Pikku prinssin ja ketun tapaaminen perhelomalla Espanjassa

Mäntymetsän laidassa sijaitsevan valkoisen lomatalon uima-allas on ollut nuoren väen kiivaassa käytössä matkan jokaisena päivänä. Ihot on voideltu moneen kertaan korkein suojakertoimin, silti aurinko on päässyt punaamaan innokkaiden uimarien selkää ja olkapäitä.  Maustamattoman jogurtin iholle sively iltapuhteella on rauhoittanut pahimmat polttelut ja sallinut rauhaisat yöunet kohti uutta uintipäivää.

Vanhempi väki on mielistynyt rauhallisiin iltakävelyihin meren tuntumassa. Joinakin iltoina on poikettu rantakahvilaan kylmien juomien houkuttelemina. Mukava on myös istahtaa puiden varjoon auringon laskun aikaan. Eräänä iltana nuori mies tuli viereiselle penkille näppäilemään kitaraansa. Lähellä olevat penkit täyttyivät kuulijoista. Voiko täydellisempää lomatunnelmaa enää olla.

Tapasimme myös erään suosikkikirjani hahmoja rannalla. Siellä ne katselivat merelle, pikku prinssi paaden päällä istumassa ja kettu pienen matkan päässä rappusilla. Uimareita ne eivät meressä nähneet, koska polttavat meduusat ovat levittäytyneet rantavesiin uimista estämään.

ANTOINE DE SAINT-EXUPÉRY: PIKKU PRINSSI

-  Hyvää päivää, sanoi kettu.

-  Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.

-  Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…

-  Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

- Minä olen kettu, sanoi kettu

- Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…

– En voi leikkiä kanssasi, sillä minua ei ole kesytetty.

– Ai! Anteeksi, sanoi pikku prinssi. Mutta hetken mietittyään hän lisäsi:

– Mitä tarkoittaa kesytetty?

– Kesytetty on sama kuin solmia siteitä..

– Solmia siteitä?

– Aivan niin, sanoi kettu. Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikkupoikaa.. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa.

– Ahaa, Alan ymmärtää sanoi pikku prinssi. On eräs kukka… luulen, että se on kesyttänyt minut…

– Saattaa olla, kettu sanoi. Maan päällä sattuu kaikenlaista…

– Elämäni on yksitoikkoista. Ikävystyn vähitellen. Mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. Muut askeleet saavat minut ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat kuopastani kuten ihana soitto. Ja katso! Näetkö tuolla vehnäpellot? Minä en syö leipää. Vehnä on minulle tarpeetonta. Ja se on murheellista. Mutta sinulla on kullankeltaiset hiukset. Olisi ihanaa kun kesyttäisit minut! Vehnä, joka on kullankeltaista, muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin tuulen suhinaa vehnäpellossa… Kettu vaikeni, ja katseli kauan pikku prinssiä.

– Ole hyvä… kesytä minut! se sanoi.

– Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

– Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.

– Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…

Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

– Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pidemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos sinä saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni… täytyy olla perinteitä!

Niinpä Pikku prinssi siis kesytti ketun. Ja kun eronhetki lähestyi sanoi kettu:

– Voi…! Kuinka tulenkaan itkemään

– Se on oma syysi sanoi pikku prinssi, en minä halunnut sinulle mitään pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut…

– Aivan niin, kettu sanoi.

– Mutta nyt alat itkeä! pikku prinssi sanoi.

– Mutta silloinhan et voittanut mitään…

– Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kultaisen värin. Voi joutua itkemään vähän jos on antanut kesyttää itsensä. Ja kettu lisäsi:

– Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa. Kun sitten tulet ottamaan minulta jäähyväisiä, niin lahjoitan sinulle erään salaisuuden.

……………

Pikku prinssi tuli taas ketun luo.

– Jää hyvästi…

– Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

– Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen….

***********************

Musiikkia Suomesta

Viime aikoina olen selaillut monien blogien talvisia tunnelmia ja ihaillut toinen toistaan upeampia lumikuvia. Suomi-kaiho on vallannut mieleni. Kuulokkeissani soi usein Jean Sibeliuksen Valse triste tai Toivo Kuulan Lampaanpolska. Lumikuvien ja musiikin luomaa haaveiden Suomea kaipaan. Tosin joku TV:stä tallennettu kirosanojen säestämä Emma-gaala jysäyttää haaveilijan nopeasti tähän aikaan ja maan kamaralle.

Siihen asti kunnes joku tapahtuma nostaa taas pään pilviin. Muutama päivä sitten tuli tällainen tähtihetki ja pääsin Suomi-tunnelmiini. Tämä tapahtui noin 100 km:n päässä suuressa Toulousen yliopistokaupungissa. Vähän jännitti ajaa miljoonakaupungin keskustaan, mutta onneksi oli lauantai-iltapäivä, liikenne sujuvaa. Olimme varanneet myös hotellin keskustasta. Ajo hotellin parkkihalliin oli jonkin verran haastavaa, koska tila sijaitsi neljän avattavan portin takana maan alla.

