Ovatko tarinat kadonneet

”Ihminen ei valitse tarinaansa. Se annetaan hänelle, vaikka hän ei sitä etsi. Hän ei saa eikä voi kieltäytyä siitä.  (J.M.G. Le Clèzio: Alkusoitto)”

Olen yrittänyt etsiä tarinoita. Kyselin niitä puilta tuoksuvissa mäntymetsissä, utelin vihreiden vesien kuvajaisista. Vain hiljaisuus oli vastauksena.

Kuljeskelin aistit avoinna vanhalla hautausmaalla. Mykkiä olivat harmaat kivipaadet, mykkiä kukkaruukut niiden reunoilla.

Kanaalin rannalla uiskenteli ohitseni mystinen valkoinen sorsa kahden tumman poikasensa kanssa. Ei vastannut kun kysyin oliko se oikeasti ankka vai sorsa. Olisin antanut niille leivänmuruja, mutta selkänsä käänsivät ja pakenivat.

Kävelykadulla huomasin nuoren miehen maassa istumassa. Hän istui pää kumarassa edessään kippo, jossa oli muutama lantti. Jätin sinne roponi minäkin. Sain pienen hetken nähdä katseen täynnä kipeitä ja surullisia tarinoita. Sitten katse painui takaisin maahan.

Eivät tarinat tule etsimällä. Ehkä on parasta vain odottaa vieläkö niitä annetaan minulle.

                        **********************************************************

Linnoituksen legenda

Carcassonnen linnoitus, ilmakuva (kopioitu  netistä)

Edellisen postaukseni kuvassa on osa Carcassonnen la Citéä, Euroopan suurinta keskiaikaista linnoitusta. Se on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Sen historia ulottuu aina ajanlaskumme alkuun asti. Linnoituksessa on 53 tornia. Sen vanha kaupunki ravintoloineen ja matkamuistoputiikkeineen on suosittu turistikohde ympäri vuoden.  Carcassonnelta nimensä saanut lautapeli tuntuu olevan myös suosittu ympäri maailmaa.

Vanhat linnoitukset synnyttävät monia legendoja. Lisään joukkoon oman versioni Carcassonnen nimen synnystä. Tarinani perustuu ranskankielisiin legendoihin, joita tuskin olen täysin ymmärtänyt, ehkä tahtomattani yhdistellyt keskenään useampia kertomuksia. Mutta sellaisiahan ne legendat ovat.

700-luvun lopulla linnoituksessa asuivat ja sitä puolustivat arabit.  Heidän johtajansa kuningas Balaak oli saanut surmansa taisteluissa keisari Kaarle Suurta vastaan.  Keisari  joukkoineen piiritti linnaa valloittaakseen sen osaksi valtakuntaansa.  Kuningas Balaakin menehtyminen oli tyrmäävä isku sotilaille ja kaupunkilaisille. Itku ja epätoivo valtasivat piiritetyn kaupungin kiviset kadut ja kujat. Keisari joukkoineen oli pääsemäisillään sekasortoiseen kaupunkiin. Silloin menehtyneen kuninkaan nuori vaimo, kuningatar Carcas astui rohkeasti sotajoukkojen johtoon taistellen raivokkaasti piirittäjiä vastaan. Moni kaupunkia puolustanut sotilas oli kaatunut, heidän määränsä  väheni uhkaavasti. Piirittäjät ampuivat palavia nuolia ylös kaupunkiin, pystyttivät tikkaita muuria vasten kiivetäkseen sen yli linnoitukseen. Dame Carcas määräsi kaupunkilaiset valmistamaan ihmisen kokoisia olkinukkeja ja pukemaan niille kaatuneiden sotilaiden asepukuja.  Ne kannettiin muurin harjalle vartiopaikoille. Vastapuoli näkisi, että puolustajia kyllä riittää. Muurin yli palavina tulleet  nuolet sytyttivät olkinuket tulisoihduiksi,  jotka työnnettiin takaisin yli muurin piirittäjien ja heidän tikapuidensa päälle.

Uuvuttavia taisteluja oli käyty jo viisi vuotta. Nuori Dame Carcas urheine joukkoineen puolusti sitkeästi  linnoitusta. Kovin väsyneiksi ja rääsyisiksi olivat käyneet sotilaat, kuten kaupunkilaisetkin. Kaikesta oli pula, ruokakin oli lopussa sodan molemmilta osapuolilta.  Dame Carcas määräsi sotilaansa etsimään kaiken mahdollisen ruuan linnoituksesta ja tuomaan hänelle. Sotilaat palasivat etsintämatkaltaan lähes tyhjin käsin. He olivat löytäneet vain säkillisen vehnänjyviä ja pienen laihan porsaan. Dame Carcas katseli saalista mietteissään ja alakuloisena. Possu on tarpeeton, arabit eivät syö sianlihaa.

Viimeisenä keinona Carcas määräsi, että porsaalle pitää syöttää kaikki vehnä. Niin tehtiinkin ja possu ahmi vatsansa täyteen. Muutaman päivän kuluttua Dame Carcas kutsui keisarin muurin luokse.  Piirittäjät arvelivat, että nyt linnoitus antautuu.  Keisarin yllätys oli suuri, kun hänen jalkojensa juureen heitettiin muurin yli pulskaksi syötetty porsas. Keisari päätteli, että linnakkeessa täytyy olla paljon ruokaa, koska arabit ruokkivat sillä siankin, jota eivät itse syö. Lannistunut keisari päätti lopettaa piirityksen ja palata kotiinsa. Vihollisten  perääntyessä Dame Carcas määräsi, että hyvän uutisen tiedottamiseksi linnoituksen kaikkia kelloja tulee soittaa. Keisari oli jo kaukana menossa, mutta kuuli melua linnoituksen suunnasta. Hän lähetti tiedustelijansa takaisin linnoitukselle.  Pian tämä palasi ja ilmoitti keisarille: ” Sire, Carcas sonne (Carcas soittaa)”.

(Legendan mukaan Carcassonne on saanut nimensä noista sanoista).

Keisari ei voinut olla ihailematta nuoren kuningattaren neuvokkuutta ja niinpä hän palasi linnoitukseen solmimaan rauhan Dame Carcasin kanssa.  

