*****************************************************

Toukokuun sateenkaari

2011-05-31T21:15:00.001+02:00

Luin HPY:n blogista ehdotuksen kuvata joka kuukauden 30 päivänä jotain äiti-maan kunniaksi.

Kuin tilauksesta taivaalle ilmestyi sateenkaari. Pitihän siihen tilaisuuteen tarttua. Olkoon kuva toukokuun viimeisen päivän ylistys äiti-maalle, keväälle, Suomen puhtaalle luonnolle.

*****************************************************

Kissan kertomaa

2011-05-30T20:46:00.000+02:00

Olen naapurin kissa, utelias savolaiskissa. Tulin tutustumaan tähän kesänaapurien huusholliin kun huomasin, että ovi oli raollaan. Asukkaat olivat mennet laittamaan punaista venettään vesille ja unohtaneet oven auki. Sain kaikessa rauhassa tutkia paikkoja. Huomasin, että tietokone oli päällä, näppäimistö mukavan lämmin päiväunia varten. Herättyäni toimitin peseytymisohjelmani ja kone rekisteröi piippauksella kaikki liikkeeni. Ruudulle ilmestyi monta riviä erilaisia merkkejä. Tutkin hieman myös blogistania ja löysin sieltä jopa kissojenkin kirjoituksia. Päätin minäkin yrittää.
Kurkistin oven raosta kun talonväki lähti soutelemaan. Isäntä istahti perätuhdolle, vetäisi korvilleen emännän punaisen marjahatun. Emäntä tarttui airoihin ja tuumasi isännälle.
- Se on menoa nyt, pitelehän hatusta kiinni.
Niemen taakse kaislikkoon lipui vene. Veteen piirtyi vana ja pyörteet airojen painalluskohtiin. Pian järvi oli taas peilityyni. Oikea emäntäni tuli laiturille aurinkoa ottamaan. Istahdin hetkeksi hänen viereensä, jäimme kuuntelemaan järven yli kantautuvaa käen kukuntaa.
Soutelijait palasivat retkeltään ja jäivät juttelemaan oikean emäntäni kanssa. Olivat kierrelleet rantoja. Nähneet yhdellä laiturilla kauniin penkin, johon lokki oli tehnyt pesänsä. Yksi lokki oli pesässä munia hautomassa, toinen seisoi vartiossa laiturin nokassa.
Iltapäivällä naapuriin tuli vieraita. Tarkkailin tulijoita pensaan juurelta. Tuli pari aikuista ja pari pientä ihmistä, toinen äitinsä sylissä, toinen juosta kipittäen kumpparit väärissä jaloissa. Se kumpparityyppi huomasi minut ja yritti kiljahdellen tulla lähemmäksi. Peräydyin kauemmas uusiin asemiin. Jonkun ajan kuluttua kumpparityyppi tuli ovelle minua kutsumaan. Rohkealuonteinen kun olen, päätin mennä ovesta sisään. Kumpparityyppi hyppi tasajalkaa, mutta ei kiljunut enää. Se toinen, pienempi vieras konttasi vauhdilla luokseni, tarrasi turkkiini molemmin käsin, yritti purra minua hännästä. Samassa sen äiti oli paikalla, nosti konttaajan syliinsä ja alkoi irrotella karvojani sen suusta ja nyrkeistä. Minutkin nostettiin ulos ovesta, vaikka olin pysynyt täysin rauhallisena koko hyökkäyksen ajan.

Kesäkissoista kirjoitellaan paljon. Tässä tapauksessa ei liene sellaisesta kyse, koska kissalla on oikein hyvä ympärivuotinen koti naapurissa. Ehkä se haluaa vain vaihtelua, lisää nukkumatiloja ja palvelijoita elämäänsä. Päivittäin se käy koputtelemassa ikkunaan, osaa katsoa läpi lasiruudun vetoavasti. Jos ei lasketa sisälle, ei lannistu vaan yrittää seuraavana päivänä uudelleen.

******************************************************

Kotipesässä

2011-05-26T15:50:00.000+02:00

1. yö valkokukkaisen joen varren hotellissa. Silta roomalaisten aikoinaan rakentama vesijohto, aquaduc

Muuttolinnut ovat kevätmatkansa tehneet. Alkuinnostuksen vallassa matka taittui varsin nopeasti. Niin nopeasti, että Ranskassa moottoritien infotauluun ilmestyi automme rekisterinumero ja teksti liian suuresta nopeudesta. Sen huomattuamme vauhti hiipui rajoitusten mukaiseksi. Nyt odotellaan jännityksellä tuleeko postissa sakkolappu vai selvitäänkö pelkällä huomautuksella.

Sää suosi matkalaisia, kunnes eteläisessä Saksassa poikkesimme moottoritieltä kylätielle etsimään hotellia. Samaan aikaan kohdallamme purkautui ukkoskuuro lumi- ja jääsateineen. Umpijäiset rakeet olivat kirsikkatomaatin kokoisia ja iskivät auton kattoon ja ikkunoihin myrskytuulen raivolla. Hetkeä aikaisemmin auton lämpömittari oli näyttänyt + 28 astetta, nyt kävelyvauhtia edetessämme lukema putosi + 10 asteeseen. Taiteilimme lumen ja jääpallojen peittämällä tiellä sivuun puiden alle odottelemaan rajuilman päättymistä. Ukkosen jyrinä peittyi rakeiden paukkeeseen kattoa vasten. Lähtiessämme auto oli myrskyn puista riipimien märkien lehtien ja risujen peitossa, mutta säästynyt pelätyiltä lommoilta. Vasta monta tuntia myöhemmin tajusin, että olisihan tilanteesta pitänyt kuvia ottaa. Silloin rakeista oli enää muisto tien reunalla ja mittarikin näytti jo + 25 astetta.

2. yön hotellin pihanäkymä

4 tuntia raemyrskyn jälkeen

Ulkona on vihreä Suomen kesä. Sadekuurot saavat harmaan järven pinnan kuohumaan. Sohvan nurkkaan on mukava käpertyä lukemaan kirjastosta haettua ihastuttavaa kirjaa, joka saa pyyhkimään vuoroin naurun, vuoroin liikutuksen kyyneleitä.

”Minnoon tullu viimennii issään. Nukahan Kymppitonnia kahtoissa sohvalle ja herreen ommaan kuorsaokseen. Ajan viikset kerran kahessa viikossa. Kahtelen nuorten naesten lyhyviä hammeeta ja puistelen piätän.
Minnoon tullu viimennii äetiin. Parraat ystävät on villasukat ja moniteholasit. Herreen laavantaeuamuna vähä viijen jäläkeen ja tien parin litran pullataekinan jootessan, het, kun oon imuroenu, luutunnu ja virkannu pitsisen parisängynpeeton.”

”Sinä opetit minulle, mikä on vetovars ja miten perruutettaan peräkärrin kansa. Mitenkä sanotaan kiitos ja katotaan silimiin. Mistä tietää, että lakka on kypsä ja kuusenkerkkä liian pitkä.
Elä mäne vielä, äeti. Opeta minulle, miten sanotaan hyvästit immeeselle, joka on rakkaen tässä mualimassa.”

Poimittu kirjasta ”Aekusen naesen iholla” kirjoittanut Merja Toppi.

*****************************************************

Mustan kanan tarina, la grande finale

2011-05-17T23:00:00.000+02:00

Etsintäkuulutus peruutettu, musta kana on kotona taas. Rose-naapurilta tänään kuultua:

Turhaan mustaa kanaansa etsinyt madame T. hyppäsi lauantai-aamuna autoonsa ja kiiruhti samoille eläinmarkkinoille, mistä oli kadonneen kanansa ostanut. Ennen lähtöään hän oli hieman närkästynyt kun roskalaatikkopalaveriin osallistujat olivat neuvoneet pyytämään myyjältä takuita, että kana ei ole karkailevaa rotua.
Sillä aikaa kun madame T. oli ostoksilla 40 km:n päässä, naapurit olivat havahtuneet meteliin tiellä. Siellähän se kadonnut kana juoksenteli hädissään kaakattaen siivet levällään. Sen perässä ravasi taskukokoinen koira välillä kimeästi haukkuen, välillä höyheniä suustaan kakistellen. Tien vierellä puutarhassaan touhunnut mies yritti juosten tavoittaa kanaa. Melkein tavoittikin, mutta käteen jäi vain nippu pyrstösulkia. Sen sijaan pikku koiran hän sai kiinni kaulapannasta. Kana jatkoi metelöivää juoksuaan. Joka puolelta paikalle kerääntyi väkeä. Monsieur T:n johtaman piirityksen jälkeen naapurit saivat saarrettua väsyneen tipun ojaan. Sieltä joku onnistui nappaamaan sen syliinsä. Riemusaatossa kana vietiin monsieur T:n rakentamaan häkkiin, jossa sen kumppani oli kadonnutta kaveriaan päiväkausia odotellut.

Madame T. palasi markkinoilta mukanaan uusi musta kana. Yllättyi kun verkkoaidan takana tepasteli kaksi mustaa kanaa ja pihalla joukko naapureita päivitteli uskomatonta tapausta.

Rose kertoi tarinaa varsin elävästi matkien milloin hätääntyneen kanan kaakatusta, milloin pienen koiran kimitystä ja kakistelua. Varsin hyvin hän matki monsieur T:tä, joka entisen opettajan arvovallalla johti saartorenkaan muodostamista.

Rosen tarinan mukaan madame T. avasi häkin oven viedäkseen uusimman ostoksensa sinne. Samassa karkasivat ovesta ulos molemmat sisällä olleet kanat. Tässä vaiheessa kertomusta Rosen pokka petti. Hervottomasti nauraen hän yritti kuvata naapureiden hämmästystä ja uutta kanajahtia.

Lopulta molemmat karkulaiset saatiin kiinni ja talteen verkkoaidan taakse, jossa maata kuopii nyt kolme mustaa kanaa.

***************************************************

Muuttolinnut lähdössä

2011-05-16T17:47:00.000+02:00

Gironan valkoiset sireenit

Vielä muutama päivä ja matka Ranskan keväästä Suomeen alkaa. Mikäpä on palatessa kultamitalia juhlivan iloisen kansan pariin täältä, missä mieliä kuohuttaa korkea-arvoisen oletetun presidenttiehdokkaan seksiskandaali.

Viikon päästä tiedämme millainen vuodenaika meitä siellä odottaa. Valoisat yöt, ehkä kukkivat tuomet ja pihlajat. Jokohan koivikosta löytyy tarpeet kesän ensimmäiseen saunavastaan tai edes muutama oksa koivun tuoksua tuomaan. Luulen, että jäät ovat järvestä lähteneet, tokkopa silti uimaan rohkenen. Soutelemaan pitää päästä, ehkä onkivapojen kanssa sohimaan kalojen narrattaviksi.

Muutamat läksiäiset on vietetty. Nautittu aperitiiveja aurinkovarjon alla. Yhtenä iltana syöty maukasta merikrottia puoleen yöhön asti ranskaa rupatellen. Toisena iltapäivänä lojuttu uima-altaalla juustojen ja viinien merkeissä, välillä pulahdettu virkistävään + 23 asteiseen veteen. Huominen iltapäivä kuluu vielä läksiäisten merkeissä. Joka välissä on pakattu laukkuja, siivottu huoneet talon omistajien kesäloman viettoa varten ja syöty kirsikoita enemmän kuin koskaan. Hieman haikealta tuntuu lähteä ja jättää nämä keltakukkaiset vuoret ja vihreät laaksot, kesän lämpö ja tuoksut.

Huollossa viimeistelty auto pihalla odottaa malttamattomana lähtöä upouusine renkaineen. Niin odottavat nämä muuttolinnutkin, joiden ajatukset leijailevat perheen, ystävien ja Suomen rantakodin kultaisissa maisemissa.

************************************************************

Kaunis hetki naapurimaassa

2011-05-11T20:28:00.001+02:00

keltaisia asetelmia

Ennen auringon nousua kylästämme läksi noin 40 hengen seurue bussiretkelle Espanjaan. Kohteenamme oli Gironan kaupungin keväiset kukkaisjuhlat. Vanhan kaupungin kirkot, museot ja aukiot oli koristeltu toinen toistaan upeammilla kukka- ym. asetelmilla. Harmi vain, että muutakin väkeä oli liikkeellä pilvin pimein, tungos oli valtava. Jokaiseen kohteeseen piti jonottaa. Kun jono alkoi liikkua, ei voinut pysähtyä katselemaan asetelmia vaan piti marssia paikallisen nopsajalkaisen oppaan perässä pitkin hämäriä käytäviä, lukemattomia rappusia ylös ja alas. Ihmisjoukoista huolimatta röyhkeästi etuilemalla onnistuin nappaamaan kohteista muutaman kuvan. Seurueen huonojalkaisimmat luopuivat pian leikistä, mutta suomalaiset sisupussit sinnittelivät oppaan kannoilla yli kolmetuntisen kierroksen loppuun asti, vuoroin viileissä käytävissä, vuoroin taivasalla paahtavassa helteessä.
Jostakin syystä seuraavana päivänä ei huvittanut ottaa montaakaan askelta.

Kirkonportaat

Kaariholvin asetelmia

Nauhat vesialtaasta kohti korkeuksia

Ikikukkia

kuusen koristeita

Atsaleat

Ruusuisia pylväitä

*****************************************************

Olipa kerran kultakaivos

2011-05-07T15:44:00.000+02:00

Aurinkopaneeleja entisen kultakaivoksen alueella

Kauan sitten, jo antiikin aikakaudella kaivoksen alueelta louhittiin rautaa, kuparia ja lyijyä. Kultaa sieltä löytyi v. 1892. Sitä louhittiin yli sadan vuoden ajan. Parhaimpina aikoina 30-luvulla kaivoksessa työskenteli noin 1200 miestä ja naista. Ympäristön saastumisen takia toiminta vähitellen lopetettiin. Lopullisesti kaivos suljettiin v. 2004, vaikka juuri ennen sitä oli löytynyt uusi rikas esiintymä. Kultaa olisi riittänyt louhittavaksi ainakin kymmeneksi vuodeksi.
Metallurgialaitosten toiminta loppui jo v. 1997, mutta jätteet jäivät hoitamatta. Arsenikki, jota nykyisin arseeniksi kutsutaan, on yksi kullan vaarallista seuralaisalkuainesta. Sitä ja muitakin ympäristömyrkkyjä sisältävät jätekasat pölisivät ja levisivät tuulessa, sekä valuivat vesistöihin alueella, jossa asui 10000 ihmistä. Kolme lähikylää on pahiten saastunut. Arseeni on tuhonnut myös pohjavedet. Palokunta kuljetti kaiken veden kyliin suurilla säiliöautoilla kunnes vesilaitokset järjestivät vedenottonsa uudelleen ylempää vuorilta. Paikoin alueella ei saa/voi vieläkään kasvattaa mitään syötäväksi tarkoitettua.

Aurinkopaneeleja, taustalla maisemoitua läjitysaluetta

Nyt isot, louhinnan sivutuotteena syntyneet läjitysalueet on peitetty muovilla ja maisemoitu maa-aineksilla. Vaarallinen pöllyäminen on saatu loppumaan eikä sateet valuta niin helposti muovin alta myrkkyjä. Tosin alueelta puristuu vieläkin myrkyllisiä vesiä, mutta näyttää siltä että ne kerätään altaisiin ja kaiketi käsitellään jotenkin.