Halle aux Grains de Toulouse ulkoapäin, kuva kopioitu netistä

Illan kohteemme oli v. 1860 punatiilestä rakennettu kuusikulmainen musiikkihalli Halle aux Grains de Toulouse. Se rakennettiin aikoinaan viljan ja kotieläinten kauppahalliksi, 1950-luvulla tilat muutettiin teatterin, rock-konserttien, sirkuksen, nyrkkeilykisojen ja erilaisten näyttelyiden areenaksi. 1970-luvulla todettiin paikan erityisen hyvä akustiikka, jota vielä paranneltiin kun muutettiin se Orchestre National du Capitole de Toulousen konserttitiloiksi. Hallia pidetään yhtenä Euroopan parhaimmista, orkesteria ympäröivissä katsomosaarekkeissa on 2200 istumapaikkaa.

Hallin sisätilat, kuva kopioitu netistä

Hotellimme sijaitsi lähellä hallia ja muutamassa minuutissa olimmekin jo ihmisvirran mukana menossa sinfonia-konserttiin, jossa puhalsivat suomalaiset tuulet. Nuoren, taitavan suomalaisen kapellimestari Klaus Mäkelän johtama Toulousin kaupungin sinfoniaorkesteri (Orchestre National du Capitole de Toulouse) soitti Jean Sibeliuksen sinfonian nro 2.  

Olipa hienoa olla mukana kuulemassa, näkemässä ja liikuttumassa. Istuimme toisella penkkirivillä lähes kosketusetäisyydellä orkesterista. Ehdin jo pelätä, että olemme liian lähellä. Mutta turha oli pelkoni. Konsertti alkoi Finlandia-hymnillä. Kun sen ensimmäiset sävelet kohosivat ilmoille ja lempeästi sulkivat syliinsä, sai musiikki vallata kuulijansa.

Klaus Mäkelä, kuva kopioitu konsertti-ilmoituksesta

Nuori kapellimestari johti taitavasti orkesteria tahtipuikollaan. Hän liikkui kevyesti kuin balettitanssija, kuin sadun Peter Pan lumosi yleisön taikasauvallaan, vei yhdessä soittajien kanssa kuulijan hetkeksi ihmeelliseen musiikin maailmaan, jossa tarinaa kertoivat ja tunnelmaa loivat niin monet erilaiset instrumentit.

Niin me, kuin monisatapäinen ranskalaisyleisökin nautti kuulemastaan. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat. Konsertin huipentumana iki-ihana Finlandia-hymni päätti myös konsertin.

Kuulemaansa tyytyväinen yleisö poistui hallista hyväntuulisena keskelle yllättäen alkanutta rankkasadetta. Vain harvalla näkyi olevan sateenvarjo mukanaan. Mekin kipitimme pikavauhtia ne muutamat askeleet hotelliimme ja perillä totesimme olevamme läpimärkiä. 

Siispä vaatteet kuivumaan, lämpimään suihkuun ja nukkumaan. Iltaruokailu jossakin lähikadun ravintolassa jäi väliin. Kenties sitten ensi kerralla.

                                    

                                            **************************************

Marraskuinen päivä

Tänään marraskuinen päivä on tuhatpäisten lintuparvien tanssia taivaalla. Se on tuulen ujellusta kaduilla, kaupungin yllä kiitäviä harmaita pilviä. Se on puista leijuvia, jaloissa kahisevia kuolleita lehtiä. Se on myös ikkunaan iskeytyviä vesiryöppyjä.

Tänään kuuntelen ja muistelen kaivaten Leonard Cohenia.  (21.9.1934 – 10.11.2016).
   
                                                  *************************************************************

Välimeri

Pilvien raosta pujahtaneet auringonsäteet leikkivät laineilla, mainingit vyöryvät ikiaikaisia laulujaan lämpimälle rantahiekalle. Harmaa meri huokailee.

Tänään ajattelen heitä, ihmisiä, joiden unelma elämästä poissa sodan julmuuksista, joiden toivo paremmasta tulevaisuudesta on hautautunut tuon meren syvyyksiin. Heidän pakomatkansa on päättynyt. 

                      ********************************************************

Lähdön valmistelua ja robottien häirintää

aamuaurinko kurkistaa pihlajan alta

Monena päivänä ovat joutsenjonot lentäneet raskain siiveniskuin yli laiturin. Kurkiaurat järven yllä suuntaavat kohti etelää. Kaunis keltasävyinen ruska maalaa maisemia. Katse lepää vielä syksyisen luonnon kauneudessa, seurailee taivaan sineen katoavia muuttolintuparvia, mutta ajatukset harhailevat jo viinitarhojen tuoksuvilla poluilla.

