Bonjourin maassa taas

Kotona Ranskassa. Sekä tyyny että me kaksi. Huolimatta pienistä vastoinkäymisistä.
Helsingin satamassa lähtöselvityskopilla ojensimme virkailijaneidolle sähköpostiimme tulleen varausvahvistuksen. Hän etsi varausnumeron tietokoneeltaan ja totesi, että varaus oli samana päivänä sekä tehty, että peruutettu. Me ihmeissämme kyselemään, että miten niin peruutettu. Mehän olimme jopa maksaneet varauksen heti vahvistuksen saatuamme. Virkailija tutki lähtijälistaa uudelleen. Sieltä löytyikin samat nimet ja syntymäajat kuin meillä, jopa auton rekisterinumerokin oli sama kuin meidän autolla. Tarkan harkinnan jälkeen saimme näillä tiedoilla olevat liput. Se ei selvinnyt, miksi varausnumero ei täsmännyt. Miksi varauksemme oli peruuntunut ja astunut taas voimaan ilmeisesti eri numerolla. Hölmistyneinä ja moista ihmetellen ajoimme jonoon odottamaan laivaan pääsyä. Vajaan tunnin odottelun jälkeen olisimme saaneet ajaa laivaan. Auto olikin päättänyt jäädä Suomeen. Se oli kuin vikuroiva hevonen, hyppeli vain paikallaan kun olisi pitänyt mennä eteenpäin. Kuski sammutti moottorin ja viittoili takana odottajille, että menevät ohitsemme. Mitäs nyt tehdään. Kuski tuumasi, että odotellaan jonkin aikaa. Jospa auton tietokoneeseen tuli startatessa joku häiriö, joka korjautuu odotellessa. Minä juttelin autolle lepytellen.
- Ymmärrän, että olet viihtynyt Suomen kesässä kuten mekin, etkä haluaisi lähteä pois. Kuulithan itsekin radiosta, että tulossa on kylmin talvi 1000 vuoteen. Et sinä etelän auto täällä talvea tarkenisi. Lähde vain isiesi maille talvehtimaan, keväällä muuttolintujen myötä palaamme tänne yhdessä.
En tiedä tehosiko puheeni vai korjautuiko mahdollinen tietokonehäiriö odotellessa, mutta tovin kuluttua läksi auto nöyrästi eteenpäin ja ajoimme laivaan – viimeisinä.
Sateinen merimatka ja yhtä sateinen automatka läpi Saksan sujui yllättävän hyvin. Ranskan puolella paistoikin jo aurinko. Mikäpä oli ajellessa leppoisana sunnuntaipäivänä läpi vihreiden maisemien. Loppumatkan ajoimme läpi vehreiden viinitarhojen, joista monessa näytti viininkorjuu olevan käynnissä. Auringon viime säteiden saattelemina pysähdyimme kotipihalle. Taputtelimme auton kylkeä kiitellen hyvin suoritetusta ajomatkasta. Tyyny kainalossa köpöttelin jäykistyneillä jaloilla sisään viileään, suljettujen ikkunaluukkujen pimentämään taloon.

*************************************

Savonmualta lähetään ja rahhoo on evväänä



Tyynykassini

Vielä kaksi päivää ja kaksi yötä ennen lähtöä. Vaate-, kirja-, ym. pinoja on vähän joka puolella huushollia valmiina laukkuihin laitettavaksi. Pitäisi vielä tyhjentää ja pestä pakastin ja jääkaappi, siivota tämä kesäpesä kevättä varten, valmiiksi ottamaan vastaan muuttolintunsa.

Olen huomannut, että yksi tärkeimmistä tavaroistani matkalla on oma tyyny. Automatkan aikana pidän sitä joko niskan takana tai kyynärpään alla. Päiväunien ajaksi siirrän sen pehmikkeeksi turvavyön alle, ettei kaulaan tule vyön tekemiä nirhamia. Tyyny kainalossa nousen laivaan tai astelen hotelliin, koska siellä olevat tyynyt ovat mielestäni joskus aika surkeita. Vanhemmiten sitä arvostaa kunnon yöunia, varsinkin matkoilla. Oma tyyny auttaa nukahtamaan ja antaa paremman yöunen. Ehdotin miehelle, että otettaisiin hänenkin tyynynsä mukaan. Ei kuulemma tarvitse, koska nukkuu hyvin vaikka ilman tyynyä. Tottahan se yleensä on, mutta matkoilla joinakin aamuina herätessäni olen huomannut, että tyynylläni nukkuu toinenkin matkaaja.