Nostotorni

Vuonna 2006 kaikki rakennukset oli purettu, vain nostotorni jätetty muistoksi. Lopetuspäivää juhlistamaan tuotiin helikopterilla joku ministerikin. Asukkaat ihmettelivät miksi, sillä ministeri ei uskaltanut poistua maahan levitetyltä punaiselta matolta. Viipyi vain hetken ja nousi takaisin helikopteriin. Sen sijaan kyläläisten pitää yrittää jatkaa elämäänsä. Vatsa- ja keuhkosyöpää kylissä ilmenee edelleen enemmän kuin muualla Ranskassa.

Viime kevään jälkeen alueelle on rakennettu 10 hehtaarin suuruinen aurinkopaneelikenttä, jossa nykyisin on noin 2300 aurinkopaneelia. Lisää niitä on luvassa. Saastuneelle maaperälle on näin löytynyt hyötykäyttöä. Kestää kauan ennen kun alue soveltuu asuinrakentamiseen tai viljelyyn.

Kappelin rauniot

Aurinkopaneelien vieressä kohoaa pieni hautausmaa, jossa sortuneen kappelin rauniot. Seinustan vieressä on tuntemattoman tytön hauta, teksti hautakivestä on kulunut pois, vain valokuva tytöstä on jäänyt jäljelle. Nuoren Antoinen haudalla on useita muistotauluja, joukossa ehkä isäntäänsä kaipaavan koiran muotokuva.

Tuntemattoman tytön hauta

Antoinen hauta
**************************************************

Etsintäkuulutus

2011-05-03T16:29:00.000+02:00

Jos näet tällaisen yksinäisen harhailijan, ota kiinni, mieluummin elävänä.

Aamulla soi ovikello. Pihalla seisoi surkean näköisenä käsiään väännellen saman kadun varrella asuva madame T.

- Suokaa anteeksi, että häiritsen. Mutta kana kadonnut, ymmärrättekö? Kot kot kot poissa.

Huomasin, että hän yritti puhua mahdollisimman yksinkertaisesti, kuten ulkomaalaiselle puhutaan.

Onnistuin kysymään minkä värinen tipu oli karannut ja milloin.

Madame tarttui käteeni.

- Voi, Te puhutte ja ymmärrätte ranskaa! Kaksi päivää sitten ostin kaksi mustaa kanaa. Tänään tuli pieni lapsenlapseni käymään. Hän ilahtui huomattuaan kanat ja juoksi niitä silittämään. Toinen kanoista säikähti ja lensi aidan yli. Olen tutkinut kaikki kadunvarren pihat, eikä kanaa näy missään. Voinko käydä teidänkin pihalla katsomassa?

Kävimme kiertämässä pihan, mutta kanaa ei näkynyt. Sen sijaan hätistelin kirsikkapuusta varastelevan kottaraisparven.

Lupasin ilmoittaa madamelle jos pihaan tepastelee hänen musta kanasensa. Madame pyyteli vielä anteeksi häiriötä ja jatkoi huolestuneena etsintäänsä. Monsieur T. liittyi kadulla vaimonsa seuraan. Keskustelu näytti hyvin vilkkaalta, melkein kiivaalta.

Pitkin päivää olen käynyt kurkkimassa pihalle. Ei ole näkynyt muuta kuin se kirsikkapuussa herkutteleva varaskopla. Toivottavasti yksinäinen musta kana palaa kotiinsa ennen kuin joku nappaa sen kukoksi viinissä coq au vin.

**********************************************************

Vieraiden mentyä

2011-04-26T22:53:00.000+02:00

Lomalaiset ovat matkanneet takaisin Suomeen töihinsä ja kouluihinsa.

Kymmenen vauhdikkaan päivän jälkeen pariskunnan on aika levähtää. Sentään pyykkikone sai tänään vielä ahkeroida. Nopeasti pyykki kuivuikin vallattomassa kesätuulessa.

Pariskunta sijoittautui aurinkotuoleihin kirjoineen ja juomineen. Lueskelun lomassa nappasi valokuvia kesäpäivän kukkasista. Uinahti sitten iltapäivän aurinkoon ja pensaista kuuluvaan iloiseen lintujen sirkutukseen.

Outo hiljaisuus herätti nukkujat, tuuli oli tyyntynyt, viserrys vaiennut. Taivas oli tummunut, salamat välähtelivät, mutta niin kaukana, ettei jyrinää kuulunut. Virkistävä sadekuuro kasteli maan. Vuorilla kukkui käki. On tullut kesä.

************************************************

Vieraita Finlandiasta

2011-04-19T11:23:00.000+02:00

Nyt on tietokoneeni vallanneet vieraat voimat, eli neljä teini-ikäistä kolmannen polven Simpukkaa. Koneen edessä istutaan vuorotellen ja facebookit, meset, sähköpostit, skypet ja mitä kaikkia niitä lieneekään, vilahtelevat ruudulla. Simpukkamamma heiluu kauhan varressa, Simpukkapappa hoitaa kuljettajan virkaa kohteesta toiseen tai johdattaa kahdeksan hengen suomalaisjonoa vuoripoluilla. Aurinko paistaa, joku saa kauniin rusketuksen. Toisen, auringolle ahneemman olkapäät punertavat liikaa. Voidellaan niitä ensiavuksi viileällä jugurtilla.

Tätä menoa jatketaan pääsiäiseen asti. Silloin osa vieraista viedään lento-, osa juna-asemalle kotimatkaa varten. Sitä ennen on ohjelmassa vielä kaikenlaista. Simpukankuorien keräilyä meren rannalta, ehkä meressä uintiakin, shoppailua, tutkimusmatka Carcassonnen vanhaan linnoitukseen jne... Iltaisin pelataan Carcassonne-lautapeliä.

Kaikille blogissani kävijöille toivotan iloista ja kirkasta pääsiäisaikaa.

****************************************************

Bambupuisto

2011-04-15T22:16:00.002+02:00

Tervetuloa Simpukka-matkojen kokopäiväretkelle.
Kohteemme on Bambouseraie, eksoottinen bambumetsä, ainoa laatuaan Euroopassa. Se sijaitsee Lähellä Anduze ja Alès-nimisiä kaupunkeja Etelä-Ranskassa.
Kotoa matkaa kohteeseen on noin 300 kilometriä. Lähdemme ajaa köröttelemään heti aamupalan jälkeen. On tulossa aurinkoinen, lähes kesäinen päivä. Koska kiirettä ei ole, matkaa tehdään pitkin rauhallista maisemareittiä. Siellä liikenne on paljon hiljaisempaa kuin pääteillä. Huhtikuinen luonto on kauneimmillaan. Tien penkoilla kukkivat violetit iirikset kilpaa punaisten unikoiden kanssa. Väriloistoa lisäävät pinkit Juudaksenpuut ja rinteiden keltaiset pensaat. Puutarhojen toinen toistaan upeammat ruusut pakottavat pysähtymään hetkeksi valokuvaamista varten. Kasteisessa aamussa autoon leijailee kukkivien sireenien tuoksu.
Kun matkaa on tehty noin kolme tuntia, saavutaan joenvartta pitkin korkean, salaperäisen vuoren juurella olevaan viehättävään Anduzen kaupunkiin. Onkin jo lounasaika, joten ruokailun merkeissä on hyvä aloittaa kohteeseen tutustuminen. Se osoittautuukin hyväksi päätökseksi. Ilmenee, että itse puistossa ei sesongin ulkopuolella ole saatavilla syötävää eikä juotavaa. Ravintolan varjoisalla terassilla nautittu kolmen ruokalajin maukas lounas antaa voimia parin tunnin kävelykierrokselle satumaisessa bambumetsässä.

Puistossa voi kuljeskella jopa 23 metrisiksi kasvavien bambujen varjostamia polkuja ja kuunnella lintukuorojen keväistä konserttia. Puistoon on aikojen saatossa istutettu monta lajia eri puolilta maailmaa tuotuja, rakkaudella hoidettuja puita ja pensaita. Sinne on myös sijoitettu laitteita, joista voi kuunnella eri kielillä selostuksia lähellä olevista kasveista. Harmi, ettei valikosta löydy suomenkielistä puhetta.

Magnoliapuita

Polun varrella voi ihastella toinen toistaan upeampia kukkivia puita. Jatkaa edelleen matkaa kasvihuoneiden outojen ja ihmeellisten kukkien maailmaan. Värikkäiden kukkaistutusten ympäröimässä kalalammikossa kisailevat kymmenet eksoottiset kalat.

Kalalammikon asukkaita

Puiden varjostama polku johtaa aurinkoisille aukeamille, joissa on esillä muutamia taiteilijoiden erikoisia tilateoksia pensaiden lomassa. Siellä pensaan takana seisoskelee myös edellisen postaukseni ”Mörkö Maahinen”.

Lohikäärmelaakso

Bambujen varjoista antaa askelten viedä Lohikäärmelaakson kumpuilevaan maisemaan, joka johdattaa ajatukset kauas itään. On aika istahtaa hetkeksi penkille, sulautua ympäröivään rauhaan ja kauneuteen. Kirkasvetisessä purossa polskivat taimenet poissa kalastajien ulottuvilta.

Paluumatkalla auton luokse pensasaidasta tehdyssä labyrintissä voi kokeilla suunnistustaitojaan ja päätyä muutaman kerran umpikujaan ennen ulospääsyä.
Kauneuden täyttämä päivä kallistuu kohti iltaa. On aika palata kotiin vaikkapa pitkin pääteitä. Saattakoon bambupuiston kauneus ja rauha yön tullessa matkalaiset levolliseen uneen.

************************************************************

Ilkeä otus

2011-04-13T09:14:00.001+02:00

Sirokon blogissa on haaste ällökuvasta ja sen vaikutuksesta. Tässäpä minun versioni:

Pahaa aavistamatta, keskellä kirkasta päivää kohtasin tämän olion. Seisoi keskellä aurinkoista aukiota.
Onko se aikojen saatossa suosta noussut vampyyri, kenties toisen planeetan asukas tai ehkä lapsuudessa pelkoa ja jännitystä herättänyt mörkö. Seisoi siinä liikkumatta kieli suusta roikkuen ja katsoi minua ”pahalla silmällä”. Olisinpa ottanut jalat alleni ja paennut, mutta ei, valokuva piti saada.
Seuraavana päivänä puhkesi käsivarteen kutiava ihottumaläiskä. Sitä en uskaltanut valokuvata, jos vaikka suuttuu ja alkaa laajemmalle levitä.

****************************************

Kaksivuotiaan juhlintaa

2011-04-11T14:37:00.000+02:00

Tämä blogi juhli kahta vuottaan syöden ja tanssien. Ensimmäinen vuosipäivä jäi bloginpitäjältä huomaamatta. Toki Anttilan tanssi keväisellä niityllä juhlisti silloin merkkipäivää ikään kuin vahingossa. Tämänkin vuosipäivän huomasin vasta tänään, mutta menköön eilinen rilluttelu sen piikkiin.

Kevään lämpöennätykset ehtivät pudota normaalilukemiin kun kylän senioriklubin sunnuntailounas toteutui pitemmän kaavan mukaan. Me viihdyimme tilaisuudessa reilut kuusi tuntia, mutta musiikki ja tanssi jäivät vielä jatkumaan. Lattialle jäi liihottelemaan noin 50 sitkeää juhlijaa, eli puolet koko yleisöstä. Klubin puheenjohtaja sijoitti meidät kahden mukavan ranskalaispariskunnan viereen.

Tilaisuus alkoi tervetuliaismaljalla tuttuun tapaan. Alkupalat, ankanmaksa paahtoleivällä salaatteineen sai juomaksi makeahkon viinin. Seuraavaksi pöytään tuodut lehtitaikinatortun sisällä olevat Saint Jacques – kampasimpukat tarjoiltiin valkoviinin kera.

Pari tuntia siinä vierähti. Pöytänaapurit kyselivät kaukaisesta kotimaastamme ja kertoivat mitä mikin ruokalaji sisälsi. Sitten pitikin tehdä tilaa vatsaan seuraavalle ruokalajille. Sen tehtävän hoiti lasillinen rommia, jossa kellui pari sitruunasorbettipalloa. Oli niin vahvan makuista, että ajattelin jättää ”trou Normandin” väliin. Ranskalainen pöytäseurue lähes järkyttyi moisesta laiminlyönnistä. Neljä suuta ja kahdeksan kättä saivat minut uskomaan, että myrkky on nieltävä. No, maassa maan tavalla.

Vahva liemi aiheutti puheensorinan ja naurunpyrskähdyksien muuttumisen äänekkäämmiksi. Taustalla soitellut pieni orkesteri aloitti tanssimusiikin. Osa väestä siirtyi keinumaan tanssilattialle, osa lauloi kuorossa salia kiertelevän solistin kanssa.

Reilun tunnin päästä ruokailu jatkui vasikanpaistin tarjoilulla. Laseihin kaadettiin punaviiniä. Hyvin tärkeä osa ruokailua on juustotarjotin, josta seuraavaksi sai valita mieluisiaan makuja.

Oli taas tanssin vuoro. Tällä kertaa saimme osallistua seniori-ikäisten ”muskariin”. Tanssijoiden jono kierteli salia pöytien lomassa, sitten mentiin neljän hengen ryhmissä eteen ja taakse, kumarruttiin lähes konttaamaan käsivarsiporttien alta. Sirtakin ja charlestonin hyppely alkoi jo hengästyttää. Sopivasti olikin kuohuviinin, suklaakastikkeen, jäätelöllä ja kermavaahdolla täytettyjen tuulihattujen vuoro.

Suut makeina tanssi jatkui. Jossakin vaiheessa oli kuppeihin kaadettu kahvia. Klubin puheenjohtaja lirautti laseihin vielä tilkan konjakkia. Vaihdettiin poskisuukkoja ja luvattiin tavata toukokuisella bussimatkalla Espanjaan Gironan kukkaisjuhlille.

Suomalaispari päätti juhlansa kauniiseen valssiin, huomasi yllättäen olevansa ainoa pari lattialla ja sai lopuksi kannustavat aplodit. Poskisuukoin hyvästeltiin pöytäseurue, kevein jaloin ja iloisin mielin kipitettiin kotiin.

*****************************************************

Bon appétit !

2011-04-07T22:12:00.000+02:00

Aurinkoiselta torilta en voinut olla ostamatta tuoreita vihreitä parsoja. Koriini asettelin myös rasiallisen ensimmäisiä Gariguette mansikoita, jotka tuovat mieleen suomalaiset mansikat tuoksunsa ja ulkonäkönsä takia. Makukin on hyvä verrattuna Espanjan tuontimansikoihin. Leipomosta lähti mukaan lämmin patonki.

Kotiin tultua päätin kokeilla parsojen valmistusta uunissa. Aikaisemmin olen valmistanut ne keittämällä. Tulos on ollut aika kirjava.

Siispä huuhdoin parsat, valutin veden pois ja napsautin varret poikki kohdasta, josta ne helposti katkeavat. Ladoin parsat paperille uunipellille, voitelin ne silikonipensselillä oliiviöljyllä, pyörittelin parsoja hieman, että öljyyntyvät tasaisesti ja ripottelin päälle sormisuolaa. Koko annoksen voiteluun meni öljyä noin teelusikallinen.

Kuvan parsoja kypsensin arviolta 10–13 minuuttia noin 190 asteisessa uunissa. Paksumpia pitäisin uunissa 15–18 minuuttia. Öljyiseksi jääneellä pensselillä sipaisin vielä kevyesti kypsiä parsoja, jotta suolarakeet tasaantuivat.

Kastikkeeksi riitti mainiosti voisula, johon lisäsin tilkan vettä ja puristin toisen tilkan sitruunamehua.

Ruokailimme ulkoterassilla, yhtään parsaa ei jäänyt syömättä. Talon keittiömestarilta sain täydet pisteet. Kesäpäivän kunniaksi juomana oli lasillinen vilpoista roséviiniä. Jälkiruuaksi popsimme mansikat.

