Aurinko on tanssinut ja pääskyset saapuneet

Tänään on se aamu, jolloin vanhan uskomuksen mukaan aurinko noustessaan on ilakoinut, tanssinut, hyppinyt ja keikkunut, riemuinnut Kristuksen ylösnousemisesta. Uskomus jatkaa, että jos joku on auringon tanssin nähnyt, hän on saanut itselleen osan auringon voimasta.

Aurinko oli jo noussut, enkä ehtinyt nähdä sen tanssia, kun kävelin joelle. Taustalla kirkonkellot soittelivat juhlavaa soittoaan. Matkan aikana taivas kirkastui, vain muutama poutapilvi jäi keinumaan tuulessa. Joella kohtasin iloisen yllätyksen. Pääskyset ovat saapuneet. Ne puikkelehtivat vikkelästi lähellä veden pintaa hyönteisiä ilmasta napaten.

Menomatkalla muurin yli kurkisteli keltainen onnenpensas. Antakoon se onnekkaan päivän ja onnenmurusia sinulle lukijani.

  

Onnenpensas

**************************************************************

Linnoituksen legenda

Carcassonnen linnoitus, ilmakuva (kopioitu  netistä)

Edellisen postaukseni kuvassa on osa Carcassonnen la Citéä, Euroopan suurinta keskiaikaista linnoitusta. Se on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Sen historia ulottuu aina ajanlaskumme alkuun asti. Linnoituksessa on 53 tornia. Sen vanha kaupunki ravintoloineen ja matkamuistoputiikkeineen on suosittu turistikohde ympäri vuoden.  Carcassonnelta nimensä saanut lautapeli tuntuu olevan myös suosittu ympäri maailmaa.

Vanhat linnoitukset synnyttävät monia legendoja. Lisään joukkoon oman versioni Carcassonnen nimen synnystä. Tarinani perustuu ranskankielisiin legendoihin, joita tuskin olen täysin ymmärtänyt, ehkä tahtomattani yhdistellyt keskenään useampia kertomuksia. Mutta sellaisiahan ne legendat ovat.

700-luvun lopulla linnoituksessa asuivat ja sitä puolustivat arabit.  Heidän johtajansa kuningas Balaak oli saanut surmansa taisteluissa keisari Kaarle Suurta vastaan.  Keisari  joukkoineen piiritti linnaa valloittaakseen sen osaksi valtakuntaansa.  Kuningas Balaakin menehtyminen oli tyrmäävä isku sotilaille ja kaupunkilaisille. Itku ja epätoivo valtasivat piiritetyn kaupungin kiviset kadut ja kujat. Keisari joukkoineen oli pääsemäisillään sekasortoiseen kaupunkiin. Silloin menehtyneen kuninkaan nuori vaimo, kuningatar Carcas astui rohkeasti sotajoukkojen johtoon taistellen raivokkaasti piirittäjiä vastaan. Moni kaupunkia puolustanut sotilas oli kaatunut, heidän määränsä  väheni uhkaavasti. Piirittäjät ampuivat palavia nuolia ylös kaupunkiin, pystyttivät tikkaita muuria vasten kiivetäkseen sen yli linnoitukseen. Dame Carcas määräsi kaupunkilaiset valmistamaan ihmisen kokoisia olkinukkeja ja pukemaan niille kaatuneiden sotilaiden asepukuja.  Ne kannettiin muurin harjalle vartiopaikoille. Vastapuoli näkisi, että puolustajia kyllä riittää. Muurin yli palavina tulleet  nuolet sytyttivät olkinuket tulisoihduiksi,  jotka työnnettiin takaisin yli muurin piirittäjien ja heidän tikapuidensa päälle.

Uuvuttavia taisteluja oli käyty jo viisi vuotta. Nuori Dame Carcas urheine joukkoineen puolusti sitkeästi  linnoitusta. Kovin väsyneiksi ja rääsyisiksi olivat käyneet sotilaat, kuten kaupunkilaisetkin. Kaikesta oli pula, ruokakin oli lopussa sodan molemmilta osapuolilta.  Dame Carcas määräsi sotilaansa etsimään kaiken mahdollisen ruuan linnoituksesta ja tuomaan hänelle. Sotilaat palasivat etsintämatkaltaan lähes tyhjin käsin. He olivat löytäneet vain säkillisen vehnänjyviä ja pienen laihan porsaan. Dame Carcas katseli saalista mietteissään ja alakuloisena. Possu on tarpeeton, arabit eivät syö sianlihaa.