Dame Carcas, patsas sijaitsee linnoituksen portin vierellä (kuva kopioitu netistä)

*******************************************************************

Lintujen kohtalo

Eräänä loppusyksyn lämpimänä aamuna ne huomasivat toisensa.  Auringon ensi säteet hyväilivät heidän nuoria, hennon punaisia sulkiaan. Lauman mukana liikkuessaan ne vilkuilivat salaa toisiaan ja kun katseet kohtasivat ne käänsivät ujosti päänsä pois. Aamuisin tuntui niin hyvältä nähdä toinen laumassa ja päivien kuluessa ne siirtyivät varovasti lähemmäs toisiaan. Ne kisailivat nuorten lintujen joukossa, leikeissä ajoivat takaa toisiaan. Vähitellen ne siirtyivät lauman laitamille ja yhdessä etsivät ruokaa kosteikon pohjasta. Lauman jäsenet nyökyttelivät hyväksyvästi uudelle pariskunnalle, joiden vaaleanpunainen sulkapeite loisti ja kimmelsi omaa erityistä valoaan kalpeassa talviauringossa. Päivien pidentyessä ja valon lisääntyessä lauman ajatukset askartelivat jo keväässä ja uuden elämän onnellisessa toivossa.

Julma kohtalo oli päättänyt toisin. Pohjoinen tuuli yltyi myrskyksi, jäinen ilmamassa vyöryi lammelle, lintujen vaaleanpunainen sulkapeite peittyi lumeen. Pari seisoi vedessä kylki kyljessä kiinni etsien lämpöä toisistaan. Yötä kohti kylmyys vain lisääntyi, lampi jäätyi, lintujen voimat hupenivat. Vielä viimeisillä voimillaan toinen niistä levitti siipensä puolisonsa suojaksi.  

Harmaan myrskyisen aamun valjettua lammelle tuli ihmisiä. Näky oli lohduton. Niin paljon kuolleita lintuja. Nuori mies, ensi kertaa vapaaehtoisena auttajana, kantoi raskain mielin kuolleita lintuja auton lavalle. Hyvin varovasti hän irrotti pariskunnan jäätyneet jalat jäästä, otti toisiinsa kietoutuneet linnut syliinsä, sijoitti ne auton lavalle hieman erilleen muista. Kyyneleitä pyyhkien hän meni hakemaan lisää lintuja jäältä.  Illalla kotiin mentyään hän piti nuorta vaimoaan kauan sylissään.

                                       ~  ~  ~  ~  ~

Tämä tarina syntyi uutisesta, jossa kerrottiin vesilintujen, erityisesti kauniiden vaaleanpunaisten flamingojen surullisesta kohtalosta. Flamingot elävät puolisuolaisilla lammilla ja kosteikoilla meren läheisyydessä.  Kauan jatkunut pakkanen, raju puuskainen pohjoistuuli ja veden jäätyminen aiheuttivat lintujen joukkokuolemia. Normaalisti ne etsivät ravintonsa lampien pohjasta. Kun veden pinta jäätyi, ei ruokaa enää löytynytkään. Kylmyys ja nälkä veivät linnuilta voimat, eivätkä ne jaksaneet nousta siivilleen rajussa myrskytuulessa etsiäkseen sulaa paikkaa. Palokunta, metsästysseurat ja muut vapaaehtoiset auttajat keräsivät välimeren alueilta tuhansia kuolleita ja kuolevia lintuja lammesta. Joidenkin lintujen ohuet jalat olivat jäätyneet kiinni jääpeitteeseen.  Elossa olevia lintuja oli viety lämpimään tilapäismajoitukseen. Siellä niitä oli kääritty lämpimiin vaatteisiin, ruokittu ja osa saatukin virkoamaan.  Pian ne voidaan palauttaa jäistä vapautuneille kotivesilleen.

Kuva kopioitu lehdestä 

                         ************************************************

Äänestysmatka

Rautatie/Matin ja Liisan junamatka (Kuva: Pentti Sormunen)

Kolkon asemahallin metallisella penkillä he istuvat kylki kyljessä. Neljästä heiluriovesta virtaa kulkijoita joka suuntaan. Nopeat askeleet kopisevat kivilattiaan, matkalaukkujen pyörät rullaavat vikuroiden vetäjiensä perässä. Istujat puristavat matkalippuja tiukasti hyppysissään, tuijottavat valotaululla vilistäviä numeroita ja kirjaimia.

Edellisestä junamatkasta Ranskassa on kulunut jo lähes 30 vuotta. Siitä hassusta lastenlipulla kuljetusta junamatkasta Pariisi - Rambouillet. Kielitaidoton pariskunta osti lipun automaatista. Kolmesta vaihtoehdosta valittiin halvin lippu, joka ylpeänä ojennettiin junassa lipuntarkastajalle. Tarkastaja oli ”Mennään bussilla-sarjan” kiukkuisen hitlerinviiksityypin kaksoisolento. Ymmällään ja noloina istuvat huijarituristit saivat kuulla kunniansa, kunnes joku ystävällinen kanssamatkustaja suivaantui turistiparkojen puolesta ja tarkastajan korvat alkoivat muuttua punaisiksi. Tarkastaja heitti liput turistien jalkoihin ja jatkoi puhisten matkaansa. Kanssamatkustajat antoivat aplodit rohkealle turistien puolustajalle. Pian juna saapui määräasemalle, turistit poistuivat kiitellen pelastajaansa kaikilla osaamillaan kahdella kielellä. Paluumatkalle Pariisiin turistit ostivat automaatista kalleimman vaihtoehdon, mutta junassa ei ollutkaan lipuntarkastajaa.

