Kaunis hiljainen kesäni

Tämä kesä on antanut kaikkien kukkien kukkia.  
Muutaman päivän ajan ennen kukkiensa kuihtumista rannan valkoinen jasmiini kaartui kauniisti veden ylle. 

Punaisen muovivadin asukas nukkuu seitsemän kuukautta vuodesta pimeässä ja koleassa varastossa. Toukokuussa se pääsee ulos päivänpaisteeseen. Heinäkuun aurinko saa sen riemuitsemaan hehkuvassa oranssissaan. Syyskuussa se kohtaloonsa tyytyen odottaa talviuniaan. 

Erilainen on ollut tämä hiljainen kesä. On ollut aikaa loikoilla terassin lepotuolissa kirjastosta tilaamieni kirjojen parissa tai katsellen pilvimuodostelmia sinitaivaalla. On ollut aikaa viipyillä ikivanhojen naavakuusien ympäröimillä metsäpoluilla, seurata kuhinaa muurahaispesässä. Lähes päivittäin olen soutanut kaislikon reunaan, jossa katiska meitä useimmiten tyhjänä odottaa. Katiskaa on siirrelty paikasta toiseen, mutta silti saalista ei ole saatu, ei myöskään uistimeen ole kala tarttunut. Onneksi kyläpuodista löytyy herkullista lämminsavustettua kirjolohta tai tuoreita muikkuja kalan kaipuuseen.

Puhelin on edelleen tärkein väline yhteyden pitoon perheen ja ystävien kanssa. Toki tapaamisiakin ollut, mutta vähemmän kuin edellisinä kesinä. Kun lukee koronauutisia maskinkäyttösuosituksineen, vaikuttaa siltä, että tapaamiset tuskin lisääntyvät. Parasta vain sopeutua tilanteeseen, olla kiitollinen kaikesta hyvästä, elää päivä kerrallaan.

Luultavasti tämä syksykin tulee olemaan erilainen, syksy ilman muuttomatkaa. Ehkä vain vilkuttelen rannalla kurkiauroille hyvän matkan toivotuksia.

 Pihan pihlaja punastelee lähestyvää syksyä.

*****************************************

Vähän ennen lähtöä

Sumu hälvenee järveltä

Oikeastaan matka alkaa silloin kun päätetään lähtöpäivä, suunnitellaan reitti, varataan laivaliput ja majapaikat matkan varrelta. Sitten unohdetaan koko matka. Muutaman viikon ajan se on vain yksi merkintä tulevasta tapahtumasta allakassa. Noin viikko ennen lähtöä vietetään läksiäisiä, etsitään laukut kaappien uumenista, ostetaan viemisiä. Viimeisinä päivinä pakataan ja puretaan laukkuja, koskaan pakkaus ei onnistu ekakerralla. Sitten siivotaan ja laitetaan koti lähtökuntoon, jääkaappi ja pakastin tyhjennetään.

Syyskuun sumuisina viimeisinä päivinä kaappeja penkoessani käsiini sattui laatikko, jonka olin lujasti kiinni teipannut ja vuosiksi unohtanut. Laatikossa olivat nuoruusvuosien päiväkirjavihkot. Istuin lattialla ja luin vihkoja, palasin ajassa kauas taaksepäin. Hymy ja kyyneleet vuorottelivat tai tulivat yhtä aikaa. Voi nuoruus, miten suloista ja kipeää aikaa se on ollutkaan, mutta joka lauseesta tunsin itseni. Vihkot luettuani tiesin, että on niidenkin aika lähteä. Vihkoista löytyneet muistot elävät vielä mielessäni, jonakin päivänä ne taas unohtuvat. Paperisilppuri tuhosi vihkot yhdessä muiden vanhojen tarpeettomien papereiden kera.

Sumu ikkunan takana hälveni hiljalleen, syksyiset maisemat, tyyni ja rauhallinen järvi näyttäytyivät. Mielikin rauhoittui. Oli hyvä lähteä matkalle talvikotiin.

Auringonkukat pääsevät  näkyviin sumuverhon takaa 

Hamppupellolla säilyy kesän vihreys

**************************************************************

Rantarosvo ja laiturin vartija

Utelias  rantarosvo

Rannoillemme on ilmestynyt viiksekäs riiviö. Jo kevätkesästä ihmettelimme mihin hävisivät rannan pönttöihin pesineet pikkulintupoikueet. Viileä kesä ei oikein riittänyt syyksi. Vasta syyskesästä näimme tämän pienen, mutta ärhäkän pedon. Rohkein alueen kissoista yritti tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta irvistelevä, sähisevä ja kiljahteleva otus sai kissan perääntymään ja pakenemaan kaikkien yhdeksän henkensä edestä.

