Lohturuokaa koti-ikävään

Talvi on tullut kuin jäädäkseen tänne etelään.  Jo toista viikkoa on satanut yötä päivää. Ja tuo tuuli, tuo vuorten takaa tuleva raju tuuli, johon en totu koskaan.  Se on jäähdyttänyt ilman, riehunut ja raivonnut, purkanut kai vihaansa ja kaunaansa.  Tuulen tuoma ensilumi, märkä räntä, paiskautuu suoraan kasvoja vasten, tarttuu iholle.  Miten toisenlaisena muistankaan pohjoisen ensilumen. Muistan sen suurina pehmeinä hiutaleina, jotka leijuivat hitaasti keinuen maahan. Niitä oli ihan pakko sateessa pyörähdellen kielen päälle pyydystää ja maistella.

Pakenen sisälle, ulkona tuuli jatkaa vaikerrustaan. Suljen ikkunaluukut, sytytän valot ja laitan tulen takkaan. Tulen lieskat nuoleskelevat paksuja, ikivanhojen pyökkipuiden runkoja. Niiden viimeinen tehtävä on antaa lämpöä koti-ikävää potevalle ulkosuomalaiselle.

Koti-ikävän lisäksi alkaa pieni nälkä vaivata tätä muukalaista. Nyt ei maistu ratatouille, ei bouillabaisse, ei edes café au lait, ei croissantit. Täytyy saada jotain lohturuokaa, joku häivähdys kaukaisesta lapsuudesta.

Siispä kaappeja kaivelemaan. Hyllyllä nököttää parin viikon takainen heräteostos, luomukaupasta löytynyt pussillinen silkinhienoja kaurajauhoja.

Nyt alkakoon karjalaisen perinneruuan ”tsupukoiden” valmistus.

Aluksi sekoittelen veteen kaurajauhoja, vehnäjauhoja ja kananmunan löysäksi taikinaksi, johon lisään aavistuksen suolaa. Jätän taikinan noin tunniksi turpoamaan.

Taikinan valmistumista odotellessani avaan radion ja etsin musiikkikanavan. Kun olen löytänyt sopivan rauhallista soittoa, keitän äidin ohjeiden mukaan riisipuuron. Kattilan pohjalle sulatan noin ruokalusikallisen voita, lisään riisit, joita kuullotan voisulassa hetken aikaa. Sekoitan joukkoon sitten tilkkasen vettä ja kun riisit alkavat sakeutua, kaatelen joukkoon maitoa. Hämmentelen puuroa ja annan sen hitaasti hautua kypsäksi, lopuksi sekoitan joukkoon suolaa.

Käyn kohentamassa takkaa, hiillos hehkuu ja lämmittää mukavasti. Jään tuokioksi takan lämpöön täyttämään sanaristikkoa.

Hiillos jää hiipumaan, palaan hellan ääreen. Nyt taikina on turvonnut tarpeeksi. Nostan levylle toisen löytöni, keraamisesti pinnoitetun matalan paistinpannun. Lirautan tilkan rypsiöljyä taitellulle talouspaperille, jolla sivelen pannun sisältä. Annan pannun kuumeta sopivaksi, kaadan siihen pienen kauhallisen taikinaa. Pyörittelen pannua niin, että taikina leviää pitsimäisen ohueksi levyksi. Paistan sen vain toiselta puolelta. Valmiin letun annan liukua pannulta suoraan lämmitetylle lautaselle.  Levitän letun toiselle puoliskolle pari lusikallista puuroa, taitan toisen puoliskon kanneksi ja kauniiksi lopuksi päälle liraus voisulaa. Sipaisen taas rasvaisella paperilla pannua ja kaadan uuden annoksen taikinaa paistumaan. Ensimmäisen annoksen saa talon laiha isäntä, seuraavan, ei niin laiha kokki itse.

Sanotaan, että tsupukat onnistuvat parhaiten, kun tekijä on elämänmyönteinen, lämminsydäminen, sanavalmis, huumorintajuinen ja vieraanvarainen. Vaikka minulla ei olekaan noita hienoja ominaisuuksia, joita toki toivoisin omaavani, niin väitän, että tsupukat olivat hyviä ja lohduttivat koti-ikävässä.  

Tsupukat

kuoret:

½ l vettä

1 muna

2 dl hienoja kaurajauhoja

1 dl vehnäjauhoja

aavistus suolaa

Täyte: Riisipuuro

Päälle: Voisulaa

                                     *******************************************************

Luostarin puutarhassa

Lokakuun lopun kesäisen lämpimänä iltapäivänä laskeuduimme kylän keskustassa olevan vanhan luostarin puutarhaan. Olimme saaneet oikein kirjallisen kutsun naapurikylän seniorikuoron konserttiin. Kävelemme usein tuon muurien ympäröimän puutarhan vierestä. Keväisin sen vanhoissa puissa sirkuttavat sadat pikkulinnut, syksyn tultua puissa raakkuvat naakat.