Viimeisenä keinona Carcas määräsi, että porsaalle pitää syöttää kaikki vehnä. Niin tehtiinkin ja possu ahmi vatsansa täyteen. Muutaman päivän kuluttua Dame Carcas kutsui keisarin muurin luokse.  Piirittäjät arvelivat, että nyt linnoitus antautuu.  Keisarin yllätys oli suuri, kun hänen jalkojensa juureen heitettiin muurin yli pulskaksi syötetty porsas. Keisari päätteli, että linnakkeessa täytyy olla paljon ruokaa, koska arabit ruokkivat sillä siankin, jota eivät itse syö. Lannistunut keisari päätti lopettaa piirityksen ja palata kotiinsa. Vihollisten  perääntyessä Dame Carcas määräsi, että hyvän uutisen tiedottamiseksi linnoituksen kaikkia kelloja tulee soittaa. Keisari oli jo kaukana menossa, mutta kuuli melua linnoituksen suunnasta. Hän lähetti tiedustelijansa takaisin linnoitukselle.  Pian tämä palasi ja ilmoitti keisarille: ” Sire, Carcas sonne (Carcas soittaa)”.

(Legendan mukaan Carcassonne on saanut nimensä noista sanoista).

Keisari ei voinut olla ihailematta nuoren kuningattaren neuvokkuutta ja niinpä hän palasi linnoitukseen solmimaan rauhan Dame Carcasin kanssa.  

Dame Carcas, patsas sijaitsee linnoituksen portin vierellä (kuva kopioitu netistä)

*******************************************************************

Neljäs tietäjä

Lääkärin odotushuoneessa tavailin toistakin satukirjaa. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta juonen suurin piirtein. Pidän legendoista ja kertomuksesta niitä löytyi parikin.
Tarina kertoo, että suuren meren takana erämaassa asuva köyhä intiaani näkee taivaalle syttyvän uuden kirkkaan tähden. Esi-isien henget ovat kertoneet hänelle ennustuksen Betlehemin tähdestä. Intiaani, kuten Itämaan kolme tietäjää, haluaa seurata tähteä ja viedä lahjoja Jeesus-lapselle. Hänellä ei ole kultaa, mirhamia eikä suitsukkeita, vaan hän on kerännyt lahjoitettavaksi erilaisten lintujen värikkäitä sulkia, hedelmiä ym. luonnosta löytynyttä. Hän kohtaa valkoisen papukaijan ja pyytää, että tämä kuljettaisi hänet suuren meren yli. Lintu suostuu pyyntöön, mutta haluaa palkaksi intiaanin keräämät sulat. Siihen aikaan kaikki papukaijat olivat valkoisia. Kun papukaija sai Jeesus-lapselle tarkoitetut eriväriset sulat, muuttuivat melkein kaikki maailman papukaijat toinen toistaan värikkäimmiksi.
Osan matkasta intiaani matkustaa krokotiilin, sitten vielä puuman selässä. Kaikille kyydin antaneille hän joutuu luovuttamaan osan keräämistään lahjoista. Kun hän viimein pääsee Betlehemiin, on lahjoista jäljellä enää vain yksi appelsiini. Sen hän antaa Jeesus-lapselle, joka leikkii appelsiinillä, heittelee sitä ilmaan kuin palloa. Kun lapselle tulee jano, intiaani halkaisee hedelmän, puristaa siitä mehun ja antaa Jeesukselle. Muistona tapahtuneesta appelsiini kuuluu ranskalaiseen joulupöytään.

Vincent van Gogh: "Child with Orange", 1890

Ehkä appelsiini  on osa ranskalaisen jouluaterian 13 jälkiruuasta, mikä symboloi Jeesusta ja 12 opetuslasta. Katolisessa kirkossa loppiaista (Epiphanie) vietetään 6.1. itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivänä. Ranskassa sitä nimitetään myös le jour des Rois mages.

Omaa joulun odotustani harmaassa ja koleassa sadesäässä valaisevat postin ja sähköpostin tuomat joulutervehdykset Suomesta ja maailmalta. Lähettäjät eivät ehkä arvaakaan miten paljon ulkosuomalaisen mieltä lämmittävät nämä kaikki muistamiset.

Sinulle blogissani vierailija, toivotan lapsuuden joulun iloa ja taikaa sydämeesi.  

                                ***************************************************** 

Kirkko metsän keskellä



Kirkko puiden keskellä

Lähivuorten rinteillä risteilee paljon polkuja, sillä maasto on suosittua randonnée-, eli vaellusaluetta. Alkuaikoina seurasimme vain selkeästi merkittyjä reittejä. Maisemien tullessa tutuimmiksi, uskalsimme lähteä muillekin poluille. Erästä uutta polkua laskeutuessa puiden takaa avautui yllättävä näkymä, kirkko metsän keskellä. Kapea polku mutkitteli kiemuraisena pitkin jyrkkää rinnettä. Välillä piti ottaa kiinni polun varren pensaista, ettei vauhti kiihdy hallitsemattomaksi. Alarinne muuttuikin loivemmaksi.

Yksi rukouspolun kappeleista

Sieltä alkaa rukouspolku tai ranskalaisittain un rosaire (rukousnauha), jonka varteen oli rakennettu 15 pientä kappelia, joista jokaisessa on kuva Jeesuksen elämän eri vaiheesta. Polku päättyy kirkon pihalle, josta lähtee autotie kylälle ja vastakkaiselta puolelta leveä polku kirkon puistoon. 