Pian on taas lähdön aika. Laukut on kaivettu esiin kaappien kätköistä. Putki- ja hammasremontit on saatu päätökseen. Marjahillot, sienet ja kirjat on pakattu, laivaliput ja yöpymiset varattu, haikeita läksiäisiä vietetty.  

Blogini on ilmeisesti joutunut roskapostirobottien hyökkäyksen kohteeksi. Päivittäin tulee kymmeniä englanninkielisiä anonyymien lähettämiä kommentteja, jotka blogger onneksi huomaa roskaposteiksi, eikä julkaise niitä. Kuitenkin ne pitää manuaalisesti poistaa sekä blogin sivulta, että sähköpostista. Siksi kokeilen osaanko laittaa kommentteihin sanavahvistuksen, jonka pitäisi estää nuo robottien hyökkäykset. Tosin olen täysi tumpelo tällaisissa jutuissa, tulos voi olla ihan mitä tahansa. Ehkä onnistun hävittämään koko blogin.

Roboteista tuli mieleen uhkakuvia tulevaisuudesta. Jos elonpäiviä riittää, enkä pärjääkään enää omassa kodissani. Joudun ehkä viettämään loppuaikani vanhainkodissa, jossa robotit tekevät työt hoitajapulan takia. Ovatkohan ne kilttejä, ystävällisiä ja kärsivällisiä vanhuksia kohtaan.
                          
                            *******************************************************

Tanssiaisyön unelma

Istun nojatuolissa tanssisalissa. Huomaan, että minua kohti kävelee kaksi miestä. Toinen tulee itsevarman näköisenä liukuvin tanssin askelin, toinen sotilaallisen suoraryhtisenä. Molemmat kumartavat kohteliaasti  yhtä aikaa minulle. Tunnen itseni varsin imarrelluksi. Toisaalta olen hämilläni, pitäisi valita jompikumpi heistä. Epätietoisena hipaisen hiuksiani ja kauhukseni huomaan, että pääni on täynnä papiljotteja. Ilmeisesti olen kaunistautunut tanssiaisia varten ja unohtanut ottaa papiljotit pois hiuksistani. Tunnen kuinka nolostun ja polttava puna leviää kasvoilleni. Hävettää niin, että herään kesken tanssiaisunen. Käännän kylkeä ja toivon, että uni jatkuisi. Mutta turhaan. On kuuma ja tuntuu kuin joku katselisi minua.

Avaan silmät. Huone on yllättävän valoisa, täysikuu kurkistaa ikkunasta suoraan sisään. Kellon valaistu numerotaulu ilmoittaa ajaksi 4.05. Hipsuttelen ikkunan luokse ja avaan sen. Kostea yöilma tulvahtaa sisälle tuoden eilen illalla leikatun nurmikon voimakasta tuoksua, johon sekoittuu kukkaan puhjenneen sireenipensaan runsaat aromit. Lintujen aamukonsertti on jo täydessä vauhdissa, vaikka auringon nousuun on vielä lähes 3 tuntia aikaa. Kuuntelen riemukasta sirkutusta, viserrystä, huhuilua, haikeita huiluääniä, liverrystä ja kujerrusta. Jätän ikkunan auki ja nukahdan lintujen säveliin. Kello seitsemän herään huoneen viileyteen ja pilviseen aamuun, mutta lintujen konsertti vain jatkuu. Suljen ikkunan ja laitan lämpöpatterin päälle. Romanttisesta kuutamosta, kesäheinän tuoksusta ja linnunlaulusta huolimatta tanssiaisuni ei enää palannut. Se kummitteli mielessä vielä aamukahvillakin. Siitä on iäisyys kun kukaan tuntematon mies on minua tanssiin kumartanut, eikä koskaan kaksi yhtä aikaa. Pitäisiköhän hakeutua tanssipaikalle ja asettua seinäruusuksi papiljotit päässä, ties vaikka kuinka olisi vientiä.

                                *******************************************************

Joutsenlampi

– Katsopa tuonne vastarannalle, näetkö?

– Toki näen, sininen auto pysähtyi sinne ja nyt ne nousevat autosta. Sillä lyhyemmällä on pussi kädessään.

– Jee, ruokaa tulossa. Uidaanko sinne kilpaa, sitä ne tykkäävät katsella.

– Keulitaanko vähän, on näyttävämpää.

– Keulitaan vain. Sorsat pois tieltä kun joutsenet tulevat!

Kuuluu tyytymätöntä nokan koputusta sorsien joukossa.

