lauantai 27. maaliskuuta 2010

Tunnustus jakeluun



Mielihyvästä punastelevat kiitokset Famulta falsetissa saamastani tunnustuksesta. Hänen ja kissamadame Amandan tarinoita elämästä saaressa käyn lukemassa ja meren tuoksuja tuntemassa.

Tämän tunnustuksen voi jakaa eteenpäin seitsemälle blogin kirjoittajalle. Siispä tuumasta toimeen.
Alkakoon tunnustusten jakokierrokseni vaikka Suomesta: 

Ellinoora kolmannesta huoneesta Syvällinen ajattelija ja kertoja. Häneltä teksteistään löytyy viisaita sanoja ja ajatuksia.

Lastu taikasaarelta, joka saa lukijan itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Hänen tekstinsä on kuin juuri uunista otettu kalakukko. Niin lämmintä ja herkullista. Olemme molemmat olleet ja tulevaisuudessa olemme taas Kuopion tyttöjä. Jos Luoja sen suo ja viskaalit sallivat.

Sitten Afrikan mantereelle:

Sirokko hiekkalapionsa kanssa. Häneltä tulee kerrassaan mainiota tekstiä kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Eniten tietysti Algeriasta, josta minulla on lämpimiä muistoja ja jonka hiekkaan on jäänyt sirunen sielustani.

Kertojia Galliasta:

Airelle laventelintuoksusta Hänen blogistaan löytyy pitkän kokemuksen tuomaa tietoa Ranskasta.

 HPY Hänen kuvistaan pidän valtavasti. Tekstistä saan lähes päivittäisen annoksen ranskaa, hauskaa oppimateriaalia sanakirjan kanssa tulkittavaksi.

 Pinean kirjeitä keittiöstä  Pidän hänen tyylistään kirjoittaa huomioistaan Ranskasta, unohtamatta eksoottisia keittiön herkkuja.



On niin monta muuta, jolle haluaisin tunnustuksen antaa. Olkoon seitsemäs kaikille heille.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2010