Naapurissa asuva metsämies tunnisti eläimen villiminkiksi. Sanoi sen olevan tuholaisen, joka ei kuulu alkuperältään Suomen luontoon. Tulokas on vielä sen verran uusi suomalaisessa luonnossa, että mm. linnut eivät osaa pelätä sitä ja suojautua sitä vastaan. Se on kaikkiruokainen taitava tappaja, joka tappaa enemmän kuin jaksaa syödä. Sen kiinnisaamiseksi on nyt rakennettu pieni lautta, jonka päällä vanha katiska syötteineen odottaa saalistajaa. Lautta piti sijoittaa tarpeeksi kauas rannasta ja laiturista, etteivät alueen kissat päätä uida syömään syöttikaloja.

Laiturin vartija

Kotijärvellämme ovat lokit viihtyneet. WC-tiloikseen ne valitsivat laiturimme. Koko alkukesän se oli valkoisten jätösten peitossa, vaikka sitä usein puhtaaksi pestiin ja harjattiin. Lokkien wc:n käyttö loppui kuin seinään kun paikalle ilmestyi laiturin vartija. Laiturille heitettiin pieni muovikäärme, joka on koko kesän pitänyt lokit poissa laiturilta. Kaikkia uimaan menijöitä ei muistettu varoittaa viattomasta vartijasta, joka aidon näköisellä olemuksellaan ehti aiheuttaa muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin ja pelon kiljahduksen.

Näinä päivinä lokit ovat kerääntyneet järven vastarannalle pitkäksi helminauhaksi muuttomatkaa varten. Myös joutsenparvet laskeutuvat järvelle lepäilemään. Kurjetkin huutelevat jäähyväisiään rantojen sänkipelloilla. Muuttolinnun sielu kuuntelee matkaan lähtijöitä ja taitaa lähiaikoina liittyä samanmielisen joukon jatkoksi.

                         *********************************************** 

Onnellisten tähtien alla

Täällä Koirantähden alla, Petra Heikkilä

Kävimme Tampereen takana tyttären perhettä tapaamassa. Yhteiseen kesäperinteeseen kuuluu mukava retki Iittalan naivistisen taiteen näyttelyyn. Niin nytkin sai hymyillen nauttia taiteilijoiden hauskoista ja oivaltavista ”satojen tarinoiden kesä”-teoksista.

Lähtiessä emme muistaneet, että matka sattui ties kuinka monennen hääpäivän kohdalle. Pitkälti yli 50 vuotta on yhteistä polkua tallattu. Asia tuli mieleen kun pysähdyimme Petra Heikkilän ”Täällä Koirantähden alla”-teoksen eteen. Suloisen taulun tunnelma oli tumman haikea. Siinä sitten kiittelimme ja onnittelimme toisiamme. Huokailimme miten nopeasti vuodet ovat vierineet ja miten paljon hyvää elämä on meille antanut.

Tänään mies meni urheilemaan kavereidensa kanssa. Syksyisen harmaata, vain kymmenasteista päivää lämmittämään leivoin mustikkapiirakan. Pian saan ottaa sen pois uunista.

Edellinen leipomispäiväni herätti hieman hilpeyttä. Oma kalaonni ei tänä kesänä ole suosinut, mutta eräänä päivänä onnistuin saamaan pyyntituoreita muikkuja.  Joten heti patakukon leivontaan. Olin edellisenä päivänä saanut uuden älypuhelimen, joka ennakoi tekstiviestiä näppäiltäessä tulevia sanoja. Innoissani tekstailin ystävälleni, että uunissa kypsyy kesän paras patakukko. Saajan viestissä luki, että uunissa kypsyy kesän paras pakkasukko. ”Liioittelua, ei tämä kesä sentään niin kylmä ole”, vastasi ystäväni. 

                                             ************************************

Jotakin kesästä

Valkoapiloiden aikaan 

Mitähän tästä kesästä voisi sanoa. Viileyttä ja sateita voisi päivitellä, tuulisia säitä ja ilmastonmuutosta manailla, huonoa kalaonnea surkutella. Mutta olkoon, ilmoille ei mitään mahda. Parempi tämä raikas viileys kuin Etelä-Euroopan tappava helle.