– Huomasitteko kuinka kauniin kaarroksen teimme kun tähän pysähdyimme? Joko saisimme niitä leivänmuruja?

Tämä kuninkaallinen joutsenpari hallitsee lampea, sen viisikymmenpäistä sorsayhteisöä ja pienen saaren rannalla yksin murjottavaa merimetsoa. Viihdymme hiljaisella rantatiellä lammen asukkaiden elämää seuraillen. Silloin tällöin viemme asukkaille tuliaisiksi kuivia leivänmurusia.

                                       

                                     *****************************************

                                          

                                                      

Varsin miellyttävissä tunnelmissa saimme seurata noin kolme tuntia lumotun joutsenen haikeaa rakkaustarinaa Carcassonnen teatterissa. Siellä vieraili venäläinen balettiryhmä esittämässä iki-ihanan joutsenlammen. Nautin upeasta tanssista, kauniista puvuista ja lavastuksesta. Mieltäni lämmitti, että katsomo oli täynnä nuoria baletin ystäviä. Oli sekä tyttöjä, että poikia, jotka olivat täysin esityksen lumoissa. Lopuksi koko katsomo nousi seisten osoittamaan suosiotaan, eikä aplodeista tullut loppua pitkään aikaan. Tuntui hyvältä katsoa teatterista kadulle purkautuvaa säihkyväsilmäistä ja hehkuvaposkista nuorta joukkoa. Vaikka maailma muuttuu kovemmaksi, löytyy vielä jotain vanhaa, herkkää ja kaunista.  

Kuvat netistä

**********************************************

Hiekkaa varpaissa

Joulu saapui sadepisaroissa, huurtuvina ikkunoina, joihin piirtelin haikeita sydämiä.  Saimme hyvän joulun puheluita hankien ja pakkasten keskeltä, kuuntelimme kaunista musiikkia, oli lukemista ja talvinen elokuva. Joulu päättyi sadepisaroiden saattelemana.

Jätimme kodin harmaiden pilvien suojaan ja suuntasimme kohti itää, merta ja auringon valoa. Siellä meitä odotti lempeä tuuli, autio ranta ja sen hieno hiekka, joka kutsui kulkemaan. Rannalle oli rakennettu leikkipaikat lapsille ja aikuisille. Kävelylenkin jälkeen oli mukava touhuta aikuisten leikkikentällä, jossa oli erilaisia helppoja jokamiehen kuntolaitteita. Niin innoissani niissä keikuin ja kiepuin, että vallan unohdin valokuvata. Lämpömittari näytti + 14 astetta.   

Kotiin ehdimme auringon kadotessa punahehkuisen taivaan rantaan.  

                                ******************************************************

Luopumisia

Silitän hiljaa rosoista seinää,


missä villiviini kiipeilee

tietämättä

että ahnaat tulenlieskat saapuvat,

sen tanssien polttavat.



Tyhjät ikkunat katsovat

mykkinä syyttäen,

miksi meidät hylkäsit.

Autiot huoneet

huutavat muistoja.



Poimin maasta pienen orvokin

nostan sen huulilleni.

Kaipauksen kuumat vedet

tulvivat silmiini,

jää hyvästi koti lapsuuden.


***********************************

Hetkiä

Kesäyön kuutamo

– Sadepisarat valuvat juhlavalaistun kirkon ikkunalaseissa. Kuinka kaunis voikaan nuoruus olla valkoisessa albassaan, kuinka hyvältä tuntuu olla rakkaidensa lähellä.

– Pilvet ja saarten metsät kuvastuvat veden peilistä. Hartioita ja käsivarsia särkee, mutta uutta pilkkiä täytyy päästä kokeilemaan. Kipu unohtuu kun kuhan kylki vilahtaa veneen vieressä, josta se napataan haavin nieluun. Nyt soutamaan vesi kielellä kohti kotia ja grilliä. Mutta kalaonni jatkuu. Lähellä kotirantaa pyydykseen tarttuu vielä toinen samankokoinen kuha. ”Pas mal” sanoisi ranskalainen yhteensä kolmen kilon kalaherkusta. Minä taputan veden pintaa kiitokseksi Ahdille antimista. Hartiakipu on enää vain muisto.

– Vaahtosammuttimen kokoinen punahilkka uudessa punaisessa muumihatussaan, jota ei saa riisua edes nukkumaan mennessä, havahtuu leikeistään. Radiosta kuuluu musiikkia, pikkuinen tulee seisomaan eteeni, katsoo vakavana hatun lierin alta tiukasti silmiin, kohottaa molemmat kätensä ja aloittaa tanssin. Ensin liikkuvat sormet, sitten kädet ranteista, vähitellen pieni vartalo ottaa musiikin, jalatkin tulevat mukaan. Katse pysyy kiinteästi silmissäni kunnes musiikki vaatii pyörähdyksiä ja taivutuksia. Soitto loppuu ja esitys päättyy kuperkeikan yritykseen, jolloin hattu putoaa päästä, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi.