Tankki täyteen

Viikonloppuna on tulossa pääsiäisvieraita Suomen hankien keskeltä. Onneksi tänne ei ole lunta luvassa vaan vieraamme saavat nähdä kevään edenneen jo pitkälle Suomeen verrattuna.
Tuli mieleen ystäväpariskunnan vierailu parin vuoden takaa. Heidän lentonsa tuli Nizzaan, josta kävimme heidät hakemassa ja myös sinne viemässä. Lento tuli illansuussa, joten varasimme yöksi rauhallisen maaseutuhotellin kauniista maisemista kuuluisan rantatien lähettyviltä. Ilta hotellin ravintolassa kului ruokailun ja kuulumisien merkeissä.
Lumoavan kauniita olivat huhtikuun lopun aurinkoiset näkymät niin siniselle merelle kuin keltaisten pensaiden koristamille vuorillekin. Hieman ennen lounastaukoa poikkesimme huoltoasemalle tankkia täyttämään. Huoltoaseman käytäntö poikkesi siitä mihin oli totuttu. Turhaan yritti kuski täyttää tankkia, ei toimineet laitteet. Tavasi sitten säiliön kyljestä, että ensin pitää käydä kassalla ilmoittautumassa ja maksamassa haluamansa määrän polttoainetta. Mikäpä siinä, kävihän se niinkin. Ihmettelimme outoa käytäntöä arvellen, että ehkä tankkaajat ovat lähteneet maksamatta ja siksi tällainen menettely. Onhan näillä suosituilla alueilla tunnetusti myös kaikenlaista rikollisuutta.
Parin tunnin lounas päivänvarjon alla rantaravintolassa loi täydellisen lomatunnelman. Perille tulimme vasta illan hämärtyessä.
Reittimme kulki Camarquen suistoalueen kautta, jossa pysähdyimme katselemaan mm. vaaleanpunaisia flamingoja syöntitouhuissaan.
Aurinkoiset ja lämpimät lomapäivät menivät nopeasti. Oli aika palata Nizzaan paluulentoa varten. Lento lähti aamuvarhaisella, joten Nizzaan ajelimme edellisenä päivänä. Päivä paistoi ja lämpö helli matkaajia 30 asteen lukemilla.
Illansuussa ennen Nizzaan tuloa poikkesimme taas huoltoasemalle tankkaamaan. Edellisestä kokemuksesta viisastuneena ystäväpariskunnan mies sanoi, että hän menee maksamaan ja saman tien kipaisi kassalle. Kuski odotteli valmiina tarttumaan bensaletkun kahvaan ja laskemaan polttoainetta tankkiin. Huoltoasemalla ystävämme turhaan yritti selvittää kassaneitoselle, että haluaa ostaa polttoainetta 40 eurolla. Kuski arveli, että ongelmana on suomalainen pankkikortti ja kaiveli esille oman ranskalaisen pankin korttinsa ja sitä heilutellen meni sisälle. Sillä aikaa kun miesten ja kassaneitosen kädet huitoivat sisällä tavasin tekstiä säiliön kyljestä. Siinä sanottiin, että sen jälkeen kun olette täyttänyt auton tankin ilmoittautukaa kassalla ja maksakaa ostoksenne. Olin lähdössä minäkin huoltoasemalle selvittämään tilannetta. Kuuman päivän takia olimme ystävättären kanssa potkineet kengät jaloista. Niitä nyt etsin ja yritin saada mahtumaan kuumuudesta turvonneisiin jalkoihin. Samassa miehet tulivat ulos huoltoasemalta aika vaisun näköisenä korvat luimussa. Kuski tankkasi auton ja ystävän suomalainen pankkikortti toimi moitteettomasti maksuvälineenä. Matka pääsi jatkumaan. Yritimme ystävättären kanssa vitsailla, että mekin olisimme tulleet ilmoittautumaan, mutta kengät eivät sopineet jalkaan. Etupenkin jäykät punaniskat tummuivat entisestään. Kuului ärähdys ”Naiset hiljaa!”. Emme uskaltaneet ystävättären kanssa vilkaistakaan toisiamme vaan katselimme kumpikin hartiat hytkyen ohi kiitäviä maisemia.
Hotellin ravintolassa herkullinen ateria ja viini lepyttivät tuohtuneet herraseuralaisemme. Hulvattomaksi hohotukseksi se muuttui kun satunnaisia pantomiimitaipumuksia omaava kuski kuvaili tapausta ja kaveri säesti parhaansa mukaan.
Siinä vaiheessa kun kuski oli mennyt sisälle tarjoamaan ranskalaista pankkikorttiaan, kassaneiti silmät pyöreänä tilannetta tajuamatta jauhoi purukumiaan poksautellen välillä siitä kuplia. Turhaan yritti kuski vajavaisella kielitaidollaan selittää, että polttoainetta pitäisi saada. Siinä vaiheessa ryntäsi takahuoneesta paikalle kiukkuinen pomo. Ilmeisesti hän oli kuullut keskustelun ja ymmärsi mistä on kyse. Kuvainnollisesti hän otti miehiä niskasta ja talutti ulos ääntään korottaen. ”Nyt menette tankille numero 2, jossa teidän autonne näyttää jo seisovan, onko selvä? Tankkaatte auton ja tulette sitten kassalle maksamaan. Onko selvä?”
Lentäväksi lauseeksi ystävien ja meidän välillemme on jäänyt ”Oletteko viime aikoina käyneet ilmoittautumassa huoltoasemalla?”

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Illan hämärtyessä

Kevään ensimmäisen lämpimän päivän iltana tuntui siltä, että vielä pitää lähteä ulos. Koko päivä oli kulunut pihatöissä ja osa päivästä ihan vain auringossa istuen ja lämmöstä nauttien.

