tiistai 30. joulukuuta 2014

Mihin polkuni kulkee


Lämmin kiitos jokaiselle blogissani käyneelle, erityiskiitos sinulle joka olet malttanut kirjoittaa kommentin.

Nyt vain hyvillä mielin kohti uutta vuotta. Tulkoon sen myötä paljon hyviä päiviä meille kaikille.

                  ********************************************************************* 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Mistä löytyy joulumieli

Sytytin kynttilän sateisen harmaaseen iltapäivään. Toivoin, että levollinen joulumieli löytyisi kynttilän lepattavasta liekistä. Tuijottelin tulta, mutta mieleeni nousi vain viime aikoina uutisoituja järkyttäviä tapahtumia ympäri maailmaa. Silmitöntä väkivaltaa, yli sadan lapsen ampuminen koulussa, koston kierre, joka ei pääty koskaan.  Mihin maailma onkaan menossa.
Sammutin kynttilän. Lähdin ulos pimenevään iltaan. Kävelin kaupungin keskustaan, liityin kävelykadulla vellovaan ihmismassaan. Tarkoitukseni oli pistäytyä Monoprix-myymälässä hakemassa inkivääriä ja siirappia porkkanalaatikon maustamiseen. Olin juuri päässyt sisälle kauppaan kun sen eteen kurvasi siniset valot vilkkuen ambulanssi. Lattialla, liikkeen turvamiesten ympäröimänä makasi hyvin kalpea iäkäs nainen. Ambulanssimiehet toimivat nopeasti, yksi etsi potilaan pulssia ranteesta samalla kun kaksi nosti tottuneesti naisen paareille. Turvamies ojensi mukaan naisen käsilaukun. Ambulanssi lähti paikalta pillit soiden. Poistuin minäkin kaupasta, jätin mausteiden ostamisen toiseen kertaan.
Jatkoin matkaani ihmisvirrassa. Yhdellä aukiolla pyörivät karuselli ja maailmanpyörä, porojen vetämä juna kiisi vuoristorataa ylös ja alas, matkustajat kirkuivat huimissa laskuissa ja kurveissa.  
Toisella aukiolla kovaäänisistä kaikui hurja rock. Keskellä aukiota olevan patsaan ympärille on rakennettu luistinrata, jota pitkin liukui loputon nuorten luistelijoiden joukko. Luistinrataa reunustavista joulukojuista leijaili kuuman viinin mausteinen tuoksu, värivalot kieppuivat aukiolla musiikin tahtiin.

Ja rokki soi
En löytänyt joulumieltä ihmismassoista, en valojen, äänten, enkä vauhdin vilskeestä. Kävelin nopeasti pois paikalta. Pysähdyin hetkeksi kanaalin ylittävälle kävelysillalle, jonne melu ei enää kuulunut. Nojasin kaiteeseen, katselin tummaa vettä, jossa sorsat uiskentelivat. Hieman sivussa toisista uiskenteli valkoinen sorsa, se erilainen.
Kotiovella kurkistin postilaatikkoomme. Sieltä tulvi joulumieltä, 12 joulutervehdystä ystäviltä. Tulin kotiin, sytytin kynttilän, luin viestit, huokasin, luin uudelleen ja olin niin onnellinen.

Lämpimästi tervetuloa Vieraille poluille uusi lukija Pirkko!

                               ************************************************************



keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Taas taivas putosi



Lehtikuva Midi Librestä 30.11.2014
Myrskytuulten, rankkasateiden, tulvien ja sään kylmenemisen saattelemana tuli joulukuu tänne kesään tottuneiden ihmeteltäviksi. Monet Välimeren ranta-alueet näillä seuduilla kouristelivat kuohuvien vesimassojen kourissa. Savinen vesi levisi tulva-alueille ja nousi joissakin kylissä asuntoihinkin. Yli 3000 ihmistä evakuoitiin turvaan. Lehtikuvassa palomiehet kahlaavat virroiksi muuttuneilla kaduilla pelastustoimissa. Vesivirrat sieppasivat mukaansa kadun varteen pysäköityjä autoja. Omistajat löysivät myöhemmin ne yhteen kasaantuneina matkojen päästä.
Nytkin Carcassonne säästyi pahimmalta. Aude-joki tulvi jonkin verran yli äyräidensä, mutta painui sateiden jälkeen uomiinsa. Läheisellä pysäköintialueella myrskytuuli repi puista oksia ja kaateli liikennemerkkejä, riepotteli niitä pitkin aluetta. Pari autoa oli saanut niistä pieniä lommoja.
Koska luonto ei täällä tehnytkään paljon tuhoja, päättivät ihmistuholaiset aiheuttaa edes vähän vahinkoa ja polttivat kaupungissa ainakin kolme autoa.
Nyt talvinen tuuli puistelee männyn oksia, repii pois viimeiset lehdet plataaneista. Lämpömittari ikkunan takana näyttää vain + 4 astetta. Siispä lämmintä ylle ja kävelylle.  

Vesi Aude-joessa on laskeutunut polulta takaisin uomaansa

*********************************************************

torstai 20. marraskuuta 2014

Marraskuun haikeutta





Säveliä poutapilvien alla,
pianon kielet itkevät syksyä.
Eivät ne näe
miten plataanien lehvät kuolevat
tuulessa leikkien,
miten purppura hyväilee viinitarhat uneen,
miten aurinko kisailee
oliivipuun hopeisilla lehdillä.

Taivaalla liukuvat mustat linnut,
niilläkin siipien alla koti-ikävä.




  
Pianomusiikki:   A Farewell to the Homeland

**************************************************************************



tiistai 4. marraskuuta 2014

Ovatko tarinat kadonneet


”Ihminen ei valitse tarinaansa. Se annetaan hänelle, vaikka hän ei sitä etsi. Hän ei saa eikä voi kieltäytyä siitä.  (J.M.G. Le Clèzio: Alkusoitto)”



Olen yrittänyt etsiä tarinoita. Kyselin niitä puilta tuoksuvissa mäntymetsissä, utelin vihreiden vesien kuvajaisista. Vain hiljaisuus oli vastauksena.



Kuljeskelin aistit avoinna vanhalla hautausmaalla. Mykkiä olivat harmaat kivipaadet, mykkiä kukkaruukut niiden reunoilla.