**************************************************

Hiljaisuus ja kauneus

2011-04-03T21:27:00.002+02:00

Vuorten, metsäisten kukkuloiden ja kapeiden teiden takana niityn laidassa asuu hiljaisuus ja kauneus. Sen kotina on pieni punainen ortodoksiluostari. Lempeästi se ottaa vastaan tulijan. Luostarin matalasta kirkosta kantautuu ulos kreikkalais-bysanttilaista laulua. Ovella tulijaa tervehtii suitsukkeen tuoksu, ulkoa tuleva ilmavirta saa tuohusten liekit hetkeksi lepattamaan. Pienessä kirkkosalissa seisojat tekevät tilaa tulijalle. Papisto ja pieni kuoro toimittavat sunnuntai-aamun liturgiaa. Luostarin iäkäs johtaja istuu osan ajasta. Hänen vieressään seisoo kaksi munkkia, jotka auttavat hänet välillä seisomaan. Tulija on siirtynyt seinän viereen ja tuntee olonsa hyväksi ja rauhalliseksi. Antaa aistiensa ottaa vastaan kauneuden, liturgian toistuvat rukoukset, rauhallisen laulun, suitsukkeen ja vahakynttilöiden tuoksun, ikonien levolliset kasvot ehkä kosketuksen pyhyyttä, ikuisuuden mysteeriä.

Parivuotias, vilkas kiharapäinen kreikkalaispoika on kyllästynyt seisomaan. Hän konttailee lattialla jutellen itsekseen, leikkii suojelusenkelinsä kanssa. Ehtoollista jaettaessa nuori isä nostaa pojan syliinsä ja vie ehtoolliselle. Poika ja pappi hymyilevät toisilleen, suloinen hetki.
Liturgian päättyessä pappi jakaa kirkkokansalle nautittavaksi murusen pyhitettyä leipää, jonka saa kastaa viinimaljassa. Kirkon ovella luostarin johtaja siunaa jokaisen lähtijän.

*********************************************************

Aprillipäivän kertomaa

2011-04-01T00:01:00.001+02:00

Carcassonnen linnoitus

Ranskassa huhtikuun ensimmäisenä, eli aprillipäivänä tehdään piloja kuten muuallakin maailmassa. Yksi niistä on Poisson d'Avril eli aprillikala. Se on paperista tehty kala, johon pilan suunnittelija on kirjoittanut vaikkapa ”olen rakastunut" tai "lyö minua" tai mielestään jotain muuta hauskaa. Kala kiinnitetään salaa jonkun selkään. Kun hän sitten huomaa selässään riippuvan kalan, huudetaan Poisson d'Avril!
Myös uutisvälineet huomioivat aprillipäivän.
Muutamia vuosia sitten oli tämän alueen lehdessä tai radiossa huhtikuun ensimmäisenä päivänä uutinen, että Carcassonnen vanha linnoitus la Cité, Unescon maailmaperintökohde on myyty amerikkalaisille. Aude-joen rannalla sijaitsevan valtavan suuren linnoituksen historia ulottuu menneisyyteen ennen ajanlaskumme alkua. Vuosisatojen kuluessa linnoitusta on laajennettu ja rakennettu uudestaan, sitä on myös korjattu usein sotien ja taistelujen jäljiltä.
Uutisen mukaan tämä mittaamattoman arvokas, historiallinen monumentti, sitä ympäröivät kaksi korkeaa, jykevää muuria, kaikki 53 tornia tullaan purkamaan kivi kiveltä ja viemään Amerikkaan. Siellä ne kootaan ja rakennetaan entisenlaisena uudelleen. Linnoituksen tilalle Aude-joen rantaan parhaimmalle paikalle perustetaan sellutehdas.
Uutisen kuultuaan Carcassonnen asukkaat haukkoivat henkeään. Mikä hirveä uutinen. Sana alkoi kiertää ja kansa ryntäsi kaduille, järjesti vastalauseena äänekkäitä, vihaisia mielenosoituksia.
Uutinen oli niin järkyttävä, ettei kukaan ollut muistanut varmistaa tiedon oikeellisuutta.
Tarinan kertojalta unohdin kysyä, miten kaupunkilaiset reagoivat kun ilmeni, että kyseessä oli aprillipila.

************************************************************

Kukon tarina

2011-03-28T21:14:00.002+02:00

Joan Miro - Le Coq

Ranskan kansalliseläin ja maan symboli on kukko. Naapurin Rose toi selailtavaksi nipun aikakauslehtiä. Sattuipa sieltä silmiini kukkojuttu. Sitä sitten tavasin sanakirjan kanssa ja huomasin, että se ei ollutkaan täysin kiltti tarina, mutta opettavainen kuten eläinsadut yleensäkin.

Farmari osti uuden, nuoren kukon. Hänen mielestään tilan vanha kukko ei jaksanut enää hoidella kaikkia tarhan kanoja.
Uusi kukko tepasteli kanatarhassa. Vanha kukko lähestyi sitä ”Hei sinä komea nuorukainen, kuten näet, olen lähestymässä loppuani. Silti toivon, että jättäisit minulle vielä pari kanaa".
Hämmästynyt kukonpoika vastasi: ”Aika on tehnyt sinusta jo ikälopun vanhuksen. Miten ihmeessä oletkin vielä elossa. Ei käy, nyt on minun vuoroni, otan kaikki kanat”.
Mutta vanha ovela kukko ei luovuttanut, vaan ehdotti kilpajuoksua. Joka on ensimmäisenä muurilla, saa kaikki kanat. ”Anna kuitenkin ikäni takia minulle metri etumatkaa. Ok? "
Kukonpoika, vahva ja hyväkuntoinen, katseli vanhusta, joka tuskin pysyi jaloillaan: ”OK vaari, sopii hyvin vaikka kaksi metriä”. Se oli varma, että voittaa vanhuksen helposti.
Kilpailu alkoi.
Farmari näki tilanteen. Kukot juoksivat peräkkäin. Kukkovanhus hoippui huonoilla jaloillaan edellä ja kukonpoika loikki heltta voitonvarmuutta hehkuen perässä.
Mies haki pyssyn ja ampui nuoren kukon huutaen: ”Hitto, tuo oli jo viides kukko, jonka ostin ja sekin on homo kuten neljä edellistä!”

****************************************************

Ollako vai eikö olla

2011-03-25T14:57:00.003+01:00

Blogini sai tämän hienon tunnustuksen, kiitos mummeli.

Haasteen mukaan pitäisi kertoa viisi uutta totuutta itsestäni. Lähestyn nyt aihetta osittain vertausten kautta, joten ranskalaisittain s’il vous plaît.

1. Olen kevään lapsi, syntynyt huhtikuussa, jolloin luonto herää talvi-unestaan. Kevät on minun vuodenaikani.

2. Kiinalaisen horoskoopin mukaan olen Hevonen, josta sanotaan muun muassa seuraavaa:

Rehellinen Hevonen on usein haavoittuvainen ystävyydessä, anteeksiantava kumppani ja väsymätön huolehtija. Hän on raivoisan rohkea ja intohimoinen sekä hillitsemätön humoristi. Mustasukkaisuus ja omistushalu eivät kuulu hänen alaansa.

En oikein tunnista itsestäni noita hienoja ominaisuuksia.

3. Tutumman horoskoopin mukaan olen Härkä. Ranskalaisen ystäväni suussa härkä kuulostaa sanalta ”arka”. Sitäkin varmaan olen.
Mutta mitä Härästä sanoo horoskoopin tekijä:

Luonnon rytmissä Härkä edustaa kukoistavaa kevättä, jolloin kasvit juurruttavat itsensä sulaneeseen ja elämää pursuavaan maahan. Härkä on maanläheinen, rauhallinen, leppoisa, kauneudentajuinen, taiteellinen ja aistillinen. Maamerkiksi Härkä on yllättävänkin romanttinen, tunnevoimainen ja seksuaalinen. Se, mikä muista saattaa näyttää itsepäisyydeltä, voi olla toisista olla luotettavaa vakuuttuneisuutta ja harvinaista pysyvyyttä. Härkä ei osaa käsitellä mustasukkaisuutta hyvin, koska ei luonnostaan juonittele. Härkä osoittaa mustasukkaisuutensa suoraan ja selkeästi, tehden selväksi sitoumuksensa ja siihen liittyvän vastuun. Härän käytös on lohduttavaa, tukevaa ja sitä kuvaa kuiva ja maanläheinen huumori. Härän harrastuksiin kuuluu hyvästä ruuasta nauttiminen.

Tämän harrastuksen tunnistan itsestäni ja ehkä saattaa löytyä tuota itsepäisyyttäkin.

Tunnettuja härkiä: Charlie Chaplin, Hitler, Tšaikovski, Brahms, Sergei Prokofjev.

4. Olen naimisissa Leijonan, tuon viidakon valtiaan kanssa, josta sanotaan:

Leijona on tulen merkki. Luonnossa merkkiä edustaa kypsymis- ja hedelmällisyysaika. Leijonaa symbolisoivat kuningas, presidentti ja isä. Leijonat ovat intohimoisia ihmisiä. Leijona on luonteeltaan eläväinen ja dynaaminen. Leijona haluaa olla kunnioitettu ja arvostettu. Leijonan mahdolliset ongelmat ratkeavat nopeasti sillä heidän mielenkiintonsa ei riitä pitkäksi aikaa muuhun kuin heihin itseensä.

Tunnettuja leijonia: Napoleon, Alfred Hitchcock, Mussolini, Onassis.

5. Olen ollut naimisissa saman Leijonan kanssa yli 45 vuotta. Miten Hitler-härän ja Napoleon-leijonan luonteiset voivat tulla toimeen keskenään näinkin pitkään. Tässä tapauksessa selitys siihen lienee molempien osapuolten kieroutunut huumorintaju. Sen turvin jatketaan vielä noin 50 vuotta tai ainakin elämän loppuun asti.
Totuus on kuitenkin se, että olemme kaksi harmaata hiirulaista kipittämässä elämän vuoripolkua, milloin vierekkäin, milloin peräkkäin.

Haaste on jo kiertänyt blogista blogiin. Sinä joka satut lukemaan tämän, ole hyvä ja ota haaste vastaan ja kerro viisi totuutta itsestäsi.

*************************************************************

Musta polkupyörä

2011-03-22T20:20:00.003+01:00

Henkilöt:

Asiakas: Rose, reilusti keski-iän ylittänyt madame
Asiakkaan mukaan kutsumat asiantuntijat: hölmistynyt kielipuoli suomalaispariskunta
Liikkeen henkilökuntaa: muutama arvonsa tunteva nuori miesmyyjä

Näytös 1.
Tapahtumapaikka: Kaupungin ulkopuolella moottoritieliittymän läheisyydessä sijaitseva ranskalainen urheiluliike Intersport.

Rose osoittaa pariskunnalle korokkeella komeilevaa mustaa sähköpolkupyörää
– Voilà, tässä se on nyt se pyörä, josta olen teille puhunut. Se on tänään viimeistä päivää tarjouksessa. Mitä mieltä te olette? Ostaisinko tämän, oppisinko tällä ajamaan kun en ole yli 20 vuoteen pyörällä ajanut?
Pariskunta kuiskii toisilleen
– Mitä se on meille tuosta puhunut ja milloin? Ei ole taaskaan ymmärretty. Luulin, että tultiin kaupunkiin Rosen kanssa kukantaimia ostamaan.
– En minä osaa sanoa pyörästä mitään, en ole ennen edes tuollaista nähnyt. Oletko sinä? Tekisi mieli sanoa, ettei ostaisi. Eihän täällä ole missään pyöräteitäkään.
Samassa paikalle lennähtää muotilehdestä repäisty tyylikäs myyjäherra. Kääntyy hymyillen suomalaisukon puoleen.
– Harrastaako herra pyöräilyä. Saimme juuri erän huippusuosittuja kilpapyöriä. Tulisitteko vähän tännepäin niin näytän niitä teille.
Esiin astuu Rose, sitoo pitkän popliinitakkinsa vyötä tiukemmalle.
– Hyvää päivää herra, olisin kiinnostunut tuosta sähköpolkupyörästä.
Myyjäherra katsoo Rosea päästä varpaisiin, kohauttaa ranskalaiseen tapaan olkapäitään ja nostaa mustan sähköpyörän korokkeelta lattialle. Suomalaisukko pysyy uskollisesti Rosen vierellä ja yrittää ymmärtää myyjän myyntipuheita.

Näytös 2.
Tapahtumapaikka: Urheiluliikkeen parkkipaikka.

Musta pyörä on tuotu ulos koeajettavaksi. Myyjäherra kertoo Roselle kuinka pyörällä tulee ajaa. Sisältää kiirehtii yhtä muodikas ja tyylikäs kollega painottamaan edellisen puhujan sanoja. Rose taluttaa pyörän pysäköityjen autojen viereen. Tuskin kuuntelee ohjeita vaan hyppää pyörän selkään. Jää vain kauhistunut hiljaisuus kun hän polkaisee matkaan ensimmäisen auton sivupeiliä tönäisten. Myyjä juoksee tarkistamaan jäikö peili ehjäksi. Sillä aikaa Rose on hävinnyt. Myyjä pitelee päätään.
– Ei kai hän mennyt moottoritielle!
Pian naurava Rose kaartaa rakennuksen takaa paikalle popliinitakin helmat heiluen.
– Minä haluan tämän!
Suomalaispari saa käyttää kaiken kielitaitonsa, että Rose suostuu ostamaan kypärän. Lupasivat ostaa sen hänelle lahjaksi. Se ei tule kuuloonkaan, riittää kun tarjosivat autokyydin ja olivat mukana asiantuntijoina. Asiantuntijoiden painostus auttaa ja kaupan kallein kypärä pakataan mukaan. Etupyörä pitää irrottaa, että laite saadaan sopimaan auton takakonttiin. Paikalla on jo kolme helpottunutta myyjää vilkuttamassa kun auto kaartaa pois parkkipaikalta. Kukantaimista autossa ei puhuta mitään.

Näytös 3.
Tapahtumapaikka: Jyrkkä mäenrinne lähellä kotia.

Mäen alla suomalaisukko odottaa vuoroaan. Rose polkee rinnettä ylös uudella pyörällään apumoottorin avustamana. Jarruttelee sitten alamäkeen, antaa vuoron suomalaisukolle, joka toistaa mäen nousun ja laskun. Varmuuden vuoksi toistavat tapahtuman useampaan kertaan ja kilvan kehuvat pyörää.

Näytös 4.
Tapahtumapaikka: Kylän halki kulkeva pääkatu muutamaa viikkoa myöhemmin.

Suomalaispari kävelee pääkadun jalkakäytävällä ja huomaavat keskellä katua vastaan ajavan Rosen, jonka takana jonossa tulevat kuorma-auto, rekka ja pari, kolme henkilöautoa. Rose huomaa pariskunnan ja kaartaa heidän luokseen. Jonossa madelleet autot pääsevät nopeammin etenemään, silti viimeisen auton kuski näytti Roselle kansainvälistä käsimerkkiä. Sitä Rose ei huomaa vaan esittelee pyörään ostamiaan uusia lisävarusteita.

– Satula oli niin kova, että ostin tällaisen pehmikkeen. Näettekö myös nämä kaksi uutta peiliä. Niiden avulla voin helposti seurata takana tulevaa liikennettä.

*****************************************************************

Sateiden lomassa

2011-03-19T10:04:00.000+01:00

Tänäänkin päivä valkeni sateen ropinassa. Sade on lempeää kevätsadetta, toisin kuin viime päivien rankat vesikuurot.
Eilen iltapäivällä sateen tauottua piti päästä näkemään miten kaatosateet ovat kohdelleet ”järveämme”, pientä tekolampea muutaman kilometrin päässä. Lampi sijaitsee pieniä mäntyjä kasvavien kukkuloiden suojassa. Lammella asustelee sorsa-yhdyskunta ja yksinäinen merimetso. Usein rannoilla istuskelee onkimiehiä.