Nykyinen matka sujui mukavammin. Pariskunta muisti ”kompostoida” eli leimata lippunsa ennen asemalaiturille menoa. Nousivat oikeaan junaan, löysivät varatut paikkansa. Tosin joutuivat pahoitellen pyytämään heidän paikoillaan istunutta herraa siirtymään muualle. Noin tunnin kestänyt junamatka Toulouseen sujui mukavasti maisemia katsellen. Suurkaupungin keskustassa oli varsin rauhallista. Kaduilla oli tilaa kulkea ja katsella vanhojen rakennusten julkisivuja ja koristeellisesti taottuja parvekkeiden metallikaiteita. Määränpäänä kulkijoilla oli Salle Audhuy, ennakkoäänestyspaikka. Lämmin tunne ailahti sinivalkoisessa sydämessä kun Ranskan ja EU:n lippujen lisäksi rakennuksen pihalla liehui Suomen lippu. Pariisista paikalle tulleella vaalivirkailijalla oli aikaa jutella mukavia. Siinä sivussa äänestys sujui leppoisasti sääntöjen mukaan. Kansalaisvelvollisuuden täyttämistä juhlistamaan kokoontui lähikadun viehättävään ravintolaan lounaalle kuusi suomalaista äänestäjää. Taas kerran sai todeta maailman pienuuden. Kaukana kotoa tutustuivat toisiinsa saman kylän asukkaat. Jo lapsuuskesiään mummolassa viettänyt nuori mies ja samalla järvellä kuhia uisteleva pariskunta. Tekipä mieli kajauttaa yhteislauluna ”Kallavesj, kallavesj suarines ja salamines…”

Lounaan jälkeen osa seurueesta palasi työpaikoilleen, loppujoukko käveli vielä kierroksen kaupungilla. Poikkesi toviksi maleksimaan Galeries Lafayetteen tyylikkäiden tavaroiden keskelle. Muistoksi äänestysmatkasta keittiötarvike-osastolta löytyi teräksinen kahvimitta. Kotimatka sujui jo rutiinilla täpötäydessä junassa, kanssamatkaajina viikonlopun viettoon lähteneitä opiskelijoita.

              ****************************************************************

Tarina kulkee blogistaniassa

Mitenkäs se minun mottoni menikään: "Ihminen ei valitse tarinaansa. Se annetaan hänelle, vaikka hän ei sitä etsi. Hän ei saa eikä voi kieltäytyä siitä". Sirokko pyysi jatkamaan tarinan kulkua blogistaniassa ja harkitsematta tartuin toimeen.

Usvan aloittama tarina, jolle jatkoa ovat tähän mennessä kirjoittaneet Aina, Kiirepakolainen, Lastu ja Lastun mies, aimarii, Kaanon, Sirokko ja  nyt Simpukka ottaa haasteen vastaan, sekä toivoo hartaasti, että tarinaa jatkaisi Famu Falsetissa

***
Tässä tarina alusta lähtien:

(Usva) Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.
Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.
Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.

(Aina) Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa.
Kahvipannu - sama, minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. Sen emaloitu- oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa.
Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaaneen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.
Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.
Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

(Kiirepakolainen) Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä.
Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat.
Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.
- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin.
- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.
- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään.
Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja huikkasi ”Huomenna nähdään taas!”
Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeessäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

(Lastu ja sen mies) Muistan runonpätkän, jota julistan niin itselleni kuin asiakkailleni: tärkeää ei ole tavara, vaan mieli altis, avara. Katselen jännittyneenä, kun vanhojen tavaroiden rakastaja viipyilee liikkeessä, hyväilee esineitä, melkein ostaa, muttei sittenkään ja poistuu hiippaillen kuin anteeksipyydellen kadulle eikä arvaakaan että olen oikeastaan huojentunut että jään rahan suhteen tyhjän pantiksi. Mutta tavaroista täydeksi, onnelliseksi.
Alan kiintyä esineisiin, enkä tahtoisi luopua niistä: mitä arvottomampi jokin tavara on, sitä arvokkaammaksi se minulle tulee. No, kyllä arvokas myös kiehtoo. Joihinkin Neidin esineisiin voisin ripustaa hintalapun joka hipoo kattoa.
Muistan että ahneus on kuolemansynti. Olenko kuolemanvaarassa koska en osaa tavaroista luopua? Ja juuri siksi etten ajattele rahaa, ajattelen sitä paljon, oikein mittailen miten onnellinen olen, kun olen rahaa vailla mutta omistan paljon. Ei, en saa nyt ajatuksiani loogiseen järjestykseen, mutta ei se haittaa, sillä ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, tunnelmointi on.
Neidin kellot ovat vanhan ajan kelloja, joita kellosepät rassaavat kuntoon. Nykypäivän kelloihin vain vaihdellaan pattereita tai ehkä ei niitäkään: uusi kello ostetaan parin vuoden välein. Onko siinä järkeä?
Onpa sekin ihme nähty, että kelloliikkeessä patterin vaihtamista pyytävä saa perjantaina käteensä noutolapun: valmis keskiviikkona kello 13. Olisi patteri jonain pikahuoltona voitu vaihtaa odottaessakin, mutta noutolapun avulla vissiin piilotetaan se seikka, että homma on perin helppo. Rahastus onnistuu paremmin, kun asiakas ei näe, miten työ valmistuu puolessa minuutissa.
Pauli ei sentään pistä kengän korkolappua uusiksi kahdessa minuutissa. Ja näkeehän sen noista pikasuutareista, että taitoa siihen tarvitaan. Ja vehkeitä. Niin kuin Helsingin Mannerheimintien suutarin ikkunassa lukee vähätellen: ”Kenkään ei täältä saa paikkaa pysyvää."
Antiikkiliikkeessä ei kelloja patterien voimalla käyntiin viritetä. Ei! Vanhat hyvät konstit ovat arvossaan. Neidin seinäkello on avattavissa takaapäin helposti. Nostan vain kaksi hakasta. Kas niin! Onpas paksu pöly! Täytyy ottaa avuksi takan palkeet, jotta voi puhaltaa pölyt pois saamatta niitä suoraan nenilleen. Tsuh ja tsuh! "Savun hälvettyä vaihdamme kytkentää", lukee erään sähköverstaan kahvihuoneen seinällä. Kellon sisuspöly laskeutuu sukkelammin. Jo näkyy vieteri ja ratas poikineen. Tuohon voisi varmaan ripustaa heilurin, ja vetokettingin paikka on kellonselvä.
Mitä kellon uumenista nyt paljastuu? Opasvihko! Minkä vuoksi Neiti on piilottanut antiikkikellonsa sisuksiin korjausoppaan? Varovaisesti avaan näkösälle ensimmäisen sivun. Kirjaimet vilistävät.
Tuntuu kuin tirkistelisin. Suljen, lukematta sanaakaan, vihkon.
Seison antiikkiliikkeen hämäryydessä vihko kädessäni ja tunnen miten aika pysähtyy siitä huolimatta että kello raksuttaa ja mittaa aikaa tulevaa aikaa. Kunpa minullakin raksuttaisi ja paljastuisi miksi Neiti on minulle omaisuutensa testamentannut. Entä jos kellon sisällä, vihkon kansien välissä, on viesti minulle?
Itsehillintäni sammuu. Ylitsevuotava uteliaisuus syttyy. Avaan vihkon. Luen:

Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti.
Mikään kellon korjausopas tämä ei ole. Tai sitten on ja ei.

