Kuulumisia

Edellinen merkintäni näyttää olevan viime marraskuulta. Blogin hiipumisen merkkejä lienee havaittavissa. Monta vuottahan tänne onkin tullut kirjoiteltua. Vilkaisin uteliaisuuttani tilastoja. Ilokseni huomasin, että vaikka uusia juttuja ei ole ilmestynyt, niin vanhoja tarinoita on käyty lukemassa. Suosituin näytti olevan ranskalainen legenda neljännestä tietäjästä, päivätty 21.12.2011.

Talvi on tullut Etelä-Ranskaankin. Puut ovat pudottaneet lehtensä, päivä lyhentynyt, sää viilentynyt. Joulun mentyä kaupunki on hiljentynyt, kulkijat harventuneet. Pipot, toppatakit ja kaulahuivit ovat ilmestyneet katukuvaan. Pian talvi ja kevät alkavat mittelönsä. Kevään ensimmäiset mimosa- ja mantelipuut ovat avanneet kukkansa. Nollan tienoilla pysyttelevät yölämpötilat pitävät tuntuman talvisena.

Lehdettömät puut kirkon edessä

Meidän arkirutiinimme on pysynyt suunnilleen entisellään. Sentään pari mukavaa tapahtumaa on tuonut kaivattua vaihtelua päiviimme.

Neljän ihmis- ja kahden koirajäsenen suomalaisyksikkömme kokoontui viettämään Itsenäisyyspäivän aattona Suomi-100 juhlaa sopivaksi valitsemaamme paikkaan. Jälleennäkemisestä riemuitsevat koira-sopraanot aloittivat tilaisuuden suoraan sydämistä tulevilla aarioilla. Arvokkaan juhlatilaisuutemme kohokohtia olivat maljat isänmaalle, laseissa Suomesta tuotua juhlavuoden samppanjaa ja Reissunaisen leipoma lähes hartautta herättävän ihana mansikkakermakakku tuoreista mansikoista.

Roses jouluna 2017

Sama yksikkö kokoontui myös joulunviettoon Espanjaan vain kahden tunnin ajomatkan päähän kotoa. Rosesin pieni viehättävä merenrantakaupunki hemmotteli meitä viikon ajan päivänpaisteella ja monena päivänä lähes tuulettomilla merinäkymillä. Ohjelmaa emme suunnitelleet etukäteen, mutta viikko vierähti liian nopeasti. Sekä ihmiset että koirat nauttivat päivittäisistä ulkoiluista rantapoluilla. Lähes parin tunnin mittainen aamupäivän lenkki palkittiin istuskelemalla puistokahviloissa, siemailemalla espressokupponen, ehkä lasillinen cavaa, sangriaa tai olutta. Useimmiten lounaan söimme asuntomme aurinkoisella terassilla. Ainoana tuulisena päivänä poikkesimme puiston vieressä olevaan pikkuravintolaan herkullista paellaa syömään. Illat kuluivat iloisesti korttipelien ja vastoin odotuksia, vedenjuonnin merkeissä. Poissa pysyivät viini, laulu ja muut houkutukset.

                                  ***********************************

Teetanssiaiset

Pierre Auguste Renoir - La Danse a Bougival 

Yläkerran herttainen madame B pyysi meitä mukaansa tutustumaan seniorikerhoonsa ja halutessamme liittymään siihen. Entisen asuinkylämme kerhon toiminnassa olimme satunnaisesti mukana, lähinnä heidän järjestämillään bussimatkoilla ja joissakin huvitilaisuuksissa. Ihan mukavat muistot niistä tapahtumista jäivätkin mieleen.

Sovittuna iltapäivänä tapasimme madame B:n kerhotalon edessä. Paikkaan on vain 15 minuutin kävelymatka kotoamme. Kolmikerroksissa vanhassa ja rapistuneessa rakennuksessa on harrastustiloja monella eri yhdistyksellä seniorikerhon lisäksi. Aluksi kiipesimme kolmanteen kerrokseen ja menimme pitkin sokkeloisia käytäviä tervehtimään toimiston ystävällisiä rouvia. Kaikki he olivat yhtä aikaa äänessä. Osa kertoi harrastusmahdollisuuksista ja osa kyseli mikä meitä kiinnostaa. Onneksi saimme heiltä mukaan esitevihkosen, josta voi rauhassa lukea kerhon toiminnasta.

Madame B keskeytti rouvien puhetulvan ja sanoi, että lähdetään. Hänellä on juuri nyt yllätys meille. Hän veisi meidät teetanssiaisiin. Mielessäni näin jo tyylikkäästi ja vanhanaikaisesti sisustetun teesalongin, pikku pöydissä tuoksuisi tee ja leivokset, pianonsoittaja loihtisi ilmoille sulosäveliä, kauniisti pukeutuneet tanssijat liitelisivät lattialla kuin romanttisissa elokuvissa.

Tulimme hissillä pohjakerrokseen, seurasimme madamea ulos ja kävelimme rakennuksen toiseen päähän. Astuimme madamen perästä sisään avoimesta ovesta. Samalla hävisi illuusio teesalongista. Huone oli noin 25 neliön suuruinen, kivilattia, muovituolien reunustamat betoniseinät, verhottomat ikkunat, yhdessä nurkassa pöytä, vastapäisessä nurkassa cd-soitin ja kaiuttimet. Seurasimme madamea istumaan muovituoleille seinän viereen. Tuolirivistöt alkoivat täyttyä naisista. Moni heistä kävi viemässä pienen paketin nurkkapöydälle, niin teki myös madame B. Tultuaan takaisin paikoilleen hän kertoi, että tanssiaiset toimivat nyyttikestitarjoilulla. Hän itse oli leiponut kakun ja tuonut sen. Pian pöytä täyttyikin paketeista avatuilla makeilla herkuilla. Oli useita kakkuja, monenlaisia pikkuleipiä ja leivoksia, marsipaanilla täytettyjä taateleita, erilaisia suklaamakeisia ja hedelmiä.

Äänekäs puheensorina täytti huoneen, paikalla oli arviolta 40–50 seniori-ikäistä naista. Muutamat heistä kävivät tervehtimässä madame B:tä ja samalla toivottivat meidätkin tervetulleiksi mukaan.

Pian sisään asteli kaksi miestä, hopeahiuksinen ”tiskijukka” ja farkkuasuinen, kampauksesta päätellen Elvis-fani avustajansa. Kaverukset kumartuivat päät yhdessä soittolaitteiden ylle ja samassa huoneen täytti korvia särkevä musiikin pauhu, joka törmäili kiviseinästä toiseen ja katosta lattiaan. Se oli kuin lähtölaukaus seinustalla istuneille naisille, suurin osa heistä pomppasi lattialle tanssimaan. Minä puolestani melutasoa säikähtäneenä vein vaistomaisesti kädet korville.

Tanssijat muodostivat lattialle piirin ja sen sisälle pieniä jonoja. Alkoi hieman rivitanssia muistuttava liikehdintä, rivit askelsivat eteen, taakse ja vuoroin molemmille sivuille. Osa tanssijoista joutui palaamaan tuoleilleen, koska huone osoittautui liian ahtaaksi, jonot törmäsivät väistämättä toisiinsa.

Näin, että madame B kumartui meitä kohti ja aukoi suutaan, ääntään en kuullut ollenkaan. Hän viittilöi ja ymmärsin, että hän halusi, että menemme ulos. Lattialla huiskivia tanssijoita väistellen pääsimme ulos.