Lammen vesi oli muuttunut läpinäkymättömän harmaanruskeaksi. Kalastajia ei näkynyt rannoilla. Osa sorsista nuokkui maalla puiden varjossa, joku laskeutui veteen ja tuli tervehtimään. Merimetso istui liikahtamatta vartiopaikallaan pienen risusaaren kupeessa.

Kävelimme lammen ympäri. Kaunistahan siellä oli ja rauhallista sameasta vedestä huolimatta. Rannan pajuista kuului iloinen lintujen sirkutus, bellikset kurkottivat kohti aurinkoa vihreältä nurmikentältä, itkupaju veden partaalla haaveili tulevista kesäpäivistä. Kunpa nämä rauhaisat maisemat säilyisivät tulevien sukupolvien kävelyretkien kohteiksi. Jospa lintujen sirkutus tervehtisi myös heitä.

******************************************************************************

Joet tulvivat

2011-03-16T22:29:00.001+01:00

Joki

Neljä päivää ja neljä yötä on satanut, sataa nytkin. Joet ja purot tulvivat, sadevesi syöksyy koskena alas vuoren rinteitä. Monet tiet tulva on katkaissut. Lehden mukaan kaksi ihmistä on viime yönä hukkunut. Tien yli syöksynyt tulvavesi vei heidät autoineen mukanaan. Jokien alajuoksuilla lähellä merta ja muilla alavilla mailla oleviin taloihin on noussut vettä, viinitarhat muuttunut järviksi. Noin 300 ihmistä on evakuoitu kodeistaan. Osa kouluista on kiinni, kyliä saarroksissa. Alueella on oranssi, eli korkein tulvahälytys. Kylämme läpi virtaavaa jokea näytettiin eilen ja tänäänkin Ranskan television uutislähetyksissä tulvareportaasien yhteydessä. Ainakin toistaiseksi joki on pysynyt suunnilleen uomassaan savivellinä pyörteissä kuohuen. Päivällä saapastelin alas kylälle tilannetta tarkastamaan. Aika monen talon kellarista palokunta pumppasi vettä. Joen varren talojen asukkaat näkyivät vetelevän vettä ulos ovista lastoilla ja lapioilla. Samaa työtä jouduimme mekin alakerran pyykkituvassamme tekemään. Onneksi vesi oli puhdasta sadevettä, eikä joessa kuohuvaa savivelliä. Luultavasti huomenna, ehkä ylihuomennakin lastalle riittää töitä. Jossakin sähköt ovat kuulemma poikki. Täälläkin oli lyhyt sähkökatkos. Varmuuden vuoksi kynttilät ja taskulamput on laitettu käden ulottuville. Puhdasta vettä on varattu astioihin, koska vesijohtovesi saattaa muuttua saviseksi.
Viime talvena näihin aikoihin olimme lumen saartamina, nyt on veden vuoro. Kylän asukkaat tuntuvat suhtautuvan rauhallisesti tilanteeseen ja mitäpä mekään hötkyilemään. Odotellaan rauhassa, että aurinko armas kuivaisi satehen.

Joki ennen tulvaa

Sama joki saviveden pyörteissä

***********************************************************

Kuka - mitä - missä - milloin

2011-03-14T20:26:00.002+01:00

Minna M Euroopan laidalta haastoi minut vastaamaan noihin neljään kysymykseen. Tässäpä vastaukseni ja kysymys ottavatko haasteen vastaan Pinea ja meripilvi . Totta kai luen ilomielin muidenkin vastauksia.

Kuka

Vaikka pellavapää on haalistunut, sisälläni asustaa edelleen sormi suussa maailmanmenoa ihmettelevä pikkutyttö.
Työvuodet Suomessa ovat taakse jäänyttä elämää ja nyt tallaamme puolisoni kanssa talvisydämet polkuja eteläisen Ranskan vuoristossa.
Muuttolintujen tavoin keväisin riennämme koivujen katveeseen Kallaveden rannalle, syksyn tullen emme voi vastustaa viinitarhojen ja oliivilehtojen kutsua.

Mitä

Blogini täyttää pian kaksi vuotta. Olen enimmäkseen kirjoittanut huomioitani Ranskasta, elämästäni täällä, pienistä hassuista tapahtumista. Valokuvatakin yritän, mutta kamera ei aina minua ymmärrä. Huomasin, että aihemaailmani on aika suppea. Blogistani ei taida löytyä kirjoituksia käsitöistä, muodista, sisustamisesta, urheilusta eikä bailaamisesta. Ohoh, minusta onkin tullut kalkkis!

Missä

Asumme vuoren rinteellä vanhan kylän laitamilla, harmaiden talojen ja punaisten kattojen yläpuolella. Kirjoittelen tupakeittiössä, lähellä ikkunaa, josta avautuu näkymä kylälle päin.

Milloin

Se onkin parasta, että ei ole aikatauluja. Voin kirjoittaa silloin kun huvittaa, silloin kun joku aihe pälkähtää päähän.

**************************************************

Erään ranskalaisen huomioita Suomesta

2011-03-10T21:44:00.000+01:00

Viikonloppuna hämmästelin ranskalaisten kykyä heittäytyä karnevaalihassutteluun. Kaikki ilonpito tapahtui selvin päin. Yritin bongailla olisiko joukkoon eksynyt yhtään päihtynyttä yksilöä. En heitä huomannut. Hupaisalta näytti jopa järjestystä valvova virkavalta. Mies- ja naispoliisi tanssahtelivat karnevaalirytmeissä radiopuhelin korvalla, pamppu ja pistooli vyöllä. Toisaalta sävähdytti ja puistatti ajatus terrori-iskun helppoudesta väentungoksen ja naamiaisasujen suojassa.

Aurinkoisella terassilla luettavaksi kaivoin taas kerran esille yhden mielikirjoistani. Olin sen aikoinaan pakannut mukaan avuksi ranskankielen opiskelua varten. Kirja on Suomessa asuvan Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande, jotka hän kirjoitti ystävälleen Samuelille Ranskaan. Kirjan aukeamilla on vasemmalla sivulla teksti ranskaksi ja oikealla sama suomeksi. Oma kirjani on ahkerasti kiertänyt kädestä käteen täällä Ranskassa levittämässä Suomi-tietoutta. Kaikki ranskalaiset tuttavani ja heidän tuttavansa, jotka ovat kirjan lukeneet, ovat siihen ihastuneet. Kirjan sivut ovat jo selvästi kuluneet ahkerasta kääntelystä. Kirjan luettuaan ranskan opettajamme ilmoitti, että hän haluaa muuttaa Suomeen asumaan. Muistutin häntä pitkästä, pimeästä ja kylmästä talvesta ja kesäisin kimppuun hyökkäävistä säälimättömistä hyttysparvista. Varoitin vaikeasta suomenkielestä. Eihän hän ollut näiden vuosien aikana ollut oppinut yhtään sanaa suomea, vaikka olimme sitä yrittäneet hänelle opettaa. Lohdutukseksi kuitenkin lahjoitin hänelle Suomesta tilaamani samanlaisen kirjan. Hän väittää edelleen harkitsevansa Suomeen muuttoa.

Pidän itsekin paljon kirjasta. Pidän kirjoittajan lempeän humoristisista huomioista Suomesta, ihmisistä, kulttuurista ja tapahtumista. Hän kuvailee lämmöllä suomalaisten outoja tapoja, hiljaisia ihmisiä hiljaisessa maassa, tuhansien järvien ja metsien kätköissä.

Kirja on helppolukuinen. Riemastuttavat tarinat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Voi sanoa, että osui ja upposi. Kirjoittaja pohdiskelee myös asioita. Kuten tabuna pidettyä suomalaisten suhdetta viinaan. Hienostuneena pidetyn viinimaan mies on luonut suhteen kansallisjuomaamme. Näin hän sitä kuvailee.

”Koskenkorvaa ei juoda, se kipataan ruumiiseen. Se on satumaisen karmivaa. Ensin huulet, sitten kitalaki, kurkku ja rinta tihkuvat verta, kuin kotka upottaisi niihin kyntensä. Lopuksi vatsa leimahtaa liekkeihin kuin ahjo, ja täytyy pidätellä hetkinen henkeään, jotta tuli hiipuisi. Se tekee hyvää kuin kirveenisku, tai jotakin sinnepäin, vaikkei tiedäkään onko uhri vai surmaaja. Kun tuska laantuu päästän henkäyksen ja tuolloin, Samuel, juuri tuona hetkenä kun henkäys pakenee minusta, olen itsenäisin, vapain, ylpein ja urhein kaikista suomalaisista.”

Myös Kalevala tekee häneen voimakkaan vaikutuksen.

”Luin Kalevalan nautiskellen. Kuinka kaunis kansallinen perintö tuo eepos onkaan, Samuel. Olin liikuttunut, lumoutunut ja niin innostunut että turhauduin koska en ole suomalainen. (Tosin jos olisin suomalainen en olisi huolissani siitä mitä ulkomaalaiset minusta ajattelevat.)”

Suosittelen lämpimästi luettavaksi näitä kirjeitä ja luettuaan hymyilemään - myös itselleen.

********************************************************

Kevään ranskalaista muotia

2011-03-07T21:27:00.001+01:00

Aurinko on herättänyt pihalle kevään ensimmäiset kruunuvuokot

Olen viime aikoina kahlannut muistojeni syövereissä niin, että kevät tulee ihan huomaamatta.
Viikonloppuna päätimme jalkautua Carcassonnen kävelykaduille nauttimaan ranskalaisesta eleganssista ja kevään muodista. Paljon olikin nähtävää. Niin paljon, että kamera häikäistyi jo alkumetreillä ja sulki silmänsä. Lyhyeksi jäi tämän muotiplokkaajan ura.

Vastaan asteli miss Ranska, mukanaan perintöprinsessat ja missikeisari.

Missien seksikkäät iltapuvut

Nuorisomuoti teki vaikutuksen raikkaudellaan

Hän nauttii elämästä ja vaatteistaan

Madame eleganssin huipulta,

huomaathan tarkoin harkitut yksityiskohdat

Ihan kuin peiliin katsoisin

***********************************************************

Kotipolulta vieraille poluille, osa IV

2011-03-04T22:39:00.003+01:00

                                          Pariskunta kohtaa vastoinkäymisiä

Joulun jälkeen pariskunta palaa Ranskaan. Tekee vuokrasopimuksen kiinteistönvälittäjän kanssa, saa avaimen pikkukotiin. Asunnon omistaja asuu Monacossa. Kaikki yhteydenpito tapahtuu kiinteistönvälittäjän kautta. Ennen Suomeen lähtöään pariskunta kävi pikaisesti katsastamassa asunnon, josta entinen asukas ei ollut vielä muuttanut pois. Loma-asuntoon kuului täydellinen varustus, mutta nyt tämä asunto onkin ranskalaiseen tapaan melkein typötyhjä, vain tiskipöytä ja kaasuhella tupakeittiössä, pitsiverhot ikkunoissa. Pariskunta nieleskelee vähän aikaa yllättyneenä. Toteaa sitten, että olisihan tämä pitänyt arvata ja lähtee ostoksille. Kodintarvikeliikkeestä löytyy tärkeimmät tavarat. Liikkeen auto tuo tavarat sopimuksen mukaan. Miehet kantavat keittiöön jääkaapin, kaksi sänkyä ja patjaa, kirjoituspöydän ja vaatekaapin. Alakerran autotalliin viedään pyykkikone ja kuivausrumpu. Samoihin aikoihin pariskunta tutustuu Roseen, joka haluaa antaa lainaksi kauniin keittiönpöydän ja vuodesohvan. Suomalaisystävät lainaavat pöydän ympärille neljä ulkotuolia, lisäksi vuode- ja liinavaatteita. Loma-asunnosta pakataan tavarat ja tehdään siellä lähtösiivous.
Hieman epävarmoissa tunnelmissa pariskunta rakentaa pikku pesäänsä. Vuokrasopimuksen lisäksi tehdään sopimuksia sähköstä, vedestä, puhelimesta ja nettiyhteydestä, ilmoittaudutaan määrin virastoon ja postiin kylän asukkaiksi. Avataan pankkitili lähikylässä, tehdään kotivakuutus. Ostetaan minimimäärä kaikkea tarpeellista, alitajunnassa alkaa kummitella haave oman talon hankkimisesta.
Tammikuun kylmät tuulet eivät yllä pikku pesään kapean kadun varrella. Pyykkikone ja kuivausrumpu valtaavat autotallin. Auto saa värjötellä muutaman sadan metrin päässä kylän pysäköintiaukiolla. Kadulta noustaan portaat autotallin yläpuolella olevaan tupakeittiöön, josta kiivetään hyvin kapeita, lähes tikapuita pitkin seuraavaan kerrokseen. Sieltä löytyy kaksi minikokoista makuuhuonetta, pieni wc ja suihkukoppi. Nämä tilat sopivat hyvin pariskunnalle, myös varsin edullinen vuokra. Kesken tavaroiden järjestelyn vaimo vilkaisee ulos ikkunasta, kiipeää vielä yläkertaan katsomaan.
- Tästä asunnosta ainoa näköala on vastapäinen kivimuuri, ilmoittaa sitten miehelle.
Mies kiipeää myös katsomaan ja toteaa, että wc:n ikkunasta kurkistamalla näkyy naapurikaton takaa palmun latva ja palanen taivasta.
Hiljainen on asunnon ympäristö. Naapureiden ikkunoissa ovat luukut kiinni yötä päivää. Leipomo ja sekavarakauppa ovat ihan kulman takana, lämmin patonki ja voisarvi haetaan aamukahville. Kauppiasrouva kertoo, että suurin osa naapureista on kesäasukkaita.
Pariskunta viihtyy pesässään. Yhteys nettiin alkaa toimia. Enää ei tarvitse ajaa Carcassonneen nettikahvilaan sähköpostin takia. Lomahuoneistossa ei ollut nettiyhteyttä. Pariskunta ulkoilee paljon vuorilla avarissa maisemissa, käy suomalaisystävien luona ja päinvastoin. Molemmissa perheissä käy vieraita Suomesta, kylästä saadaan uusia tuttavia, mm. mukava viininviljelijäpariskunta, liitytään eläkeläisklubiin. Tutkitaan netistä talojen myynti-ilmoituksia, käydään jopa muutamaa taloa katsomassakin kiinteistövälittäjän kanssa, mutta yhtään mieleistä ei löydy, hinnatkin alkavat hirvittää.
Eräänä huhtikuun aamuna soi ovikello, sisään saapastelee mustapartainen, komea putkimies, joka ilmoittaa, että kadun viemäröinti tullaan uusimaan. Hänen pitäisi päästä autotalliin katsomaan talon viemäriliittymää.
Siihen vierailuun loppuu kuherruskuukausi Ranskan kanssa. Kadulle ilmestyvät meluisat koneet, kiviporat jyrisevät aamusta iltaan. Tekevät kadun mittaisen syvän kaivannon, jonka pohjalle rottayhdyskunta muuttaa asumaan. Kulkua varten kaivannon reunoille rakennetaan kapea lankkusilta. Samaan aikaan alkaa viikon kestävä rankkasade, kaivanto täyttyy vedestä, seinämät sortuvat, työt pysähtyvät. Samaan aikaan pariskunta huomaa vesivanan keittiön sisäseinässä, vesi valuu edelleen seinää pitkin kellarin lattialle. Kiinteistönvälittäjä saa välittömästi sähköpostiinsa ilmoituksen asiasta, mutta ei reagoi siihen mitenkään. Pariskunta menee henkilökohtaisesti välittäjän luokse ilmoittamaan tapauksesta. Palvelu on yllättäen muuttunut töykeäksi, sentään saadaan lupaus, että asia hoidetaan. Toimisto ilmeisesti pyytää tarjouksia urakoitsijoilta, koska ilmoittavat pariskunnalle kellonaikoja, jolloin joku tulee vesivahinkoa katsomaan. Ranskalaiseen tapaan sovittuna aikana ei paikalle ilmesty ketään. Seuraavina päivinä käy useampikin mies tutkimassa seiniä, toteavat vian olevan katolla, mutta kenen katolla. Kattoja pääsee katsomaan vain wc:n ikkunasta ulos kiipeämällä. Yksi vian katsojista kieltäytyy nousemasta kapeita ”tikapuita” toiseen kerrokseen, toinen ei sovi kulkemaan wc:n ikkunasta. Suomalaismies etsii kameran ja käy ottamassa kuvia, jotka antaa katsojalle. Aikamoisia läjiä hiekkaa ja liejua tuovat nämä herrat jaloissaan sisälle. Sateen jälkeen katuremontti jyrisee jälleen ulkona, sisällä ramppaa ukko toisensa jälkeen. Pariskunta on täysin kyllästynyt ja päättää lähteä Suomeen harkitsemaan, mitä jatkossa tapahtuu. Vuokrasopimus on tehty vuodeksi. Jos sopimuksen purkaa kesken kauden, on irtisanomisaika kolme kuukautta.
Lähtöön on pari päivää, pariskunta istuu viininviljelijöiden luona jäähyväiskäynnillä. Samanaikaisesti siellä on käymässä nuori itävaltalaisperhe, joka viettää lomaansa kylässä. Perheen pikkupoika kiipeää pianotuolilla istuvan suomalaisvaimon syliin ja pitää korviasärkevän pianokonsertin. Hänen äitinsä näyttää juttelevan keskittyneenä viininviljelijöiden kanssa. Äiti tulee nostamaan pienen muusikkonsa lattialle ja kysyy samalla suomalaisilta haluisivatko he vuokrata talveksi heidän talonsa täältä. Nyt ei taidettu ymmärtää, voisiko hän toistaa kysymyksensä. Kyllä, pariskunnalle tarjotaan taloa talveksi. Seuraavana päivänä pariskunta käy katsomassa vaaleanpunaista taloa kukkivan kirsikkapuiston vieressä. Totta kai he halusivat vuokrata sen. Vaihdetaan sähköpostiosoitteita, itävaltalaisrouva lupaa lähettää tarjouksensa Suomeen kirjallisena.
Pariskunta ei usko vieläkään, että asia voi olla totta. Silti mieli on keveä kun peitellään asuntoon jäävä omaisuus muovilla ja taiteillaan lankkusiltaa pitkin tavaroita autoon pysäköintiaukealle. Viedään asunnon vara-avain kiinteistönvälittäjälle, jätetään sinne myös osoite Suomessa. Matka kohti jäidenlähtöä alkaa.
Pariskunta saapuu rantakotiin, jonne poika on toimittanut tavarat varastosta. Lattia on siistiksi hiottu, tavararöykkiön takana ikkunalaudalla maljakossa tulijoita tervehtii pojan ostama ruusu. Se näkee jäiden lähdön, ruohon vihertymisen, lehtien puhkeamisen puihin, pariskunnan järjestämässä tavaroita aamusta iltaan, nauttimassa saunan jälkeen kesäillasta terassilla, kuuntelemassa lintujen liverrystä. Se näkee, että pariskunta ei malta nukkua, vaan kello kolme aamulla katselee auringon nousua järven takaa. Kauan sinnittelee ruusu vaasissa, mutta tulee päivä, jolloin sen aika on ohi. Tulee kaivattu sähköposti ja vuokrasopimus Itävallasta. Pariskunta ilahtuu reilusta sopimuksesta, allekirjoittaa ja palauttaa sen, postittaa myös kiinteistönvälittäjälle irtisanomisen pikku kodista ja viettää ihanan kesän Suomessa.
Syyskuussa pariskunta lentää Ranskaan. Menee pikku kotiin, jossa keittiön ja kellarin seinä on purettu kuivumaan. Ottaa tavaransa ja vie ne vaaleanpunaiseen taloon, jonka seinustalla viinirypäleet kypsyvät.
Pariskunta käy kiinteistönvälityksessä viemässä avaimen ja saa kuulla, että syy vesivahinkoon löytyi englantilaisen naapurin katolta. Taas on tehtävä tarvittavat osoitteenmuutokset ja irtisanomiset. Pariskunta tekee myös virallisen muuttoilmoituksen Ranskaan, saa Carte Vitalen, ostaa ranskalaisen auton, tekee veroilmoituksen ja maksaa veronsa Ranskalle.