– Kuuma iltapäivä täydessä kesäteatterissa. Yleisönä varttuneempaa väkeä. Naisia kukkamekoissaan, kevyissä lierihatuissa hartiahuiveineen, miehillä kesäpaidat ja lippalakit, monella aurinkolasit. Väliajalla  kahvi-, makkara- ja wc-jonoja. Näytelmä paranee loppuaan kohti, katsomo taputtaa vähän väliä. Itikkaparvilla on valinnan vaikeus, evästä riittää yllin kyllin. Esitys päättyy, matalat puupenkit istuimina ovat aiheuttaneet katsojille jäykistyviä jalkoja, moni hieroo selkäänsä ylös noustessaan.  

– Poutapilviä taivaan sinessä, auringon timantit välkkyvät laineiden liplatuksessa. Lempeä kesätuuli hyväilee aurinkotuolissa loikoilijaa. Kuulokkeista virtaa kaunis musiikki suoraan sieluun.

                  ******************************************************

Ennen matkaa

Suomen suvi alkaa väikkyä taas mielessä, alkukesän koivumetsien raikas vihreys, tuoksuvat tuomet, kotijärven laineiden liplatus tai veden peilipinnasta kuvastuvat poutapilvet.  Sielunmaisema, joka kulkee mukanani ja johon haluan aina palata.

Silti jotain on muuttunut. Ehkä se on Suomi, sen erilaiset kasvot ja sanat, minulle oudot.  Ehkä se olen minä, joka olen jämähtänyt jonnekin menneeseen aikaan, sulkeutunut turvalliseen lintukotooni.

Todella vähän olen seurannut suomalaisia viihdeohjelmia televisiosta. Eräänä sateisena päivänä päätin korjata puutteen ja siirtyä viihteen pariin. TV-kaistan ansiosta se on mahdollista. Ensimmäinen kokemus oli sattumalta valittu jakso Iholla tositv-sarjasta. Totesin, että jo yksi jakso siitä oli liikaa. Sarjan henkilöillä, kauniilla naisilla meni todella huonosti. Näytettiin riitoja, huutamista, tyytymättömyyttä, kiroilua ja sättimistä.  Ihan samanlainen meno oli Viidakon tähtöset sarjassa, jonka valitsin seuraavaksi viihdyttäjäksi. Sitä mesoamista jaksoin katsoa varttitunnin. Kaunottarien ruma kielenkäyttö jatkuvine kiroiluineen tuntui pahalta. Suljin ohjelman. En voi uskoa, että kaunis ja rikas äidinkieleni on muuttunut noin paljon. Mutta silti, jonkinlaisista asenteiden ja arvojen muuttumisista ohjelmat kertovat.

Siispä nautin vielä hetken aikaa kielestä, jota ymmärrän sen verran huonosti, että en osaa poimia siitä rumia sanoja. 

Osa minusta on jo matkalla Suomeen, omaan sielunmaisemaani ja läheisteni luokse.

Aurinko on laskenut, ensimmäiset tähdet syttyneet. Yksinäinen sirkuttaja männyn oksalla laulaa itseään uneen. Pihatien vierellä hehkuu kaksi sinistä valopistettä. Pienet kiiltomadot siellä kirkkailla lyhdyillään  kutsuvat kumppaneitaan. 

Näin viehättävältä se kuullostaa  Kiiltomatoidylli

                           ********************************************************

Kivikauden tunnelmissa

asuntojen raunioita

Sadejakson jälkeen aurinkoinen vappusää houkutteli sisätiloihin linnoittautuneen kulkijan ulos luolastaan. Sateet ja tuulet olivat puhdistaneet ilman raikkaaksi ja kuulaaksi. Aurinkolasit nenälle ja matkaan. Kanaalin rantapolut kutsuivat kulkijaa.

Edellämme körötteli traktori leveän peräkärrinsä kanssa. Lavan nestesäiliöistä päätellen se oli menossa ruiskuttamaan jotain kasvinsuojeluaineita viinitarhoille. Unikkopeltoja ihastellessani huomasin tien varrella nähtävyyttä osoittavan kyltin, jossa luki ”Oppidum d’Enserune”. Ehdotin kuskille, että mennäänkö katsomaan mikä paikka se on.  