Kanaalin rannalla uiskenteli ohitseni mystinen valkoinen sorsa kahden tumman poikasensa kanssa. Ei vastannut kun kysyin oliko se oikeasti ankka vai sorsa. Olisin antanut niille leivänmuruja, mutta selkänsä käänsivät ja pakenivat.

Kävelykadulla huomasin nuoren miehen maassa istumassa. Hän istui pää kumarassa edessään kippo, jossa oli muutama lantti. Jätin sinne roponi minäkin. Sain pienen hetken nähdä katseen täynnä kipeitä ja surullisia tarinoita. Sitten katse painui takaisin maahan.
Eivät tarinat tule etsimällä. Ehkä on parasta vain odottaa vieläkö niitä annetaan minulle.

                        **********************************************************

tiistai 21. lokakuuta 2014

Lisää matkatuokioita

Saksalaisen maaseudun hiljaisuudessa matkalaisten uni oli syvää ja rauhallista. Keittiönurkkauksessa itse valmistetun aamupalan voimin otettiin vastaan alkava matkapäivä. 
Lauantai-aamun liikenne autobaanalla oli vielä rauhallista, mutta Hampuria lähestyttäessä alkoi muodostua jo ruuhkia. Niitä aiheuttivat vuodesta toiseen jatkuvat mittavat tietyöt. Ruuhkassa seisoessa arvelimme, että tietyöt ovat varmaankin merkittävä työllistäjä Saksassa. 
Autoradiosta yritin etsiä sopivaa matkamusiikkia viihdykkeeksi, mutta ei sieltä löytynyt yhtään kuunneltavaa asemaa.  Aikani vääntelin nappuloita, kunnes kuski pyysi sulkemaan radion. Arvelin, että meillä on ihan kelvoton radio autossa. Huoltoasemalta ostimme piknik-eväitä ja pysähdyimme iltapäivällä moottoritien levähdyspaikalle niitä syömään. 
Olimme jo tulleet Ruhrin alueen mäkisille teille kun kuski ylämäessä huomasi, että auton vauhti alkoi hiipua. Kojetauluun ilmestyi vikatilan symboli. Onneksi auto sentään kulki ja pääsimme seuraavalle levähdyspaikalle, jossa kuski tutki auton käsikirjaa ja kurkki konepellin alle. Arveli, että turbo oikuttelee. Niinhän se sitten oikutteli koko loppumatkan. Levähdyspaikalta lähtiessä se toimi normaalisti, mutta ylämäessä ei sitten enää toiminutkaan.
Auton viasta huolimatta pitkän päivän päätteeksi pääsimme Pohjois-Ranskaan ja sieltä varattuun hotelliin. Ihan ensimmäiseksi nettiin päästyämme peruimme seuraavan illan vuoristohotellin varauksen. Lähtiessä oli suunniteltu, että ajetaan matkan loppu vuoristoteitä pitkin ja varattu majapaikka sen mukaisesti. Nyt muutettiin suunnitelma sellaiseksi, että yritetään päästä suorinta tietä Ranskan kotiin.
Vaikka hotelli oli vanha, kulunut ja epäsiisti, vuoteet notkolle painuneet, nukuimme ihmeen hyvin kellon herätykseen asti. Astelimme aamiaishuoneeseen, jossa pohjois-afrikkalainen todella iäkäs madame huivissaan ja pitkässä kaavussaan lopetteli lattioiden pesua ja valmisti sitten aamupalaa. Sama madame näppäili taitavasti tietokonetta ja tulosti hotellilaskumme. Olimme ensimmäiset asiakkaat aamukahvilla, hyvin maistuivat tuore café au lait, lämpimät sämpylät ja voisarvet.
Auringon noustessa alkoi viimeinen matkapäivämme. Aluksi matka sujui hyvin, mutta sitten alkoi taas turbon oikuttelu. Aika monesti matkan aikana pyörsimme levähdyspaikoille tai hätäpuhelinlevikkeille. Siellä auto piti sammuttaa, odottaa hetki ja käynnistää se uudelleen, jolloin matka jatkui hyvin ensimmäiseen ylämäkeen asti. Onneksi sää oli vuoroin aurinkoinen, vuoroin pilvipoutainen, sunnuntaipäivän liikenne rauhallista, Nostalgia- radioasema soitteli vanhoja chansoneja, eikä autoon tullut uusia vikoja. Myös tänään tyydyimme pikaiseen piknik-ateriaan levähdyspaikalla ja kahvikupilliseen huolto-asemalla. Tuntui vain siltä, että perille on päästävä vielä samana päivänä. Niin sitten pääsimmekin ja vältyimme ”vedenpaisumukselta”.

Carcassonne, Aude-joki ja vanha silta

**********************************************************




maanantai 13. lokakuuta 2014

Tuokioita syysmatkalta

Lokakuun alun hellejakso Etelä-Ranskassa sai lumisista maisemista lähteneet ”muuttolinnut” läähättämään ja hakeutumaan sisätiloihin ikkunaluukkujen taakse suojaan kuumien iltapäivien paahteelta. Vain aamun varhaiset tunnit ja auringonlaskun aika on käytetty ulkona olemiseen. Poikkeuksina ovat olleet retket meren rannalle. Sääennustuksen mukaan tämä viikko taitaa alkaa viileämmissä mittarilukemissa.

syksyinen pieni puutarhani
Ei kuitenkaan niin viileissä kuin oli lähtö kesäpesän räntäsateesta. Edellisenä päivänä satanut lumi verhosi tienpenkkoja, kolea tuuli saatteli lähtijöitä kun suljimme kesäkodin oven. Silti oli haikea lähteä, jättää jäähyväiset kesälle.
Matkalla Turkuun poikkesimme hyvästelemään työ- ja koulupäivän jälkeistä arkeaan elävää tyttären perhettä. Vaihdoimme kuulumisia mutustellen makoisaa sienipiirakka teen kera. Hyvän matkan toivotuksin jatkoimme kulkuamme. He läksivät harrastusten pariin, tytär joogaan, vävy vanhempainiltaan, lapsista yksi ratsastamaan, toinen lenkille.