(Aimarii) Tuijotin ruutuvihossa olevaa tekstiä, alimmasta rivistä oli hieman hankalaa saada selvää. – elpyy heti -, niin siinä kuitenkin luki, vaikka kosmoskynän jälki on saanut hieman kosteutta ja levinnyt. Aivan kuin siihen olisi joskus pudonnut kyynel. Neidin kirjoittamaa joka tapauksessa, tunnistan ja muistan tuon hienostuneen käsialan testamentin allekirjoituksesta.
Muutamista riveistä tuli mieleen, että Neidillä on täytynyt olla sydänsuruja, mutta kenelle tämä rakkausruno on osoitettu? Kuka mahtoi olla Neidin rakastettu? Liittyisikö viesti jotenkin mutkien kautta minuun? Mielessä välähtää hataria mielikuvia päivästä, jolloin lähes neljäkymmentä vuotta sitten kävin isoisäni kanssa Neidin talossa.
Havahdun, kun liikkeeseen huomaamattani tullut asiakas kysyy samovaarin hintaa. Neiti on kuulemani mukaan saanut sen aikoinaan Venäjän tuliaisena. Hätäännyn, en halua myydä sitä, kuten en oikeastaan yhtään perimistäni tavaroista, vaikka olen asetellut ne esille ja myytäväksi Antiikkiliikkeen hyllyille. Tosin lähes kaikki ovat hintalappuja vaille. En millään kehdannut pistää niille pilviä hipovia hintoja, vaikka sitten olisin saanut olla rauhassa, kun kukaan ei semmoisia summia suostuisi maksamaan.
- Oi sentään, anteeksi. Valitettavasti tämä samovaari ei ole enää myytävänä. En vain ennättänyt kiinnittää varauslappua siihen. Olin niissä aikeissa, mutta Tupsu-kissa vaati päästä sisälle ja työ jäi kesken. Olen pahoillani, mutta löytyisikö kenties jotain muuta?
Valkoisia valheita ladellessani siirsin samalla samovaarin takahuoneen turviin. Kun palasin, asiakas oli lähtenyt.
- Hyvä Luoja, mikä minua vaivaa? Tällä menolla ei ole kohta rahaa, millä ostaa edes ruokaa. Enkä kehtaa Paulillekaan kehua myyntiäni. Hymähdin harmissani.
- Mikä hiivatin kauppias tämmöinen on, pihtaa vaan itselleen? Myymättä on yhä Neidiltä perinnöksi saatu talokin. Missä kunnossa lienee? Kesällä kävin siellä viimeksi, mutta nyt ollaan jo talvessa.
Tupsu kehnäsi jaloissa niin vaativasti, että koppasin sen syliin ja istahdin keinutuoliin. Oli suloinen hiljaisuus, vain kellojen raksutus ja Tupsun kehräys ajatusteni taustalla.
Kellon sisältä löytynyt vihko ja siihen kirjoitettu runo vain askarruttivat. Luin rivit toistamiseen vielä monta kertaa. Oliko Neiti jäänyt vaille vastarakkautta? Onko hänen vihkoon kirjoittamansa yksi ainoa lause kaikki, mitä hänen vai pitäisikö sanoa heidän, tarinastaan olisi jäljellä? Pohdittuani tovin uskon, että viestejä löytyisi lisää. Olin hyvilläni, että Pauli oli sen päiväisen visiittinsä tehnyt, sillä minulla oli niin mielenkiintoista ajateltavaa, etten malttaisikaan seurustella. Jostain syystä en ollut hänelle järin perusteellisesti koskaan kertonut Antikvarialiikkeeni useimpien tavaroiden alkuperää. Ehkä siksi, että minäkin rakastan salaisuuksia ja mieltä kiehtoo, kun niitä pikku hiljaa ilmestyy lisää.
Tupsu marahtaa ärhäkästi, kun patistan hänet sylistäni ja nousen tutkimaan loput perintökelloista ja kaikista kannellisista purnukoista, sekä kertaalleen vielä samovaarinkin. Viestejä ei löydy lisää. Olen pettynyt ja lysähdän aivastellen takaisin keinutuoliin. Pölyä pölähti sen verran sieraimiin. Huiskuni ei ilmeisesti onnistu tekemään perin pohjin työtään.
Ehkä salaisuus onkin itse talossa. Mikä estää, josko lähtisin vielä tänään etsimään. Talo on edelleen omistuksessani, vaikkakin rapistuessaan riesa. On se ollut kyllä myynnissä muutamaan otteeseen, mutta varteenotettavan ostajan ilmaannuttua, olen kiireesti vetänyt sen kiinteistökaupan listoilta pois.
Kello raksahtaa viisi, mutta käki ei kuku. Yrityksistä huolimatta käkikello on enää vain antiikkinen seinäkello ilman salaisuuksia mykän käkensä kanssa. Iltahämärä on jo ehtinyt hieman syvetä ulkonakin ja minulle tulee kiire sulkea liike. Riennän autolle ja varmistan puolijuoksussa takin taskusta, että juhlava avainnippu tuli varmasti mukaan. Isosta kaupungista on muutama kymmenen kilometriä Neidin, siis minun kiinteistölleni. Miten ihmeessä en vieläkään osaa kutsua sitä luontevasti omaksi talokseni? En vaan osaa.
Auto hurahtaa käyntiin. Napsautan tohkeissani myös autoradion auki, sillä ajellessa tykkään kuunnella radiota, muuten tuskin ollenkaan.
Tuttu biisi on meneillään jostain keskeltä… tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssiiii….siellä se penkooo..kakkulapioita, kapioita kirstusta penkooo… Käteni rupeavat tärisemään. Puristan ne tiukemmin ohjauspyörän ympärille ja radiosta soi… hullu Amalia tanssiii…sodassa kaatunutta maatunutta majuria itkee, joka sieltä jostain… ei palannutkaaaan…
Pysäytän taloni pihaan ja sammutan auton. Tuijotan täristen taivasta vasten vanhan taitekattoisen talon silhuettia. Verhottomat ikkuna-aukot ammottavat mustina. Kammottaa vähän?
Laulusta tuli mieleen, että Neidin nimi oli Amalia.