Hän sanoi, että valitettavasti hänen pitää lähteä hierojalle. Kehotti meitä jäämään, tanssimaan ja maistelemaan tarjolla olevia herkkuja ja ehdottomasti hänen leipomaansa kakkua. Samassa kun madame B läksi, luoksemme tuli kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi. Toinen heistä kertoi olevansa kerhon puheenjohtaja, toinen ranskanryhmän vetäjä, joka sanoi, että meille on paikat hänen ryhmässään. Teetanssiaisista nämä madamet eivät olleet kiinnostuneet, vaan kertoivat lähtevänsä pian alkavaan naurujoogaan. Nyt oli saatu selville jo ainakin kolme harrastusmahdollisuutta, tanssi, kieliopinnot ja naurujooga, mielenkiintoista.

Palasimme meluisaan huoneeseen, jossa sama musiikki oli alkanut uudelleen. Osa hengästyneistä tanssijoista oli vaihtanut paikkaa seinustalla istujien kanssa. Kappale tuntui jatkuvan loputtomiin. Suurin osa tanssijoista oli tilanteeseen sopivasti pukeutunut pitkiin housuihin ja neulepuseroihin, jaloissa urheilutossut. Musiikki vaihtui kreikkalaisesi Zorban tanssiksi ja piiri lattialla täyttyi silmänräpäyksessä. Taas pitkä kappale soi kahteen kertaan, kaikki halukkaat saivat tanssia. Aikaa oli kulunut jo yli tunti, osa tanssijoista alkoi jo väsyä. Jokohan oli teehetken aika.

Pian musiikki loppui ja väki kiiruhti herkkupöydän ympärille. Pahvilautasille kerättiin pinot maisteltavia. Mekin kävimme hakemassa palaset madame B:n makoisaa kakkua ja parit makeiset. Kun herkut oli popsittu, pöydälle tuotiin vesi- ja siideripulloja, pino muovilaseja.

Tiskijukka haki lasillisen siideriä, vei sen pöydälleen ja taas alkoi soitto. Tällä kertaa nopea ranskalainen valssi. Nyt oli meidän tilaisuutemme pyörähdellä puolityhjällä lattialla muutaman naisparin joukossa. Valssi jatkui ja jatkui, pyörähtelimme pöydän ääreen, joimme lasilliset vettä ja jatkoimme valssaamista. Lopulta pää pyörällä tanssimme ovelle ja ulos salista. Sama valssi jäi soimaan kun hoipuimme kohti kotia. Mutta missä viipyi tee…

                                ***************************************

Arkea ja vähän juhlintaakin

 Nyt on kotikatu remontissa. Sen on luvattu kestävän jouluun asti. Katu on suljettu muulta liikenteeltä, vain työajoneuvot saavat liikkua kadulla. Mutta eiväthän kieltotaulut, kaivannot, hiekkakasat ja puomit näytä estävän kaikkia autoilijoita. On nähty monenlaisia seikkailijoiden ja sekoilijoiden selviytymisyrityksiä. Ilman kolhuja ja lommojakaan eivät kaikki ole selvinneet. Ihmeen kärsivällisiä ovat olleet työkoneiden kuskit työntekoansa häiritseviä kieltojen uhmaajia kohtaan.

Pian remontti-ilmoituksen tultua kadun varteen, Sinisen kulkijan näköala kanaalille muuttui rautatieaseman varastoalueen hiekkakentäksi. Siellä se pääsi sentään pensasaidan viereen kuuntelemaan varpusten juoruilua ja välillä riitelyäkin.

Eilen, lähes kesäisen lämpimänä sunnuntaina ajelimme noin 10 km:n päässä sijaitsevalle suosikkijärvellemme. Olipa sinne tullut moni muukin. Kaikki parkkipaikat ja teiden varretkin olivat täynnä autoja. Järven ympäri kiertävällä noin 5 kilometrin mittaisella kävelytiellä riitti  paikoitellen tungostakin. Oli paljon perheitä lastenvaunuineen ja kolmipyöräisineen, oli kävelijöitä koirineen, joista osa kytkettyinä, osa vapaana juoksennellen.  Tiellä puikkelehtivat myös maasto- ja kilpapyöräilijät. Kulkijoiden joukossa olin ainoa sauvakävelijä.   

Iltapilviä Gruissanissa

Edellisen superkuun valaiseman viikonlopun vietimme leppoisasti noin 5000 asukkaan Gruissanin rantakaupungissa mukavien Reissunaisen ja Reijon seurassa.  Sää oli ajoittain sateinen ja tuulinen, mutta sitä tiesimme odottaakin.  Meillä oli yhteinen mukava majapaikka. Meidän huoneessamme oli kattoikkuna, josta saimme katsella toisiamme, kuu ja minä.

Oli aikaa pelata korttia ja jutella mukavia, nostaa maljoja syksyn synttärisankareiden kunniaksi ja syödä pitkän kaavan mukaan herkkuateria mukavassa ravintolassa. Toki ehdittiin ulkoillakin ihan riittävästi myrskytuulten riepoteltavina. Puolet meistä on syksyllä syntyneitä, puolet kevään lapsia. Kevään sankareita juhlittiin huhtikuussa Costa Bravalla.

Varauduimme ravintolailtaan hieman lenkkikamppeita siistimmillä asusteilla. Puolisoni oli pakannut oman kassinsa ja hölmistyi purkaessaan kassista kävelykenkiään.  Laukusta löytyi musta ja harmaa jalkine, molemmat oikean jalan kenkiä. Siitäpä sitten iloa riittikin koko porukalle. Ravintola oli reilun kilometrin päässä asunnostamme, joten kyllä sinne oli helpompi suunnistaa lenkkareilla kuin kahdella saman jalan kengällä.

ReissuNainen on kirjoittanut  kolme postausta kuvien kera blogiinsa  Reppu ja ReissuNainen osa 1, osa 2 ja osa 3  yhteisestä kolmen päivän viikonlopustamme.

                                    *********************************************

Tummien sävelten ilta

Kuva kopioitu netistä

Katsomon valot himmenivät, kuului vain aukeavan esiripun kahinaa. Näyttämö oli aivan pimeä ja äänetön, 600-päinen yleisö pidätteli hengitystään. Pieni valonsäde puikahti näyttämölle ja sen saattelemina ensimmäiset metalliketjujen rytmikkäät kilahdukset iskivät lattiaan. Sisään pujahti toinen valonsäde. Sen välähdyksessä vilahti pienillä jakkaroilla jonossa istuvien tanssijoiden rytmiä iskevät kenkien korot. Kuului kitaran haikea helähdys ja mustaseinäinen näyttämö täyttyi häikäisevän kirkkaista sateenkaaren värisistä valoista. Jakkaroilta nousi 16 taitavan tanssijan ryhmä, miehet punamustissaan, naiset voimakasvärisissä röyhelöhameissaan ja huiveissaan. Siitä alkoi 1½ tunnin huikea matka intohimoisen flamencotanssin tarinoihin. Niitä kertoivat vuoroin tanssijoiden askeleet, kitaran sävelet ja laulajan tumma ääni. Tarinoita rakkaudesta, tuskasta, kahleista, vapaudenkaipuusta, hurmiosta, kohtalosta, elämästä ja kuolemasta. Tanssijoiden korkojen rytmikäs, lähes hypnoottinen poljenta lattiaan, vartalon taivutukset, liukuvat askeleet, nopeat pysähdykset ja pyörähdykset, käsien taputukset ja ranteiden sulavat liikkeet loivat mystisen tunnelman. Tanssiparien intohimoinen musiikin tulkinta välittyi varmasti myös viimeiselle penkkiriville asti. 
Katsomo oli haltioissaan. Vaikka esitys ja yleisön raivoisien taputuksin pyytämät lisänumerot olivat päättyneet, esirippu sulkeutunut ja näyttämö pimeänä, seisomaan nousseiden katsojien aplodit ja bravo-huudot vain jatkuivat. Lopulta katsomo hiljeni ja teatterista poistui näkemäänsä ja kuulemaansa ihastunut väkijoukko.