Näkemiin kesäpesä
Turun satamassa nousimme uuteen, hienoon Viking Grace-laivaan. Se on moderni ja ympäristöystävällinen iso alus. Polttoaineena se käyttää nesteytettyä maakaasua. Laivan aallonmuodostus ja äänimelu on vähäistä, onhan se suunniteltu kulkemaan saaristossa. Todellakin hiljaista ja tasaista oli laivan kulku. Ilta-aterian jälkeen hytin vuode tuntui mukavalta ja nukahdimme nopeasti. Muutaman tunnin kuluttua heräsin säikähtäen aikamoiseen jyrinään ja paukkeeseen, koko alus tärisi ja vapisi. Ensimmäinen ajatus oli, että se törmäsi toiseen laivaan tai ajoi karille. Herätin hädissäni miehen sikeästä unesta. Hän vain totesi, että taisimme tulla Maarianhaminaan, käänsi kylkeään ja jatkoi uniaan. Ajattelin, että ehkä hyttimme sijaitsi jossakin laivan valtavien jarrujen lähellä, niistä kai syntyi pelottava meteli.
Auringon noustessa purppurapilvistä ajoimme laivasta Tukholman aamuliikenteeseen ja pian kohti etelää. Monilta matkoilta tutut maisemat vilahtelivat ohi. Totesin, että ruskan värejä ei vielä luonnossa näkynyt, ihan kesältä näytti. Ohitimme Vättern-järven, jossa vaahtopäiset siniset aallot ajoivat takaa toisiaan ja tuuli ravisteli rannan lehtipuita.
Olimme laivalla juoneet aamukahvit, mutta muutaman ajotunnin jälkeen olisi kahvikupponen taas maistunut. Kolmelle huoltoasemalle yritimme kahville, mutta ilman jäimme. Ensimmäinen, johon yritimme oli muutettu kokonaan hampurilaispaikaksi, jossa kahvin sai vain hampurilaisen jälkiruokana. Seuraava paikka oli lopettanut toimintansa, mutta jättänyt opastekyltit tien varteen. Kolmannessa jonotti kahvia kaksi linja-autollista väkeä, jätimme senkin taaksemme. Lopetimme kahvipaikan etsimisen. Pari tuntia ajettuamme tulimme Helsingborgin satamaan, jossa ajoimme Ruotsin ja Tanskan välillä liikennöivälle autolautalle. Siellä kahviossa ystävällinen neitonen jauhoi myllyssä kahvinpavut ja valmisti niistä päivän parhaan kahvin. Totesimme sitä siemaillessamme, että hyvää kannatti odottaa.
Kahvin virkistäminä matka jatkui läpi tihkusateisen Tanskan ja tulimme Saksaan menevälle lautalle. Merimatkan käytimme ruokailuun. Erittäin maukas gulassikeitto ja lämmin sämpylä hiljaisessa ravintolassa maistuivat näille kulkijoille.
Yöpaikaksi olimme varanneet Saksasta joltakin edelliseltä syysmatkalta tutun lomahuoneiston. Majapaikan emäntä kertoi muistavansa meidät ja otti lämpimästi vastaan kuin vanhat tuttavat.

Jatkuu….

                            *************************************************************

tiistai 30. syyskuuta 2014

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

Lehtikuva tämän aamun Midi Librestä
Otsikon sanat, ranskaksi "Après nous le déluge" on Madame de Pompadour lausunut Ludvig XV:lle Ranskan hävittyä katastrofaalisesti  Fredrik Suuren joukoille Rossbachin taistelussa 1757.
Noin huonosti ei meille käynyt, ei hävitty minnekään. Ranskan pikkukodissa taas ollaan.
Piti ihan hieraista silmiä kun katselin alueen lehdistä aamun uutisia. Sunnuntai-iltana alkanut rankkasade on saanut joet tulvimaan yli äyräiden, tiet ovat muuttuneet kuohuviksi virroiksi, autot uiskentelevat kaduilla, vettä lapioidaan ulos taloista, koulut ovat kiinni, junat matkustajineen seisovat asemalla, ihmiset kääriytyneinä lainapeittoihin yrittävät nukkua aseman lattioilla. Lehden mukaan, Asterixin tekstiä lainaten taivas on pudonnut alueen noin 60 kunnan päälle.
Samana sunnuntai-iltana pimeän tullessa ajelimme pitkin noita teitä kohti talvipesäämme. Sade alkoi noin 100 km ennen määränpäätämme. Helteisen päivän jälkeen se tuntui miellyttävänä viileytenä. Liikenne sujui ihan mukavasti, tulvista ei pienintäkään aavistusta. Päivän ajomatka, noin 870 km tuntui jo väsymyksenä. Myös sininen kulkija oli uupunut, oli ollut jo pari päivää. Siksi jätimme väliin suunnitelman tulla vuoriston kautta. Peruimme varatun hotellin ja köröttelimme kotiin suorinta tietä. Kotikadulle saavuttuamme satoi jo aika rankasti. Manailimme kastumista tavaroita sisälle kantaessa, uupunut sininen kulkija jäi kadun varteen puhdistumaan matkan pölyistä taivaalta putoavaan, salamoiden valaisemaan suihkuun.   
Ilman sinisen kulkijan väsymystä odottelisimme nyt ehkä jossakin matkan varrella, että tulva on ohi ja tiet voidaan avata liikenteelle. Pahimmassa tapauksessa mekin olisimme voineet joutua tulvavesien vietäviksi.