Yli kaksi kuukautta tätä Suomen kesää on jo takana. Meni kesäkuu ja valoisat yöt, menivät kesävieraat. Tuli juhannus ja lavatanssit kuin silloin ennen. Ikääntynyt oli orkesteri kuten suurin osa meistä tanssijoistakin, mutta tanssimusiikki oli samoja kappaleita kuin silloin ennen. Kolmen tunnin ajan jaksoi Tuhkimo olla taas nuori ja tanssia prinssinsä kanssa. Keskiyöllä lumous haihtui, jalat uupuivat ”lasikengissään” ja prinssi vei mummotuhkimon kotilinnaan.

Heinäkuussa harrastettiin pienten yökyläläisten kanssa käsitöitä, opeteltiin napin ompelua ja ketjusilmukan virkkaamista. Pääasia oli kuitenkin uiminen. Siihen harrastukseen ei tullut kyllästymisen hetkiä. Taito karttui uimareilla kiitettävästi. Iltasaduiksi vanha tuttu Grimmin jännittävän pelottava satukirja oli suosituin. Vaikka lukutaitoinen tokaluokkalainen keräsi sänkynsä viereen kasan Aku-ankan taskukirjoja, kiipesi hänkin lukijan kainaloon kuuntelemaan ääneenlukua.

Yökyläläisten mentyä matkustimme Kotkaan veljeni keltaiseen taloon kosken partaalle jokakesäiseen sisarusten tapaamiseen. Sadekuurot ja ukkosen satunnaiset jyrähdykset säestivät iloista ja leppoisaa jälleennäkemistä. Kaksi oli joukosta poissa. Sisar liian kaukana, hankalan matkan päässä Australiassa, veli asuen sydämissämme, hautapaikka kauniiden kukkien alla kuusten viileässä varjossa.

Heinäkuussa oli aikaa myös lukea. Uusi mukava ja helppolukuinen tuttavuus oli 20–30 luvulle sijoittuva Terttu Autereen kirjasarja, josta luin ” Kirjepostia, Sininen hatturasia, Huhtikuun morsian ja kuka murhasikaan rouva Holmin”. Kiehtovaa ajankuvausta, jännitystä ja romantiikkaakin. Mieluista ja sujuvaa luettavaa oli myös Eppu Nuotion uusin dekkari ”Myrkkykeiso”. Pidin myös Heidi Mäkisen ”Ei saa mennä ulos saunaiholla”, varsinkin kun yksi tarinan kertojista oli suorapuheinen kissa. Nautin myös Sirpa Kähkösen kauniista kielestä ja tarinasta” Tankkien kesä”-kirjan parissa. Monta vuotta ennätti kulua, että Laila Hirvisaaren kirjoja ei tullut enää luettua, mutta nyt pienen puhumattoman tytön tarina ”Hiljaisuus” kosketti tätä lukijaa. Koskettava oli myös Paola Piganin mustalaistarina ”Älä astu sieluuni kengät jalassa”. Nyt odottaa yöpöydällä vuoroaan uusi tuttavuus Pasi Ilmari Jääskeläisen ”Väärän kissan päivä”.

Elokuu on jo puolessa välissä. Syksy lähestyy vääjäämättä. Pian on aika suunnitella paluumatka talvikotiin. Sinne missä tällä hetkellä helle on uuvuttava, yötkin kuumia. Ajatuksiin hiipii mielikuva lämpimästä hiekasta ja merestä, jonka vesi on niin lämmintä, että sinne uskaltaudun minäkin. Kotijärven vesi on ollut minulle liian kylmä. 

Ennen lähtöä on aika tavata vielä ystäviä, poimia mustikoita, sieniä ja puolukoita, kokeilla toistaiseksi surkeaa kalaonnea. Yksi hauki ja ahven koko kesän saaliina on aika vaatimaton.

Yksi tuulisista päivistä

******************************************************

Kesän muistoja kuuden kuvan verran

Sain Karsikonperän Aimariilta mukavan haasteen. Aiheena on muistella mennyttä kesää kuuden kuvan kera.

Suomeen verrattuna täällä eteläisessä Ranskassa kesän tuntua riittää lähes ympäri vuoden. Mutta minulle, muuttolinnulle ainoa oikea on Suomen kesä.  

Viime kesä pääsi yllättämään. Kun toukokuussa tulimme Suomeen, oli pihan pihlaja jo täydessä kukassa. Kävin silittelemässä sen sileää runkoa ja kehumassa upeita kukkaterttujaan. Koivutkin olivat jo täydessä lehdessä kun kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna saimme olla mukana isovanhempina nuoren miehen ja tyttöystävänsä lakkiaisjuhlissa.