Tänne vaaleanpunaiseen taloon johti mutkikas polkumme. Talvet täällä ovat kuluneet nopeasti. Elämään on tullut muutoksia, kuten niitä tulee, asui missä tahansa. Suomalainen ystäväperhe palasi Suomeen, jossa mies sairastui ja menehtyi vakavaan sairauteen. Se syksy oli surullinen, kaipaamme yhä heitä. Vähitellen aloitimme ranskankielen opinnot, tuli lisää tuttavia. Edelleen olemme kylän ainoat suomalaiset. Kevään tullessa herää toive päästä tänäkin keväänä Suomen rantakotiin.

                                                       Polku päättyy

                                     ************************************************

Kotipolulta vieraille poluille, osa III

2011-03-02T17:32:00.002+01:00

Pariskunta Ranskassa

Sateenkaaren alta pariskunta jatkoi matkaansa. Pysähtyi pariksi päiväksi ihailemaan Verdonin rotkon – Euroopan Grand Canyonin, huikeita maisemia. Saapuivat sitten Ranskan Rivieralle Nizzaan, jonka palmujen reunustamalla rantabulevardilla usein kuljeskelivat turkoosin väreissä väikkyvää merta katsellen. Varasivat viikoksi vaatimattoman hotellin sivukadulta rannan tuntumasta. Vanhan kaupungin laitamilla ravintolat tarjosivat provencelaisen keittiön herkkuja. Mielellään pariskunta niitä nauttikin rosé-viiniin kera. Koska turistisesonki oli ohi, ei ollut tungosta ja hinnatkin ihan kohtuullisia. Jonakin päivänä huomasivat pienen ja edullisen vaatekaupan. Myyjä mittaili hetken heitä katseellaan taikalasiensa läpi, toi sitten tiskille pinon vaatteita. Sovituskopissa käynnin jälkeen sama vaatepino läksi pariskunnan mukaan. Yleensä vaatekaupassa käynti on molemmille painajaista, mutta tämä kerta oli poikkeus. Illalla hotellissa sovitettiin vielä kaikki vaatteet uudestaan ja todettiin ne täysin sopiviksi. Vielä yksi päivä kauneutta Chagallin ja Matissen taidemuseoissa. Onnistuneen viikon päätteeksi sytytettiin kynttilä Nizzan korunkauniissa ortodoksisessa katedraalissa.
Lämpimässä lokakuun illassa aterian jälkeen pariskunta käveli rantakadulla palmuja ja tummia meren maininkeja hyvästellen. Istahtivat penkille palmun viereen.
- Mihin päin seuraavaksi. Jokohan pitäisi lähteä vähitellen palaamaan Suomeen, mies tuumailee.
- Ei kai vielä Suomeen. Minäpä soitan niille kesällä tavatuille suomalaisille, vaimo keksii.
Pariskunta ajo-ohjeistetaan ja toivotetaan sydämellisesti tervetulleiksi. Alitajuntaan jää pyörimään puhelimeen vastanneen rouvan lause:
- Tässä kylässä voitte asua pitempäänkin, jos haluatte. Kysyin tutulta lomahuoneiston omistajalta onko hänellä siellä tilaa. Kyllä on ja mielellään ottaa teidät vastaan.
Aurinko on paistanut sateenkaaripäivästä lähtien ja paistaa yhä kun pariskunta ajaa Nizzasta kaunista rantatietä kohti länttä. Pysähtelevät matkalla monta kertaa lumoutuneena merestä ja postikorttimaisemista. Kuin tilauksesta autoradiosta kuuluu Ranskan kautta aikojen suosituimpia chansoneja.
Seuraavana päivänä pariskunta ajaa läpi ruskan värittämien viinitarhojen ja saapuu vuoren kupeessa olevaan kylään. Ylittää joen sillan, jatkaa harmaiden punatiilikattoisten talojen ohi, nousee ohjeiden mukaan kapeaa tietä rinteelle. Sieltä löytyvät kylän suomalaiset ja mantelipuun varjoon terassille katettu lounaspöytä. Pariskunta humaltuu isäntäväen ystävällisyydestä, auringosta, alapuolella uinailevasta kylästä, kiireettömästä tunnelmasta, korkeista lasillisista pastista aperitiivina, herkullisesta miekkakalasta, kylmästä valkoviinistä.
Illansuussa lomahuoneiston omistaja soittaa ja kysyy haluavatko vieraat käydä katsomassa huoneistoa. Sopii hyvin, kävellään samalla kierros kylässä. Katsotaan missä on leipomo, lihakauppa, sekatavarakauppa ja apteekki. Lomahuoneisto sijaitsee 1800-luvulla rakennetun talon toisessa kerroksessa suurten plataanien reunustaman kadun varrella. Ystävällinen, alkuaan hollantilainen omistajarouva tulee vastaan ja esittelee vuokrattavat tilat. Ne sisältävät antiikkihuonekaluin kalustetut tupakeittiön takkoineen, makuuhuoneen ja vierashuoneen, kylpyhuoneen ja terassin, josta pääsee uima-altaalle ja pesutupaan. Pariskunta nyökkää toisilleen ja mies vuokraa tilat vuoden loppuun.
Siirrytään istumaan puutarhaan, mukaan tulee talon isäntä, kaksi isoa koiraa ja kaksi pulskaa kissaa, joista toinen hyppää heti uuden asukasrouvan syliin. Etelän pehmeä Ilta hämärtyy viini- ja juustotarjoilun, suomen-englannin-ranskankielen sekamelskan ja iloisen naurun merkeissä. Pariskunta saa avaimet uuteen kotiinsa. Puutarhan läpi menee oikopolku kadulle, jossa kylän suomalaiset asuvat. Polku tulee hyvin tutuksi seuraavien viikkojen aikana.
Kuherruskuukausi Ranskan kanssa jatkuu. Suomalaiset ovat paljon yhdessä. Käydään yhdessä kaupoissa, retkillä, jopa Andorrassa, syödään vuoroin molempien kotona tai ravintoloissa. Aika rientää kuin siivillä. Ensin illat, sitten päivät muuttuvat viileiksi. Usein iltaisin istutaan keittiössä takkatulen ääressä. Asunto on suunniteltu lähinnä kesäkäyttöön, nyt viileys hiipii sisään seinänraoista.
Joulukuun alussa tulee puhelu Suomesta, vuokralaiset ovat lähteneet rantakodista. Samaan aikaan saadaan tieto kylän keskustassa olevasta pienestä vuokra-asunnosta. Alkaa pohdinta. Pakataanko auto, palataan Suomeen ja jätetään Ranska vai jatketaanko asumista täällä kylän keskustassa. Pariskunta tekee mielestään sopivan ratkaisun, lähtee jouluksi lentäen Suomeen, pyytää harkinta-aikaa kylän pikku asunnosta vuoden loppuun asti. Auto jää plataanien varjoon kadulle, muu omaisuus lomahuoneistoon.
Kaksi viikkoa vesi- ja räntäsateisessa Suomessa pariskunta kiertelee sukulaisten ja tuttavien luona. Mieleen jäävät junan ikkunan saderaitojen takaa nähdyt harmaat, alakuloiset maisemat, hämärät lyhyet päivät, yöt, jolloin on vaikea nukkua lämpimissä huoneissa. Autio ja tyhjä rantakoti nukkuu talviuntaan hopeapajun katveessa. Pariskunta poistuu hiljaa paikalta, päättää tulla rantakotiin vasta keväällä jäidenlähdön aikaan. Soitto Ranskaan vahvistaa päätöksen pikkukotiin muutosta. Toinen soitto, jolla tilataan lattianhioja huhtikuulle rantakotiin. Näin on hyvä. Nyt sukujoulu tyttären appivanhempien luona tuntuu oikealta joululta. Mukaan kutsuttu pariskunta nauttii täysin siemauksin runsaasta hämäläisestä pitopöydästä, pienten serkusten malttamattomasta joulupukin odottelusta ja myöhemmin illalla heidän esittämistään näytelmistä. Kotimatkalla tyttären luokse alkaa leijailla lumihiutaleita, joita tien laidasta laitaan juoksennellen kielen päälle pyydystetään.