                                                         ************************************************

perjantai 19. syyskuuta 2014

Lähdön valmistelua ja robottien häirintää



aamuaurinko kurkistaa pihlajan alta
Monena päivänä ovat joutsenjonot lentäneet raskain siiveniskuin yli laiturin. Kurkiaurat järven yllä suuntaavat kohti etelää. Kaunis keltasävyinen ruska maalaa maisemia. Katse lepää vielä syksyisen luonnon kauneudessa, seurailee taivaan sineen katoavia muuttolintuparvia, mutta ajatukset harhailevat jo viinitarhojen tuoksuvilla poluilla.
Pian on taas lähdön aika. Laukut on kaivettu esiin kaappien kätköistä. Putki- ja hammasremontit on saatu päätökseen. Marjahillot, sienet ja kirjat on pakattu, laivaliput ja yöpymiset varattu, haikeita läksiäisiä vietetty.  
Blogini on ilmeisesti joutunut roskapostirobottien hyökkäyksen kohteeksi. Päivittäin tulee kymmeniä englanninkielisiä anonyymien lähettämiä kommentteja, jotka blogger onneksi huomaa roskaposteiksi, eikä julkaise niitä. Kuitenkin ne pitää manuaalisesti poistaa sekä blogin sivulta, että sähköpostista. Siksi kokeilen osaanko laittaa kommentteihin sanavahvistuksen, jonka pitäisi estää nuo robottien hyökkäykset. Tosin olen täysi tumpelo tällaisissa jutuissa, tulos voi olla ihan mitä tahansa. Ehkä onnistun hävittämään koko blogin.
Roboteista tuli mieleen uhkakuvia tulevaisuudesta. Jos elonpäiviä riittää, enkä pärjääkään enää omassa kodissani. Joudun ehkä viettämään loppuaikani vanhainkodissa, jossa robotit tekevät työt hoitajapulan takia. Ovatkohan ne kilttejä, ystävällisiä ja kärsivällisiä vanhuksia kohtaan.
                          
                            *******************************************************

perjantai 5. syyskuuta 2014

Remontista toiseen

Talossa on menossa putkiremontti, on ollut jo jonkin aikaa. Vesijohtoja ja viemäreitä uudistetaan. Myös pihanurmen alla kulkeva viemäri on vaihdettu uuteen. Paikalle keikkui telaketjukaivuri. Se kaivoi ojan, johon uusi putki sijoitettiin, sitten peitti jälkensä, tasoitti maan ja nyt vihertää hennosti uusi nurmikko.
Sisätiloihin marssi putkifirman haalareissa kolme kypäräpäistä nuorta miestä turvakengissään ja turvalaseissaan, kuulosuojaimet kaulallaan. Kantoivat mukanaan työkalut ja pahvikäärön, jonka levittivät pitkin lattiaa kulkureitilleen. Heillä oli tarkat suunnitelmat tulevista töistä. Seinien porauksella ne alkoivat.
Poran korvia raastava meteli ei ollut mukavaa kuunneltavaa, joten me pakenimme järvelle. Tartuin airoihin ja suuntasin veneen kohti kalapaikkojamme. Kun päivän saalis oli saatu, tulimme takaisin kotiin. Sillä aikaa seiniin oli porattu reiät uusia putkia varten ja osa putkista oli jo kiinnitetty paikoilleen. Työpäivä oli päättymässä, yksi miehistä imuroi lattioita mukana tuodulla tehokkaalla teollisuusimurilla. Sen ahneeseen kitaan porausjätteen lisäksi karkasi nurkkiimme piiloutuneita pölykoiravanhuksia. Toinen mies rullasi lattialla olleet pahvit kääröksi mukaansa. Lähtiessään lupasivat jatkaa hommia seuraavana päivänä. Kilon painoista kuhaa uuniin laittaessani päivittelin ääneen, miten siistiin kuntoon huusholli jäi miesten jäljiltä.
Parina seuraavana päivänä miehet kiinnittivät uudet putket paikoilleen. Aamulla levitettiin pahvit lattioiden peitoksi ja illalla lähtiessä imuri nieli pölyn ja roskat. Työskentelyasut olivat keventyneet, kypärät ym. turvavarusteet jääneet pois. Olipa mukavaa vaihtelua poran ulvomiselle ja jylinälle kuulla hyväntuulista viheltelyä ja leppoisaa keskinäistä huulenheittoa työmaalta.  Putkiremontti jatkuu vielä jonkin aikaa. Vedenkäyttökatkoksia on ollut vain vähän, mutta niitäkin on luvassa kun hanoja ja viemäriputkia vaihdetaan uusiin.
Putkiremontti nielee melkoisen kasan euroja. En edes uskalla ajatella loppusummaa. Nöyrästi hattu kourassa on madeltava pankinjohtajan puheille. Varsinkin, kuin pisteenä iin päälle tuli tälle hammaslääkärikammoiselle ärhäkkä ja kivulias hammastulehdus. Sen myötä alkoi hammasremontti. Odotettavissa on juurihoitoja, ehkä pelottava hampaan poistokin.
Kuitenkin kaikki on suhteellista. Pieniä ovat huoleni ja kipuni kun ajattelee hätää, tuskaa ja pelkoa Ukrainassa, Lähi-idässä ja muissa väkivallan pesäkkeissä.
Vielä tänään tuntuu kesän lämpöä, pihlajien oksat taipuvat punaisten marjojen painosta, jalokärhö avaa uusia kukkia kohti aurinkoa ja kaunis perhonen suutelee valkoista syysleimukukkaa.

Olisikohan itse amiraaliperhonen 

**********************************************************



maanantai 25. elokuuta 2014

Ennustajalintu ilmestyi ikkunan taakse


Koskaan ennen en ollut sitä nähnyt, mutta siinä se nyt istui ikkunani takana. Poseerasi kaikessa rauhassa aurinkolampun päällä, odotti tyynesti, että löysin pikku kamerani ja nappasin siitä ikkunan läpi kuvan. Lensi sitten vakain siiveniskuin jonnekin metsän kätköihin. Vertasin otostani lintukirjan kuviin ja totesin, että käkihän se siinä istui.
Alkukesän kuulaina päivinä sen ääni kantautui jostakin saarien takaa sinisten metsien syvyyksistä.  Sen riemukas kukunta ilmoitti kesän alkaneen.
Vain uroskäki kukkuu. Kerrotaan, että sen kukunnasta nuoret laskivat vuosia häihinsä, vanhat ja sairaat hautajaisiinsa. Niinpä minäkin yritin laskea jäljellä olevia elinvuosiani.   Paljon niitä tuntui olevan jäljellä, koska koko loppupäivän käen helkyntä kaikui yli järven.
On myös uskottu, että juhannuksena käki saa kurkkuunsa vihneen, jolloin se vaikenee ja muuttuu haukaksi. Uskomus johtuu sen haukkaa muistuttavasta ulkonäöstä.  Eräs toinen legenda taas kertoo, että käki oli lentänyt Jeesuksen ristin päähän kukkumaan. Ja rangaistukseksi siitä lyhennettiin sen laulu- aika kestämään vain alkukesän ajaksi.
Lopuksi vielä netistä löytämäni Tauno Penttisen hauska käki-runo:

Väsynyt on västäräkki
nurmilintu nukkuu.  
Käki hullu huoripukki,
kaiken yötä kukkuu.
Itserakas hupsu lintu  
oman äänes sointi
eikö koskaan kyllästytä,
tunnu pahoinvointi?  
Luulet ehkä, että joskus
voitat laulurastaat.
Eipä silti, kuku pois, 
jos teoistasi vastaat.

