Tummien sävelten ilta

Kuva kopioitu netistä

Katsomon valot himmenivät, kuului vain aukeavan esiripun kahinaa. Näyttämö oli aivan pimeä ja äänetön, 600-päinen yleisö pidätteli hengitystään. Pieni valonsäde puikahti näyttämölle ja sen saattelemina ensimmäiset metalliketjujen rytmikkäät kilahdukset iskivät lattiaan. Sisään pujahti toinen valonsäde. Sen välähdyksessä vilahti pienillä jakkaroilla jonossa istuvien tanssijoiden rytmiä iskevät kenkien korot. Kuului kitaran haikea helähdys ja mustaseinäinen näyttämö täyttyi häikäisevän kirkkaista sateenkaaren värisistä valoista. Jakkaroilta nousi 16 taitavan tanssijan ryhmä, miehet punamustissaan, naiset voimakasvärisissä röyhelöhameissaan ja huiveissaan. Siitä alkoi 1½ tunnin huikea matka intohimoisen flamencotanssin tarinoihin. Niitä kertoivat vuoroin tanssijoiden askeleet, kitaran sävelet ja laulajan tumma ääni. Tarinoita rakkaudesta, tuskasta, kahleista, vapaudenkaipuusta, hurmiosta, kohtalosta, elämästä ja kuolemasta. Tanssijoiden korkojen rytmikäs, lähes hypnoottinen poljenta lattiaan, vartalon taivutukset, liukuvat askeleet, nopeat pysähdykset ja pyörähdykset, käsien taputukset ja ranteiden sulavat liikkeet loivat mystisen tunnelman. Tanssiparien intohimoinen musiikin tulkinta välittyi varmasti myös viimeiselle penkkiriville asti. 
Katsomo oli haltioissaan. Vaikka esitys ja yleisön raivoisien taputuksin pyytämät lisänumerot olivat päättyneet, esirippu sulkeutunut ja näyttämö pimeänä, seisomaan nousseiden katsojien aplodit ja bravo-huudot vain jatkuivat. Lopulta katsomo hiljeni ja teatterista poistui näkemäänsä ja kuulemaansa ihastunut väkijoukko.

Keväinen ilta oli pimentynyt tuuliseksi yöksi, kaupunki nukkui. Kuunsirppi taivaalla keinahteli pilvien lomasta, kanaalin rantaplataanista kaikui hiljaiseen yöhön lehtopöllön aavemainen huhuilu.  

Kun nousee kuu,

peittää meri aaltojen alle maan,

ja sydän on kuin saari

sen äärettömyydessä.

Frederico Garcia Lorca, Mustalaisromansseja

                                  ********************************************************************

Karkulaiset kaislikossa

Keväisenä päivänä kanaalin rantapolulla tepasteli ihan outo pariskunta. Sain aidan raosta napattua kuvan tuntemattomista kulkijoista. Nettiä tutkimalla ja sieltä kuvia vertailemalla päädyin tulokseen, että kyseessä oli morsiosorsapari (aix sponsa).  Wikipedian mukaan se on amerikkalainen sorsalintu, jota tarhataan Euroopassa, ilmeisesti myös näilläkin seuduilla. Jostakin sellaisesta tarhasta tämä Romeoksi ja Juliaksi nimeämäni pariskunta lienee karannut.

Oli mielenkiintoista seurata miten kanaalin sinisorsat tulivat katselemaan näitä muukalaisia. Julia vaikutti aika väsyneeltä, eikä paljon liikkunut paikaltaan. Romeo pysytteli siitä puolen metrin etäisyydellä ja tarkkaili valppaana kanaalilla uiskentelijoita. Urokset pysyttelivät vedessä, mutta kolme naarasta nousi vedestä uupuneen Julian ympärille. Näytti siltä kuin ne olisivat kyselleet Julian vointia. Romeo siirtyi muutaman askeleen kauemmaksi ja seurasi sieltä tilannetta. Jonkun ajan kuluttua naaraat palasivat takaisin kanaaliin. Julia laskeutui nukkumaan ruohikkoon, Romeo tuli siihen vierelle turvaamaan parinsa lepoa.

Vastarannalla kukkivat valkoiset sarjatähdikit kuin pieni keväinen morsiuskimppu. 

                                    ******************************************************