jatkuu…

****************************************************************

Kotipolulta vieraille poluille, osa II

2011-02-28T12:36:00.003+01:00

Pariskunta lähteekin kesken kaiken lomalle

Kolmen viikon kuluttua jäähyväisistä kodille pariskunta seisoo laivan kannella matkalla Turusta Tukholmaan. Auringon viimeiset säteet sukeltavat meren harmaisiin maininkeihin. Taivas tummuu, tähdet syttyvät, ilta viilenee. On aika siirtyä hyttiin.
Matka on aloitettu ylellisesti, syöty laivan courmet-ravintolassa herkullinen ateria viineineen. Yöpymiseen on varattu ikkunallinen A-luokan hytti. Autokin matkustaa mukana jossakin laivan uumenissa.
Mies nukahtaa pian hyttiin tultuaan. Vaimo istuu käsi poskella ikkunan ääressä merelle tuijottaen.
Kuluneet viikot ilman omaa kotia, sukulaisten ja tuttavien luona asuen alkoivat rasittaa niin, että syntyi päätös lähteä lomalle. Matkaan lähtemistä innosti myös kesän aikana tavattujen tuttavien kutsu käydä heidän luonaan Ranskassa. Päätöstä helpotti kotikunnan asuntotoimiston ilmoitus kuukauden päästä vapautuvasta vuokra-asunnosta. Rantakodin paikkakunnalta vuokralaisille ei ole löytynyt uutta asuntoa. Pankkitilille olivat tulleet eurot vuokralaisilta ja eläkkeistä. Mikäpä oli lähtiessä. Ehkä etäisyys tapahtumiin avaisi uusia näkökulmia. Nykyinen koti sijaitsee auton takapenkillä. Siellä on kaikki tarpeellinen matkalaukuissa.
Kun päätös lomasta kypsyi, varattiin laivapaikat välittömästi. Sitten haettiin KELALTA eurooppalainen sairaanhoitokortti, lakkautettiin lehtitilaukset, käännettiin posti pojan osoitteeseen, käytiin pesemässä pyykit hänen koneellaan, pengottiin vuokravarastosta mukaan paksumpia vaatteita, muutama kirja, pari mukia ja muita ruokailuvälineitä.
Varhainen aamu Tukholmassa ottaa matkaajat vastaan pimeänä, sateisena ja ruuhkaisena. Tänne ei nyt ainakaan jäädä, siispä suunta kohti etelää. Tukholma jää taakse, sade ropisee auton kattoon, vaimo nukahtaa. Radiosta kuuluu ruotsinkielistä ohjelmaa, mutta sitä ei vaimo kuule. Vättern-järven näköalapaikalla mies herättää matkakumppaninsa hieman jaloittelemaan. Matkan jatkuessa univelkainen vaimo on taas höyhensaarilla. Ei edes siirtyminen autolautalla Ruotsin ja Tanskan välillä herätä uinailevaa Ruususta. Vasta Tanskan Rödbyssä Saksan lautalle mennessä nälkä herättää nukkujan. Lauttamatka kestää tukevan aterian verran. Pohjois-Saksasta löytyy majatalo, untuvapeitot ja tyynyt, joille päänsä kallistaa.
Uusi aamu on valjennut koleana ja tihkusateisena. Ei jäädä tännekään, matka jatkukoon. Liikenteen nykivässä rytmissä ohitetaan Hampuri, tietöiden pysäyttämissä jonoissa matka ei nopeasti etene. Sade tavoittaa pariskunnan, huuhtelee jäljet. Sitä mukaa kun matka etenee, olo kevenee, korvissa kohiseva suhina ja pihinä vaimenee. Nyt ei enää tarvitse paeta höyhensaarille. Vaimo etsii eteensä kartan. Missä ollaan, mihin mennään.
Liikenteen nostattamat vesipatsaat estävät näkyvyyden. Sopivassa risteyksessä poiketaan pois sateiselta moottoritieltä. Lounaspaikaksi löytyy viehättävä gasthaus tien varren kylästä. Tuli takassa tervehtii lämpimästi tulijoita. Ruoka on hyvää, sade soittelee ikkunaruutuun. Seuraavan kylän laitamilla, vanhan linnan läheisyydessä on siisti huoneistohotelli. Hotellin omistaja esittelee matkalaisille erittäin siistit tilat, makuuhuoneen, hienon kylpyhuoneen ja tilavan tupakeittiön, josta löytyy tiskikoneen ja pyykkikoneen lisäksi täydellinen astiasto. Majapaikka varataan heti kahdeksi yöksi. Illansuussa pariskunta lähtee kävelylle linnan vanhaan puistoon. Huomaavat linnan muuriin rakennetun pyöreän kirkon, josta kantautuu soittoa. Lähestyvät varovasti kirkon ovea, jota toisesta suunnasta tullut mies pitää heille auki. Hän ojentaa pariskunnalle esitteen, josta ilmenee, että kirkossa on menossa cembalokonsertti. He jäävät kuuntelemaan kaunista musiikkia, Bachin ja Händelin sävellyksiä. Alkaa tuntua lomalta.
Seuraava päivä leikitään kotia, pestään pyykit, käydään ostoksilla kylän marketissa, valmistetaan itse ruoka täydellisesti varustetussa keittiössä, lepäillään, katsotaan Tv:stä saksankielisiä tietokilpailuja. Kolmantena päivänä matka jatkukoon laukut pakattuina puhtailla vaatteilla. Sadekin on lakannut. Voidaan kuljeskella asfaltoituja luontopolkuja pitkin Schwartswaldin rinteitä. Silmä lepää vihreillä vuoriniityillä, missä karja laiduntaa, vuoripurot solisevat. Lapsilta tulee tekstiviesti, että Suomessa oli ollut yöllä pakkasta – 8 astetta.
Syyskuu on vaihtunut lokakuuksi kun pariskunta saapui Ranskan puolelle Mulhousiin. He päättävät pistäytyä Kuopion ystävyyskaupungissa Besançonissa, jossa viimeksi kävivät 10 vuotta aikaisemmin. Tutut kadut ja aukiot löytyvät yllättävän helposti, muistot vuosien takaa palaavat mieleen. Kaupungin nuoriso-orkesteri vieraili aikoinaan Kuopiossa. Pariskunta otti luokseen viikoksi asumaan 17 vuotiaan muusikon, Davidin. Siitä alkoi ystävyys, vierailut puolin ja toisin. Ensimmäisellä vierailulla pariskunnan kiintymys Ranskaan syntyi. Sen jälkeen he alkoivat laiskanlaisesti opetella ranskankieltä ja haaveilla lomista Ranskassa. David muutti muualle, jatkoi opintojaan ulkomailla, yhteys katkesi.
Pariskunta astelee metsäisen kukkulan rinteellä olevan hotellin aamiaishuoneeseen, tervehtii ovella ujosti huoneessa aterioivia, jotka kaikki vastaavat tervehdykseen, se tuntuu hyvältä. Aamupala on hyvin ranskalainen. Iso kupillinen maitokahvia, palanen patonkia, lämmin voisarvi, voita ja aprikoosihilloa. Hotellihuoneen parvekkeelta avautuu näkymä usvan peittämään laaksoon ja vastakkaisen vuoren rinteille. Sataa hiljalleen, sininen taivas pilkahtaa pilvien lomasta. Yhtäkkiä taivaalle syntyy sateenkaari, joka näyttää päättyvän suoraan heidän parvekkeelleen.
Tämä laulu kuvastaa hyvin pariskunnan tunteita sateenkaaren alla.

Jatkuu...

**********************************************************

Kotipolulta vieraille poluille, osa I

2011-02-26T10:38:00.004+01:00

Vastauksena Lastun kotipolku-haasteeseen aloitan tarinani Ranskaan muutosta. Kertomuksesta saattaa tulla monimutkainen, joten savolaiseen tapaan vastuu jää lukijalle.
Tästä se lähtee:

Pariskunta kyllästyy meluun ja ihastuu järveen

Suomen kesä oli kauneimmillaan, heinäkuun aurinko hemmotteli pohjoisen kansaa. Vaimo kitki kasvimaata pyyhkien hikeä otsaltaan ja hätistellen ympärillä pörrääviä paarmoja ja kärpäsiä. Oli lähes tuuleton päivä. Lähistöllä kulkevan moottoritien melu tuntui tunkeutuvan korvista pään sisään. Siellä jo suhisi ja pihisi viimeisten työpäivien kiireinen meno. Mies tuli kysymään juodaanko kahvit ulkona kuistilla.
– Juodaan vaan, pesen ensin kädet.
Pesuhuoneen peilistä mulkoili väsynyt, mullan raidoittama takkutukkainen peikko. Kahvit juotiin kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Liikenteen jyrinä peitti alleen kaikki muut äänet.
– Olenkohan minä tullut allergiseksi tuolle melulle, mietti vaimo ihmetellen. Onhan tässä asuttu vuosikymmeniä ja totuttu meluun.
Vaimo keräsi kupit ja vei ne keittiöön. Mies oli hakenut postin, jättänyt sen keittiön pöydälle. Vain mainoksia, joutavat lehtikeräykseen. Vaimo selaili vanhasta tottumuksesta hajamielisenä läpi asuntomainosta. Keväällä oli tutkittu niitä enemmänkin, oli iskenyt mökkikuume. Kun mitään sopivaa ei ollut löytynyt, oli kuumekin mennyt ohi. Todettiin, että ei taideta olla mitään mökki-ihmisiä. Omakotitalossa riittää askareita ihan tarpeeksi.
Kuitenkin mainoksen sivulta sattui silmiin kuva järven rannalla olevasta asunnosta. Vaimo tutki sitä aikansa ja meni näyttämään miehelle.
– Voisikohan tätä käydä vilkaisemassa?
Mies katseli ilmoitusta aikansa.
– No, mikä ettei.
Puhelu kiinteistönvälittäjälle. Saatiin ajo-ohjeet kohteeseen, johon tehtiin treffit 2 tunnin kuluttua. Vielä hyvässä muistissa turhat mökinetsintämatkat, odotukset eivät olleet kovin korkealla. Pariskunta körötteli milloin asfaltilla, milloin mutkaisilla, irtohiekkaisilla ralliteillä pölypilvi kannoillaan. Lähes puoli tuntia etuajassa saapuivat valkoisen talon pihaan ja nousivat pois autosta.
Sillä hetkellä järvi lumosi heidät. Pienet laineet liplattivat rannan hiekkaan, vedessä toistuivat taivaan värit. Valtavan hopeapajun varjossa oli puutarhakeinu, johon pariskunta istahti välittäjää odottamaan. Mikä uskomaton, melkein pyhä rauha ja hiljaisuus.
Kuin lumouksen vallassa pariskunta käveli huoneiden läpi välittäjän perässä. Jokaisen huoneen ikkunasta näkyi järvi. Sitä tuijottavan pariskunnan selät kuuntelivat välittäjän antamia tietoja asunnosta. Kuten sitä, että asunnon vuokralaiset ovat luvanneet lähteä mahdollisimman pian, viimeistään elokuun lopussa. Lain mukaan heillä on kuitenkin 6 kuukauden asumisoikeus irtisanomispäivästä. Uusi vuokra-asunto oli heille jo puolittain luvattu. Välittäjä esitteli asunnosta äskettäin tehdyn kuntokartoituksen ja sai pariskunnalta ostotarjouksen mukaansa.
Vielä samana päivänä hän tuli paperit mukanaan ilmoittamaan, että myyjä oli hyväksynyt tarjouksen. Samalla käynnillä allekirjoitettiin irtisanomisilmoitus vuokralaisille ja annettiin välittäjälle omakotitalo myyntiin ja. Illalla kotisaunan lauteilla pariskunta päivitteli asioiden saamaa nopeaa käännettä. Eipä aamulla osattu aavistaa, että illalla on ostettu asunto ja annettu koti myytäväksi. Vielä yritettiin muistella millainen uusi asunto oli ollut. Kumpikin muisti vain järven, hiljaisuuden, hopeapajun ja keinun.
Seuraavana päivänä soitto vuokralaisille ja kysymys voisiko asuntoa käydä uudestaan katsomassa ja suunnittelemassa kalustusta. Reippaan ja kohteliaan oloinen nuorimies lupasi jättää oven auki. Tällä kertaa katseltiin ja valokuvattiin asuntoa sisältä ja ulkoa. Oli valoa, oli tilaa, vain koivuparkettilattia vaati hiomista ja lakkaamista.
Omakotitalo meni nopeasti kaupaksi. Uusia omistajia ei liikenteen melu haitannut. Perhe oli paluumuuttaja Helsingistä paloaseman vierestä. Sovittiin, että talo on tyhjä 1. syyskuuta.
Valtava määrä tavaraa oli kertynyt vuosikymmenten kuluessa. Miten helppo olikaan ollut 30 vuotta sitten muutto 20 neliön yksiöstä osittain itse rakennettuun omakotitaloon. Oli vain ruokapöytä, neljä tuolia, vuodesohva, sängyt, vuodevaatteet ja pari pahvilaatikollista astioita, vaatteita ja kirjoja. Ahtauteen tottuneet lapset eivät aluksi halunneet mennä nukkumaan omiin huoneisiinsa, vaan koko perhe majaili olohuoneessa. Vasta kun kumpikin lapsista sai kirjoituspöydän, oma huone alkoi kiinnostaa.
Nyt talon täyttivät omat ja pois kotoa muuttaneiden lasten jättämät tavarat, isovanhemmilta jääneet perintökalusteet, taulut, viherkasvit, puutarhatyökalut, sukset, polkupyörät jne…
Alkoi uskomaton myllerrys. Lapset hakivat pois heille tärkeitä tavaroita. Sitten päästiin lajittelemaan. Mitä uuteen asuntoon, mitä kierrätykseen, mitä kaatopaikalle. Aamuvarhaisesta yömyöhään lajiteltiin ja pakattiin. Yksi huone lattiasta kattoon täyttyi pakatuista pahvilaatikoista. Mies kuskasi tavaroita kierrätykseen ja kaatopaikalle. Heinäkuu oli vaihtunut jo elokuuksi, väsymys painoi pariskuntaa. Vain silmissä väikkyvä näky järvestä sai jatkamaan. Kunnes elokuun puolivälissä soitti uuden kodin vuokralainen. He eivät saaneetkaan sitä luvattua asuntoa, eivätkä voi muuttaa vielä aikoihin.
Sehän tästä puuttuikin. Talon ostanut perhe olisi halunnut tulla asumaan jo elokuussa kun koulut alkoivat. Pariskunnalla ei ollut paikkaa mihin mennä ja talon tyhjennys pahasti kesken. Mihin viedä tavarat talosta? Ensin iski lamaannus. Ei voi olla totta! Liikenteen melu ei ole mitään tähän katastrofiin verrattuna. Miksi piti olla niin kiireisiä talon myynnin kanssa ja pudota nyt tyhjän päälle. Lapset ehdottivat, että vuokratkaa tavaroille varasto ja tulkaa heidän luokseen asumaan kunnes pääsette uuteen kotiin. Varaston vuokraus oli hyvä idea ja sellainen löytyikin. Muutto lasten luokse pieniin kaksioihin puoleksi vuodeksi epäilytti. Pari päivää kyllä menisi hyvin, viikko olisi maksimi. Päätettiin etsiä tilapäinen vuokra-asunto joko nykyiseltä tai tulevalta kotipaikkakunnalta tai edes jostakin. Kyselykierros vuokra-asunnoista ei tuottanut tulosta. Nykyisen kotikunnan asuntotoimisto otti pariskunnan sentään asuntojonoon, uuden ei tehnyt sitäkään.
Talon tyhjennys jatkui sekavissa tunnelmissa. Elokuun viimeisenä päivänä talo oli tyhjä. Rättiväsynyt pariskunta keräsi siivousvälineet autoon ja hyvästeli pitkäaikaisen kotinsa lähinnä helpottuneena tyhjennys- ja siivousurakan onnistumisesta.

Jatkuu…
***********************************************************

Sypressien varjossa

2011-02-23T18:51:00.002+01:00

Kuljen verkkaisesti käytävää, jota korkeat sypressit reunustavat. Niiden latvat kurottautuvat korkeuksiin kuin ohjaten poisnukkuneiden sielut talvisen taivaan sineen. Katselen vanhoja sukuhautoja, joiden uumenissa lepää vainajia ja heidän tarinoitaan monen sukupolven ajalta. Vuosien ja vuosisatojen saatossa tuulet ja sateet ovat kuluttaneet pois vanhojen hautakivien tekstejä. Haudoilla näkee paljon keramiikasta tehtyjä kukkia ja muita tekokukkia, pieniä kivisiä muistotauluja, myös valokuvia vainajista. Marraskuussa on Pyhäinpäivä Toussaint, jolloin haudoille viedään krysanteemeja. Silloin hautausmaa on kuin värikäs kukkameri. Ilkivallasta hautausmaalla en ole koskaan kuullut. Sen sijaan portilla on varoitustaulu, jossa pyydetään lukitsemaan hautausmaan luokse jätetyn auton ovet varkauksien varalta.

Kaivosmiehen hauta, marmoripatsas miehestä, joka ei jaksanut elää kaivoksen sulkemisen jälkeen

Haudoille ei tuoda kynttilöitä kuten Suomessa. Kukatkin ovat usein keramiikkaa

Pysähdyn hetkeksi eräälle haudalle. Siellä lepää ensimmäinen ystävämme tässä vieraassa maassa, vanhempiensa, isovanhempiensa ja sukulaistensa joukossa. Kivilaatassa hänen nimensä vieressä on valmiina puolison nimi ja syntymäaika. Puolison, jonka yli kolme vuotta kestänyttä ikävää on riipaiseva katsella. Aina kun tapaamme, puhe kääntyy hänen enkelivaimoonsa.
Muistan miten kaunis hän oli ja miten rauhallinen oli hänen ilmeensä arkussa maatessaan. Hän kuoli sairaalassa, josta hänet tuotiin kotiin seuraavana päivänä. Kävin jättämässä jäähyväiset, silitin varovasti hänen hiuksiaan ja niin kylmää poskea. Seuraavana päivänä olivat hautajaiset, johon koko kylä osallistui.
Lepää rauhassa ystäväni, missä lienetkin. Elät sydämessäni ja muistoissani, kuten niin moni muukin poisnukkunut rakas ihminen.