                           **********************************************

tiistai 19. elokuuta 2014

Heinistä poimittu ikoni


Tämän metallisen ikonin löytymisestä on kulunut yli 70 vuotta.
Oli käynnissä jatkosota. Suomi yritti vallata takaisin Neuvostoliitolle menetettyjä alueita Karjalasta.
Eräänä syysiltana isäni, nuori luutnantti joukkoineen oli tiedusteluretkellä pienen, osittain poltetun ja hylätyn kylän läheisyydessä. Oli jo lähes pimeää, vettä oli satanut koko päivän. Läpimärät miehet huomasivat kylän laidalla kyhjöttävän harmaan puurakennuksen. He hiipivät tutkimaan sitä tarkemmin, totesivat sen olevan tyhjän hevostallin ja päättivät yöpyä siellä. Jaettiin vartiovuorot ja väsyneet miehet oikaisivat itsensä heinien ja olkien peittämälle maalattialle. Samoin teki myös isäni. Hän asetteli repun pään alustaksi, haroi ympäriltään kuivia olkia ja heiniä kostealle maalattialle pehmikkeeksi. Laskeutuessaan pitkälleen hän huomasi kätensä alla maassa kovan esineen. Se oli tuo metalli-ikoni. Tulitikun liekin valossa hän katseli löytöään. Pyyhki nenäliinallaan pois savea ja multaa sen pinnasta. Mietti Jeesuksen kuvaa katsellessaan, että tallissa sinä synnyit ja tallista sinut nyt löysin. Kääri sitten ikonin nenäliinaan ja laittoi reppuunsa.
Ikoni on ollut lapsuuskotini seinällä niin kauan kuin muistan. Kun lapsuuden koti jäi tyhjäksi asukkaista, sain minä seinälleni tuon tallista heinien joukosta poimitun pyhän esineen.
Tuon tyyppisistä metalli-ikoneista tiedän, että niitä on valmistettu Venäjällä 1600-luvulta alkaen, seinälläni oleva on luultavasti 1800-luvulta. Niiden valmistus päättyi vuonna 1917 Venäjän vallankumoukseen. Ikoni on valettua pronssia, koristeluun on käytetty valkoista ja sinistä emalointia. Kääntöpuoli on koristeltu kukka- ja rypäleköynnöksin.  Varsinkin vanhauskoiset ortodoksit pitivät metalli-ikoneja kodin ikoninurkassa puisten ikonien joukossa, niitä käytettiin matkaikoneina, kiinnitettiin hautaristeihin tai laitettiin vainajan mukaan hautaan.



**************************************************

tiistai 12. elokuuta 2014

Kuutamolla kuunneltua

On lämmin aurinkoinen elokuun ilta. Pienen sataman laivalaiturille on kannettu pöytiä, tuoleja ja penkkejä, grillikatokseen rahdattu soittimia ja karaokelaitteet. Paikalle on kerääntynyt kesäasuihin pukeutunutta kylän väkeä. Penkkien läheisyydessä pysäköitynä seisovat niin rollaattorit kuin lastenvaunutkin. Karaokelaulajia on saapunut maakunnan eri kolkista, kuulijoiksi myös paikkakunnan kesäasukkaita, kaukaisimmat Espanjasta ja Italiasta asti. Ulkogrillistä leijailee paistuvan makkaran tuoksu. Satamamakasiinin kahviosta saa kylätoimikunnan naisten valmistamaa kahvia ja tuoretta pullaa.
Naapurit tervehtivät toisiaan ja vaihtavat kuulumisia, vieraampi väki hakeutuu istumaan penkeille veden äärelle. Osa lauluvuoroaan odottavista esiintyjistä kävelee edestakaisin keskittyneen näköisinä, kokeneemmat istuvat kaikessa rauhassa juttelemassa tuttaviensa kanssa. Komearaaminen ja -ääninen Jaska ruutupaidassaan aloittaa esitykset. Hienosti vedetty valssi ”Nuoruusmuistoja” saa yleisöltä lämpimät aplodit ja ”lisää”-huutoja. Laulut ja laulajat vaihtuvat, on monta yllättävän tasokasta esitystä.
Aurinko kuuntelee vielä ”päivänsäde ja menninkäinen”-laulun, purppuroi laskeutuessaan taivaanrannan poutapilvet ja uppoaa jonnekin saarien taakse. Pian upea täysikuu kiipeää metsän takaa katselemaan illanviettäjiä.  Laulut ”täysikuu” ja ”hopeinen kuu” vuorottelevat illan mittaan monen laulajan ohjelmistossa.
Tuttu puhelias kylänmies istahti viereemme penkille, vaihdettiin kuulumisia, ihmeteltiin pitkää hellekautta ja ihasteltiin kirkasta superkuuta. Mainitsin, että taidan olla hieman kuuhullu kun nukun huonosti täydenkuun aikoihin. Mies veteli rauhallisia haikosia pikkusikaristaan ja sanoi nukkuvansa hyvin paistoipa kuu tai ei. Sitten hän tuumasi, että kehtaisikohan kertoa yhden täysikuuhun liittyvän oudon jutun. Pyysin kertomaan.
Hän oli kärsinyt vuosikymmeniä käsissä olevista syylistä. Syylänpoistoaineella ne hävisivät, mutta tulivat pian takaisin. Muutama vuosi sitten hän oli ollut taas apteekissa ostamassa syylänpoistoainetta.  Vieressä vuoroaan odotellut mies oli sanonut hänelle, että älä osta noita tököttejä, hän tietää paremman konstin. No minkä muka?
Hän sai mieheltä ohjeet: Seuraavan täydenkuun aikaan, ojenna kohti kuuta syyläkätesi, sivele sitä toisella kädelläsi kolme kertaa poispäin itsestäsi. Muuta ei tarvita, syylät häviävät.
Vaikka hän ei uskonut tippaakaan miehen ohjeeseen, niin seuraavan täydenkuun aikaan hän kuitenkin piilossa silminnäkijöiltä kokeili konstia.  Muutaman viikon päästä hän huomasi, että syylät olivat hävinneet, eikä niitä sen koommin ole ollut. Huomiostaan riemastuneena hän soitti Etelä-Suomessa asuvalle pojalleen, jolla oli sama ongelma. Poika naureskeli isän ”mustalle magialle”, mutta kokeili konstia samoin tuloksin.  Uskomaton on täysikuun vetovoima, kun saa syylätkin häviämään.
Miehet jatkoivat juttelua muista aiheista. Oma huomioni kiinnittyi viereisen pöydän tapahtumiin.
Pöydän ääressä istui kolme keski-ikäistä rouvaa seuraamassa lauluesityksiä. Pian yksi heistä, pitsimekkoinen, punainen kukkakoriste mustissa hiuksissaan, nousi esiintymään, hyvin lauloi hänkin. Kun hän palasi takaisin, toinen rouvista sanoi hänelle ”Nythän sinä lähdetkin mukaamme mökille saunomaan ja uimaan”.
”Kiitos vain kutsusta, mutta en tule missään tapauksessa”, vastasi pitsimekkoinen ja julisti ”Minä en voi sietää maaseutua. Inhoan kotieläimiä, pelkään lehmiä ja hevosia. En lähde metsiin kompuroimaan, eksymään ja itikoiden syötäviksi. Kasvimaista sain lapsena tarpeekseni kun kitkin ja harvensin kilometrien mittaisia porkkana- ja lanttupenkkejä. Enkä kyllä ui järvessä, siellä on kaikenmaailman noro- ja ebolaviruksia, kolibakteereja ja vihaisia, isoja haukia. Hyi, ihan puistattaa. Uin mieluummin kylpylöissä tai etelän hotelleiden uima-altaissa”.
Kutsun esittänyt nainen nousi ja sanoi viileällä äänellä: ”No, menehän sinä sitten kaupunkiin. Me lähdetään tästä mökille uimaan”.
Pian mekin hyvästelimme juttukaverimme ja läksimme kotirannalle. En muistanut ottaa kameraa mukaan illanviettoon ja superkuun nousu jäi kuvaamatta. Nappasin kuitenkin vaatimattoman kuvan laineilla välkkyvästä kuunsillasta samalla kun satamasta kuului ”hopeinen kuu luo merelle siltaa…”