Noin kymmenen minuutin kuluttua olimmekin mielikuvitusta kiehtovalla paikalla. Kiipesimme Oppidum:iin eli linnavuorelle.  Se oli linnoitettu ja asutettu Rooman valtakunnan aikaan, eli joskus rauta- tai pronssikaudella, noin 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Oli jännittävää nähdä asumusten raunioita ja alemmalla rinteellä pyöreitä kellareita tai varastosiiloja, kulkea noita samoja polkuja ja kivirappusia, joita muinaiset asukkaat olivat täysin erilaisessa maailmassa aikoinaan kulkeneet. Kuten tänään, ehkä silloinkin tuuli leikitteli keväänvihreiden puiden lehvistöä, kantoi tuntemattomien kukkien tuoksua kulkijan aistittavaksi. Ehkä yksinäinen lintu piti riemullista konserttiaan puun kukkien suojassa.  

Valitettavasti alueella oleva museo esineineen ja esiin kaivetut asumukset olivat Vapun kunniaksi kiinni. Tiedon muruset on osittain arvaamalla poimittu opastaulusta. Kuvat kertokoot miltä siellä näytti. Vaikka vuori on aika matala, riittää avaraa maisemaa aina turkoosille merelle asti.

kellarisiiloja

Vuorelta oli kiehtova näkymä pyöreälle alueelle, joka on ollut aikoinaan järvi. Erikoisen näköiseksi maiseman tekee ympyrän kehältä säteittäin lähtevät pellot. Tulee mieleen avaruusalusten laskeutumispaikka. Käsittääkseni tämä alue on rakennettu yli tuhat vuotta myöhemmin, ehkä samoihin aikoihin kuin lähistöllä kulkeva kanaali. Järvestä on mahdollisesti aikoinaan laskettu vettä kanaaliinkin.

Pellot kuin säteitä

kiviaskelmat

Salaperäiseltä, hiljaiselta vuorelta laskeuduimme kanaalin vartta kulkemaan. Polku jatkui kaupunkiin, mutta käännyimme pois, koska kaupungin melu tuntui liian kovalta ja häiritsevältä. Emme vielä halunneet rikkoa vuoren tuomaa tunnelmaa.

                 ************************************************

Harmaita päiviä

sadepisaroita

Eilen ostoskeskuksen parkkipaikalla oli vain muutama auto, yksi niistä oli poliisiauto. Ulko-ovella seisoi vartija, samoin sisäänmenoporttien luona. Suuressa marketissa oli vain muutama asiakas. Ei yhtään äitiä lapsineen kuten tavallisesti. Ihmisten ilmeet olivat vakavia, pelon saattoi aistia. Liikennekin oli hiljaista. Kotiin tultua avasin television. TV-kanava lähetti jatkuvaa raporttia Toulousen ampumistapauksesta, vakavailmeinen asiantuntija toinen toisensa jälkeen ilmestyi kuvaruutuun puhumaan. Samoin tekivät presidenttiehdokkaat, tänään he syyttelevät toisiaan tilanteella ratsastamisesta. Ampuja on poliisien saartamana asunnossaan, presidentinvaalikampanjat jatkuvat, media kuvaa, kertoo ja toistaa.

Ulkona sataa. Äidit pelkäävät lastensa puolesta. Jotain on muuttunut, vai onko?

                        ****************************************************

Yön tullessa

Iltaruskon sävyt kuin kuiskauksia,

väreillen hiipuvat ennen pimeää.

Levottomana kuuntelen

myrskytuulen villiä tanssia.

Syttyy yksinäinen tähti

kuin surullinen ajatus,

joka pakenee yön varjoihin

peläten kalpeaa aamua,

kun tuuli koskettaa kastepisaraa,

herättää usvan peittämät

jäätyneet keijut.
 
*******************************************************

Sanaton vierailu

Harmaiden pilvien alakulo on laskeutunut minuun. En saa pois mielestäni ystävän surullisia silmiä, jotka katselevat ikkunan takana ruskan väreissä kylpeviä viinitarhoja. Ehkä katse on kääntynyt menneisyyteen, aikaan jolloin kaikki oli toisin. Aikaan, jolloin päivät olivat työntäyteisiä, jolloin puhe pulppusi vilkkaana, käsien ja vartalon liikkeet tehostivat sanottavan painotuksia, rehevä nauru ilmoitti tulossa olevan leikinlaskun kohokohdan, ilmeikkäät kasvot vangitsivat kuulijansa. Hän puhui lakkaamatta, tutuille ja tuntemattomille ihmisille, koirille, kissoille, pikkulinnuille, kukille, puille ja rakkaille viiniköynnöksilleen.

Tuli aamu, jolloin hän ei osannut enää puhua, jolloin oikea käsi ja jalka eivät enää toimineetkaan. Tuli hiljainen huone, sairaalavuode. Alkoi kuntoutus. Päivää rytmittivät terapeutit, piti opetella nousemaan sängystä, ottamaan ensimmäiset askeleet, yrittää muodostaa sanoja. Silloin suru muutti silmiin, jäi sinne asumaan.