************************************************************

Paljastuksia, noloja juttuja

2011-02-20T00:16:00.000+01:00

Vieraat lähtivät, jäi haikea ja vähän tyhjäkin olo. Ohjelmaa riitti koko ajan aamusta iltamyöhään, osa suunniteltua, osa suunnittelematonta. Säätilauskin onnistui, vain yhtenä päivänä satoi. Matkalaiset olivat tyytyväisiä kaikkeen kokemaansa ja näkemäänsä. Vaikka onkin talvi, hentoa vaaleanpunaista väriä vihreisiin vuoristomaisemiin antoivat kukkivat mantelipuut. Maailmanlopun taikavuoren ja salaperäisen Maria Magdalenan kylän lisäksi eksotiikkaa vieraille antoi jazzkonsertti luostarin hiekkalattiaisessa holvikellarissa. Samoin pari päivää myöhemmin kuusi tuntia kestänyt 9 ruokalajin lounas yhdessä kyläläisten kanssa huikeaa cabaret-show’ta katsellen. Syöminen ja viinit kuuluvat ehdottomasti parhaaseen Ranskan tarjontaan. Niitäkin nautimme runsain määrin.

Nyt on aika palata arkeen.
Sitä ennen vastaan Pinean antamaan 7 paljastuksen haasteeseen. Osa vastauksista liittyy ruokaan ja juomaan, osa muita paljastuksia.

1. Olen syönyt onkimadon. (Inhorealismilla on ehkä helppo irrottautua viime päivien mässäilyistä). Hamassa lapsuudessa pidimme kaikenlaisia rohkeuskilpailuja. Yksi niistä oli puutarhakisa, eli piti syödä punaisen viinimarjapensaan lehteen kääritty marjaterttu yhdessä elävän onkimadon tai etanan kanssa. Pitkä tikku ratkaisi kumpi näistä otuksista piti syödä. Vieläkin muistan madon saven maun ja vihreän lehden kitkeryyden. Etana oli ehkä vielä pahemman makuinen, koska sen syönyt poika oksensi välittömästi.

2. Hieman edellistä sivuten. Olen unohtanut pellillisen piirakoita paistumaan uuniin ja lähtenyt ongelle.
Äitini oli mestari leipomaan karjalanpiirakoita. Autoin häntä hoitamalla piirakoiden paistamisen. Eräänä kauniina kesäisenä iltana äiti läksi leipomisurakan jälkeen käymään naapurissa, minä jäin huolehtimaan paistamisesta. Laitoin viimeisen pellillisen puu-uuniin ja päätin kypsymisen aikana hakea korillisen puita valmiiksi sisälle. Liiterissä puita koriin latoessani kissa tuli seurakseni kyhnyttämään itseään jalkaani vasten. Silitin sitä ja rapsutin korvan juuresta. Kissa kehräsi tyytyväisenä. Otin puukorin ja tulimme yhtä matkaa ulos. Vilkaisin ilta-auringossa lepäilevälle järvelle ja sain idean lähteä onkimaan kissalle muutaman kalan. Palasin liiteriin etsimään kuokkaa ja matoastiaa. Kissa kulki mukana raparperipenkin laitamille matoja etsimään ja sieltä laiturille kalastusta seuraamaan. Heittelin saamiani kaloja rantaruohikolle, josta kissa ne pyydysti ja pisti poskeensa. Kunnes yhtäkkiä muistin piirakat uunissa. Palaneiden piirakoiden käry tervehti minua jo rantapolulla, keittiössä vielä enemmän. Uunista löytyi hiiltyneitä mustia piirakan luurankoja, mutta kissa kehräsi tyytyväisenä ulkona puutarhatuolissa.

3. Tilasin Ranskassa olutta (la bière), sain Perrier-merkkistä kivennäisvettä.
Oluen tilaaminen on joskus ongelmallista. Barcelonan matkalla mies tilasi olutta ja sai punaviiniä. Muutama vuosi sitten odottelin häntä kahvilassa ja ajattelin yllättää tilaamalla valmiiksi oluen pöytään. Mies tulikin ja hölmistyi kun samassa tarjoilija pisti pöytään lasit ja pullon perrieriä. Juoman tilaaja huomasi, että tärkeää olisi opetella oikein ääntämään kova P ja pehmeä B.

4. Olen syönyt kreikkalaisessa työmaaruokalassa.
Olimme lomalla Korfulla ja teimme sieltä omatoimiretken mantereelle. Satuimme pieneen kaupunkiin, jossa kaikki kyltit olivat kreikankielisiä. Lounasaikaan näimme ihmisten menevän kadulta sisään ravintolaksi luulemaamme saliin. Pitkät pöydät olivat valmiiksi katettu, peltilautanen vieressään iso alumiinihaarukka, kannuissa vettä ja koreissa leipää. Istuuduimme erääseen pöytään, samassa siniseen työtakkiin pukeutunut tarjoilija kauhoi edessämme oleville lautasille höyryävät annokset papu-lihamuhennosta. Meillä oli nälkä ja ruoka oli hyvää. Sitten huomasimme, että toiset ruokailijat olivat enimmäkseen haalari-asuisia miehiä, jotka vilkuilivat meitä uteliaina. Totuus alkoi herrasväelle valjeta. Tulipunaisina nousimme pöydästä ja etsimme tarjoilijamme, jolle yritimme maksaa ruuastamme. Hän vain huitaisi naureskellen kädellään ja puhui kreikkaa, eikä huolinut rahojamme. Noloina luikimme kadulle, jossa tapahtunut alkoi jo naurattaa.

5. Vaihdoin vahingossa lakana- ja panoskassin keskenään, joten emme saaneetkaan sorsapaistia.
Miehen työporukka sai houkuteltua hänet sorsametsälle. Päättivät lähteä sinne heti työpäivän jälkeen. Edellisenä iltana mies laittoi panokset muovikassiin valmiiksi. Lisäsin sinne ennen lähtöä vielä eväslaatikon. Samaan aikaan tyttäremme tuli kotiin kaverinsa luota, jossa oli ollut yökylässä. Hänellä oli omat lakanat mukana samanlaisessa kassissa kuin metsälle lähtijän tykötarpeet. Miehelle tuli töissä joku viimehetken viivästys ja hän oli myöhässä jo kotiin tullessa. Pikainen vaatteiden vaihto, kassi mukaan ja ajamaan muun porukan luokse kohtaamispaikalle. Hän oli sen verran myöhässä, että toiset olivat jo menossa rannalle. Haulikko ja panoskassi nopeasti mukaan. Toiset olivat jo melko kaukana menossa. Onneksi muovikassi luiskahti maahan ja totuus paljastui, lakanoita! Miehen metsästysinto lopahti siihen ja hän palasi kotiin. Vasta seuraavana iltana kärsi vitsailla, että olisit levitellyt lakanat rantapusikkoon. Jospa joku utelias sorsa olisi laskeutunut niitä lähempää ihmettelemään ja olisit napannut lintupaistin paljain käsin.

6. Sitten hieman matkailua: Ajoimme sumussa vieraaseen pihaan, melkein autokatokseen. Olimme syksyisellä matkalla jossakin päin Lappia kun iltahämärissä sankka sumu peitti kaiken näkyvyyden. Jopa tiekin näytti häviävän usvaan. Silloin edessä häivähti toisen auton takavalot. Ehdotin, että seurataan tuota autoa. Sen kuljettaja tuntee varmaan tien paremmin kuin me. Niin tehtiinkin. Edellä ajavalla oli sopivan hidas vauhti. Sitä oli hyvä seurata, kunnes auto yhtäkkiä pysähtyi ja pian takavalotkin sammuivat. Odotimme jonkin aikaa, että matka jatkuisi, mutta mitään ei tapahtunut. Mies nousi autosta ja meni tutkimaan tilannetta. Tuli sitten ilmoittamaan, että ollaan jonkun omakotitalon pihassa autokatoksen edessä. Jossakin vaiheessa edellä ajanut oli poikennut päätieltä kotiinsa ja me perässä. Varovasti peruuttaen siirryimme muutaman metrin ja jäimme odottamaan sumun hälvenemistä. Nukahdimme odotellessamme ja heräsimme aamuhämärissä siihen kun kolme poroa kierteli autoamme.

7. Poliisit syyttivät minua kun mies ajoi päin punaisia.
Tämä tapahtui Ranskan lomalla joskus frangiaikaan, jolloin ymmärsimme hieman ranskaa, mutta emme osanneet sitä puhua. Ajoimme erään kylän läpi linja-auton perässä. Se kääntyi risteyksen liikennevaloissa vasemmalle niin hitaasti, että valot meille ehtivät muuttua punaisiksi. Risteyksen takana poliisikaksikko sitten pysäytti meidät. Minulla oli kartta avoinna polvillani. Toinen poliiseista kysyi mieheltä ajokorttia, rekisteriotetta ja vakuutuspapereita, toinen kiersi autoa, kurkisti vielä sisään minun puoleisesta ikkunasta. Ensimmäinen poliisi kysyi, onko meillä 150 frangia sakon maksua varten. Muuten he laittaisivat auton rautoihin siihen asti kunnes sakko on maksettu. Onneksi meiltä löytyi vaadittu summa. Mies meni poliisien kanssa heidän autoonsa, jossa sakkolappu kirjattiin maksetuksi. Siellä jälkimmäinen poliisi oli sanonut miehelle, että hänen pitäisi kieltää vaimoa tutkimasta karttaa silloin kun ajetaan kaupungissa. Sillä eihän ulkomaalainen mies ehdi seurata yksin liikennettä vaan siihen tarvitaan myös vaimon apua. Mies oli vastannut, että menkää itse sanomaan jos uskallatte. Tosin suomeksi, kun ei osannut sanoa sitä ranskaksi.

En osaa nimetä ketään erityisesti, jolle antaisin haasteen, mutta mielelläni hihittelisin hyväntahtoisesti kutkuttaville sattumuksille ja muisteluille.

**************************************************

Suunnitelmia

2011-02-07T22:18:00.000+01:00

Parin päivän päästä saapuu ystäviä Suomesta. Vastaanottajalla täällä on hätä ja hyvä mieli. Mitä heille tästä seudusta näyttäisimme, mihin heidät veisimme. He ovat käyneet täällä ennenkin, joten löytyy aika monta tuttua paikkaa. Pari ensimmäistä päivää menee tässä kylässä tuttuja paikkoja ja ihmisiä tavatessa. Lauantai-iltana on tarjolla Carcassonnen teatterissa Chanson-konsertti. Sunnuntaina vuosittainen kylän määrin tarjoama pitkä lounas, johon vieraamme ovat myös tervetulleita. Ruokailun kuluessa saadaan katsella Cabaret-esitystä ”Plumes de nuit”, eli vähäpukeisia neitosia tanssahtelemassa plyymeissään. Noin vuosi sitten oli vastaava tapahtuma, josta olen kertonut täällä.

Magdalan Marian torni

Ettei heidän matkansa olisi yhtä laulua ja tanssia, ajattelimme esitellä heille pari mystistä paikkaa. Toinen on noin sadan asukkaan kylä nimeltään Rennes-les-Château, korkealla kukkulalla sijaitseva pieni kylä. Näin Wikipedia siitä kertoo:
Rennes-le-Château on pieni kylä Etelä-Ranskassa. Kylä nousi maailmanmaineeseen, kun julkisuuteen päätyi kadonnutta aarretta koskeva legenda. Teos Pyhä veri, pyhä Graal kertoi legendasta, ja jännitysromaani Da Vinci -koodi sivuaa aihetta. Legendaan liittyy mm. väite, että Magdalan Maria olisi haudattu kylän lähellä sijaitsevaan luolaan. Rennes-le-Châteaun Magdalan Marialle omistettu kirkko on peräisin vuodelta 1059. Kirkon pappi Bérenger Saunière kunnostutti kirkkoa 1800-luvun lopulla. Huhujen mukaan hän sai remonttirahat löydettyään aarteen tai salaisuuden, jonka salassapidosta katolinen kirkko olisi maksanut hänelle.
Veisimmekö vieraamme tuonne etsimään Graalin maljaa tai muita aarteita, aistimaan Magdalan Marian feminiinistä energiaa. Vai pelkästään nauttimaan joka suuntaan avautuvista huikean kauniista näkymistä.

Bugarach

Toinen kohde, Bugarach-taikavuori on melko lähellä edellistä. Siihen liittyvä maailmanlopun ennustus on ylittänyt kansainvälisen uutiskynnyksen. Viimeisin artikkeli suomeksi löytyy ainakin täältä. Jo vuoren ulkonäkö kiehtoo mielikuvitusta ja paljon legendoja onkin alueelta syntynyt. Alkaen vuoren uumenissa asuvista keijukaisista ja muista mystisistä olennoista, salaisista tunneleista ja järvistä aina nykypäivän avaruuden asukkaisiin ja ufo-kertomuksiin. Vuori on inspiroinut muun muassa Jules Verneä kirjoittamaan kirjansa ”Matka maan keskipisteeseen”.
Jos blogiini ei ilmesty uutta tekstiä pariin viikkoon, olen vieraitteni kanssa löytöretkillä, ehkä jossakin raunioilla aarretta kaivelemassa, ehkä matkalla maan keskipisteeseen, ehkä vihreiden olentojen kanssa avaruusaluksella leijailemassa.
Ovatkohan vieraamme näiden kohteiden jälkeen tyytyväistä näkemäänsä ja kokemaansa. Jos ovat, pitäisikö perustaa matkatoimisto ”Simpukan pähkähullut matkat”.

Kevään ensimmäinen krookus

***************************************************

Jonon jatkona

2011-02-02T21:22:00.000+01:00

Viime aikoina olemme jonottaneet virkamiesten ovien takana. Ensin keksimme tekosyitä ja siirsimme asian hoitamista eteenpäin mutta lopulta keräsimme rohkeutemme. Marssimme heti aamusta paperinivaskan kanssa verotoimistoon saadaksemme selville miksi Ranskan valtio on perinyt meiltä sairausvakuutusmaksun vaikka valtiot olivat keskenään sopineet, että Suomi nappaa sen päältä eläkkeistämme. Ihmeeksemme madame verotoimiston neuvonnasta ymmärsi asiamme ja osasi ohjata oikean henkilön oven taakse odottamaan. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimmekin veroviskaalin puheille. Ei tarvinnut esitellä paperipinostamme kuin murto-osan niin hänkin oivalsi asian. Hän ilmoitti, että vero-ilmoituksestamme puuttuu todistus une attestation, jossa code gestion on luku 70. Sellaista meidän pitää mennä anomaan CPAM:sta (ranskalainen KELA). Jos se meille myönnetään, Ranskan valtio palauttaa maksamamme sairausvakuutusmaksun. Hän kaiveli hetken laatikoitaan, joista löytyi kopio malliksi tällaisesta todistuksesta, yliviivasi mustalla tussilla siitä henkilöiden nimet ja osoitteet.