Vierailevassa kuorossa lauloi 15 naispuolista ja 3 miespuolista ikääntynyttä "Edith Piafia".  Konsertti pääsi alkamaan ½ tuntia myöhässä. Odoteltiin vanhainkodilta tuotavia vanhuksia. Ilmeisesti kuljetuksesta vastaava oli unohtanut koko konsertin. Mutta hyvä, että joku korjasi unohduksen ja vanhukset pääsivät kuuntelemaan heille lapsuudesta tuttuja lauluja. Osa heistä jopa innostui laulelemaan kuoron mukana. Esityksen alkuosa muodostuikin tämän alueen vanhoista oksitaanin kielisistä lauluista. Loppuosa konsertista olikin sitten Edith Piafin uralta tuttuja lauluja.  

Kuorolla oli johtajana madame, joka tässä vaiheessa päätti mennä vahvistukseksi miesten joukkoon. Siitä seurasi, että kaikki kuorolaiset lauloivat vähän eri aikaan ja osa ei malttanut olla juttelematta keskenään. Otollisen tilaisuuden huomatessaan, lauluun yhtyi täysillä naakkojen "karaokesakki". Olihan se aika riemastuttavaa kuunneltavaa. "Hymni rakkaudelle" ylsi ihan uusiin ulottavuuksiin.

Yleisöä oli varjoisan lehtikatoksen alle kerääntynyt noin 100 henkeä, jotka antoivat kohteliaat aplodit esiintyjille jokaisen laulun jälkeen. Eikä naakatkaan häiriintyneet taputuksista, joilla myös toivottiin niiden häipyvän häiriköimästä. Vaikutti siltä, että entistä innokkaammin vain olivat mukana esityksissä.

Illan viiletessä tilaisuus päättyi yleiseen seurusteluun, sekä suklaapulla- ja siideritarjoiluun. 

Youtubesta huomasin tuon Susanna Haaviston laulaman romanttisen "Odotusta Pariisissa". Haikeaa tunnelmointia syysiltoihin.

                         ***************************************************************

Portilla

Tämä portti ei auennut meille

Olen taas mieltynyt erakon elämään. Päivät olen siistinyt ja kitkenyt villiintynyttä puutarhaa. Usein touhujani seuraamaan lähes jalan juureen on pyrähtänyt utelias punarinta.

Iltaisin olen istuskellut parvekkeella ja katsellut auringonlaskuja, purppuranpunaisia iltaruskoja, odotellut muuttolintuparvia leijumaan kylän ylle. Kun ensimmäiset tähdet syttyvät pimenevään iltaan, suljen ikkunaluukut ja menen sisälle.  Vain makuuhuoneen ikkunaluukku saa olla auki siihen asti kun menen nukkumaan, jolloin suljen sen varovasti, etten häiritse pihapuun yksinäistä livertelijää. Vaikka yöt ovat jo viileitä, saa ikkuna jäädä yöksi auki.

Netistä on yritetty katsella vuokra-asuntotarjontaa. Koska meille ei ole oikein selkiytynyt mitä haluamme, päätimme mennä välitystoimistoon apua hakemaan. Kovin oli nuori ja kiireinen meitä palvellut neitonen. En tiedä kuunteliko hän toiveitamme, mutta hetken tietokonetta tutkittuaan hän kirjoitti lapulle osoitteen ja ilmoitti, että huomenna kello 11 hän esittelisi meille osoitteessa olevan asunnon ja että hän odottaisi meitä portilla. Siispä näkemiin ja hyvää päivänjatkoa.

Seuraavana päivänä navigaattori neuvoi meidät osoitteeseen ja jo 10 minuuttia ennen määräaikaa olimme asuinalueen sähköisesti toimivan portin luona odottelemassa. Kurkimme portin raoista pihan pysäköintialuetta ja istutuksia. Vaikutelma oli varsin siisti ja steriili. Kello tuli 11, tuli 11.20, mutta asunnonvälittäjää ei näkynyt. Muutama auto tuli portille, joka aukeni tulijalle ja sulkeutui välittömästi auton mentyä. Kokeilin vieressä olevaa pientä porttia, lukittu oli sekin. Tuli tunne, että olemmeko vankilan portilla, haluammeko asua näin suljetussa paikassa. Totesin, että lähdetään pois, tuskin välittäjä enää tulee, eikä tämä muutenkaan taida olla kotipaikkamme.  Koetun jälkeen aika vähäiseksi jäi luottamuksemme ainakin tähän asunnonvälittäjään. Mitähän seuraavaksi, odotukset eivät ole kovin korkealla.

Melko sekavissa ajatuksissa palasimme vanhaan talvipesäämme, johon on helppo tulla ja helppo lähteä. Onkohan meitä hemmoteltu liian hyvillä olosuhteilla.

                        

                    ***********************************************************