Oli valkeiden öiden, peilityynien järvenselkien, lintujen kevätkonserttien, kaulushaikaran huhuilujen ja metsäkukkien aika. Juhannuskukat ja saunavastat kiidätettiin kilpajuoksua terassille. Kyseltiin kumpiko kimppu on kauniimpi. Ihan mahdoton sanoa.

Uskolliset kalakaverit päivystivät rannan tuntumassa onkijoita odotellen. Voi sitä kiitosten määrää ennen ja jälkeen saaliin jaon. Kehräys ja lempeä puskeminen sai onkijan helposti sotkeutumaan omiin jalkoihinsa.

Aika usein järvellä uistelu antoi tarpeet kala-aterialle. Oli myös mukava käydä uistelemassa ja viedä juuri pyydystettyjä kaloja viemisiksi kalaruokien ystäville, jotka ottivat tuliaiset ilolla vastaan.

Pienten kesävieraidemme kanssa riitti vauhtia aamusta iltaan. Vierailu eläinpuistossa ja vilpitön kiintymys eläimiin lämmitti isovanhempien sydämiä. Onneksi ei vielä ole se aika, jolloin kaikki huomio keskittyy tuohon nykyajan käden jatkeen tuijottamiseen.

Oli mukava palata kesämuistoihin. Nyt siirrän haasteen eteenpäin.

Olkaapa hyvät

Liisa, Liisan kuvat

Rita, Kieltenopen kotiblogi

Unelma, Mamman maailma

Teidän viime kesän muistojanne kuvina toivoisin näkeväni. 

                                      ******************************************************

Tuulen kyyneleitä

Tihkusateisena heinäkuun aamuna kahlasin märällä nurmikolla venettä vedestä tyhjentämään. Yritin siinä muistella missä runossa puhuttiin tuulen kyynelistä. Niitähän viime päivinä on taivas itkenyt vähän väliä.

Huomasin, että rannan jasmiinipensas oli puhjennut kukkaan. Sen valkoiset kukat aivan kuin valaisivat harmaata maisemaa.  Pitihän se kamera hakea ja ottaa kuva pensaasta. Kuvassa valkoharmaa maisema toi mieleen kuutamon ja saman tien muistin tämän ranskalaisen Verlainen tunnelmallisen runonkin.

Valkea kuu

Metsään loistaa

valkea kuu,
ääneen toistaa

joka oksa, puu,
se on kuin taika...

On rakkauden aika.

Veden kuvastimesta
yössä häämöttää
paju syvyydestä,

oksat pidättää
tuulen kyyneliä...

Unia herääviä.

Niin lempeänä
leviää hiljaisuus,
niin säteilevänä
taivaan avaruus
hohdetta valaa...

Hetki ei palaa.

(Paul Verlaine)

Alukset lähdössä

Minun laiva lähtee Korkeasaareen -  minun laiva lähtee Höyhensaareen.

Laiva Höyhensaaren rannalla

Mihin meneekään mummo-Ankan vene.

***************************************************************

Tummien vesien rannalla

Vastatuuleen aallokossa 

 Kotijärveni kuuluu osana suurempaan kokonaisuuteen, eli Iso-Kallaan, joka on pinta-alaltaan yli 900 km² ja syvimmältä kohdaltaan 90 metriä. Mitoiltaan se on aika lähellä Inarinjärveä, jonka pinta-ala on 1084 km² ja suurin syvyys 92 metriä. Kallavesi on ruskean veden aluetta ja monien kylmien, sateisten ja tuulisten viikkojen aikana ei väri ole ainakaan päässyt kirkastumaan. Kalastuksen harrastajia ei veden väri, vallitseva kylmyys, eivätkä tuulet näytä lannistavan. Lähes aamusta myöhään yöhön näkyy järvellä monenlaista venekuntaa.

Uhkarohkeat kalastajat

Me annoimme veneemme jatkaa talviuniaan pihanurmikolla kunnes tuli ensimmäinen tuuleton päivä. Vastarannan kaislikosta kuului kaulushaikaran mystinen pulloon puhaltelun ääntely ja kuvittelimme, että varovasti meloen saattaisimme nähdä sen. Laskimme veneen vesille ja äänettömästi lipuen lähestyimme huhuilijaa. Kun olimme kaislikon reunassa, huhuilu päättyi. Ilmeisesti haikara oli huomannut tunkeilijat ja piiloutui heinikon suojaan. 