Keväinen ilta oli pimentynyt tuuliseksi yöksi, kaupunki nukkui. Kuunsirppi taivaalla keinahteli pilvien lomasta, kanaalin rantaplataanista kaikui hiljaiseen yöhön lehtopöllön aavemainen huhuilu.  

Kun nousee kuu,

peittää meri aaltojen alle maan,

ja sydän on kuin saari

sen äärettömyydessä.

Frederico Garcia Lorca, Mustalaisromansseja

                                  ********************************************************************

Kamera kierteli

Aurinko hemmotteli lämmöllään ja valollaan  ”Fête de la victoire de 1945”, eli toisen maailmansodan päättymisen muistopäivää viime torstaina.

Kamera taskussaan tallusteli Simpukka katsastamaan juhlapäivän tapahtumaa sodan muistomerkille. Kuvasaaliina olivat enimmäkseen edessä seisovien selät ja tuulen tuivertamat hiukset. Tilaisuuden loppuvaiheessa nämä punabaretit kunniamerkkeineen ja pyssyineen sattuivat kameran kohdalle.

   Kuvatuksi tuli myös soittokunta, joka odotteli lähtöä lippukulkuetta johtamaan.

   Lounasaikaan kansalaiset siirtyivät piknikille luonnon helmaan veden äärelle.

Nälkäisiä ilmoittivat olevansa nämäkin järven kuninkaalliset. Vastalauseista huolimatta sorsapoikue joutui siirtymään pois tieltä kun ylhäisö päätti tulla lounastamaan nurmikolle.

Keskipäivän kuumasta auringonpaisteesta oli miellyttävä siirtyä vihreisiin varjoihin rauhalliselle lempipolulle, jossa lintujen keväinen sirkutus saatteli kulkijaa kameroineen. 

     ***************************************************************************************

Tupapäiviä Ranskassa

Mitä tekee Simpukka silloin kun asunnon etsintä on katkolla, kun ulkona sataa ja tuulee. Kun kantapäähän on iskenyt luupiikki ja jokainen askel aiheuttaa kipua. Sentään netti toimii ja Simpukka pääsee nauttimaan TV-kaistan tarjonnasta. Aika on kulunut ihan mukavasti Taivaan tulien, Downton Abbeyn, Naisten paratiisin ja ranskalaisen kylän tapahtumia seuratessa, Emmerdalea unohtamatta. Ranskan TV- kanavilta tulee katsottua lähinnä uutisia ja säätiedotuksia.

Lukemistakin on riittänyt. Viimeksi luin Anja Snellmanin koskettavan kirjan Pääoma. Se olikin kirja, joka vaati pysähtymään ja lukemaan joitakin kohtia uudestaan, herätti tunteita. Ennen Pääomaa luin Kari Hotakaisen Luonnon lain, jossa oli teräviä huomioita tämän ajan ilmiöistä Suomessa hurtilla huumorilla maustettuna. Ei ollut nopealukuinen sekään kirja, toisin kuin Kristiina Vuoren lähes 600-sivuinen Näkijän tytär ja Outi Pakkasen dekkari Toinen kerros. Joulupaketissa tuli lisää 4 kirjaa. Kiva, että luettavaa riittää, mutta on siinä vähän ongelmaakin. Kun joudutaan muuttamaan luultavasti paljon pienempään asuntoon, niin mitä tapahtuu kaikille tänne kertyneille kirjoille. Täkäläisillä kirpputoreilla ei suomenkielisillä kirjoilla taida olla kysyntää, eikä millään raaskisi hyviä kirjoja roskiinkaan heittää.  

Kantapään kipeytyminen onkin sitten uusi vaiva. Kuulemma yleinen pitkänmatkan juoksijoilla. Siihen porukkaan en tunnusta kuuluvani. Viimeksi olen tainnut juosta muutaman askeleen varmaan 10 vuotta sitten ehtiäkseni bussiin.

Vaivaa olen hoitanut ihan kotikonstein, hieronut ja venytellyt jalkaa varovasti, rasittanut sitä mahdollisimman vähän. Lääkkeeksi olen iltaisin keittänyt pari perunaa kuorineen, litistellyt ne haarukalla soseeksi, jonka olen laittanut yöksi muovipussiin yhdessä kipeän jalan kanssa, sitonut paketiksi ja pukenut villasukkaan. Joinakin aamuina yöllisen hoidon jälkeen kantapää on tuntunut terveen veroiselta, mutta kipeytynyt uudelleen kun en ole malttanut pitää sitä tarpeeksi levossa. 
Pitäisiköhän hoitoon varmuuden vuoksi vielä lisätä kivunpoistoloitsu:

”Mene kipu kiven kolohon,

alle pään paakkuraisen;

ei kivi kipuja itke,

paasi vaivoja valita!”

     ******************************************************************************

Ihmisten ilmoilla

Erakkoelämän vastapainoksi on mukava välillä kömpiä ihmisten ilmoille. Lehdessä oli ilmoitus seniori-ikäisten lavatansseista. Sinnehän oli mentävä, vaikka sattuikin olemaan tihkusateinen ilta ja vaikka lämpömittari oli pysähtynyt + 13 asteeseen. Valitettavasti vuosikymmeniä lähes käyttämättömänä ollut kukkamekko sai jäädä edelleen kaapin uumeniin. Mitähän muu varttuneempi tuulipukukansa panee päälleen lavatansseihin, pian se nähdään. Paleltua emme kuitenkaan aikoneet, joten lämpimästi matkaan varustauduimme. Koivikon katveessa olevan tanssilavan parkkipaikalla sininen ranskis ohjattiin lähes kunniapaikalle orkesterin keikka-auton viereen. Järjestysmies loi hieman huvittuneen katseen autosta kömpiviin naparetkeläisiin. Mitähän ulkomaan pellejä nuokin, varsinaisia ranskalaisen eleganssin edustajia. Vilkaisimme pihalla parveilevaa tanssikansaa kesähepenissään ja päätimme jättää hupulliset tuulitakit autoon, samalla vaihdoimme lenkkikengät mukaan otettuihin kevyempiin jalkineisiin. Villatakeista emme malttaneet luopua. Lipunmyyjä muistutti, että pääsylippuun sisältyy kahviosta haettava kahvi ja karjalanpiirakka. Samasta asiasta muistutti myös ovimies, mutta emme malttaneet heti jäädä tarjouksista nauttimaan, piti päästä näkemään millainen oli meno tanssisalin puolella.