Istumme pöydän ääressä, hän on nostanut vasemmalla kädellä oikean käden pöydälle. Yritän puhua jotakin, hän nyökkää, hymyilee hiukan. Hymy ei nouse silmiin asti. Silitän hiljaa pöydällä lepäävää viileää kämmenselkää.

Minulla on kaikki hyvin. Alakulo tulee ja menee. Mutta hänen katseestaan ei suru voi poistua.

                **********************************************************

Ensirakkaus

Kesäinen sunnuntai. Kirkon ikkunoista virtaava valo siunaa alttarille polvistuneet albapukuiset nuoret, jotka osallistuvat elämänsä ensimmäiseen ehtoolliseen. He tuntevat ehkä onnellisuutta, aikuisuus on askelta lähempänä. Myös haikeutta, yhteinen ihana leiri on päättynyt. Surua ja järkytystä Norjan tapahtumien johdosta, menehtyihän siellä niin monta saman ikäistä nuorta. Näitä uhreja tilaisuuden rukouksissa on muistettu. Alttarille polvistuneita ympäröi kirkossa olevien läheisten rakkaus.

Tilaisuus on päättynyt. Nuoret astelevat pareittain ulos. Eräs pari ei voi peittää ihastumistaan, ei voi olla hymyilemättä kohdatessaan parinsa katseen. Kädenselät hipaisevat kuin vahingossa toisiaan. Pihalla he joutuvat erilleen, kumpikin omaistensa halattavaksi ja kukitettavaksi. Katse etsii nopeasti tutun kohteen väkijoukosta, hymy syttyy. Jo viiden minuutin kuluttua kirkon luota lähdettyä saapuu ensimmäinen tekstiviesti. Se saa tytön huokaisemaan onnesta ja halaamaan vieressään istuvaa mummia. Leirillä syttynyt ensirakkaus on vallannut täysin nuoren sydämen. Kotona juhlan sankaritar, ennen niin ujo ja syrjään vetäytyvä, seurustelee iloisesti ja vapautuneesti sukulaisten kanssa, tosin vaivihkaa puhelintaan vilkuillen. Tekstiviestin piippaus nostaa punan poskille ja hymyn huulille. Oi nuoruus!

                   *****************************************************

Hiljaisuus ja kauneus

Vuorten, metsäisten kukkuloiden ja kapeiden teiden takana niityn laidassa asuu hiljaisuus ja kauneus. Sen kotina on pieni punainen ortodoksiluostari. Lempeästi se ottaa vastaan tulijan. Luostarin matalasta kirkosta kantautuu ulos kreikkalais-bysanttilaista laulua. Ovella tulijaa tervehtii suitsukkeen tuoksu, ulkoa tuleva ilmavirta saa tuohusten liekit hetkeksi lepattamaan. Pienessä kirkkosalissa seisojat tekevät tilaa tulijalle. Papisto ja pieni kuoro toimittavat sunnuntai-aamun liturgiaa. Luostarin iäkäs johtaja istuu osan ajasta. Hänen vieressään seisoo kaksi munkkia, jotka auttavat hänet välillä seisomaan. Tulija on siirtynyt seinän viereen ja tuntee olonsa hyväksi ja rauhalliseksi. Antaa aistiensa ottaa vastaan kauneuden, liturgian toistuvat rukoukset, rauhallisen laulun, suitsukkeen ja vahakynttilöiden tuoksun, ikonien levolliset kasvot ehkä kosketuksen pyhyyttä, ikuisuuden mysteeriä.

Parivuotias, vilkas kiharapäinen kreikkalaispoika on kyllästynyt seisomaan. Hän konttailee lattialla jutellen itsekseen, leikkii suojelusenkelinsä kanssa. Ehtoollista jaettaessa nuori isä nostaa pojan syliinsä ja vie ehtoolliselle. Poika ja pappi hymyilevät toisilleen, suloinen hetki.
Liturgian päättyessä pappi jakaa kirkkokansalle nautittavaksi murusen pyhitettyä leipää, jonka saa kastaa viinimaljassa. Kirkon ovella luostarin johtaja siunaa jokaisen lähtijän.

