Matkan maisemia

Joutsenia Moselilla

Suomen matkoilla olemme usein yöpyneet Nancyn lähitienoilla. Myös viime syyskuussa Suomesta palatessamme, jolloin aamulla hotellin pihassa olleen auton ikkunat olivat jäässä. Päivällä matkan aikana lämpö kipusi kuitenkin + 30 asteeseen. Aina on muka niin kiire, ettei ehdi pysähtyä kaupunkia katselemaan, niin nytkin. Rekkojen loputon virta imaisi meidät mukaansa. Moottoritie kulkee sillalla läpi kauniin Metzin kaupungin. Tielle näkyi vanhoja kirkkoja, puistoja, rauhallisesti virtaava Mosel-joki. Thionvillen luona poistuimme moottoritieltä ja matka jatkui pitkin Moselin rantoja kohti Saksaa. Ranska jäi taaksemme kun ajelimme joen Luxenburgin puoleista rantaa. Molemmin puolin jokea jyrkät rinteet olivat viiniköynnösten peitossa. Pienet kylät joen rannoilla, jokilaivat, vedessä lipuvat joutsenet, aurinkoinen kesäpäivä, antoivat varsin romanttisen kuvan tuosta alueesta. Eräässä kylässä pysähdyimme lounaalle rantaravintolaan. Onneksi olimme jo lopettelemassa pääruokaa kun läheisellä remontissa olevalla joen ylittävällä sillalla alkoivat hiekkapuhallustyöt. Koko tienoo oli pian harmaan hiekkapölyn peitossa. Rannan ravintolat tyhjenivät nopeasti asiakkaista. Aika outoa toimintaa sillankorjaajilta juuri parhaaseen lounasaikaan.

Saksalaismetsää

Ravistelimme päältämme enimmät hiekat ja ajoimme Luxenburgista pitkin idyllisen kauniita ja rauhallisia teitä Saksaan. Edelleen läpi kumpuilevien lehtimetsien Blankenheimiin, jonka jälkeen alkoi taival rekkojen seassa moottoritiellä A1. Oli perjantaipäivä ja ajattelimme, että tiet voivat olla hyvinkin ruuhkaisia, että joutuisimme seisomaan jonoissa tuntikausia. Yllättävän hyvin matka kuitenkin eteni. Jonkin verran kulkua hidastivat tietyöt, jolloin liikenteellä oli käytössään vain yksi kaista. Jossain vaiheessa menoa hillitsi rankkasadekuuro. Lukuisten moottoriteiden risteykset ja suurkaupunkien liittymät aiheuttivat jonoja, jolloin ajettiin vauhtia 2 km/t. Kölnin jälkeen moottoritie kulki varsin kauniiden metsämaisemien halki. Ainakaan tämän tien näkymissä ei ollut merkkiäkään Ruhrin teollisuusalueen saastesumuista, joista jo ammoisina kouluaikoina puhuttiin. Lähes koko matkan ajan oli 130 km/t nopeusrajoitus, jota melkein kaikki näyttivät noudattavan.

SadekuuroMünsterin ohitettuamme poikkesimme moottoritieltä pienemmille teille yösijaa etsimään. Saksalaiset viettävät mielellään viikonloppuja maaseutuhotelleissa ja huoneen löytyminen voi olla työn takana. Niin oli nytkin. Koluttiin ainakin kolmen kylän hotellit, ennen kuin huone löytyi. Meille olisi kelvannut vaatimattomampikin huone ja sänky mihin päänsä kallistaa. Ilta alkoi jo hämärtyä ja takana oli noin 600 ajokilometriä, jäädään tähän. Ilmava, tilava supersiisti huone ja seuraavan päivän aamupala olivat matkan luksusta, myös hintansa puolesta. Illan päätti tuhti saksalaisateria kera kelpo oluen. Kevyt kuorsaus hukkui pihan lintujen sirkutukseen ja matkaajat olivat täydessä unessa kaivautuneena pehmeiden untuvapeittojen ja tyynyjen syliin.

Saksalaishotelli 29.5.09

Matka on alkanut

Koivunlehtiä

Tie A 75 Ranskan keskiylängöllä

Lintujen sirkutus herätti meidät Millaussa viileän raikkaaseen, puolipilviseen aamuun. Huoneen hintaan sisältyi aamupala hotellin kahviossa. Itsepalveluna sai automaatista ottaa kuuman juoman, meille se oli café au lait. Tarjolla oli myös tuoremehua, voisarvi, pala patonkia ja hilloa. Näillä eväillä alkoi toinen matkapäivämme. Tie kulki noin kilometrin korkeudessa, oli pitkiä loivia nousuja ja laskuja, siltoja yli syvien rotkojen. Maisemat kumpuilivat vihreän eri sävyissä. Oli metsäisiä vuoria, joista osa sammuneita tulivuoria, peltotilkkuja, laaksoissa pieniä kyliä kivisine taloineen ja kirkkoineen. Jossakin pysähdyspaikalla kasvoi koivuja. Pitihän sieltä muutama oksa katkaista autoon tuoksua antamaan. Puolen päivän aikaan tulimme Clermont-Ferrandin tienoille ja siellä erkanimme A 75 tieltä kohti itää. Vuorimaisemia riitti tällekin tielle.