                                ****************************************************

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Univaras


Kuu nousee taas
tiedän sen.
Se sillan rakentaa
syliin aaltojen.
Se uneni viettelee,
ne sillalleen vangitsee.

Elokuun yössä valvon,
toivon ja odotan,
unteni kadonneitten
takaisin palaavan. 

*************************************

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Taikauistin



Halpakaupan kahden euron tarjouskoria penkoessani tein mielestäni löydön. Nappasin innoissani muovirasian, jossa oli 5 kpl metallisia uistimia.
”Noilla romuillako luulet saavasi kaloja”, hymähti kalakaveri, joka piti itseään asiantuntijana saatuaan edellisenä päivänä yli kolmekiloisen hauen. Samalla kalareissulla oli oma viimeinen vieheeni jäänyt kiinni jonnekin järven pohja-onkaloihin. Taas kerran tuli uhrattua veden haltijalle yksi uistin.
”Eipähän sitten harmita rahanmeno, jos nämäkin järveen häviävät”, tuumasin löytöäni tutkien.
Kovin vaatimattomia ja värittömiä olivat vieheet, joista yhden solmin siiman päähän. Ei siitä kalatkaan välittäneet, tyhjin toimin sain palata uistelemasta.
Pyörittelin valjua uistinta käsissäni. Mietin, voisikohan siihen lisätä värejä.  Laatikon pohjalta löytyi musta, keltainen ja punainen vedenkestävä tussikynä. Niillä piirtelin uistimeeni maagisia taikakuvioita.
Seuraavalla kalareissulla kaksi uteliasta kuhaa tarttui pyydykseeni ja päätyivät makoisien Annabella-perunoiden kera herkkusuiden lautasille.

Uusi uistin on tuonut kalaonnea. En ole ahnehtinut suuria saaliita. Jokaisella kalareissulla olen tyytynyt vain yhteen kalaan, jonka olen valmistanut itsellemme ateriaksi tai antanut kalasta pitäville ystäville. Enkä tiedä parempaa kesäpäivän ruokaa kuin itse pyydystetty tuore kala.



                     **********************************************************************

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kirjat ja jalkapallo

Minusta on tullut vanha ja laiska. Juhannushulinan jälkeen ja vieraiden mentyä olen tarvinnut aikaa palautumiseen. Täytyy tunnustaa, että olen nauttinut näistä toipumispäivistä, viileistä, laiskoista sadepäivistä.
Hieman olen riidellyt silityslaudan kanssa kun se lähes joka kerta ohikulkiessani tönäisee minua. Se, samoin kuin ylipursuava pyykkikori yrittävät muistuttaa, että elämässä on muutakin kuin kirjat ja jalkapallo.
En enää tunnista itseäni. Minä, joka olen naureskellut jalkapallolle, samoin kuin jääkiekollekin. Pitänyt niitä ihan hulluna touhuna, aikuiset miehet kiitävät henkensä edestä yhden pallon perässä, repivät vaatteista, huitovat, potkivat ja jopa purevat toisiaan. Ja nyt, ilta toisensa jälkeen toisella silmällä tuijotan TV:stä jalkapalloa, toisella ahmin kirjoja.


Ylemmässä kuvassa olevan kirjapinon olen lukenut juhannuksen jälkeen. Tykkäsin kaikista noista kirjoista. Oman viehätyksensä lukemiseen antoi taustalta kuulunut Tv-selostajan hurmioitunut ääni. Puolen yön aikoihin olen irrottautunut TV:n pauloista ja keskittynyt vielä pariksi tunniksi kirjoihin. Jos olisin arvannut miten hurjaa tekstiä on tuo Pavel Sanajevin kirja ”Haudatkaa minut jalkalistan taakse”, en olisi valinnut sitä yölukemiseksi. Ensin se valvotti, tuli sitten uniin, tuli vielä seuraavanakin yönä.
Tänään kävin kirjastossa. Alemmassa kuvassa oleva kirjapino odottaa lukijaansa. Nyt aion hieman hidastaa lukuvauhtia, onhan kirjojen laina-aika lähes 2 kk. Aion myös vähentää jalkapallon katselua ja lopettaa riitelyn silityslaudan kanssa. Saapa nähdä miten tässä vielä käy.