Odottelimme aikamme. Kun mitään havaintoja ei tullut, läksimme soutamaan kohti kotia. Laskin mukana olleen virvelin siiman veteen ja lähes heti tunsin nykäisyn. Vedestä nousi kesän ensimmäinen saalis, noin parikiloinen hauki.

Kotona yritin fileoida sen ruodottomaksi netin ohjeiden mukaan. Tulos oli surkea, nolokin. Onneksi sormet kuitenkin säilyivät ehjinä ja naapurin kissa sai tosi tuoreen ja runsaan aterian. Saimme itsekin pienet maistiaiset.

Juhannuksen sää ei anna suuria lupauksia. Suven juhlan tunnelmaa tuovat mieluisat vieraat, kotisaunan lempeät löylyt, kesän ensimmäinen tuoksuva koivuvasta ja perinteiset kesäherkut. 

Toivotan oikein suloista juhannusta kaikille blogissani kävijöille! 

Tuolla jossakin se kaulushaikara huhuilee

******************************************************************

Muuttolintu on matkansa tehnyt

Yhä on paikka, missä voi seurata yksinäisen veneen lipumista pitkin veden pintaa, missä lokit kaartelevat saarien kuvajaisissa, missä jokainen ilta tuntuu sunnuntailta.

Yhä on paikka, jossa saa kehrätä läheistensä kohtaamisen lämmöstä ja mielihyvästä, jossa jokainen halaus antaa energiaa. Onnentunnetta henkäilee lempeästi myös kotisaunan kiuas. Olkoon ulkona vain kolme lämpöastetta, naurakoon aurinko jo kello kolme aamulla pimennysverhon raosta. Ehkä unet karkaavat, ehkä jatkuvat tauon jälkeen, kunnes sateen ropina havahduttaa uudelleen nukahtaneen. 

Siellä on tie, missä sauvakävelijät kulkevat pareittain reippain askelin, missä pienet koululaiset vilkuttavat ulkomaan rekisterikilvin varustetulle autolle.

Viimesyksyisten ongelmien ja pitkän talvilevon jälkeen Sininen kulkija voi hymyillä tyytyväisenä moitteettomaan toimintaansa. Ranskalaisen merkkikorjaamon tietokoneen laatiman kuolemantuomioraportin mukaan mitään ei ollut tehtävissä. Onneksi menopeliinsä kiintynyt kuski ei uskonut raporttia vaan vei kulkijamme pienelle nyrkkipajalle. Siellä veikeästi myhäilevä ”taikuri” kurkisteli konepellin alle, vaihtoi vanhan tilalle jonkun uuden osan, kiristeli ruuveja, hyräili ja vihelteli. Kun oli taikansa tehnyt, taputteli konepeltiä ja tuumasi, että kyllä tällä vielä miljoona kilometriä pitäisi päästä. Ihan selvästi moinen kommentti nauratti sinistä kulkijaa. Meidän elinpäivämme eivät riitä näkemään miljoonan kilometrin täyttymistä, mutta mielihyvin sen lukeman Siniselle kulkijalle suomme.

Sininen kulkija matkalla Suomeen majapaikan luona  Pohjois-Ranskassa

Matkalla Suomeen,  aamiaisen värikäs alkupala

Tarjolla myös lämpimiä ja tuoksuvia leivonnaisia, ehkä terveellisiäkin ?

                                               ********************************************************

Taikauistin

Halpakaupan kahden euron tarjouskoria penkoessani tein mielestäni löydön. Nappasin innoissani muovirasian, jossa oli 5 kpl metallisia uistimia.

”Noilla romuillako luulet saavasi kaloja”, hymähti kalakaveri, joka piti itseään asiantuntijana saatuaan edellisenä päivänä yli kolmekiloisen hauen. Samalla kalareissulla oli oma viimeinen vieheeni jäänyt kiinni jonnekin järven pohja-onkaloihin. Taas kerran tuli uhrattua veden haltijalle yksi uistin.

”Eipähän sitten harmita rahanmeno, jos nämäkin järveen häviävät”, tuumasin löytöäni tutkien.

Kovin vaatimattomia ja värittömiä olivat vieheet, joista yhden solmin siiman päähän. Ei siitä kalatkaan välittäneet, tyhjin toimin sain palata uistelemasta.

Pyörittelin valjua uistinta käsissäni. Mietin, voisikohan siihen lisätä värejä.  Laatikon pohjalta löytyi musta, keltainen ja punainen vedenkestävä tussikynä. Niillä piirtelin uistimeeni maagisia taikakuvioita.