Pysähdyimme tienvarsiravintolaan syömään lounasajan viime minuuteilla. Henkilökunnasta oli paikalla enää kokki-tarjoilija, joka keräili viimeisiä astioita pöydistä. Hän lupasi katsoa keittiöstä mitä syötävää olisi jäljellä. Wau, mitkä annokset hän oli kasannut lautasillemme. Pari valtavaa uuniperunaa alumiinifoliossa, niiden kanssa crème fraîche-pohjaista yrttikastiketta. Lisäksi tosi maukasta ratatouille-kasvismuhennosta, rapeaksi paistettua merianturaa, sitruunaviipaleita. Korillinen leipää ja juomana kannullinen lähdevettä. Kyllä nälkä lähti. Olimme viimeiset asiakkaat ja kokki poistui yhtä aikaa kanssamme. Hän lukitsi oven ja pihalla vielä kiittelimme ja kättelimme. Sitten hän hyppäsi Harley-Davidsonin selkään ja karautti tiehensä. Me hoipuimme viimeisillä voimilla autoon jatkamaan matkaa.
Lyonin pohjoispuolella liityimme rekkavirtaan maksulliselle A 31 moottoritielle. Liikennettä hidastivat monet tietyöt. Pysähdyimme vain kerran kahville huoltoasemalle. Illan suussa etsimme yösijaa Nancyn eteläpuolelta. Kaikki hotellit tuntuivat olevan täysiä, joten päätimme ajaa Nancyn pohjoispuolelle ja etsiä sieltä. Ilta pimeni kun poistuimme moottoritieltä ja tulimme johonkin kauppakeskukseen. Heti ensimmäisestä hotellista löytyi edullinen huone ja autolle paikka hotellin pihasta. Päivän ajomatka n. 900 km ja iltapäivällä syöty jättilounas tainnuttivat tehokkaasi matkaajat pienen yömyssyn jälkeen unten maille.



Jatkuu..... jos tuo oikutteleva mokkula sen sallii.

Lähtötunnelmia ja kadonnut kännykkä

Millaun silta häämöttää taustalla

Tuulinen lähtöpäivä Ranskan kodista. Vielä viimeiset pyykit koneeseen ja ulos kuivumaan. Jääkaapin tyhjennys ja peseminen. Laukkujen, viinien, kirsikoiden ja Suomeen lähtevien kukkien pakkaaminen autoon. Loput kukat veimme naapuriin kesähoitoon. Naapureiden hyvästelykierros. Iltapäivä oli jo pitkällä kun vihdoin selvisimme lähtemään. Pari kilometriä ajettu.
”Hei, veitkö ovensuusta jätepussin roskikseen?”
”Minkä pussin?”
”No sen, jonka pyysin viemään. Siinä oli ruuantähteitä jääkaapista”
Käännös takaisin. Siellä ovensuussa pussi odotti viejäänsä. Mitähän tuhoa jätteet olisivat saaneet aikaan muhittuaan kuuman kesän muovipussissa. En viitsi edes kuvitella.
Matka alkoi uudestaan. Kotikylästä on noin tunnin matka rekkoja täynnä olevalle moottoritielle, joka vie Espanjasta Luxenburgiin. Koska aikataulumme ei ollut kovin tiukka niin ennen Montpellieriä poistuimme moottoritieltä ja siirryimme paljon rauhallisemmalle tielle A 75 kohti Millauta. Ihailin kauniita vuoristomaisemia ja ilmoittelin tekstiviesteillä tuttaville ja sukulaisille matkan alkaneen.
”Missähän se minun kännykkä on?”
”Eikö se ole sinulla itselläsi jossain taskussa?”
”Eipä tunnu olevan. Olisiko hanskalokerossa tai ovitaskussa.”
Ei löytynyt.
”Jospa minä soitan siihen.”
”Ei kannata. Se on äänettömällä”
”Sitä ei kyllä enää käännytä hakemaan, viettäköön kesän Ranskassa”.
Aurinko alkoi painua jo vuorten taakse. Päätimme, että emme ajakaan Millaun sillalle vaan käännymme Millaun kaupunkiin ja etsimme yösijan sieltä. Tie laaksoon ja kaupunkiin, jossa joki kimmelsi ilta-auringossa, laskeutui pitkin vihreitä, metsäisiä vuorenrinteitä.
Yritimme kaupungin ulkopuolella olevaan Campanile-ketjun hotelliin, mutta sinne ei sopinutkaan enää. Täyteen lastattua autoa kun ei voi jättää yöksi ihan joka kadulle. Campanile- tai Ibisketjun hotelleilla on yleensä omat pysäköintialueet, joissa auto on suhteellisen hyvässä turvassa. Lähistöltä löytyi kaupungin keilailuseuran omistama uuden näköinen hotelli. Isolla parkkipaikalla oli vain muutamia autoja. Huonekin löytyi. Rauhallinen, siisti huone ja tosi puhdas iso kylppäri. Edullinenkin, vain puolet Campanilen hinnasta.
Päivä oli ollut työntäyteinen ja olimme niin väsyneitä, että emme jaksaneet lähteä ruokapaikkaa etsimään. Jääkaappia tyhjentäessäni olin hieman ennakoinut tilannetta ja keräillyt laukkuun juustoja, oliiveja, kinkkua ja leipääkin. Viiniä ja kirsikoitahan oli yllinkyllin. Piknik hotellin sängyn päällä korvasi iltaruokailun täysin. Varsinkin kun se kadonnut kännykkä, johon oli päivän aikana tullut kolme puhelua, löytyi samaisesta ruokakassista.

Jatkuu….. jos tuo suomalainen etanamokkula suostuu toimimaan.