(Kaanon) Autosta noustessani näen ensimmäiseksi kuun. Se vilkkuu puiden lomassa taitekattoisen talon takaa. Ympäröivän metsän tummuus muuttuu kuunvalon myötä epätodelliseksi. Epätodelta tuntuu myös oma elämäni tällä hetkellä. Tämä on minun, sanon ääneen, vakuuttuakseni liikkumiseni oikeellisuudesta. Kaivan avainnipun taskustani. Ovi aukeaa narahtaen. Kuunvalo valaisee huoneet unenomaiseksi. Värähdän vaistomaisesti. Tartun henkistä minääni niskasta kiinni ja ryhdyn toimeen. Sytytän tulen hellaan ja avaan ikkunan. Raikas ilma, tulen rätinän säestyksella saa minut vihdoin tuntemaan, olen tullut kotiin.
Taskulamppu kädessäni kuljen toiseen huoneeseen. Tämä on Amalia-neidin makuukamari. Haalistuneet ruusukuvioiset tapetit seinällä, johon kuun keltainen säde osuu luoden ympärilleen salaperäistä hohteen. Näkymä saa minut ääni värähdellen lausumaan:
"Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti."
Miten mahtoikaan viiltää odottava rakkaus ja riutunut lempi Amalia-neitiä? Näitä kysymyksiä pyöritellen kuljen kirjahyllyn eteen. Runokirjoja ja romaaneja. Ruskeita nahkaselkäisiä opuksia vieri vieresssä. Otan kirjan käteeni ja selaan, sitten toisen, kunnes huomaan haalistuneen paljon selatun valokuvakansion. Kansioon tarttuen istahdan sänkyyn..Amalia-neiti on ollut pedantti ihminen. Siitä kertoo siistissä järjestyksessä olevat valokuvat, ja kauniilla koukeroisella käsialalla allekirjoitetut tekstit. Kääntelen albumin lehtiä eteenpäin. Tuntemattomia kasvoja, taitavia atelier-poseerauskuvia ja kauniita maisemapostikortteja.
Käyn kohentamassa tulta uunissa ja palaan sängyn päälle jätetyn valokuvakansion pariin. Kuulen paperin rahisevan jaloissani. Mitä olenkaan pudottanut lattialle? Nostan valokuvan lattialta ja sitä katsoessani tunnen lämpimän ailahduksen sydämeni seudussa. Tämä on varmaan sitä lempeä, joka armaan saapuessa elpyy. Tyttö ja poika nojaavat toisiinsa suuren tammen alla. Tylöllä on valloittavan ilkikurinen hymy ja poika on komea kuin kreikkalainen jumala. Hän on kietonut kätensä tytön hoikalle uumalle ja katsoo tyttöä silmiin omistajan elkein. Sydämeni sulaa tämän näkymän edessä. Käännän valokuvan. Kuvan taakse on piirretty sydän ja sen keskelle kirjaimet A ja M. Amalia-neiti ja suuri rakkaus. Siitä ei ole epäilystäkään.
Heittäydyn vuoteelle unelmoimaan. Ennen kuin huomaankaan unelmani kiidättävät minut unten maille. Unohdan palavan tulen, unohdan Tupsu-kissani ja antiikkiliikkeen. Unohdan kaiken. Unessani Amalia tanssii villisti rakastettunsa kanssa. Sotilaspukuinen kavaljeeri pyörittää Amalia-neitiä ymäri tanssilattiaa. Kiiltävät saappaat lyövät iloisesti tahtia ja Amalia tanssii hiukset hulmuten.
Onnellinen uni tuudittaa minut unten maille. Niinpä en kuule enää askeleita jotka lähestyvät portaalla.

(Sirokko) Säpsähdän hereille. Puunoksa heilahtaa ikkunaa vasten ja saa aikaan raapaisevan äänen, joka kiirii lasista suoraan selkärankaani ilkeinä väristyksinä. Kapea auringonsäteiden kiila taittuu lehdettömien oksien lomasta suoraan tyynylleni. Tuijotan valossa tanssivia pölyhiukkasia ja niiden keskellä liehuvaa punaista mekonhelmaa, joka hitaasti hiipuu pois jättäen jälkeensä vain hämärässä huoneessa hohtavan valokiilan. Silmäni siirtyvät takaisin ikkunaan ja sen kulmassa kimmeltävään hämähäkinseittiin. Vasta sitten tajuan missä olen.
- Hyvänen aika! Onko nyt jo aamu!
Sanon sen ääneen ja ääneni rahisee onttona ympäri ruusutapettisia seiniä. Karistan Amalian tunkkaiselta tuoksuvan peitteen päältäni ja ponnahdan ylös. Huoneen viileys tunkeutuu hetkessä lävitseni. Tekee mieli hypätä takaisin vuoteen lämpöön, mutta pakotan itseni liikkeelle venytellen kankeita jäseniäni. Hellan tuli on sammunut aikoja sitten. Etsin silmilläni kelloa seinältä, mutta nehän ovatkin antiikkiliikkeessäni. Ja Tupsu! Olen unohtanut senkin.
Ryntäilen päättömänä edes takaisin, aivan kuin niin voisin kerätä hajalleen lentäneet ajatukseni uudelleen yhteen. Pitäisi saada kahvia. Katseeni pysähtyy hetkeksi hellan reunalla nököttävään nokiseen pannuun. Ei, liian monimutkaista. Löydän käsilaukkuni ja kaivan sieltä esiin kännykän. Vanha uskollinen mummomalli, jonka näyttö on yhtä tyhjä kuin mieleni. Niinpä tietenkin! Eikä laturia mukana. Olisi sittenkin pitänyt ostaa se uusi..
- Nyt rauhoitut, sanon ja pysähdyn niille sijoilleni samalla kun aivoihin saapuu uusi viesti. Seison vesilätäkössä, pienessä mutta kuitenkin, sisällä, keittiössäni.
Vaistomaisesti katson kattoa, vuotaako se, ei siltä näytä. Tassuttelen märin sukin ikkunaan. Kevyt lumikerros peittää maan, yöllä on satanut, mutta miten se olisi satanut keittiöön. Täytyy olla joku vuoto jossakin..
Välikohtaus on saanut ajatukseni järjestykseen, jokaisen omaan lokeroonsa vuoroaan odottamaan, jääköön miettiminen myöhemmäksi. Nyt on lähdettävä avaamaan liike, Pauli on varmaan jo ihmetellyt. Ja raukka Tupsukin, miten olen senkin voinut unohtaa! Mutta ensin pitää käydä asunnolla suihkussa, vaihtamassa vaatteita, haisen jo itsekin ummehtuneelle.
Kasaan nopeasti tavarani ja luon vielä kaipaavan silmäyksen valokuva-albumiin, Amalian pölyiseen kirjahyllyyn, pitsiliinan peittämään kirstuun. Niin kirstu, vanhoja sänkyvaatteita pullollaan, sekin pitäisi tutkia paremmin.. Kämmenissäni jo kihelmöi, mutta ei, nyt on pakko lähteä, tulisin ihan kohta takaisin. Paremmin varustautuneena. Kuiskaan sen Amalialle kuin lupauksena.
Messinkinen ovenkahva narahtaa kun avaan oven eteiseen. Jo ennen kuin astun kynnyksen yli silmäni juuttuvat lattian vesiläiskiin. Yksi on selvä jalanjälki. Kurainen. Iso. Ei niitä eilen siinä ollut! Jähmetyn paikalleni. Päässäni alkaa taas soida radiosta tulomatkalla kuulemani laulu ..tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssii... tai sitten sillä on siellä mies...