Seniori-ikäinen nelimiehinen orkesteri oli kajauttanut ilmoille ”Heilin Karjalasta” ja tanssikansa humppasi vauhdikkaasti lavan keskellä olevan pylvään ympäri. Samaan tanssijoiden virtaan liityimme mekin, vaikka tanssitaitomme ei kehuttava olekaan. Mutta kun intoa riitti, se korvasi puuttuvan taidon. Annoimme vain musiikin viedä. Kappaleen loputtua jäimme odottamaan jo seuraavaa, emmekä malttaneet vielä istahtaa seinustan penkeille jalkoja lepuuttamaan. Tosin villatakit piti käydä jo ensimmäisen humpan puoliskon jälkeen viemässä autoon. Tuli lisää humppaa, tuli valsseja, tangoja, jopa rokkia. Onneksi tuli myös orkesterin soittotauko ja vaivuimme lähimmälle penkille läähättämään. Kun henki kulki taas normaalisti, päätimme nauttia luvatut kahvit ja piirakat. Viereisellä penkillä pariskunta kertoi ottavansa vähän vahvistusta, mies pisti nitrotabletin kielensä alle ”varmuuden vuoksi” ja daami otti särkypillerin kipeisiin polviin. Kun musiikki alkoi, olivat he ensimmäisinä lattialla.

Me siirryimme ulos koivujen katveeseen pienelle kävelylle, mutta itikoiden joukkohyökkäys sai meidät pakenemaan takaisin sisälle. Nyt maltoimme jäädä hetkeksi seinustalle istumaan ja katselemaan tanssijoita. Naisilla oli kukkamekkoja ja – hameita, caprihousuja, ballerinatossuja, matalia sandaaleita, näkyi vain muutamat korkokengät. Ihan selvästi oli tultu tanssimaan. Hauska oli nähdä, miten seniorit olivat muuttaneet jenkan hypyt sujuviksi niiauksiksi ja kauniisti liukuviksi askeliksi, jotka eivät rasita vanhoja polviparkoja. Emme malttaneet jäädä seinustalle istumaan, vaan liityimme salia kiertävään askelvirtaan. Ensikertalaisille reilu kaksituntinen tuntui riittävän, teki mieli jo suihkuun ja jalatkin olivat valmiit lepoasentoon. Niinpä erakot poistuivat ihmisten ilmoilta kammionsa hiljaisuuteen kypsyttelemään seuraavaa ulkomaailmaan suuntautuvaa poikkeamista.

                                    ************************************************

Nakurannoilla

Aamulla lähtiessä en tiennyt laitanko päälleni toppa- vai tuulitakin. Päädyin toppatakkiin koska mittari näytti vain +5 astetta. Suurin osa noin 50 lähtijästä oli päätynyt samaan ratkaisuun. Kylän seniorikerhon päivämatkalla suuntautui tällä kertaa Välimeren rannalla n. 20 000 asukkaan Cap D'Agden kaupunkiin.  Oli kovatuulinen mutta sateeton päivä. Viimeisetkin unet karisivat silmistä kun kaupunkikierros alkoi yli tunnin ajelulla pienellä avonaisella kaupunkijunalla pitkin autioita, tuulisia rantakatuja lähes tyhjässä kesäkaupungissa. Junassa oli automaattinen opastus, joka herätti hilpeyttä esitellessään nähtävyyksiä vähän miten sattuu. Automaatti pyysi katsomaan suuntaan, jossa piti olla kaupungintalo, mutta olikin uimaranta, jossa tuuli pöllytti hiekkaa. Koska alue on tuliperäistä, osa hiekasta oli aika mustaa.

Matkatovereilta saimme kuulla, että ihan kaupungin vieressä sijaitsee iso naturisti/nudistikaupunki omine rantoineen, liikekeskuksineen, ravintoloineen ym. palveluineen. Talveksi alue hiljenee, mutta kesäisin siellä viihtyy valtavat määrät asian harrastajia. Eikä ongelmiltakaan ole vältytty. Kanssamatkustajat paheksuivat alueelle pesiytynyttä seksiturismia orgioineen, pedofiilejä ym. epämääräisiä kulkijoita. Itse en tunne kiinnostusta alastomuuteen. Saunassahan se on suomalaiselle itsestään selvää. Jos ihmisen olisi tarkoitus pärjätä ilman vaatteita, olisi nahkamme varmaan luonnostaan samanlainen turkispeite kuten vaikkapa jääkarhuilla.

Nudismin läheisyys ei saanut väkeä vähentämään vaatetustaan. Päinvastoin, kietouduttiin hampaat kalisten tiukemmin toppatakkeihin kun laskeuduttiin junasta tuuliselle kadulle

Matkaan kuului tietenkin ranskalaiseen tapaan pitkä lounas. Se syötiin eräässä sataman monista ravintoloista.  Muutaman askeleen päässä ankkuroidut purjeveneet katselivat merelle odotellen keväisempiä tuulia. Matkanjohtaja oli jakanut ilmoittautumisen yhteydessä ravintolan menun lähtijöille ja pyytänyt palauttamaan sen valitut ruuat rastitettuna. Listan hän oli toimittanut ravintolaan, että kaikki olisi valmiina saapuessamme. Pöydät olivatkin osittain valmiiksi katettu, vain leipä ja juomat puuttuivat. Nälkäinen väki asettautui paikoilleen. Kadulta kantautuva poraamisen ym. rakennusmelun ääni häiritsi juttelua. Salissa oli vain kaksi hyvin nuorta tarjoilijatyttöä, joista toinen joutui olemaan myös baarissa. Toinen tytöistä kierteli tekemässä listaa mihin pöytään mikäkin ruoka tulisi.

Melun yli alkoi kuulua tyytymätöntä huomauttelua leivän ja juomien puuttumisesta. Samaan aikaa kokki ilmestyi ovelle ja ilmoitti tarjoilijoille, että alkuruuat ovat keittiössä valmiina pöytiin kannettaviksi. Tytöt katsoivat hetken toisiinsa, mitä tehdä. Asiakkaiden murinasta huolimatta päättivät hakea keittiöstä ruuat pöytiin. Linja-autokuski ja muutama madame löysivät sivupöydältä ison korin täynnä sämpylöitä ja hyllystä pieniä koreja, joihin jakoivat sämpylät ja kantoivat pöytiin. Tarjoilijatytöt juoksuttivat salaattiannoksia ja kalakeittoja pöytiin, kuski ja madamet leipäkoreja. Yksi madame pysäytti toisen tarjoilijoista ja kysyi mistä löytyisi juomia. Tyttö viittasi hyllyyn, jossa oli karahveja. Vesihana ja viinilaatikot löytyivät baarista. Kuski ja yksi mies joukostamme toimivat juomanlaskijoina, madamet ja pian tytötkin kantoivat juomia pöytiin. Omatoimisuus herätti vilkkaan keskustelun ja myhäilevä kuski sai ansaitsemansa kiitokset myös tarjoilijatytöiltä. Pian kokki ilmestyi taas ovelle ilmoittamaan, että pääruoka on valmiina tarjoiltavaksi. Jokainen pöytäkunta kokosi käyttämänsä lautaset baaritiskille, josta keittiöapulainen kävi ne hakemassa tiskattaviksi. Tytöt juoksivat valmiiden annosten kanssa keittiöstä pöytiin. Jossain vaiheessa paikan pomo ilmestyi baariin, katseli ihmeissään kun asiakkaat kantoivat tiskille lautaspinoja ja täyttivät tyhjenneitä juoma-astioita ja leipäkoreja. Nyt tytöt kiidättivät pöytiin juustolautasia, jotka tyhjennyttyään siirtyivät asiakkaiden toimesta baaritiskille. Tytöillä olikin jo kädet täynnä omenatorttuannoksia. Toinen tytöistä viittilöi pomoa kahvin keittoon. Pian baarin espressokeitin alkoikin sylkeä kahvia sisuksistaan ja pomo latoi höyryäviä kuppeja tarjottimille. Tytöt ehtivät jakaa vain ensimmäiset parikymmentä kahvia, kun sähkökatkos sammutti keittimen ja valot, myös rakennusmelu loppui. Sähkökatkokos ei ehkä ollutkaan täysi yllätys, sillä toinen tytöistä kasasi tyhjiä kuppeja tarjottimelle ja kiiruhti niiden kanssa ulos, pomo puhui puhelimeen. Toinen tytöistä keräsi asiakkailta tyhjentyneet kahvikupit ja tiskasi ne baarin tiskialtaassa. Ensimmäinen tyttö palasi tarjotin täynnä höyryäviä kahvikuppeja lasku mukanaan. Hän jakoi kupit asiakkaille, sai pomolta rahaa kouraansa ja poistui tiskattujen kuppien kera naapuriravintolaan uutta kahvisatsia hakemaan ja jokainen sai kahvinsa. Matkanjohtaja pahoitteli epäonnistunutta matkatoimiston suosittelemaa ravintolavalintaa. Mutta väki vain naureskeli, että ravintolakokemus oli erilainen ja jäi varmasti mieleen. Sitä paitsi keittiön toiminta oli todella nopeaa ja ennen kaikkea ruoka hyvää.