Seuraavalla kalareissulla kaksi uteliasta kuhaa tarttui pyydykseeni ja päätyivät makoisien Annabella-perunoiden kera herkkusuiden lautasille.

Uusi uistin on tuonut kalaonnea. En ole ahnehtinut suuria saaliita. Jokaisella kalareissulla olen tyytynyt vain yhteen kalaan, jonka olen valmistanut itsellemme ateriaksi tai antanut kalasta pitäville ystäville. Enkä tiedä parempaa kesäpäivän ruokaa kuin itse pyydystetty tuore kala.

                     **********************************************************************

Kesäkavereita

Edellisiltä kesiltä tutut naapurin kissat ovat jo suorittaneet monta tervehdyskäyntiä luonamme. Enimmäkseen ilman tuomisia, mutta eilen aamulla oli oven eteen kannettu räkättirastasvainaja, josta emme yhtään ilahtuneet, päinvastoin. Siellä se nyt nukkuu ikiuntaan, pihlajan alla.

Kissojen joukkoon on ilmestynyt uusi valloittava persoona, joka haluaa miellyttää kaikkia. Tosin se joutuu usein peräytymään, jos uteliaisuuttaan menee liian lähelle terävien kynsien omistajia.

Enkeleillä ei aina ole siipiä, joskus niillä on turkki ja tassut.

Enkeleillä ei ole aina sädekehää, joskus niillä on kaulapanta ja talutushihna.

Enkelit eivät aina laula taivaallisessa kuorossa, joskus ne ulvovat, haukkuvat ja telmivät nurmella.

                                              ***********************************************************

Kesäpoluilla taas

     

-        Bonjour arvon rouvat!

-        Päeveepä, päevee. Ootte työkii tuas tullunna  tänne kesälaetumille.

-        Niin tultiin, eihän täältä millään voi pysyä poissa. Oma maa mansikka,  muu maa mustikka.

-        Muuu, muuu, ammuuu…

                                                          ******************************************************

Tänään

Soutelin saareen, löysin kolme kantarellia ja tatin.

Kotimatkalla ohitin kiireisen joutsenperheen.

Mukaani oli tullut salamatkustaja.

Kotona kampasin hiuksistani hirvikärpäsen.

Se puistattaa.

Illalla kantarelleja ja tattia syödessäni toivoisin,

että elokuu kurkistaisi taivaalta.

Ja tuntematon lintu saaren takana

huhuilisi yli veden kuunsiltaa pitkin.

Eikä mistään kuuluisi yhtään laukausta.

                         ******************************************************

Rikas mies jos oisin

Lyijynharmaat laineet ajavat toisiaan takaa, pilvet roikkuvat putoamaisillaan veden yllä. Aurinko pilvien takana muistelee kesää - niin minäkin.

Muistan pilvipoutaisen lämpimän sunnuntai-iltapäivän kesäteatterissa lehtipuiden katveessa järven rannalla. Katsojat vietiin pieneen Anatevkan kylään tsaarin ajan Venäjälle seuraamaan kylän juutalaisasukkaiden elämää. Tutuksi tulivat hurmaava maitokuski Tevje, hänen viisas vaimonsa ja tyttärien naimakaupat iloineen ja suruineen. Esityksen osajako oli kohdallaan, samoin lavastus ja puvustus. Orkesteri teki kiitettävää työtä. Musikaalin laulut ja vauhdikkaat tanssit olivat nautinnollista kuultavaa ja nähtävää.  Tevjen riemukas irrottelu laulussa ”rikas mies jos oisin” kirvoitti yleisössä makeat naurut, koskettava ”nousee päivä, laskee päivä” sai naiskatsojat pyyhkimään kyyneliä. Tarina päättyi haikeaan hyvästijättöön kotikylälle juutalaisten joutuessa lähtemään maanpakoon.

 ”Viulunsoittaja katolla”- kesäteatterimusikaali oli yksi kesän huippuhetkistä. Esitys tempasi mukaansa niin, että kertaakaan ei puupenkki tuntunut kovalta koko aikana.

                                       ***************************************

Kahden kerroksen väkeä

Monenlaisten perhe- ja ystävätapaamisten yhteydessä ympäri Suomea on tullut poikettua hieman kulttuurinkin poluilla.