Ulos tultuamme ensimmäinen ajatus oli, että olkoon koko juttu. Ei se meiltä onnistu kuitenkaan. Harkinnan jälkeen totesimme, ettei tässä mitään menetetäkään, yritetään edes. CPAM:n toimistoon tultaessa otimme jonotusnumeron ja sen kanssa pääsimme vuorollamme Neuvontaan. Siellä madame pyysi meitä siirtymään odotusaulassa, jossa odottelimme pääsyä asiantuntijan puheille. Aulassa istui ennestään joukko odottelijoita, muun muassa jostain Afrikan maasta lähtöisin oleva nuori pariskunta pikkupojan kanssa. Nuori temperamenttinen äiti oli pahalla tuulella, käveli edestakaisin ja sätti äänekkäästi miestään, joka istui hievahtamatta paikallaan. Lapsi juoksenteli ympäri salia, riisui kuumissaan takkinsa, kaulaliinansa ja myssynsä, tiputteli ne pitkin lattioita. Mies istui vielä jonkin aikaa suutaan avaamatta, ehkä kuunteli, ehkä ei. Sitten hän nousi rauhallisesti ja käveli ulos ovesta. Äiti istuutui huokailemaan miehen jättämälle tuolille, komensi lasta keräämään vaatteet lattialta. Poika totteli äitiään ja jatkoi sitten juoksentelua.
Osa odottajista katsoi kelloaan, nousivat ja läksivät pois, ehkä syömään. Olihan lounasaika. Verotoimisto on suljettu kello 12 – 14, mutta CPAM on auki koko päivän, joten jatkoimme odottelua. Vajaan tunnin kuluttua pääsimme asiantuntijan huoneeseen. Annoimme hänelle sairausvakuutuskorttimme (carte vitale) ja verotoimistosta saadun kopion. Kysyimme, että voisimmeko saada vastaavanlaisen todistuksen. Virkailija näppäili hetken tietokonettaan ja kysyi olimmeko Margareta ja Alain. Mitä? Verotoimiston virkailija oli unohtanut yliviivata mallikopiosta sairausvakuutuksen numeron ja tämän numeron CPAM:in virkailija naputteli koneelleen. Pyysimme, että virkailija katsoisi meidän numerot korteiltamme. Nyt löytyivät oikeat nimet ja tiedot. Hän tulosti koneeltaan lomakkeet, löi niihin leimat ja allekirjoitti ne. Siinä ne nyt olivat, molemmissa myös se tärkeä koodi 70.
Mikä helpotus. Olimme varautuneet täyttämään anomuskaavakkeita, odottelemaan viikkokausia päätöksen saamista ja nyt kaikki tämä yhdellä napin painalluksella.
Lomakkeen saamisen kunniaksi menimme ravintolaan 2 tunnin lounaalle. Sen jälkeen veimme lomakkeet riemusaatossa verotoimiston virkailijalle, joka lupasi palauttaa meille liikaa maksetut rahat.
Hyvä niin. Kuitenkin jäin miettimään miksi verovirkailija ei voinut suoraan kysyä CPAM:lta tietojamme. Ehkäpä viranomaiset eivät saa kysellä toisiltaan tällaisia tietoja.
Sitä en tiedä, mutta mieleen tuli vastikään lukemani juttu, joka herätti sisässäni asuvan koiran.

Aikojen alussa kun Jumala loi maan, hän jakoi kaikille elollisille myös elämän pituudet. Ihminen oli Jumalan viimeisin luomus joten hän jäi jaossa viimeiseksi. Kun ihmisen vuoro sitten tuli, oli aikaa enää jäljellä 25 vuotta ja hän sai sen.
Ihminen meni heti valittamaan Jumalalle, että hänelle jäi liian vähän aikaa ja Jumala sanoi, että hän ei enää voi jakoa muuttaa, mutta mene itse kysymään jos joku eläimistä antaisi omastaan sinulle.
Niinpä ihminen meni ensiksi hevosen luo ja kysyi josko hevonen antaisi eliniästään hänelle ja hevonen vastasi, että saat 25 vuotta. Sitten ihminen meni koiran luo ja kysyi samaa. Koira sanoi myös, että saat 25 vuotta. Seuraavaksi ihminen meni apinan luokse ja toisti kysymyksen. Apina vastasi, että saat 25 vuotta, minulle riittää vähempikin.
Nyt ihminen huomasi, että hänellä on koossa 100 vuotta ja meni innoissaan kertomaan tämän Jumalalle.
Jumala sanoi hänelle, että olet nyt itse elämäsi valinnut. Ensimmäisen 25 vuotta elät kuin ihminen. Seuraavat 25 vuotta raadat työssä kuin hevonen. Kolmannen 25 vuotta haukut kaikkea kuin koira ja viimeiset 25 vuotta sinulle nauretaan kuin apinalle.

************************************************************

Päivän kohokohtia

2011-01-27T14:19:00.000+01:00

Elämä on enimmäkseen tavallista arkea ja sen päivittäisiä rutiineja. Talven mittaan olen huomannut, että uusin rutiini on lähes päivittäinen blogistaniassa käynti. Taidan olla jo koukussa. Eilenkin lueskelin blogeja. Ellinoora kaipasi lomaa arjen rutiineista. Samalta tuntui minustakin. Pieni irtiotto arjesta tekisi hyvää. Päivän kohokohdaksi luulin hammaslääkärissä käyntiä. Se muuttuikin vastaanottoapulaisen puheluksi. Hän ilmoitti vastaanottoaikani siirtymisestä perjantaille. Se oli oikeastaan päivän kohokohta, koska ymmärsin mitä hän sanoi minulle ranskaksi puhelimessa ja myös siksi, että ei tarvinnutkaan vielä eilen mennä kidutettavaksi. No huomenna on huomisen huolet.
Puhelusta seurasi vielä kolmaskin päivän kohokohta. Koska ei tarvinnut lähteä hammaslääkäriin, läksimme kävelylle ja siellä huomasin, että mantelipuu oli kukassa. Tervetuloa kevät!
Olisi kiva tietää mikä oli sinun päiväsi kohokohta.

*****************************************************

Barbit mammografiassa

2011-01-23T22:03:00.000+01:00

Huone on kuuma ja ankea, seinä sähköpatterin takana on mustunut. Joku laite nurkassa pitää kehräävää ääntä. Oven suussa on kaksi sermiä, joiden kangas on rikki. Istun hoitopöydän vieressä kankaisessa ohjaajan tuolissa. Sekin on ajat sitten parhaat päivänsä nähnyt. Hoitaja sammuttaa röntgenlaitteen ja poistuu huoneesta mammografiakuvat kainalossa. ”Odottakaa täällä, tohtori tulee noin viiden minuutin kuluttua ja kertoo tulokset. Älkää pukeko päällenne ennen sitä”.
Jään odottelemaan. Muistelen edellistä kertaa. Onko siitä todellakin kulunut jo neljä vuotta. Olimme syksyllä muuttaneet Ranskaan ja saaneet CPAM:lta väliaikaisen todistuksen, jossa sanotaan, että kuulumme Ranskan terveydenhoidon piiriin. Jo ennen joulua tuli kutsu mammografiaan. Ystävällinen Rose-naapuri varasi puhelimitse ajan Tivoli-nimisestä alan yrityksestä. Oma kielitaitoni ei olisi siihen riittänyt.
Sovittuna aikana hieman pelokkaana saavuin Tivoliin. Vastaanoton kaunotar antoi minulle lomakkeen täytettäväksi. En ehtinyt lukea ensimmäistäkään sanaa kun paikalle tuli eläkeikäinen herra tohtori ja kutsui minut mukaansa. Siirryimme jonkinlaiseen varastohuoneeseen. Henkilökuntaa tuli ja meni koko ajan. Tohtori teki tilaa seinustan hyllyltä, otti minulta lomakkeen ja alkoi täyttää sitä. CPAM:n todistuksesta löytyikin perustiedot, jopa tyttönimeni. Sitten alkoi kysely terveydentilasta, synnytyksistä, edellisestä mammografiasta. Luulen, että tohtori oli jostain itäblokin maasta, ranska ei ollut hänen vahvin kielensä. Nuori hoitaja tuli paikalle ja kysyi voisiko hän auttaa. Tohtori itse halusi kuitenkin laittaa rastit ruutuihin. Arvasin suunnilleen mitä hän kysyi ja vastasin arvausteni mukaan. Kun lomake oli täytetty hän viittasi että voin mennä kuvattavaksi. Läksinkin, mutta ihan väärään suuntaan. Hän juoksi perästä ja tarttui käteeni. Talutti sitten ohi kaunottaren, läpi kahden täpötäyden odotushuoneen, pitkän käytävän päähän. Avasi oven ja pyysi odottamaan hoitajaa. Pian hoitaja tulikin, toimitti kuvaukset ja vei kuvat mennessään. Pyysi odottamaan muutaman minuutin tohtoria, joka tulee kertomaan tulokset ja tekee manuaalisen tutkimuksen. Pian herra tohtori tulikin. Sanoi jo ovella saksaksi, englanniksi ja ranskaksi, että kaikki kunnossa ja meni menojaan. Odottelin hetken, mutta kun mitään ei kuulunut pukeuduin ja menin vastaanottovirkailijan luokse. Hän ilmoitti, että kuvat tulevat postissa viikon kuluttua.

Pienet tyttärentyttäret sattuivat kuulemaan kun kerroin äidilleen Tivolissa käynnistäni. Kyselivät mitä eläimiä olin siellä nähnyt ja missä laitteissa uskaltanut käydä. Vastailin kysymyksiin varovasti sanojani asetellen.

Siitäpä tulikin uusi barbileikki, sillä seuraavana päivänä barbinukke iltapuvussaan ja koruissaan meni tissitivoliin. Toiselle barbille puettiin paperinenäliinasta tehty hoitajan asu, samoin miesbarbista tuli valkotakkinen ulkomaalainen lääkäri. Tohtori potilaalle. ”Tule tänne vanha rouva. Mikä nimi sinulla? Minä taluttaa sinut tivoli”.
Valkoasuinen tohtori ja potilas iltapuvussaan kävelevät käsi kädessä, tervehtien arvokkaalla nyökkäyksellä lattialla olevia pehmoleluja, nallea, kengurua, leijonaa jne... ”Nyt sinä istuu tuossa ja odottaa hoitajaa”.
Samassa hoitaja onkin jo paikalla ja auttaa potilasta riisumaan korut ja iltapuvun. Työntää potilaan kirjoituspöydän laatikkoon, sulkee sen. Huutaa laatikkoon. ”Suokaa anteeksi rouva. Sattuuko teihin?”
”Sattuu niin saatanasti”, vastaa potilas kimeällä äänellä. Hoitaja järkyttyy moisesta kielenkäytöstä. Sitten helpottunutta tirskuntaa, kukaan ei kuullut. Hoitaja ottaa potilaan pöytälaatikosta. ”Rouva istuu ja odottaa kunnes tohtori tulee ja sanoo kädet ylös. Ei saa pukeutua”.
Tohtori tulee ja osoittaa sormella potilasta ”kädet ylös”. Pukevat yhdessä hoitajan kanssa potilaalle iltapuvun ja korut.”Haluaako rouva katsoa mitä eläimiä meillä on täällä tivolissa”?

Hymähdän noille muistoilleni. Vilkaisen kelloa. Jo yli 15 minuuttia kulunut. Missä lääkäri viipyy, onkohan kuvissa jotain hämminkiä. Pelko hiipii mieleen, pimentää ja jäähdyttää huoneen. Entä jos onkin jotain. Pitkiä ovat odottajan minuutit.
Vihdoinkin ovi aukeaa. Sisään astuu kahvin ja tupakantuoksuinen hymyilevä naislääkäri. Huone on taas valoisa ja lämmin. Tervehdimme. ”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Mutta ei syytä huoleen, kuvissa ei ollut mitään erikoista. Ne tulevat kotiin noin viikon kuluttua. Teen mammografian yhteydessä myös manuaalisen tutkimuksen. Tupakoitteko. Ai ette. Se on hyvä, koska tupakointi lisää riskiä sairastua rintasyöpään”.
Hän tekee tarkan tutkimuksen ja toivottaa minut tervetulleeksi jälleen kahden vuoden kuluttua. Puen nopeasti päälleni ja kiiruhdan ulko-oven luona tupakoivien nuorten naisten ohi autolle, jossa mies on odotellessaan nukahtanut ratin taakse. Istun varovasti paikalleni ja jään silmät kiinni kuuntelemaan radiossa soivaa Renaudin laulamaa Mistral gagnant.

*********************************************

Harmaata

2011-01-20T10:27:00.000+01:00

Pieni harmaahiuksinen vanhus harmaassa hameessaan ja punaraidallisessa harmaassa villatakissaan laskeutuu mäeltä. Toisessa kädessä hänellä on iso kivi, toisessa kimppu kukkivia mimoosan oksia. Ojentaa neuvottomana molemmat kätensä.

- Ah, suokaa minulle anteeksi, en voi tervehtiä! Onpa ihana ilma. Hyvää päivänjatkoa teille.
- Kaunista on. Kiitos, samoin Teille.
Mennessään hän vilkuttaa mimoosakimpulla.

Kulman takaa kuuluu äänekästä puhetta, koot ja hoot ääntyvät voimakkaasti. Kolme vanhaa arabimiestä jokaisella harmaa pipo päässään, istuu tien harmaalla betonikaiteella, kaksi heistä nojaa kävelykeppiinsä. Ovat usein samaan aikaan liikkeellä kuin mekin. Nostavat kätensä tervehdykseen leveästi hymyillen.

- Tänäänkin tavattiin. Kaunis ilma. Niin aurinkoista, vaikka on tammikuu.
Olemme samaa mieltä. Toivotamme heille hyvää päivänjatkoa. Keskustelun kuulemme kääntyvän takaisin arabiaksi.

Harmaapartainen polkupyöräilijä tiukassa punamustassa ajoasussaan peilipintaisine aurinkolaseineen huiskauttaa kättään.

- Il fait beau, n’est-ce pas! Kaunis ilma, vai mitä!

Vain muutaman tunnin kuluttua harmaat pilvet ja usva peittävät maiseman.

********************************************

Autiomaa

2011-01-17T15:48:00.000+01:00

Pikkutalvio ei malttanut odottaa maaliskuulle asti, vaan avasi kukkansa kohti aurinkoa

Ei pitäisi ihmisen sairasvuoteellaan lukea liian voimakasta tekstiä. Mielenrauha siinä järkkyy. Niin kävi minulle kun luin Le Clézion Autiomaan. Olen lukenut aikaisemmin pari muuta Le Clézion kirjaa, mutta ne eivät tehneet näin voimakasta vaikutusta. Kirja on kuin mystinen runo tai maalaus, hidasta kulkemista hiekkadyyniltä toiselle yli autiomaan. Tuulen, polttavan auringon ja kylmien öiden ympäröimä kauniin Lallan ja mykän paimenen taianomainen rakkaustarina. Sinisten miesten johtamien karavaanien päämäärätön luvatun maan etsiminen, pako ja tuhoava sota. Armoton autiomaa, joka lumoaa ja näännyttää kulkijansa. Kirja ei päästä vähällä lukijaansa, sitä ei voi lukea nopeasti. Surullisen kaunis kirja, joka sisältää pääjuonen lisäksi kerroksittain tarinoita.

Säkeistö tuulen Lallalle kuiskailemasta laulusta.

”Jonain päivänä, voi, jonain päivänä, tuuli ei enää puhalla autiomaassa, hiekansirut muuttuvat pehmeiksi kuin sokeri, jokaisen valkoisen kiven alla minua odottaa lähde, jonain päivänä, voi, jonain päivänä mehiläiset laulavat minulle laulun, sillä sinä päivänä menetän rakkaani”.

*************************************************************

Aurinko herättelee luontoa

2011-01-13T10:02:00.000+01:00

Eräänä tammikuun päivänä aurinko päätti yllättää pilvisten päivien uuvuttamat asukkaat. Sinitaivaan alla ponnahti ruoho kohisten kasvamaan, pienet kehäkukat kurkottivat kohti aurinkoa, rosmariinikin avasi lilat nuppunsa. Viinipeltojen hiekkainen maa peittyi valkoisten kukkasten mattoon. Tulimarja, Pyracantha halusi mukaan värittämään päivää oranssinpunaisine marjoineen. Auringon innoittamina turkinkyyhkyt aloittivat vuorolaulunsa. Yksi kysyi nukunko, toinen vastasi hukunko, johon kolmas huikkasi kukunko? Tuntui ihan keväältä.

**********************************************************