Kuin peikkoarmeija viivasuorat viiniköynnösrivit kurkottivat kuhmuraisia sormiaan kohti valoa. Köynnökset oli talven aikana leikattu tarkkojen säännösten mukaan. Mekin leikkasimme pihan viiniköynnökset, josta työstä tuttu viininviljelijä antoi arvionsa. Viiden pisteen maksimimäärästä hän antoi meille yhden. Jäi siis hieman parantamisen varaa. Kunnioitamme hänen tietotaitoaan ja olemme varsin ylpeitä pisteestämme. Hän on opiskellut maatalousopiston viinilinjalla neljä vuotta ja toiminut viininviljelijänä yli 40 vuotta.

Saavuimme paimenen majalle. Ilta oli jo viilentynyt ja tuulikin heräsi. Ihmeen hyvin kivistä rakennettu maja oli säilynyt vuosikymmeniä, ehkä vuosisatojakin. Nykyisin tällä alueella ei ole karjaa, jota paimentaa, mutta maja on edelleen käytössä. Kuumana päivänä viinipelloilla työskentelevät voivat viettää siestaa sen viileydessä.
Kotieläimiä tällä viinialueella on hyvin vähän. Kylässä on pari sähköaidattua peltoa, joista toisessa käyskentelee jokunen aasi ja muuli, toisessa pari uteliasta hevosta, jotka tulevat aidan varteen tervehtimään ohikulkijaa. Parissa pihassa on kanaverkot muutamalle kanalle ja kukolle. Sen sijaan koiria näkee joka pihassa ja joka autossa. Päiväkaudet ne ovat isäntiensä seuralaisina viinipelloilla ja metsästysaikana mukana kani- ja villisikajahdissa.

Kylmästä hytisten juuri ennen pimeän tuloa ehdimme kotiin. Pihan mantelipuun värit erottuivat vielä. Mustarastaan huilumainen ylistys keväälle saatteli meidät sisälle. Yöllä alkoi sade.


Tänä iltana Teemalta tulee romanttinen ranskalaiselokuva Cherbourgin sateenvarjot.
Sitä odotellessa elokuvan tunnusmelodia suomeksi laulettuna.









keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Talo Ranskassa

Ystävä Suomesta soitti: ”Muistakaa katsoa Teemalta ohjelma Talo Ranskassa. Eikös se Monpellier ole siellä teillä päin”. TV-kaistan ansiosta pääsimme näkemään ohjelman 1. jakson ja luulen, että seuraamme ohjelmaa jatkossakin.
Montpellieriin meiltä on matkaa noin 150 km. Itse kaupunki on jäänyt vieraammaksi. Sen sijaan lentokenttä on tutumpi. Sieltä on haettu ja viety Suomen vieraita. Kerran yritimme ajaa tutustumaan kaupunkiin. Olimme varanneet viitisen tuntia ylimääräistä aikaa ennen lennon tuloa. Harmi vain, että valitsemamme liittymä oli täynnä tietöitä, ruuhkia ja eksyttäviä kiertoteitä. Kaupunkiin asti emme päässeet. Hyvä, että harhailujen jälkeen ehdimme viime hetkellä lentokentälle vieraita vastaan. Luulen, että seuraavan kerran yritämme Montpellieriin junalla.
Sen sijaan talo, jonka voittaja saa pariksi viikoksi käyttöönsä, on noin 70 km:n päässä meiltä Sérignan-nimisessä pienessä viehättävässä kaupungissa. Talvella kaupungissa on noin 7000 asukasta, kesällä yli 25000. Kaupunki on rannikolla, mutta ei ihan meren rannalla.
Suomalaiset ranskanopiskelijat oli noteerattu kaupungissa. Huomasin aiheesta kirjoitetun ranskankielisen artikkelin netistä. Siinä kerrotaan suomalaisesta tosi-TV:stä, kilpailijoista ja voittokohteesta kuvineen. Paketista, joka on hyvää matkailumainontaa pikku kaupungille. Yritin kopioida sivun osoitteen linkiksi tänne, mutta enpä onnistunut. Suunnilleen tältä osoite näytti. Toivottavasti sivu löytyy muidenkin nähtäväksi.

