Luonto heräilee ja poikien touhuja

Eilen pilkahteli aurinko pilvien lomasta ja lämpötilakin nousi + 15 asteeseen. Osa pihan keltaisista krookuksista oli kukassa koivutuohisessa ruukussa olevan esikon luona. Huomasin myös tienvarren mantelipuun latvassa monta vaaleanpunaista kukkaa.
Rosen pihassa kaksi pikku vesseliä näytti pesevän mustaa autoa. Huikkasivat minulle kohteliaasti ”bonjour madame”. Iltapäivällä meillä oli jumppatunti Rosen kanssa. Mainitsin hänelle, kuinka kilttejä ja kohteliaita poikia olin nähnyt autonpesussa. Rose tuhahti, vai että kilttejä.
Rosen poika oli tullut vanhempiensa luona käymään. Oli ottanut mukaan 5 vuotiaan Paul-poikansa ja tämän kaverin Henryn. Alkuun pojat olivat juoksennelleet pihassa ja puutarhassa Kati-koiran kanssa. Jonkin ajan kuluttua Henry oli tullut sisälle ja kertonut, että Paul oli pissannut isänsä auton kylkeen. Rose kertoi, että auton kylkeä pitkin kulki märkä vana, taiteellinen siksak-kuvio vuoroin lähes ikkunan korkeudella, vuoroin pellin alareunassa. Paulia ei näkynyt missään. Henryltä oli kysytty, tekikö Paul tämän ihan yksin. Ei, kyllä minä vähän autoin. Rose oli ihmetellyt kuinka ihmeessä pikkupojat olivat yltäneet suihkuttelemaan melkein ikkunan korkeudelle asti. Henry oli kuvaillut kuinka se oli tapahtunut. Syyllisen oloinen Paul huudettiin esiin piilostaan. Nauruaan peittelevä, vihainen isä määräsi rangaistukseksi auton pesun. Varmuuden vuoksi sen molemmat kyljet.
Kun illansuussa tulin Rosen luota, kuulin lintujen kevätkonsertin, ylimmäisenä soi mustarastaan huilu. Jokohan kevät nyt tuli.

Linnut

Tulikohan vahingossa kuvattua se kuuluisa ruma ankanpoikanen, selässään ”ei nyt ihan joutsen”.
Kävimme talvisen kylmällä joella katsomassa miten linnut ovat pakkaspäivistä toipuneet. Eipä niillä näyttänyt olevan mitään hätää. Entiseen tapaan uiskentelivat. Kanaali oli saanut ohuen jääpeitteen, mutta joen vesi virtasi vapaana.
Joella tuli niin kylmä, että kotiin tultua piti saada tuhti ateria. Siispä le magret de canard eli ankanrinta paistumaan. Lisukkeiksi uuniin veneperunoita, porkkanoita ja bataattia. Aperitiiviksi valmistettiin kir, eli juoma valkoviinistä ja mustaherukkalikööristä. Lasillinen kokille ja toinen apulaiselle, joka salaattia sekoitteli. Jälkiruuaksi pari siivua vuohenjuustopötkystä, päälle Suomen vieraiden tuomaa lakkahilloa.
Nyt sitä jaksaa odotella kevyempää parsa-aikaa ja suklaapupuja. Pian löytyvät rinteiltä ensimmäiset villiparsat, joita kyläläiset kilvan etsivät. Naapurin kertoman mukaan perinteiseen pääsiäismunakkaaseen kuuluu silputtu villiparsa.



Kuva netistä

Vihreät autot

Unelmien kulkuneuvo


Sade valuu maahan. Tummanharmaat pilvet peittävät taivaan. Raaka, kostea tuuli piiskaa puita.
Sopiva päivä lähteä ajelulle. Päähän lentäjän lasit ja nahkakypärä, kaulaan pitkä punainen kaulaliina tuulessa liehumaan. Silmät kiinni, matka alkaa. Suunta suoraan ylös läpi sadepilvien. Kuinka sininen onkaan taivas niiden takana, kuinka kirkas auringonpaiste. Pilvet alapuolella kuin pumpulia. Onpa mukava tehdä huimia syöksyjä alas pilveen ja kimmota takaisin taivaan sineen. Kaarros kohti pohjoista, matkalla kurkistus Sateenkaarisillalle, jossa ikinuoreksi tullut samojedinkoiramme huiskuttaa iloisesti häntäänsä, kadonnet kissamme kisailevat värikkäiden perhosten kanssa. Edelleen päin pohjoista, täytyypä laskeutua hieman alemmaksi, kurkistaa aurinkoiselle pihalle koivujen katveeseen, missä pieni pellavapäinen pojannassikka leikkii isovanhempien ranskantuomisella, vihreällä puu-autolla. Sitten takaisin kohti etelää. On aika laskeutua pilvien läpi sateeseen, piirtää ikkunalasin sumuiseen pintaan A-kirjain ja iso sydän, odotella Suomen kesää.
Haaveilun kirvoitti kirppiksellä nähty kulkuneuvo, joka piti jättää odottamaan uutta omistajaansa ja pikkumiehelle viemiseksi ostettu puinen auto, sekä netistä lukemani lohdullinen kertomus Sateenkaarisillasta. Kopioin sen tähän:

Sateenkaarisilta
Aivan taivaan tällä laidalla on paikka nimeltä Sateenkaarisilta. Lemmikit, jotka ovat olleet täällä jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä on kaikille rakkaille ystävillemme niittyjä ja kukkuloita, joilla ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Ruokaa, vettä ja auringonpaistetta on yllin kyllin, ja kaikilla ystävillämme on lämmintä ja mukavaa.
Kaikki eläimet, jotka ovat olleet sairaita ja vanhoja, saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa; loukkaantuneet ja vammautuneet parantuvat ja tulevat jälleen vahvoiksi, juuri sellaisiksi, kuin ne ovat muistoissamme ja unelmissamme menneistä päivistä ja ajoista. Eläimet ovat onnellisia ja tyytyväisiä. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta hyvin rakasta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Ne kaikki juoksentelevat ja leikkivät yhdessä, mutta tulee päivä, jona yksi yhtäkkiä pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Sen kirkkaat silmät ovat jännittyneen tarkkaavaiset; sen innokas ruumis värisee. Yhtäkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon. Se on havainnut sinut, ja kun sinä ja rakas ystäväsi vihdoinkin tapaatte, te pysyttelette yhdessä riemukkaina jälleennäkemisestä ettekä koskaan enää eroa. Iloiset suudelmat satavat kasvoillesi, kätesi hyväilevät taas rakasta päätä ja katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka niin kauan olivat poissa elämästäsi, mutteivät koskaan poissa sydämestäsi. Sitten te ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä...
Pasi Pekkalainen


Pikkumiehen auto

Kevättä odotellessa

Taas Eurooppa on kylmyyden vallassa. Niin tämäkin seutu. Maisema yksinkertaisten hikisten ikkunoiden takana näyttää hieman muodottomalta. TV-uutisissa kerrotaan uusista lumi- ja kylmyysennätyksistä. Tiet ovat liukkaita ja tieltä ojaan suistuneita autoja näyttää olevan joka puolella Ranskaa. Puolenpäivän aikaan oli vielä –4 pakkasastetta ja tuulta 100 km/h. Huomiseksi on luvattu lisää lunta.

Ranskalaisia sirkushuveja

(Kuva kopioitu netistä elokuvan mainoksesta)
Viime kirjoituksessani kehuin ranskalaista leipää. Nyt on sirkushuvien vuoro.
Tuli käytyä elokuvissa ja oopperassa. Vieläpä peräkkäisinä iltoina. Ranskassa näytökset alkavat yleensä kello 20.30 tai 21.00. Molemmat esitykset kestivät yli 2 tuntia, joten kotona olimme vasta puoliyön jälkeen. Oman jännittävän lisänsä iltoihin, varsinkin oopperailtaan, antoivat rankkasade ja karmea tuuli. Ne helpottivat iltaan valmistautumista, mutta myös vaikeuttivat matkantekoa. Eipä tarvinnut tuhlata aikaa meikkaukseen, eikä kampaukseen. Matkalla piti pysähtyä tien varteen odottelemaan, että pahin sadekuuro ja tielle kertynyt vesi hieman vähenisivät.
Ensin kävimme katsomassa uutta Serge Gainsbourgin elämästä kertovaa filmiä Carcassonnen uudehkossa elokuvakeskuksessa, jossa on 9 elokuvasalia ja 7 ravintolaa. Katsomon pehmeät nojatuolit ja sopivan raikas ilmastointi antoivat miellyttävät puitteet katselunautinnolle.
Olin nähnyt aikaisemmin Edith Piafin elämästä kertovan La môme-filmin. Odotin jotain samantapaista katselukokemusta. Muutamia päiviä aikaisemmin TV:ssä oli dokumentti Serge Gainsbourgista, joten tiesin suunnilleen hänen elämäntarinansa, alkaen venäjänjuutalaisesta pikkupojasta ja suosion huippujen kautta loppuen jyrkkään alamäkeen. Kieltämättä hän on ollut varsin värikäs persoona, tunnettu naisjutuistaan ja erilaisista skandaaleistaan, mutta tehnyt valtavan määrän rakastettua musiikkia.
Filmi oli minulle, kielipuolelle vanhalle kalkkikselle pettymys. Olihan siinä toki hyvääkin. Pääroolissa Gainsbourgina aika tuntematon näyttelijä Eric Elmosnino oli vaikuttava, samoin elokuvan alkuosa, joka kertoi Sergen lapsuudesta. Mutta sittenpä meno muuttui aika absurdiksi. Oli sekaisin oikeita ihmisiä, eräänlaisia sarjakuvahahmoja ja päähenkilön mukana kulkeva alter ego, pitkä, laiha, linnunnokkainen hahmo ylipitkine sormineen. Mielestäni elokuva takertui liiaksi osoittelemaan päähenkilön ulkonäköä, hörökorvia ja isoa nenää. Myös tupakan sytyttäminen ja savun leijailu jatkui läpi filmin. Sergen viinanhuuruisen elämän naiskavalkadi oli sarja kauniita, nukkemaisia naisia. Varsinainen elämäntyö jäi mielestäni suhteellisen vähälle huomiolle. Varmaan elokuvassa oli paljon symboliikkaa, jota en ymmärtänyt.
Seuraavana iltana Carcassonnen loppuunmyydyssä 950 hengen teatterisalissa esitettiin ooppera Taikahuilu. Vuosi sitten samassa salissa meitä viihdytti Rigoletto, sen upea musiikki, kaunis, värikylläinen puvustus ja lavastus. Odotukset olivat korkealla.
Nytkin orkesteri soitti hyvin, laulut esitettiin saksaksi. Yönkuningattaren aaria oli upea. Muuten esitys oli samanlainen sekamelska kuin edellisen illan elokuva. Vanha, vuodelta 1790 peräisin oleva Mozartin ooppera oli puettu 60-luvun minihameisiin, osa miehistä naisten iltapukuihin, jotka näyttivät olevan päällä takaperin. Puheosuudet olivat ranskankielisiä, kevennykseksi oli ripoteltu tähän päivään liittyviä, ehkä poliittisia vitsejä. Kulisseina mustalla, pimeähköllä näyttämöllä olivat metalliset kehikot, valaistuksena näyttelijöiden liikuttelemat loisteputket.
Näytöksen jälkeen aplodit olivat melko vaisut. Ihmiset läksivät pois aika hiljaisina. Yleisössä minua eniten hämmästytti se, että lähes puolet katsojista oli lapsia iältään 4-15 vuotiaita. Ja se, että miten hiiskumatta jaksoivat seurata esitystä puoliyöhön asti.