Myöhemmin oli vielä kiertokävely merimuseossa, jossa tukevan lounaan ja raittiissa ilmassa tehdyn juna-ajelun väsyttämä väki istuskeli seinustoilla torkkuen. Aika harva jaksoi kuunnella oppaan yksitoikkoista puhetta tai katsella merenpohjasta löytyneitä aarteita, yli 3000 vuotta vanhoja kiviankkureita, viiniruukkuja, pronssisia koruja ja patsaita, aseita ja keramiikkaa keskiajalta. Minulle poseerasi ja maagisilla sinisillä silmillään katseeni vangitsi rakkauden jumala Eros.

Kotimatkalla bussissa kuului varsin vähän juttelua, mutta sitäkin enemmän harrasta kuorsausta.

Eros

**********************************************************

Aasi ja kalastaja

Pienet onnentuojani, aasi ja kalastaja

On vuosittainen kylämme seniorikerhon loppiaisjuhla la Fête de la galette des rois. Monitoimitalon nurkissa viheltää ja paukkuu talvinen Tramontane tuuli. Iltapäivän aurinko kurkistelee ikkunoista ja häikäisee osaa juhlaväestä, jota on paikalle kerääntynyt noin sata henkeä. Tilaisuuden aluksi puheenjohtaja ja sihteeri lukevat kerhon tilinpäätöksen. Tieto kunnan lahjoittamasta 1000 euron avustuksesta otetaan vastaan aplodein. Kannatushuudoin hyväksytään tilinpäätös. Soittotaidoiltaan varsin vaatimaton kahden hengen orkesteri aloittaa musisoinnin. Tanssilattia ei näy houkuttavan ketään. Vieressäni istuva madame muistaa, että olen suomalainen.

-        Suomessahan oli presidentin vaalit viime vuonna kuten täälläkin.

-        Niin oli, vuosi sitten tammikuussa.

-        Ovatko suomalaiset tyytyväisiä uuteen presidenttiin?

-        Kyllä, käsittääkseni Suomessa ollaan häneen hyvin tyytyväisiä. Viimeisin tieto minulla hänestä on, että hän on pyytänyt alentamaan palkkaansa. Entä mitä te pidätte Ranskan uudesta presidentistä?

-         Kyllä hän varmaan parhaansa yrittää, vaikka ongelmia näyttää olevan. Muistaakseni kesällä kirjoiteltiin, että myös hän ja koko hallitus alensivat palkkojaan.

Jatkoimme juttelua. Madamea huolestutti moni julkisuudessa ollut asia. Kuten Emmaus-liikkeen perustajan, Ranskan kansan rakastaman Abbé Pierren kuvan poistaminen seinältä kun presidentti tuli vihkimään uusinta Emmaus-keskusta. Huolta aiheutti myös homoparien mahdollinen avioliittoon vihkiminen. Myös miljonäärin ja suosikkinäyttelijän Gérard Depardieun protesti veroja vastaan eli katkeroitunut luopuminen Ranskan kansalaisuudesta ja näyttävä muutto Venäjälle saivat madamen huokailemaan. Yhdessä totesimme, että miljoonat eivät sittenkään aina tuo onnea. Onhan toki miljonäärejä, jotka jakavat paljostaan kaikessa hiljaisuudessa myös hyväntekeväisyyteen.

Juttelumme keskeytyi kun pöytiin tuotiin kullekin palaset La galette des Rois – leivonnaista ja normandialaista omenasiideriä. Skoolasimme toistemme terveydeksi, toivotimme presidenteille viisautta toimissaan ja Depardieulle kiitokset roolisuorituksista Monte-Criston kreivinä ja Kaikki elämäni aamut-elokuvan  pääosasta.

Minulla oli taas onnea löytää pieni keraaminen hahmo galettipalastani. Tällä kertaa sieltä paljastui pieni sininen kalastaja aikaisempina vuosina löytyneen aasin seuralaiseksi. Löydön kunniaksi sain harmaille hapsilleni kullan värisen paperikruunun. Luovutin sen kuitenkin ystävälliselle naapurilleni kun jouduimme lähtemään kesken juhlien kotiin vastaanottamaan omia vieraitamme.

                                    ********************************************************** 

Elokuvissa

Melkein yhtä harvinainen tapahtuma kuin junamatka on meille elokuvissa käynti. Jännittävä tunnelmakin on melkein sama. Tällä kertaa kohteena oli vanha arvokas elokuvateatteri lähikaupungin keskustassa. Liput saatiin ostettua pienen jonotuksen jälkeen. Sitten kiivettiin saliin numero kaksi, ensin pitkin leveitä marmoriportaita ensimmäiseen kerrokseen, sitten asteltiin punaiselle kokolattiamatolle pitkään käytävään, laskeuduttiin muutama porras alaspäin, käännyttiin kulman ympäri rakennuksen uumeniin, noustiin muutama rappu ylöspäin kohti hämärää kapeaa käytävää, joka johti lopulta katsomoon. Hautauduttiin pehmeille mukaville tuoleille odottamaan elokuvan alkua, joka ranskalaiseen tapaan alkoi 15 minuuttia ilmoitettua myöhemmin.

Filmi oli mustavalkoinen romanttinen mykkäkomedia The Artist, joka on palkittu useilla festivaaleilla ja jolla on muistaakseni 10 Oscar – ehdokkuutta. Sunnuntai-iltana tiedetään miten monta se niistä kahmii, vai saako yhtään.

Filmi sijoittuu Hollywoodiin vuosille 1927–1932. Tarina kertoo mykkäelokuvien miestähdestä, joka ei halua esiintyä äänielokuvissa ja niinpä hänen uransa päättyy. Samoihin aikoihin nuori kaunis nainen yrittää päästä mukaan elokuvamaailmaan.  Miestähden ihailijana hän on yleisöjoukossa hurraamassa kun mies matkalla gaalajuhlaan pysähtyy lehdistön kuvattavaksi. Nainen kompastuu miehen jalkoihin ja siitä alkaa heidän tarinansa. Naisen nousu suureen suosioon ja miehen uran katkera päätös. Filmin loppu on kuitenkin onnellinen. Arvellaan, että filmi pohjautuu nuoren Greta Garbon ja mykkäfilmien näyttelijän John Gilbertin romanssiin.