                                            ************************************************************


maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kesäkavereita


Edellisiltä kesiltä tutut naapurin kissat ovat jo suorittaneet monta tervehdyskäyntiä luonamme. Enimmäkseen ilman tuomisia, mutta eilen aamulla oli oven eteen kannettu räkättirastasvainaja, josta emme yhtään ilahtuneet, päinvastoin. Siellä se nyt nukkuu ikiuntaan, pihlajan alla.

Kissojen joukkoon on ilmestynyt uusi valloittava persoona, joka haluaa miellyttää kaikkia. Tosin se joutuu usein peräytymään, jos uteliaisuuttaan menee liian lähelle terävien kynsien omistajia.


Enkeleillä ei aina ole siipiä, joskus niillä on turkki ja tassut.
Enkeleillä ei ole aina sädekehää, joskus niillä on kaulapanta ja talutushihna.
Enkelit eivät aina laula taivaallisessa kuorossa, joskus ne ulvovat, haukkuvat ja telmivät nurmella.

                                              ***********************************************************

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Muuttomatka kesäpesään, osa 2

Kauniissa unikkovuoteessa sikeästi nukkuneet matkaajat havahtuivat aamulla kännykän herätykseen. Aamupala oli tarjolla isäntäväen ruokasalissa. Tuoreen leivän ja kahvin tuoksut tulvahtivat vastaan kun vähän arkaillen astelimme sisälle heidän kotiinsa. Talon välitön, muhkeaviiksinen isäntäkin oli nyt kotosalla ja yhdessä vaimonsa kanssa piti vieraista huolta. Hän puristi mehua appelsiineista, toi pöytään mukilliset maitokahvia, kehui emännän aamulla leipomaa pähkinäleipää ja briosseja, kantoi korillisen lämpimiä voisarvia ja patonkeja, vaati maistelemaan kotitekoisia herkullisia hilloja. Samalla kertoi, että hänen haaveenaan on ajaa moottoripyörällä Skandinavian kierros aina jäämerelle asti. Hän levitti pöydälle kartan, josta esitteli matkasuunnitelmaansa. Emäntä myhäili taustalla. Kysymykseemme miehensä mukaan lähdöstä, hän pudisti päätään nauraen.
Aamupalalla vierähti lähes 2 tuntia. Ennen lähtöä pihalla isäntä esitteli vielä komean harrikka- moottoripyöränsä, jolla aikoo Skandinavian matkan tehdä. Muistona mukavasta majapaikasta pakkasimme autoon kolme purkkia makoisaa hilloa ja lupauksen, että unikkohuone odottaa meitä kun palaamme syksyllä takaisin Ranskaan.
Eilinen vastatuuli oli taas herännyt, mutta tänään hieman rauhallisempana. Iltapäivällä poikkesimme lounaalle vielä Ranskan maaperällä, kävimme ostamassa hieman juustoja viemisiksi ja iltapalatarvikkeita illan majapaikkaan.
Luxemburgissa pysähdyimme vain tankkaamaan sinisen kulkijan. Mosel- joen joutsenet jäivät keinumaan tuulisilla aalloilla kun tiemme mutkitteli läpi salaperäisen satumetsän kohti Saksaa ja huikaisevan kauniista Eifel-vuoristoa, jossa kerrotaan olevan noin 340 sammunutta tai nukkuvaa tulivuorta. Tuuli oli tyyntynyt, mutta pilvimassat vaelsivat pitkin vuorten rinteitä valmiina ryöpsäyttämään sadekuuroja.
Kölniä lähestyttäessä pilvet väistyivät ja majesteetillinen Rein-joki tervehti kulkijoita. Pian avulias navigaattorimme Pekka Puupää pääsi ohjaamaan kulkuamme kohti illan majapaikkaa ja tekikin sen taas leikkimielellä. Aluksi kartanlukija yritti seurata kartalta navigaattorin ohjeita, mutta joutui luovuttamaan. Matkanteko oli yhtä poukkoilua tieltä toiselle. Olimme jo luopumassa toivosta kun metsäisen, kapean tien päässä pienessä kylässä Pekka Puupää ilmoitti, että perillä ollaan. Tien molemmin puolin oli puutarhojen ympäröimiä omakotitaloja. Missään ei näkynyt kylttiä varaamastamme lomahuoneiston sijainnista. Toivoimme, että navigaattori olisi tällä kertaa oikeassa ja soitimme lähimmän talon ovikelloa.  Oven avanneelle rouvalle näytimme netistä tulostetun huonevarauksen. Ilme totisena hän käänteli paperia ja tutki sitä tarkasti, nyökytti sitten päätään ja tiukkasi pasportia. Ilmeisesti olimme oikeassa paikassa. Pian pihalle tuli nuorempi nainen, joka saksaa ja ranskaa solkaten kertoi, että rouva on hänen äitinsä ja puhuu vain venäjää. 