Alakerran väki oli tullut kaukaa Kiinasta asti. Olivat päässeet eläkkeelle keisarin haudan vartijan hommista. Ainakin nämä muutamat edustajat 8000 Terrakottasotilaan armeijasta viettivät eläkepäiviään matkustaen maailmalla. Tällä kertaa olivat pysähtyneet näytille Tampereelle Vapriikin alakerran hämärään. Vietettyään yli 2000 vuotta hautaholvien kätköissä, ne eivät kestäneet salamavalojen välähdyksiä vaan saivat olla lähes pimeässä.  

Sen sijaan Parikkalan Paratiisin väki viihtyi auringossa. Vaikka ilmeet eivät kovin iloisia olleetkaan, leikkimieltä ei heiltä puuttunut. Mukava oli paratiisin salaisen puutarhan polkuja vaeltaa heidän ympäröiminään ja ihmetellä itseoppineen taiteilija Veijo Rönkkösen luomisvoimaa, hänen betonista rakentamaansa noin 500 hahmoa. 

                ******************************************************************

Kesämuistojen keräilyä

Tänä kesänä olen viehtynyt hiljaiseen erakkoelämään kesän kulkua luonnossa seuraten. Olen katsellut miten maiseman vehreys syvenee, kukat yksi toisensa jälkeen puhkeavat väriloistoonsa, miten marjasato kypsyy ja viljapelto muuttuu kullan väriseksi.  Olen nähnyt auringon nousuja ja laskuja, taivaalla kulkevia pouta- ja ukkospilviä, tuulessa keinuvia valkorunkoisia koivuja, järven pinnasta heijastuvia saaria ja rantakiville vyöryviä maininkeja. Olen onnellinen siitä, että korvani vielä kuulevat käen lisävuosia lupaavan kukunnan, kaulushaikaran mystisen huhuilun, pikkulintujen riemullisen sirkutuksen, joutsenten ja lokkien huudot, kuikan haikean huilun. Kunpa vielä talvellakin muistaisin soutelut aamuisella järvellä, jolloin aurinko paistoi sekä taivaalta, että veden tummasta syvyydestä tai illalla kun muu vesiliikenne on hiljentynyt ja veden pinnasta kuvastuvat enää taivaanrannan purppurapilvet.  

Erakkoelämän vastapainoksi olen päässyt osallistumaan taaperoiden maailmaan. Olemme rakentaneet rantahiekalle lukemattomia linnoja, kaivaneet jokaiselle järven kalalle oman kalalammikon, jossa ne voivat nukkua turvallisesti yönsä. Aurinkoiselle terassille olemme rakentaneet peitoista teltan, jonka kuumuudessa taskulampun valossa olemme kertoneet ihmeellisiä ja jännittäviä tarinoista näkemistämme möröistä, peikoista ja tontuista. Olemme tehneet tutkimusmatkoja pihapiirissä oleviin mielenkiintoisiin kohteisiin, seuranneet hievahtamatta kirjosieppoperheen arkea, pelastaneet pelokkaan naapurin kissan röyhkeiden varisten ilkivallalta. Yksi varis tepasteli aivan kissan nenän edessä ja samaan aikaan toinen kiskoi sen hännästä karvoja, eikä kissa tiennyt kuinka poistua arvokkaasti paikalta. Neuvottelimme kuiskaamalla miten päästää kissa pulasta ja pian kohti röyhkeitä variksia lähestyi kaksi kimeästi haukkuvaa pellavapäistä koiraa, jotka saivat kiusatun ja kiusaajat hajaantumaan nopeasti eri suuntiin. Me siirryimme sisälle ja palkitsimme urotekomme kalakeitolla, ruisleivällä ja mansikoilla. Ruokailun jälkeen jatkoimme lukemalla kuvakirjan siivousautosta ainakin neljästi kannesta kanteen. Kaikki kirjan sivuilla olleet kuvat kommentoitiin moneen kertaan.

Väsyneenä, mutta jo vieraitani ikävöiden vilkutan heille oven raosta ja vetäydyn tyytyväisenä iltapäivätorkuille.

                            *******************************************

Haukiruokaa ja kummajainen, jonka aallot hylkäsivät

Yöllisen ukkosmyrskyn jälkeen soutelimme pienen kierroksen järvellä. Uistimeen tarttui haukiparka, jonka ajattelin valmistaa lounaaksemme. Hauki on sellainen kala, jonka kanssa en ole päässyt ollenkaan sinuiksi. Tuntuu, että se on aivan mauton ja täynnä ruotoja, vaikka kuinka niitä pois nyppisi. Nyt kokeilin monen reseptin kimaraa.