( Kuva kopioitu netistä)

Kulttuurikiintiö tuli nyt toistaiseksi täyteen. Tai melkein, sillä kuun lopussa on jazz-konsertti kylän luostarin kellarissa. Se on mainio jazzluola, valkoiseksi kalkittu matala tila kaariholveineen ja maalattioineen. Pienillä pyöreillä metallijalkaisilla pöydillä palavat kynttilät ovat ainoa valonlähde. Vain orkesterisyvennyksessä on sähkövalot. Eteisessä on tiski, josta voi viedä pöytään pullon viiniä 4 eurolla. Eipä osanneet luostarin munkit parisataa vuotta sitten arvata millainen musiikki tulee soimaan heidän kellarissaan. Tai voihan olla, että jammailevat iloisesti mukana menossa. Edellinen konsertti, jossa viihdyimme hyvin, oli yli vuosi sitten.

Leipä

Boulangeriin on parasta lähteä heti aamusta niin saa haluamansa leivän. Kylän leipurilla on varsinaisen leipomon lisäksi pâtisserie-boulangerie, jossa myydään myös makeita leivonnaisia.
Pääleipomo sijaitsee kylän vanhimmassa osassa sokkeloisten kujien kätköissä. Kävelen ensin vuoren rinnettä ohi pienen satumetsän, jossa kasvaa nuoria lehtikuusia. Saavun ”pikku Nizza”-tielle, jota reunustaa vasemmalla korkea kiviaita ja oikealla hyvin vanha hautausmaa. Hautausmaalta on kaikki symboolit poistettu jo 1700-luvulla, mutta rankkasateiden jälkeen hautausmaan ja tien väliselle penkereelle maasta paljastuu vainajien luita. Vasemmalla olevassa kiviaidassa on sähköisesti vartioituja portteja, joista johtavat pihatiet isoihin omakotitaloihin. Kylän pääkadulle laskeutuva mäki ”pyhien ruumiden tie” on aika jyrkkä. Jos polvivaiva on pahempana, kävelen jyrkimmän osuuden takaperin. Sillä tavalla polveen ei satu niin paljon. Poikkean pääkadulta toriaukion poikki kivisillan yli kapeille kujille ja kaduille. Hetken harhailtuani tunnen tuoreen leivän tuoksun. Sitä nuuskien pääsen leipomoon ja ostan mustapartaiselta leipurilta leivän nimeltään Pain à l'ancienne, baguette de tradition française préparée à partir d'une farine certifiée La bal Rouge. Eli vanhan perinteen mukaisesti leivottu leipä. Se painaa 400 grammaa, maksaa 1,89 euroa ja on rapeakuorinen, hieman lämmin ja niin herkullinen.


Kivisillan yli



Lähteen luota vasemmalle



ehkä oikealle



muinaisen hirttopaikan alitse




hupsista, olikin umpikuja



täälläpäin se on




se on herkullista