Kielipuolelle katselijallekin filmin seuraaminen oli helppoa. Puheen osuuden korvasivat valkokankaalle ilmestyvät taulut lyhyine teksteineen. Pääroolien ranskalaisnäyttelijät olivat kauniita ja esittivät hyvin osansa. Kuvaus noudatti kaikkia mykkäfilmin elementtejä, kuten rahiseva rakeinen kuva, nostalginen ympäristö vanhoine autoineen ja ihmiset pukuineen ja kampauksineen. Ainoa asia, joka tätä katsojaa häiritsi, oli elokuvan musiikki. Mielestäni mykkäfilmiin kuuluu juonen mukana kulkeva vanhalla pianolla soitettu musiikki, eikä paikoin mahtipontinen ison orkesterin esittämä teos. Olen ilmeisesti täysin väärässä, koska elokuvan musiikki on myös Oscar-ehdokkaana.    

Lisään vielä tähän loppuun Youtubesta poimimani ranskalaisten Lumiere-veljesten ensimmäisen elokuvapätkän 1890 luvulta. Nähkää siis täältä Puutarhan kastelu.

PS 27.2.2012
Elokuva saikin sitten viisi Oscar-palkintoa. Pakko lisätä tähän pari kuvaa Oscar-gaalasta ja elokuvassa ainakin minut täysin hurmanneesta  Uggy-hauvasta. Toki päätähti Jean Dujardin on komea hänkin.

Kuvat kopioitu täältä

                                      

Numeroiden kanssa pelaamista

Tuulisen pakkaspäivän (tuulta 100 km/h pakkasta aamulla -10 astetta) vietto yhdessä noin 200 pelihullun kanssa oli taas kerran uusi kokemus Ranskasta ja ranskalaisista. 

Senioriklubin madame puheenjohtaja jonotti leipomossa kanssamme tuoksuvia aamiaispatonkeja. Hän oli huolissaan viihtymisestämme ja vaati, että meidän täytyy ehdottomasti tulla klubin vuosikokoukseen ja sen jälkeen pelaamaan bingoa, eli ranskalaisittain” loto”.  Hän varaa meille paikat vierestään ja auttaa meitä tarvittaessa.

Monitoimitalo oli arktisesta säästä huolimatta täynnä innokkaita osallistujia. Kun tunnin verran oli vaihdettu kuulumiset poskisuudelmin, pääsi tilaisuus alkamaan. Vuosikokous kesti noin 10 minuuttia, josta suurimman osan vei yleisön antamat aplodit rahastonhoitajan ilmoitukselle, että kunnalta oli saatu 1000 euron avustus ja tilillä on 2000 euroa. 

kuva kopioitu  täältä  http://usr.centerblog.net/1-Super-Loto

Kuvassa näkyy kaikki mitä tarvitaan. 

Näyttämölle tuodulla pöydällä oli numeroitujen (1-90) pallojen pyörityslaite. Yleisölle jaettiin pelilaudat, vähintään neljä kullekin. Madame puheenjohtaja lainasi meille muovisia pelimerkkejä. Taputusten saattelemana arpojaksi pöydän taakse istahti roteva monsieur. Pitemmittä puheitta hän pyöräytti kammesta ja ilmoitti leveällä murteella ensimmäisen numeron, ”trääntsäng”.  Arvasimme oikein, numero oli 35. Varmistimme sen vielä vieressä istuvalta madamelta. Jouduimme ymmärtämisvaikeuksien vuoksi vaivaamaan häntä aika monta kertaa pelin tiimellyksessä.

Juuri kun olimme oppineet jotenkin ymmärtämään arpojan aksenttia, muutti hän tyyliä. Numeroiden sijaan hän huuteli ihan muita sanoja. Yleisö hörähteli ja siirteli pelimerkkejä laudoilleen arpojan antamien numeroiden päälle.  Sitten joku huusi GIN (Quine). Huutajan naapuri tarkisti tuloksen luettelemalla arpojalle pelaajan löytämät oikeat numerot. Pelimerkit poistettiin laudoilta ja alkoi uusi kierros.  Nyt osasimme jo hieman arvata, mitä merkitsivät numeroiden sijaan huudetut sanat. Jotain jäi jopa mieleen, kuten muutaman departementin numerot 34, 59 ja 75. Muita sanoja:  Pienistä pienin = 1, Rakkaus  = 2,  Hyvä onni = 13,  Palokunta = 18 (puhelinnumero), Aatto = 24,  Joulu = 25,  Naapuri = 34,  Pastis = 51 (anisviina),  Pohjoinen = 59, Erotiikka = 69,  Pariisi = 75.

kuva kopioitu  täältä  Liwww.wambrechies-peche.com

Sali oli hiljainen, jokainen oli keskittynyt posket hehkuen tarkkailemaan omaa lautaansa.  Ainoat äänet olivat pallojen pyörintä häkkyrässä ja arpojan huutelemat numerot tai sanat, joille yleisö naurahteli. GIN-huudot katkaisivat hiljaisuuden hetkeksi, pelimerkit pois laudoilta ja uusi kierros. Parin tunnin kuluttua alkoi keskittyminen herpaantua, halusin lähteä jo pois. Onneksi tulikin leivostauko. Jokainen sai eteensä ison leivoksen, suklaapatukan ja mandariinin. Pöytiin kannettiin myös vesipulloja. Yleisessä hälinässä oli helppo poistua paikalta. Kiittelimme madame puheenjohtajaa avusta ja talon lämmityspuuhiin vedoten hyvästelimme hänet ja toiset lähellä istuneet pelaajat. Meiltä jäi kokematta pelin loppuhuipennus ja mahdollinen palkintojen jako.

Tuuli ja pakkanen olivat yhteisvoimin jäähdyttäneet kotimme. Onneksi sähköt toimivat, patterit voi kääntää isommalle ja sytyttää petrolikamiinan lisälämmittimeksi. 

             ***********************************************************

Kukkia ja kulttuuria

Samassa puussa manteleita, kukkia ja lehtiä

Nyt kun ei tarvitse enää istua nenä kiinni netin asuntoilmoituksissa voi harrastaa ulkoilua ja vaikka oopperaa. Muutama päivä sitten kävelimme parin tunnin lenkin kylän ulkopuolella. Piti ihan hieraista silmiäni ennen kuin uskoin, että mantelipuussa oli kukkia. Loikkaus ojan yli ja kukkia kuvaamaan. Nyt vain harras toive, että talvi olisi lempeä ja antaisi kaikkien kukkien kukkia.

Kuva esityksestä löytyi netistä

Viime keskiviikkona klo 20.30 istuimme Carcassonnen teatterin parvella odottamassa esiripun nousemista. Orkesteri viritteli soittimiaan ja vartin päästä pääsi alkamaan Tšaikovskin romanttinen ooppera Eugéne Onéguine (Jevgeni Onegin).  Täytyy myöntää, että oopperoista en mitään ymmärrä, mutta sinne vaan piti taas päästä. Yritin etsiä netistä etukäteen oopperan juonta, mutta en oikein onnistunut.