Aluksi leikkelin fileet palasiksi, päälle hyppysellinen sormisuolaa. Sitten marinoin kalapaloja valkoviini-, oliiviöljy-, sitruunaliemessä. Pikkuiselta ryytimaaltani silppusin joukkoon muutaman tillin ja persiljan, mukaan pääsi pilkottu valkosipulin kynsikin. Ladoin lasivuokaan pohjalle muutaman pekoninsiivun, päälle kalapalat liemineen ja niiden päälle uusi ohut kerros pekoninsiivuja, yritelmä uuniin + 200 asteeseen. Loppuminuuteilla lorautin vuokaan vielä ruokakermaa. Uusien perunoiden kanssa, ruodoista huolimatta ihan kelpo ruokaa.

Kalamatkalta tullessamme huomasimme, että rantaan oli ajautunut tuulen mukana omituinen raskas metalliesine, jota kumpikaan meistä ei tunnistanut, ei myöskään naapurin väki. Mikähän tämä mahtaisi olla? Arvauksia vastaanotetaan.

                                  **************************************************

Lukutoukan kukkapenkki

Mikä voikaan olla mukavampaa kesäisenä päivänä kuin istahtaa lepotuoliin päivänvarjon alle ja avata kiinnostava kirja. Lukemisen lomassa katse levähtää taivaan sinessä ja vaeltavissa poutapilvissä. Vain pienen hetken silmäkulmassa häiritsee vihreänä rehottava kukkapenkki. Samalla omatunto kyselee, että katseleekohan äiti pilvenreunalta kun tytär vain istuu ja lukee vaikka kukkapenkit tukehtuvat rikkaruohoihin.

Ajatus kitkemisestä häviää nopeasti kun lukutoukka laskeutuu pilvistä haahuilemaan Normandiaan pieneen kylään omalaatuisen pariisilaiskomisario Adamsbergin kintereille murhia selvittelemään. Komisarion murharyhmään kuuluu varsin persoonallisia tyyppejä, mm. runomitassa kommentoiva tutkija ja valkoviiniä nautiskeleva tietopankki. Myös kylän asukkaat ovat kummajaisia. On perhe, jota isä on pahoinpidellyt, vanhin poika puhuu sanat takaperin, nuorin poika tuntee olevansa osaksi savesta, jolle keskimmäinen veli keräilee luonnosta ötököitä. Niistä hän valmistaa saviveljeä vahvistavia aterioita. Kammottavan ”Raivoisan armeijan” näkynä kokenut perheen tytär toimii isoveljen taitavana tulkkina. Vanhan legendan mukaan ”Raivoisan armeijan” ratsastajat sieppaavat mukaansa neljä pahantekijää, jotka saavat surmansa, eikä siltä kohtalolta voi välttyä. Tytär on näyssä tunnistanut kolme siepatuksi joutuvaa, joista yksi on jo kadonnut. Murharyhmä Pariisista saapuu Normandiaan, jossa lehmät laitumella eivät liiku ja ihmiset mieluiten vaikenevat. Ja lukutoukka on koukussa ranskalaiskirjailija Fred Vargasin dekkariin ”Normandialainen tapaus”.

Ennen Normandian tapausta tämä lukutoukka pääsi tutustumaan pieneen italialaiskylään ja tyylikkääseen Ariannaan Vera Valan taitavasti kirjoittamassa romaanissa ”Kuolema sypressin varjossa”. Kirjastosta tuli juuri viesti, että siellä lukutoukkaa odottaa Vera Valan ”Kosto ikuisessa kaupungissa”. Täältä tullaan Rooma.

Kukkapenkkikin tarjosi mukavan yllätyksen. Yöllisen ukkosmyrskyn ja virkistävän sateen jälkeen aamulla huomasin, että rikkaruohot olivatkin kukkien joukkoon lennähtäneitä orvokkipoikueita ja kymmeniä sormustinkukan taimia. Niinpä annan kaikkien kukkien kukkia ja jatkan lukemista.

                 **************************************************************

Tulkoon juhannus

Tänä juhannuksena en tee taikoja.

En juokse alasti ruispeltoon kieriskelemään,

en etsi seitsemää kukkaa tyynyni alle,  

sillä pelkään punkkeja.

Olen jo nähnyt juhannusunen.

Siinä variksenpoika lauloi karaokea.

Sinulle lukijani toivotan iloista ja aurinkoista keskikesän juhlaa. 

                             ************************************************************