                           *********************************************************

Sypressien varjossa

Kuljen verkkaisesti käytävää, jota korkeat sypressit reunustavat. Niiden latvat kurottautuvat korkeuksiin kuin ohjaten poisnukkuneiden sielut talvisen taivaan sineen. Katselen vanhoja sukuhautoja, joiden uumenissa lepää vainajia ja heidän tarinoitaan monen sukupolven ajalta. Vuosien ja vuosisatojen saatossa tuulet ja sateet ovat kuluttaneet pois vanhojen hautakivien tekstejä. Haudoilla näkee paljon keramiikasta tehtyjä kukkia ja muita tekokukkia, pieniä kivisiä muistotauluja, myös valokuvia vainajista. Marraskuussa on Pyhäinpäivä Toussaint, jolloin haudoille viedään krysanteemeja. Silloin hautausmaa on kuin  värikäs kukkameri. Ilkivallasta hautausmaalla en ole koskaan kuullut. Sen sijaan portilla on varoitustaulu, jossa pyydetään lukitsemaan hautausmaan luokse jätetyn auton ovet varkauksien varalta.

Kaivosmiehen hauta, marmoripatsas miehestä, joka ei jaksanut elää kaivoksen sulkemisen jälkeen

Haudoille ei tuoda kynttilöitä kuten Suomessa. Kukatkin ovat usein keramiikkaa

Pysähdyn hetkeksi eräälle haudalle. Siellä lepää ensimmäinen ystävämme tässä vieraassa maassa, vanhempiensa, isovanhempiensa ja sukulaistensa joukossa. Kivilaatassa hänen nimensä vieressä on valmiina puolison nimi ja syntymäaika. Puolison, jonka yli kolme vuotta kestänyttä ikävää on riipaiseva katsella. Aina kun tapaamme, puhe kääntyy hänen enkelivaimoonsa.
Muistan miten kaunis hän oli ja miten rauhallinen oli hänen ilmeensä arkussa maatessaan. Hän kuoli sairaalassa, josta hänet tuotiin kotiin seuraavana päivänä. Kävin jättämässä jäähyväiset, silitin varovasti hänen hiuksiaan ja niin kylmää poskea. Seuraavana päivänä olivat hautajaiset, johon koko kylä osallistui.
Lepää rauhassa ystäväni, missä lienetkin. Elät sydämessäni ja muistoissani, kuten niin moni muukin poisnukkunut rakas ihminen.



     ************************************************************

Muuttolinnun mietteitä

Istuin laiturilla katselemassa lämpimän syysillan pimenemistä. Silkkiuikkuperhe lipui aivan laiturin vierestä. Iltatähti syttyi taivaanrannalle, vesi ja taivas punertuivat ennen pimeän tuloa. Sytytin lyhdyn ulos.

Totesin, että puolet tai oikeastaan 60% minusta haluaisi jäädä tänne ainakin pariksi kuukaudeksi. Haluaisin nähdä miten ruska syttyy järveni rannoille, miten se sammuu kun syysmyrsky repii puut paljaiksi. Sen jälkeen olisin melkein valmis lähtemään. Tiedän, että mielen tulee täyttämään haikeus ja ikävä pienoisiani.

Toinen puoli minusta on jo menossa kohti kuumia hiekkarantoja, lämmintä merivettä. Kuljeskelee viiniköynnösten reunustamia hiekkapolkuja, tuntee kypsyvien rypäleiden makean tuoksun. Hakee leipomosta lämpimän patongin, murtaa palan sen päästä mutusteltavaksi ja istuutuu plataanin varjoon kuuntelemaan lintujen loputonta sirkutusta.

*******************************************************

Ennen syksyä

Herkuttelijat aterialla

Pian aurinkoiset kesäpäivät siirtyvät muistojen joukkoon. Samoin tämäkin auringonkukka, jonka taimen naapuri lahjoitti keväällä. Sanoi, että voin laittaa sen ruukkuun terassille, koska se on pientä ja matalaa lajia. No pienokaisen varsi kasvoi puolitoistametriseksi, eikä kukkakaan mikään kääpiö ole. Kaikenlaiset lentävät pörriäiset viihtyvät pitkät tovit herkuttelemassa kukassa.

Toki muutkin kuin pörriäiset herkuttelivat. Ystävien tapaamiset pitemmän kaavan mukaan ovat olleet kesän kohokohtia. Tämä isäntäväki ei kuuman hellan ääressä kauan viihtynyt. Ulkogrillissä kypsyivät erilaiset lihat, kalat, makkarat ja kasvikset, joita salaattien kanssa terassilla vieraille tarjoiltiin. Pavlova-jälkiruokaan olin tutustunut aikoinaan Australian matkoilla. Oma versioni syntyi muutamassa minuutissa marenkikakkusista, jäätelöistä, marjoista, hedelmistä ja kermavaahdosta. Voin kehaista, että kertaakaan sitä ei jäänyt tähteeksi.

Pavlova

Nyt ovat illat pimentyneet ja viilenneet. Pari venettä lipuu vastarannalla ylittäen kuunsillan, ehkä kalastajia. Kuu valaisee pilviä kultaisella valollaan, joku lintu ääntelee järvellä.

                         ********************************************