Tytär esitteli meille tulevan yösijan. Silmät pyöreinä katselimme isoa eteisaulaa, tilavaa olohuonetta, jossa katseenvangitsijana toimi koko seinän peittävä outo maalaus. Oli ruokailunurkkaus, hyvin varusteltu keittiö, romanttinen makuuhuone kaappeineen ja peileineen. Isossa kylpyhuoneessa oli hyllyt täynnä erikokoisia pyyhkeitä, seinustalla kylpyamme ja erillinen suihkukoppi. Kaikista huoneista avautui näkymä upeaan puutarhaan. Talon seinustalle oli rakennettu viihtyisä terassi korituoleineen ja grillivarusteineen.
Kävimme hakemassa tavaramme autosta. Kun tulimme takaisin, totinen rouva odotti meitä paperinipun kanssa. Tytär kertoi, että nyt täytyy allekirjoittaa kolmisivuinen vuokrasopimus ja samalla sitoutua korvaamaan mahdollisesti aiheuttamamme vahingot. Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa allekirjoitimme paperit puolin ja toisin. Tunnelma oli kuin aikoinaan Neuvostoliiton tullissa. Saimme takaisin passimme ja  kopiot sopimuksesta. Yöpyminen piti myös maksaa etukäteen. Kuittia maksusta emme saaneet.
Tytär toivotti hyvää iltaa ja naiset poistuivat. Me valmistimme keittiössä iltapalan ja nautimme sen ulkona terassilla hieman varuillaan ympärillemme vilkuillen.
Seuraavana aamuna olimme lähdössä ja soitimme samaa ovikelloa kuin eilenkin antaaksemme avaimen. Kukaan ei tullut ovelle. Niinpä soitimme uudestaan ja odotimme. Pitkän ajan kuluttua ovesta kurkisti lähes alaston, hyvin uninen nuorimies. Ojensimme hänelle avaimen ja kiitimme yösijasta, hän tokaisi Auf Wiedersehen ja vetäisi oven kiinni, meni ehkä jatkamaan uniaan.
Lauantai-aamun liikenne Ruhrin seudulla soljui ihmeen hyvin. Tien varren metsät näyttivät hoidetuilta, pysähtymispaikkojen puissa liversivät linnut, karja käyskenteli laitumilla. Tuntui ihan uskomattomalta, että alueella sijaitsee valtava määrä erilaisia teollisuuslaitoksia ja sen suurkaupungeissa asuu noin 12 miljoonaa ihmistä.
Hampuriin asti liikenne sujui hyvin, mutta sitten tulikin vastaan kunnon ruuhka kahden moottoritien risteyksessä. Molemmat kolmikaistaiset moottoritiet muuttuivat tietöiden takia yksikaistaisiksi ja siitä hyvästä liikenne pysähteli ja eteni maksimissaan 10 km/t. Lähes kaksi tuntia sitä takkuilua kesti, mutta onneksi meillä ei ollut mihinkään kiire. 


Ehdimme Travemundeen hyvissä ajoin. Oli aikaa jaloitella puistoteillä kukkivien hevoskastanjain katveessa, ihmetellä uimarannan luona olevan suihkulähderivistön hilpeitä esityksiä, istahtaa kiireettömälle aterialle italialaisravintolan aurinkoiselle terassille, katsella ohikulkijoita, reppuselkämatkaajia, pariskuntia ja perheitä. Näkyi myös hienoja rouvia, jotka toivat mieleen menneen ajan kylpylävieraat iltakävelyllä.
Ilta viileni, aurinko painui mailleen. Ajoimme sataman autojonoon odottelemaan laivaan pääsyä. Uni painoi jo raskaasti silmäluomia kun vihdoin puolen yön maissa pääsimme hyttiimme ja saman tien nukkumaan.
Tasaista oli laivan kulku, ei tuntunut keinuntaa. Aamulla kävelimme kierroksen autiolla kannella. Harmaa oli kylmä meri, harmaa taivas.  Siirryimme laivan puolityhjään ravintolaan makoisalle ja runsaalle brunssille, joka alkoi lasillisella kuohuviiniä. Matkustajia oli vähän, näkyi vain muutamia seurueita, saksalaispariskuntia, venäläisiä ja virolaisia rekkakuskeja, jokunen yksin matkustavakin. Ruokailun jälkeen iltapäivä kului hytissä lueskellen ja torkkuen. Tasaista oli laivan kulku seuraavanakin yönä. Aurinkoinen ja lämmin aamu oli vastassa Helsingissä. Oli ihmeen hyvä Suomeen tulla taas.

                          *************************************************************************


lauantai 31. toukokuuta 2014

Toukokuinen muuttomatka kesäpesään, osa 1

Lähtöpäivän aamu sujui kuntoillen. Monta kertaa tuli juostua rappuset asunnosta autolle erilaisten kantamusten kanssa. Matkatavaroiden lisäksi Sininen kulkija sai sisuksiinsa viemisiä, laatikoittain viiniä, säilykepurkkeja, juustoja ja muitakin herkkuja. Muutama kukkapurkki parvekkeelta muutti Suomeen, muutama pääsi entisen Rose-naapurin puutarhaan kesähoitoon.
Puolen päivän jälkeen olivat vesi ja sähköt katkaistu, jääkaappi tyhjennetty ja pesty, metalliset sälekaihtimet laskettu ikkunoiden suojiksi. Talvipesälle toivotettiin rauhallista kesää ja matka alkoi.
Kaupunki jäi taakse. Päivä paistoi, tien varren punaiset unikkopellot keinuivat tuulessa, tähkäpäät kypsyivät keltaisilla vehnäpelloilla. Sininen kulkija liittyi moottoritien autovirtaan. Ohitettiin Montpellier ja huomattiin, että oli melkoinen vastatuuli. Mistral-tuulen puuskat ravistelivat kiukkuisesti puita tien varsilla, heiluttelivat rekka-autojen kontteja. Tuulivaroituksia ilmestyi moottoritien infotauluihin. Liikennevirta hidastui, ajo muuttui vastatuuleen luovimiseksi.   Vauhti piti sopeuttaa tuulen vaatimuksiin ja tankkaamassa piti käydä tavallista useammin.
Majapaikat maalaismaisemista poissa liikenteen melusta, oli etsitty ja varattu netistä. Lyonin jälkeen sukellettiin moottoritieltä pienelle metsäiselle tielle. Vanha, vähän hupsu navigaattorimme, Pekka Puupääksi nimetty, johdatti kulkumme pitkin maatilojen pellonpientareita, missä karja laidunsi, kanat ja kukot kuopivat maata, uteliaat lampaat kurkkivat kulkuamme. 

Määränpäästä löytyi rauhallinen ja kaunis pihapiiri pienen lammen läheisyydestä. Ystävällinen madame toivotti meidät tervetulleiksi ja ohjasi viehättävään unikkoteemaiseen pihatupaan. Auringonlaskun aikaan tuuli oli tyyntynyt ja jaloittelimme lammen rannalla kuunnellen lintujen iltakonserttia rantakoivikossa. Illan pimennyttyä madame koputti ovellemme ja toi meille yllätyksenä teetarjottimen. Hyvä oli matkalaisten nukahtaa puhtaalle tuoksuvien unikkolakanoiden väliin.


                                ****************************************************************