Tämä tiivistelmä perustuu netistä löytämiini tietoihin ja omiin arvailuihini esitystä katsellessani. Pushkinin runoon perustuva tarina kertoo venäläisten, nuoren vaatimattoman lukutoukan aatelistyttö Tatjanan ja maailmanmies Jevgenin onnettoman rakkaustarinan. Myös Tanjan (Tatjanan lempinimi) sisar Olga ja sulhasensa, Jevgenin ystävä Vladimir liittyvät kertomukseen. Tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Venäjälle. Viaton Tanja rakastuu koko nuoren sydämensä voimalla Jevgeniin, tunnustaa kirjeessä tälle rakkautensa, jonka Jevgeni kylmästi torjuu. Tanssiaisissa Jevgeni liehittelee ystävänsä Vladimirin kihlattua Olgaa sillä tuloksella, että suuttunut Vladimir haastaa ystävänsä kaksintaisteluun saaden surmansa Jevgenin ampumasta luodista. Vuosia myöhemmin maailmaa kierrellyt Jevgeni ja ylhäisen prinssin kaunis vaimo Tanja kohtaavat uudelleen. Nyt Jevgeni haluaa kaunottaren itselleen. Dramaattisessa loppukohtauksessa Tatjana myöntää yhä rakastavansa Jevgenia, mutta päättää pysyä uskollisesti prinssinsä luona. Esiripun laskeutuessa Jevgeni jää toivottomana nyyhkyttämään näyttämön lattialle.

Meitä vähän epäilytti, että mitähän kokeilevaa oopperaa saadaankaan nähdä, kun lippujen hinnat olivat varsin kohtuulliset, liput sai ostettua vielä esityspäivänä ja esittävän ryhmän nimi ”Opéra Eclaté (sanakirjan mukaan mm. räjäytys). Alkuosan jähmeyden jälkeen esitys ylittikin odotuksemme. Suurin kiitos kuuluu kauniille musiikille ja aivan ihastuttavalle orkesterille, sen nuorille soittajille ja kapellimestarille, söpölle keijukaistytölle. Kuorosta tykkäsin kovasti, olisi saanut laulaa enemmänkin. Naisten rooleissa oli vahvaäänisiä sopraanoja. Tatjanan pitkät aariat nuori laulajatar lauloi taitavasti ”kovaa ja korkealta”. Vladimirin roolin laulanut mies sai ylivoimaisesti eniten aplodeja, huikean hyvä hän olikin. Hänen varjoonsa jäi elostelija-Oneginin osaan valittu ryhmän äänellisesti heikoin lenkki. Esitys oli venäjänkielinen. Oli myös tekstitys ranskaksi, mutta se näkyi huonosti ja hävisi välillä kokonaan. Puvustuksena oli 1800-luvun venäläisten aatelisten ja talonpoikien asut. Se korvasi ankeaa lavastusta, joka oli vain muutama puinen "toripöytä", jakkaroita ja ikkunaseinä, johon kohdistettu valaistus pelasti paljon. Valon kirkkaudella ja väreillä liikuttiin tunnelmasta toiseen. Yleisö (jopa vanhempiensa mukaan päässeet pienet lapset) vaikutti näkemäänsä tyytyväiseltä valuessaan keskiyöllä ulos teatterista.

Esityksestä jäi sellainen tunne, että tämän voisi katsoa toistekin, kenties myös balettina.  Vaasassa esitetään parhaillaan tätä samaa oopperaa, Jevgenin osassa Kuopion poika, Ville Rusanen.

                                **********************************************

Kevään tuntua ja hillittyä juhlintaa

Kuulas pakkasyö jäädytti tuulen tuiverruksen. On oudon hiljaista, eivät kolise ikkunaluukut, ei kuulu tuulen ulvontaa hormeissa. Auringon ensi säteet sulattelivat huurteista nurmikkoa ja saivat päivän mittaan kevään ensimmäisen keltaisen krookuksen avautumaan kohti valoa. Myös hyasintin nuput puskevat ylös mullasta. Eihän vielä ole kevät, vai onko?

Seniorien Loppiaiskemut galetteineen ja kruunuineen sujuivat varsin maltillisesti. ”La galette des Rois” loppiaiskakku on leivonnainen, jonka sisään piilotetaan pieni muovihahmo. Kakku leikataan palasiksi ja jaetaan juhlaväelle. Se jonka palasta hahmo löytyy saa kruunun kutreilleen.

Aikaisempina vuosina juhlaan osallistui noin 200 kyläläistä. Siihen aikaan myös tarjoilu oli runsaampaa. Tarjolla oli loppiaiskakkujen lisäksi leivoksia, suklaata, hedelmiä, kuohuviiniä, tuoremehuja ja vettä. Nyt väkeä paikalla oli ehkä 70 henkeä, jotka saivat loppiaiskakun painikkeeksi vettä tai 2 % -siideriä. Juhlassa esiintynyt soittajakaksikko ei yrityksistään huolimatta saanut yleisöä lämpenemään, tunnelma pysyi vaisuna. Juhlapaikalle mennessämme paistoi aurinko, mutta kotimatkalla saimme sadekuuron niskaamme.

*************************************************

Papin Rouva ja Rosvo-Roope

Suomen suven kohokohtia ovat käynnit kesäteatterissa. Niin tänäkin kesänä.

Lapinlahdella, vehmaassa savolaismaisemassa järven rannalla sijaitsee Väärnin pappila, Juhani Ahon synnyinkoti. Syyskuussa tulee hänen syntymästään 150 vuotta. Vaikka hänen kuolemastaankin on jo 90 vuotta, tuntui kuin hän olisi ollut läsnä synnyinkodissaan kuumana heinäkuisena iltana. Istunut 40 katselijan joukossa Pappilan salissa seuraamassa papinrouva Ellin ja Mikko-papin opiskelutoverin, maailmanmies Olavin kesäistä romanssia.
Juhani Ahon romaanin Elli ei ole onnellinen avioliitossaan, johon vanhemmat ovat hänet painostaneet. Ennen avioliittoaan hän oli tavannut Olavin. Nuoret olivat ihastuneet toisiinsa. Vuosien jälkeen Olavi yllättäen tulee kesäksi pappilaan Mikko-papin vieraaksi. Kesän kinkerit pitävät pastorin paljon poissa kotoa. Elli ja Olavi saavat tilaisuutensa. Kesäinen luonto, Ellin yksinäisyys ja vapauden kaipuu saavat romanttiset tunteet uudelleen heräämään. Toivo ja epätoivo vaihtelevat, haaveet ja todellisuus eivät kohtaa. Valloittaja Olavi perääntyy, jättää Ellin, lähtee pois jatkamaan elämäänsä. Uskollisena puolisolleen Elli jää yksinäisyyteensä täyttämään papin rouvan velvollisuuksia.
Intiimissä huoneteatterissa, ammattinäyttelijöiden tulkitsema esitys tuli suoraan iholle. Varsinkin Ellin rooliin eläytynyt näyttelijä saa naiskatsojien tunteet pintaan, kyyneleet vierähtämään poskille. Ailahteleva hurmuri Olavi ja Ellin kiltti ja luottavainen pastoripuoliso saavat myös katsojien sympatiat loistavista tulkinnoistaan. Ellin unenomaiset nuoruuden muistumat ja vapaudenkaipuun tulkitsee taitavasti tanssien ja liikehtien nuori Elli. Vaikka esitys tapahtuu salissa, kuuluu pappilan elämän ääniä viereisistä huoneista, yläkerrasta ja avoimen ikkunan kautta puutarhasta. Tunnelmaa täydentää alakuloinen pelimannimusiikki.
Vielä pappilan pihalla pois lähtiessä tuntuu kuin olisi siirtynyt yli sata vuotta ajassa taaksepäin. Mutta on aika vilkuttaa jäähyväiset Juhani Aholle, joka tyytyväisenä myhäillen siirtyy pilven reunalle katselemaan kesäistä elämää synnyinseudullaan.