Puisto kirkon vieressä

Aina paikalla käydessämme kirkon ovi on ollut auki kulkijoita varten. Mielestäni monet katoliset kirkot ovat isoja ja jotenkin kolkkoja, mutta tämä pieni pyhäkkö tuntuu kodikkaalta. Sinne on helppo mennä, istahtaa hetkeksi, antaa ajatusten vaeltaa omia teitään. Sytyttää kynttilä ja lähettää rukoushuokaus läheisten puolesta. Suomalaisellehan metsä on usein kirkko ja kirkko mäntyjen keskellä korostaa paikan pyhyyttä.



Sisätilat

Kirkon alkuperästä on olemassa useita legendoja. Erään sellaisen mukaan paikalla on ollut ennen ajanlaskumme alkua palvontapaikka Isis-jumalattarelle.

Joitakin vuosisatoja myöhemmin kun alueella tunnettiin jo kristinusko, lähivuoren jyrkänteellä nuori nainen paimensi lampaita. Hän oli hyvin huolissaan lapsestaan, joka oli kotona kovassa kuumeessa. Yllättäen hän näki, että maahan oli muodostunut lähde, josta pulppusi raikasta vettä. Hän joi vettä ja otti sitä mukaansa sairaalle lapselle. Lapsi parantui heti vettä juotuaan. Uutinen veden parantavasta voimasta kulki kylästä kylään. Lähteestä tuli pyhiinvaelluspaikka. Kiitokseksi parantumisista ihmiset päättivät rakentaa Neitsyt Marialle pyhitetyn kirkon lähteen luokse.

Toinen legenda kertoo, että saman vuoren onkalosta löytyi madonnan patsas. Se vietiin lähikylään, johon oli tarkoitus rakentaa kirkko ja sijoittaa patsas sinne, mutta joka yö patsas katosi ja löytyi aina samasta kolosta. Kaikki mikä päivällä rakennettiin, hajosi yön aikana. Lopulta joku sai idean, että heitetään marmorinlouhintavasara ilmaan ja paikalla mihin se putosi, rakennettiin nykyinen kirkko.

Kirkon läheisyydessä sijaitsee marmorikaivos, josta louhittua punaista marmoria on käytetty kirkon sisustukseen. Samaa marmoria löytyy myös Versailles’n linnasta. Marmoria pidetään ainutlaatuisena sen punaisen värin ja viininpunaisten juomujen takia.

Marmoriin liittyy tietenkin myös legenda. Sen on kertonut aikoinaan Rooman legioonalainen. Hän oli mukana Kaanaan häissä, jossa Jeesus muutti veden viiniksi. Tätä viiniä tuotiin aikoinaan Minervoisin alueelle kiitokseksi uskollisuudesta Rooman valtakunnalle. Eräänä päivänä viiniastia putosi vahingossa lattialle ja rikkoutui. Viini virtasi maahan, värjäsi kallion ruusunpunaiseksi ja muodosti siihen viininpunaisia suonia.

               *****************************************************

Vihreät autot

Unelmien kulkuneuvo


Sade valuu maahan. Tummanharmaat pilvet peittävät taivaan. Raaka, kostea tuuli piiskaa puita.
Sopiva päivä lähteä ajelulle. Päähän lentäjän lasit ja nahkakypärä, kaulaan pitkä punainen kaulaliina tuulessa liehumaan. Silmät kiinni, matka alkaa. Suunta suoraan ylös läpi sadepilvien. Kuinka sininen onkaan taivas niiden takana, kuinka kirkas auringonpaiste. Pilvet alapuolella kuin pumpulia. Onpa mukava tehdä huimia syöksyjä alas pilveen ja kimmota takaisin taivaan sineen. Kaarros kohti pohjoista, matkalla kurkistus Sateenkaarisillalle, jossa ikinuoreksi tullut samojedinkoiramme huiskuttaa iloisesti häntäänsä, kadonnet kissamme kisailevat värikkäiden perhosten kanssa. Edelleen päin pohjoista, täytyypä laskeutua hieman alemmaksi, kurkistaa aurinkoiselle pihalle koivujen katveeseen, missä pieni pellavapäinen pojannassikka leikkii isovanhempien ranskantuomisella, vihreällä puu-autolla. Sitten takaisin kohti etelää. On aika laskeutua pilvien läpi sateeseen, piirtää ikkunalasin sumuiseen pintaan A-kirjain ja iso sydän, odotella Suomen kesää.
Haaveilun kirvoitti kirppiksellä nähty kulkuneuvo, joka piti jättää odottamaan uutta omistajaansa ja pikkumiehelle viemiseksi ostettu puinen auto, sekä netistä lukemani lohdullinen kertomus Sateenkaarisillasta. Kopioin sen tähän:

Sateenkaarisilta
Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta. Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista. Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon. Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi. Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...
Pasi Pekkalainen


Pikkumiehen auto