*************************************************

Muuttolinnun mietteitä

Istuin laiturilla katselemassa lämpimän syysillan pimenemistä. Silkkiuikkuperhe lipui aivan laiturin vierestä. Iltatähti syttyi taivaanrannalle, vesi ja taivas punertuivat ennen pimeän tuloa. Sytytin lyhdyn ulos.

Totesin, että puolet tai oikeastaan 60% minusta haluaisi jäädä tänne ainakin pariksi kuukaudeksi. Haluaisin nähdä miten ruska syttyy järveni rannoille, miten se sammuu kun syysmyrsky repii puut paljaiksi. Sen jälkeen olisin melkein valmis lähtemään. Tiedän, että mielen tulee täyttämään haikeus ja ikävä pienoisiani.

Toinen puoli minusta on jo menossa kohti kuumia hiekkarantoja, lämmintä merivettä. Kuljeskelee viiniköynnösten reunustamia hiekkapolkuja, tuntee kypsyvien rypäleiden makean tuoksun. Hakee leipomosta lämpimän patongin, murtaa palan sen päästä mutusteltavaksi ja istuutuu plataanin varjoon kuuntelemaan lintujen loputonta sirkutusta.

*******************************************************

Hyvää päivänjatkoa

Passi oli menossa vanhaksi. Siispä poliisiviranomaisten pakeille. Sitä ennen piti saada uusien määräysten mukainen passikuva. Passikuvat tunnissa-kyltin alta marssittiin sisälle liikkeeseen. Nuori mies kamera kädessään komensi
- Istu tuohon ja silmälasit pois, tule hakemaan tunnin päästä!
Tunnin päästä kävin hakemassa tihrusilmäisen, tylsistyneen näköisen, pöhöttyneen noin 95 vuotiaan
olion kuvan. Ukkorukan kuva ei ollut sen parempi.
Näiden kuvien kanssa etsimme kunnan poliisilaitoksen. Siellä nuori poliisimies lasiseinäisen tiskin takana naputteli tietokonetta. Tiskiin nojaili keski-ikäinen miesasiakas. Istuuduimme penkin päähän odottamaan vuoroamme. Seurasimme asiointia tiskin ääressä. Ilmeni, että asiakas oli pohjoisen kalareissullaan ajanut tienvarren valvontakameratolpan nurin. Se meiltä jäi kuulematta oliko kyseessä myös ylinopeus vai pelkkä tolppaan törmääminen. Sakkolappu oli joka tapauksessa luvassa. Lomakkeiden täytön aikana sisään marssi kaksi noin 15 kesäistä huppupäistä kaverusta. Molemmilla oli melkoinen määrä lävistyksiä kasvoissaan, tatuointeja käsissä, toisella taisi olla naarmujakin. Naarmukätinen ilmoitti meille
- Olis v..un kiire ja v…un sakkoasia, ei kestä kauan.
- No, mene vain, ei meillä kiirettä ole. Mistäs ne sakot tuli? kyselimme häneltä.
- V…u, huitasin vähän kaveria ja joku v…u soitti poliisit.
Tiekameratolppaan törmännyt sai sakkolappunsa ja toivotti lähtiessään poliisille mukavaa päivänjatkoa. Kaverukset siirtyivät asioineen tiskin ääreen. Poliisimies kirjoitti nyt lomaketta pahoinpitelystä.
Kaverukset eivät toivottaneet lähtiessään hyvää päivänjatkoa vaan totesivat
- V…u tästä kyllä valitetaan.
Nyt oli meidän vuoromme. Selvisi, että olimme ihan väärässä huoneessa, passiasiat hoidetaan alakerrassa. Kohtelias poliisimies pyyteli anteeksi kun jouduimme turhaan odottelemaan. Ei mitään, tämähän oli meille kuin tosi-TV:n katselua. Toivotimme puolin ja toisin hyvät päivänjatkot ja siirryimme kerrosta alemmas.
Siellä asioimme ystävällisen kanslistin kanssa. Minulla oli hieman ongelmia sormenjälkien kanssa. Laite ei alkuun hyväksynyt minkään sormen jälkiä, vasta peukalon painaminen kelpasi. Kanslisti lohdutteli, että paljon käsiään pesevien sormenjälkien kanssa voi käydä näin. Onneksi hän ei kommentoinut mitenkään passikuvia, fiksu ihminen.
Seuraavana aamuna heti herättyäni tarkastelin itseäni peilistä. Pakko tunnustaa, että peilikuva muistutti jotenkin passikuvaani.

****************************************************