Papin rouvan haikeaa tarinaa pohdiskelin vielä muutamaa päivää myöhemmin kauniissa kesäillassa Nilsiän kesäteatterin täpötäydessä katsomossa odotellen musiikkinäytelmä Rosvo-Roope alkamista. Muistelin Tapio Rautavaaran laulamaa balladia:
– Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa
surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa.
Se on laulu merirosvosta Roope nimeltään,
hän sydämiä särki, missä joutui kiertämään.
Eipä ollutkaan Rosvo-Roope enää merirosvo, vaan Afganistanista ja muukalaislegioonasta kotiin palaava sotilas. Hänen tarkoituksenaan on avioitua nuoruudenrakkautensa kanssa, jonka hääjuhlaan hän yllättäen saapuu. Morsian oli luullut Roopen kaatuneen taisteluissa ja vastahakoisesti suostunut järjestettyyn onnettomaan avioliittoon. Pettynyt Roope lähtee kiertelemään balladikaimansa tavoin maita ja mantuja. Pietari, Viron rannikot ja Oolanti tulevat tutuksi. Hän voittaa jossain vaiheessa Idols-kilpailun, elelee hetken julkkiksena. Tekee bisnestä, särkee neitojen sydämiä. Vuodet vierivät, Roope palaa kotikylään, jossa nuoruudenrakkaus on eronnut miehestään, myös seuraavasta. Pari lastakin on ehtinyt syntyä. Hän on perustamansa vanhainkodin johtajatar. Niin Roope saa viimein palkkansa vanhainkodin aputyöntekijänä ja johtajattaren lasten iskäpuolena.
Olihan riemukas ja mukaansatempaava esitys täynnä kutkuttavaa huumoria, sattuvia heittoja päivän politiikasta, hyväntahtoista pilailua julkkisten touhuille jne. Koko esitys tapahtui suloisella Savon murteella. Rooleissa huikeat, laulutaitoiset amatöörinäyttelijät ja heitä säestävä mainio orkesteri. Varsinkin itse Roope lavakarismallaan ja lauluillaan hurmasi yleisön hurjiin aplodeihin. Katsojat poistuivat paikalta naurusuin, kuten kesäteatterista pitääkin.

                 ************************************************************

Kaksivuotiaan juhlintaa

Tämä blogi juhli kahta vuottaan syöden ja tanssien. Ensimmäinen vuosipäivä jäi bloginpitäjältä huomaamatta. Toki Anttilan tanssi keväisellä niityllä juhlisti silloin merkkipäivää ikään kuin vahingossa. Tämänkin vuosipäivän huomasin vasta tänään, mutta menköön eilinen rilluttelu sen piikkiin.

Kevään lämpöennätykset ehtivät pudota normaalilukemiin kun kylän senioriklubin sunnuntailounas toteutui pitemmän kaavan mukaan. Me viihdyimme tilaisuudessa reilut kuusi tuntia, mutta musiikki ja tanssi jäivät vielä jatkumaan. Lattialle jäi liihottelemaan noin 50 sitkeää juhlijaa, eli puolet koko yleisöstä. Klubin puheenjohtaja sijoitti meidät kahden mukavan ranskalaispariskunnan viereen.

Tilaisuus alkoi tervetuliaismaljalla tuttuun tapaan. Alkupalat, ankanmaksa paahtoleivällä salaatteineen sai juomaksi makeahkon viinin. Seuraavaksi pöytään tuodut lehtitaikinatortun sisällä olevat Saint Jacques – kampasimpukat tarjoiltiin valkoviinin kera.

Pari tuntia siinä vierähti. Pöytänaapurit kyselivät kaukaisesta kotimaastamme ja kertoivat mitä mikin ruokalaji sisälsi. Sitten pitikin tehdä tilaa vatsaan seuraavalle ruokalajille. Sen tehtävän hoiti lasillinen rommia, jossa kellui pari sitruunasorbettipalloa. Oli niin vahvan makuista, että ajattelin jättää ”trou Normandin” väliin. Ranskalainen pöytäseurue lähes järkyttyi moisesta laiminlyönnistä. Neljä suuta ja kahdeksan kättä saivat minut uskomaan, että myrkky on nieltävä. No, maassa maan tavalla.

Vahva liemi aiheutti puheensorinan ja naurunpyrskähdyksien muuttumisen äänekkäämmiksi. Taustalla soitellut pieni orkesteri aloitti tanssimusiikin. Osa väestä siirtyi keinumaan tanssilattialle, osa lauloi kuorossa salia kiertelevän solistin kanssa.

Reilun tunnin päästä ruokailu jatkui vasikanpaistin tarjoilulla. Laseihin kaadettiin punaviiniä. Hyvin tärkeä osa ruokailua on juustotarjotin, josta seuraavaksi sai valita mieluisiaan makuja.

Oli taas tanssin vuoro. Tällä kertaa saimme osallistua seniori-ikäisten ”muskariin”. Tanssijoiden jono kierteli salia pöytien lomassa, sitten mentiin neljän hengen ryhmissä eteen ja taakse, kumarruttiin lähes konttaamaan käsivarsiporttien alta. Sirtakin ja charlestonin hyppely alkoi jo hengästyttää. Sopivasti olikin kuohuviinin, suklaakastikkeen, jäätelöllä ja kermavaahdolla täytettyjen tuulihattujen vuoro.

Suut makeina tanssi jatkui. Jossakin vaiheessa oli kuppeihin kaadettu kahvia. Klubin puheenjohtaja lirautti laseihin vielä tilkan konjakkia. Vaihdettiin poskisuukkoja ja luvattiin tavata toukokuisella bussimatkalla Espanjaan Gironan kukkaisjuhlille.

Suomalaispari päätti juhlansa kauniiseen valssiin, huomasi yllättäen olevansa ainoa pari lattialla ja sai lopuksi kannustavat aplodit. Poskisuukoin hyvästeltiin pöytäseurue, kevein jaloin ja iloisin mielin kipitettiin kotiin.





                          *****************************************************

Kevään ranskalaista muotia

Aurinko on herättänyt pihalle kevään ensimmäiset kruunuvuokot

Olen viime aikoina kahlannut muistojeni syövereissä niin, että kevät tulee ihan huomaamatta.
Viikonloppuna päätimme jalkautua Carcassonnen kävelykaduille nauttimaan ranskalaisesta eleganssista ja kevään muodista. Paljon olikin nähtävää. Niin paljon, että kamera häikäistyi jo alkumetreillä ja sulki silmänsä. Lyhyeksi jäi tämän muotiplokkaajan ura.





Vastaan asteli miss Ranska, mukanaan perintöprinsessat ja missikeisari.



Missien seksikkäät iltapuvut

Nuorisomuoti teki vaikutuksen raikkaudellaan



Hän nauttii elämästä ja vaatteistaan



Madame eleganssin huipulta,

huomaathan tarkoin harkitut yksityiskohdat





Ihan kuin peiliin katsoisin


***********************************************************

Sadepäivänä

Viiniköynnökset odottavat leikkaajiaan. Tuulen kallistamat männyt eivät näe kylää eikä vuoria tummien pilvien takana.


Sataa. Ikkunat itkevät kylmyydestä kesää ikävöiden. Tupu haluaa sisälle.

Sisällä patterin vieressä on lämmintä. Villahuopa jalkojen peittona sain juuri luettua Stieg Larssonin trilogian ensimmäisen kirjan ”Miehet jotka vihaavat naisia”. Kädessäni on seuraava ”Tyttö joka leikki tulella”, yöpöydällä odottaa ” Pilvilinna joka romahti”. Yhteensä yli 2000 sivua päätä huimaavia seikkailuita, rikoksia, murhia, hui!