(Simpukka) Vapisen paikoillani toimintakyvyttömänä. Tajuan, että joku on käynyt yöllä talossa. Tallustellut sisään isoilla kuraisilla kengillään, pysähtynyt keittiöön, ehkä nähnyt minut sikeässä unessa ja hiipinyt hiljaa pois.
Sydän pamppaillen palaan sisälle. Kurkistan varovasti sängyn alle, koska se on ainoa paikka mihin kukaan voisi piiloutua. Eihän siellä mitään ole, muutenkin kaikki näyttää olevan paikoillaan. Kohotan kirstun kantta, mutta jätän ummehtuneet sänkyvaatteet paikoilleen. Avaan albumin ja katson taas eilistä valokuvaa, kuvaa joka tuli yöllä uniini. Otan albumin kuvineen kainalooni. Mennessäni tutkin, näkyykö ulko-ovessa murtojälkiä. Ehjältä näyttää oven pieli. Oliko ovi yöllä edes lukossa, en muista lukitsinko sen illalla. Nyt käännän avainta lukossa ja varmistan lukituksen riuhtomalla vielä kahvasta.
Huoli Tupsusta saa minut ajamaan suoraan antiikkikaupalle. Jääkööt suihku ja vaatteidenvaihto. Tien varren lumiset maisemat rauhoittavat mielen ja palauttavat yöllisen unen onnellisen tunnelman. Kurkistan viereiselle istuimelle albumin päälle jättämääni valokuvaa. Mieleeni tulee hämärästi eräs toinen kuva.
Tupsu ottaa minut vastaan mieltään osoittaen, väistelemällä kaikki silittely-yritykseni. Hyppää mielipaikalleen ja tuijottaa sieltä syyttävästi minua. Soitan Paulille ja pyydän häntä tuomaan kahville tullessaan siivun lihahyytelöä, joka on Tupsun erikoisherkkua. Niin me sitten kahvittelemme hiljaisessa takahuoneessa kukin ajatuksiinsa vaipuneena. Tupsu nostelee ruokakupistaan lihahyytelön palasia ja menee syömään ne Paulin jalan viereen. Vilkaisee mennessään minua syyttävästi. Paulikaan ei ole juttutuulella ja minun ajatuksissani kummittelee yöllinen vieras ja muistin rajamailla häilyvä toinen valokuva. Pauli lähtee ”Huomenna nähdään”-toivotuksin. Tupsu hyppää ikkunapenkille pesemään turkkiaan. Siirrän tuolin sen viereen ja silittelen pehmeää turkkia. Anteeksiannon merkiksi se lipaisee kättäni karkealla kielellään ja käpertyy ruokalevolle. Tuntuu kuin kellojen tasainen raksutus voimistuisi. Katselen ihmetellen ympärilleni. Silloin huomaan sen. Valokuvan, jota yritin muistella. Kellotko sen minulle ilmoittivat. Kuva on seinällä kahden suuren kaappikellon välissä. Nostan kuvan valoon ikkunan viereen. Mustavalkoisessa kuvassa viisi hymyilevää sotilasta istuu penkillä kädet toistensa hartioilla. En tunne heidän asujaan, mutta suomalaisia sotilaita he eivät ole. Katson kuvan taakse, olisiko siellä heistä jotain tietoja. On vain Amalian käsialalla kirjoitettu teksti:
”Marcukselle, kellojen ruhtinaalle


”Takaa vuosien
näen hetket rakkauden.
Armaall’ onhan tulta silmissään.
Liekki raiskatkoon muistot sen,
unen, huomisen…
Kaiken tuhoo, polttaa julma sota”

Tässä kohti jään odottamaan kuinka Famu Falsetissa kuljettaa tarinaa.

                            ************************************************

Neljäs tietäjä

Lääkärin odotushuoneessa tavailin toistakin satukirjaa. Kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta juonen suurin piirtein. Pidän legendoista ja kertomuksesta niitä löytyi parikin.
Tarina kertoo, että suuren meren takana erämaassa asuva köyhä intiaani näkee taivaalle syttyvän uuden kirkkaan tähden. Esi-isien henget ovat kertoneet hänelle ennustuksen Betlehemin tähdestä. Intiaani, kuten Itämaan kolme tietäjää, haluaa seurata tähteä ja viedä lahjoja Jeesus-lapselle. Hänellä ei ole kultaa, mirhamia eikä suitsukkeita, vaan hän on kerännyt lahjoitettavaksi erilaisten lintujen värikkäitä sulkia, hedelmiä ym. luonnosta löytynyttä. Hän kohtaa valkoisen papukaijan ja pyytää, että tämä kuljettaisi hänet suuren meren yli. Lintu suostuu pyyntöön, mutta haluaa palkaksi intiaanin keräämät sulat. Siihen aikaan kaikki papukaijat olivat valkoisia. Kun papukaija sai Jeesus-lapselle tarkoitetut eriväriset sulat, muuttuivat melkein kaikki maailman papukaijat toinen toistaan värikkäimmiksi.
Osan matkasta intiaani matkustaa krokotiilin, sitten vielä puuman selässä. Kaikille kyydin antaneille hän joutuu luovuttamaan osan keräämistään lahjoista. Kun hän viimein pääsee Betlehemiin, on lahjoista jäljellä enää vain yksi appelsiini. Sen hän antaa Jeesus-lapselle, joka leikkii appelsiinillä, heittelee sitä ilmaan kuin palloa. Kun lapselle tulee jano, intiaani halkaisee hedelmän, puristaa siitä mehun ja antaa Jeesukselle. Muistona tapahtuneesta appelsiini kuuluu ranskalaiseen joulupöytään.

Vincent van Gogh: "Child with Orange", 1890

Ehkä appelsiini  on osa ranskalaisen jouluaterian 13 jälkiruuasta, mikä symboloi Jeesusta ja 12 opetuslasta. Katolisessa kirkossa loppiaista (Epiphanie) vietetään 6.1. itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivänä. Ranskassa sitä nimitetään myös le jour des Rois mages.

Omaa joulun odotustani harmaassa ja koleassa sadesäässä valaisevat postin ja sähköpostin tuomat joulutervehdykset Suomesta ja maailmalta. Lähettäjät eivät ehkä arvaakaan miten paljon ulkosuomalaisen mieltä lämmittävät nämä kaikki muistamiset.

Sinulle blogissani vierailija, toivotan lapsuuden joulun iloa ja taikaa sydämeesi.  

                                ***************************************************** 

Aprillipäivän kertomaa

Carcassonnen linnoitus

Ranskassa huhtikuun ensimmäisenä, eli aprillipäivänä tehdään piloja kuten muuallakin maailmassa. Yksi niistä on Poisson d'Avril eli aprillikala. Se on paperista tehty kala, johon pilan suunnittelija on kirjoittanut vaikkapa ”olen rakastunut" tai "lyö minua" tai mielestään jotain muuta hauskaa. Kala kiinnitetään salaa jonkun selkään. Kun hän sitten huomaa selässään riippuvan kalan, huudetaan Poisson d'Avril!
Myös uutisvälineet huomioivat aprillipäivän.
Muutamia vuosia sitten oli tämän alueen lehdessä tai radiossa huhtikuun ensimmäisenä päivänä uutinen, että Carcassonnen vanha linnoitus la Cité, Unescon maailmaperintökohde on myyty amerikkalaisille. Aude-joen rannalla sijaitsevan valtavan suuren linnoituksen historia ulottuu menneisyyteen ennen ajanlaskumme alkua. Vuosisatojen kuluessa linnoitusta on laajennettu ja rakennettu uudestaan, sitä on myös korjattu usein sotien ja taistelujen jäljiltä.
Uutisen mukaan tämä mittaamattoman arvokas, historiallinen monumentti, sitä ympäröivät kaksi korkeaa, jykevää muuria, kaikki 53 tornia tullaan purkamaan kivi kiveltä ja viemään Amerikkaan. Siellä ne kootaan ja rakennetaan entisenlaisena uudelleen. Linnoituksen tilalle Aude-joen rantaan parhaimmalle paikalle perustetaan sellutehdas.
Uutisen kuultuaan Carcassonnen asukkaat haukkoivat henkeään. Mikä hirveä uutinen. Sana alkoi kiertää ja kansa ryntäsi kaduille, järjesti vastalauseena äänekkäitä, vihaisia mielenosoituksia.
Uutinen oli niin järkyttävä, ettei kukaan ollut muistanut varmistaa tiedon oikeellisuutta.
Tarinan kertojalta unohdin kysyä, miten kaupunkilaiset reagoivat kun ilmeni, että kyseessä oli aprillipila.

                     ************************************************************



Kukon tarina

Joan Miro - Le Coq

Ranskan kansalliseläin ja maan symboli on kukko. Naapurin Rose toi selailtavaksi nipun aikakauslehtiä. Sattuipa sieltä silmiini kukkojuttu. Sitä sitten tavasin sanakirjan kanssa ja huomasin, että se ei ollutkaan täysin kiltti tarina, mutta opettavainen kuten eläinsadut yleensäkin.

Farmari osti uuden, nuoren kukon. Hänen mielestään tilan vanha kukko ei jaksanut enää hoidella kaikkia tarhan kanoja.
Uusi kukko tepasteli kanatarhassa. Vanha kukko lähestyi sitä ”Hei sinä komea nuorukainen, kuten näet, olen lähestymässä loppuani. Silti toivon, että jättäisit minulle vielä pari kanaa".
Hämmästynyt kukonpoika vastasi: ”Aika on tehnyt sinusta jo ikälopun vanhuksen. Miten ihmeessä oletkin vielä elossa. Ei käy, nyt on minun vuoroni, otan kaikki kanat”.
Mutta vanha ovela kukko ei luovuttanut, vaan ehdotti kilpajuoksua. Joka on ensimmäisenä muurilla, saa kaikki kanat. ”Anna kuitenkin ikäni takia minulle metri etumatkaa. Ok? "
Kukonpoika, vahva ja hyväkuntoinen, katseli vanhusta, joka tuskin pysyi jaloillaan: ”OK vaari, sopii hyvin vaikka kaksi metriä”. Se oli varma, että voittaa vanhuksen helposti.
Kilpailu alkoi.
Farmari näki tilanteen. Kukot juoksivat peräkkäin. Kukkovanhus hoippui huonoilla jaloillaan edellä ja kukonpoika loikki heltta voitonvarmuutta hehkuen perässä.
Mies haki pyssyn ja ampui nuoren kukon huutaen: ”Hitto, tuo oli jo viides kukko, jonka ostin ja sekin on homo kuten neljä edellistä!”
               
                                   ****************************************************

Mystinen vuori

                                                       Tämä vuori oli tarkoitus nähdä......

Kataareiden historiasta lukiessani, törmään usein nimeen Montségur, turvavuori. Sen huipulla on kataarilinnoituksen rauniot. Paikka sijaitsee meiltä parin tunnin ajomatkan päässä Ariègen laaksossa. Viileän aurinkoisessa aamussa läksimme ajelemaan sitä kohti. Lähes kaikkien teiden varsilla on kylttejä, joissa teksti Pays Cathare, kataarien eli kerettiläisten maa. Näimme kylttejä nytkin kun ajelimme Limouxiin, josta käännyimme pikkuteitä kohti Montséguria. Katselin lumoutuneena jylhiä vuorimaisemia, mutta kun lähenimme kohdetta, pilvet ja sumu peittivät vuorten rinteet ja huiput, ilma viileni. Ajoimme kuitenkin Montségurin juurella olevalle pysäköintipaikalle. Horisontissa näkyi hetkittäin usvan takaa terävä, lähes pystysuoraan nouseva vuoren rinne.
Vuorelle kapuaminen polkua pitkin, linnan ja linnoituksen rakentaminen aikoinaan on ollut uskomaton urakka. Sinne kataarit pakenivat vainoajiaan.Ylhäältä tasanteelta he tarkkailivat ristiretkeläisten nuotiotulia ja toivoivat piirityksen päättymistä. Melkein vuoden kestäneen piinan jälkeen roviolla poltettiin 225 kataaria, jotka kieltäytyivät kääntymästä katolilaisiksi.
Alueeseen liittyy monenlaisia spekulointeja ja uskomuksia alkaen Maria Magdaleenasta. Aikoinaan natsit Himmlerin johdolla olivat kiinnostuneita kaikista Montségurin "salaisuuksista" ja uskoivat, että pyhä graali, saattaisi olla kataari-aarre, joka piilotettiin linnoituksen kaatuessa. Näiltä vuorilta kerrotaan löydetyn täysin kunnossa oleva avaruusalus, mutta se kätkettiin. Siksi myös Ranskan turvallisuuspalvelu on kiinnostunut kaikesta aktiivisuudesta tuolla alueella.
Montségur on paikka, joka vangitsee mielikuvituksen jo pelkällä maiseman mahtavuudella. Yritin ottaa vuoresta kuvia kilometrin korkeudessa kulkevalla tiellä. Odottelin turhaan, että pilvet häipyisivät hetkeksi huipulta. Oli täysin hiljaista, kaikki äänet hävisivät ympärillä leijuvaan usvaan. Ilma oli viileää ja raikasta. Yhtäkkiä äänettömyyden lävisti kuin tuomiopäivän pasuunan törähdys. Nytkö ufot tulivat minut sieppaamaan, sydän melkein pysähtyi, pian autoon piiloon. Usvan ja pilvien peittämää viereistä rinnetietä laskeutui bussi, joka antoi äänitorven soida varoittaakseen muuta liikennettä.
Vaikutti, että sumu vain lisääntyy, joten käännyimme kohti kotia. Matkalla pysähdyimme ihmettelemään vuoren sisästä pulppuavaa ”la fontaine de Fontestorbes”-lähdettä. Jos oikein ymmärsimme kyltin ranskankielisen selostuksen, niin lähde syöksee vettä 3600 litraa sekunnissa 36 minuutin ajan, sitten on 32 minuutin tauko ja taas vettä tulee seuraavat 36 minuuttia. Ilma oli sen verran viileä, että emme jääneet odottamaan veden tulon pysähdystä.
Nyt Montségurin linnoitus jäi näkemättä. Mutta toivottavasti menemme sinne uudelleen. Ehkä huhti- tai toukokuussa aurinkoisena päivänä kun rinteen koivikot ovat puhjenneet hiirenkorville.


                                                ......mutta tämän näimme

Polttorovioiden aikakausi

Vietämme talviamme ilmastoltaan tuulisella kataarien alueella. On laskettu, että vuodessa täällä on n. 120 päivää, jolloin tuulen nopeus on yli 55 km/t. Lähin kaupunki on historiallinen n. 45000 asukkaan Carcassonne linnoituksineen. Keskiaikainen linnoitus, La Cité on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 800 vuotta ristiretkistä kataareja vastaan. Auden alueella vietetään merkkivuotta monin erilaisin tapahtumin. Katarismi eli voimakkainta aikaansa 1100-1200-luvuilla. Kataarit ilmoittivat, että heidän oppinsa on suoraan alkuseurakunnasta. Aineellisuus oli pahasta ja harhaa, Jumalan luoma todellisuus hyvästä. Pelastuakseen täytyi vapautua kaikesta maallisesta. Elettiin askeesissa. Lihaa ja maitotuotteita ei syöty. Papeiksi hyväksyttiin myös naisia. Kotien ovet olivat avoinna kaikille, pidettiin huolta huono-osaisia. Paavin kirkon oppia vastaan oli, että pyhät sakramentit, lapsikaste, ehtoollinen ja avioliitto, mitätöitiin. Kirkkorakennuksia vältettiin, sanottiin, että Jumala ei asu rakennuksissa. Paheksuttiin kirkonmiesten korruptiota ja mässäilyä. Paavin kirkko piti katarismia vaarallisena harhaoppina. Sen harjoittajat oli tuhottava viimeiseen mieheen ja naiseen. Päälinnoitusten valloituksessa onnistuttiin ristiretkien ansiosta. Paavi yllytti siihen Ranskan kuninkaan ja pohjoisten alueiden linnanherrat armeijoineen, palkkiona synneistä päästö. Se oli veristä ja julmaa polttorovioiden aikaa. Viimeinen kataarien linnake, Pyreneitten rinteillä sijaitseva pyhä vuori Montségur, joutui antautumaan vuonna 1244. Se oli puolustautunut epätoivoisesti 10 kuukauden ajan. Lopulta linnakkeen yli 200 kataaria poltettiin roviolla.