Le Mas de l'Angrola et Sérignan, premiers vainqueurs d'une ...
http://www.ville-serignan.fr/Download/Mas-Angrola.pdf



Noin 5 kilometrin päässä Sérignanin kaupungista on tuttu ranta. Viime käynnistä on aikaa reilu vuosi. Tie rannalle vie hevosaitausten ja campingalueiden ohi. Aikaisemmalta käynniltä mieleeni on jäänyt, että aallot olivat heittäneet rannalle kasoittain simpukankuoria. Toinen keräilykohde oli hevosenlanta edellisenä päivänä ostamalleni ruusuntaimelle. Mukana oli muovipussit ja lannankeruuta varten pieni muovilapio. Päivä oli puolipilvinen, viileä ja tuulinen, asuna kerääjällä toppatakki, pipo ja kumisaappaat. Mies kääntyi takaisin parkkipaikalle autoon lueskelemaan ja radiota kuuntelemaan. Ranta oli lähes autio. Pari onkimiestä viritteli pitkiä vapoja veden rajassa, huikkasivat bonjourit kun tallustelin heidän ohitseen. Keräsin pienen kassillisen simpukankuoria. Vähän kauempana hiekalla huomasin hevosenlantakokkareita. Toinen pikku pussi täyttyi niistä. Kun palasin onkimiesten ohi, kysyi toinen heistä, olinko löytänyt aarteita. Ilmeisesti olivat huomanneet kun kaivelin hevosenlantaa hiekasta. Vastasin myöntävästi merelle päin viittoillen. Olen löytänyt meren, hiekan, tuulen ja pilvisen taivaan, sekä kaksi pussillista kotiin vietävää. Näytin heille saaliini. He kysyivät mistä maasta olen kotoisin. Kun vastasin että Suomesta, kumpikin nosti peukalon pystyyn. Hyvä Suomi!
                                              Hevoslannoitettu ruusu viime toukokuussa

                      ******************************************************

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Minkä vanhana oppii, senkin vähän väärin muistaa

Blondirouva on istuutunut kampaamon tuoliin. Nuori kaunis kampaaja kysyy mitä madame haluaisi. "Voisitteko ystävällisesti leikata hevoseni" pyytää rouva. Kampaaja katsoo rouvaa ihmetellen kunnes oivaltaa ”Tarkoitatteko hiuksia madame. "Niinhän minä sanoin tai luulin ainakin sanovani” punastelee suomalaisrouva, joka ei millään muista kuinka äännetään hiukset (cheveux) ja hevoset (chevaux).
Sama senioriblondi kertoo naapurilleen Roselle ystäväpariskunnan automatkasta Suomesta Ranskaan. Hän luuli kertovansa, että koko viimeisen matkapäivän oli satanut. Rose kysyi oliko miehellä niin kova koti-ikävä vai mitä oli tapahtunut. Taas oli sekoittunut kaksi sanaa. Verbi sataa olikin muuttunut sanaksi itkeä. Il pleuvait = satoi. Il pleurait = hän (maskuliini) itki.
Ilman kyyneleitä ei tästä tapauksesta selvitty. Kun Rose kertoi hieman liioitellen tapauksen miehelleen, valuivat naurun kyyneleet pitkin miehen poskia. Blondi oli oikeastaan tyytyväinen. Neliraajahalvaantuneen päivässä kun ei useinkaan naurun aiheita ole.
Oli kerätty pihan mantelipuun satoa. Mantelit maistuivat hyviltä, mutta oli hankala rikkoa niiden kova kuori. Niinpä kyseltiin neuvoa naapureilta. Kuinka te oikein murskaatte mantelit? Me olemme hakanneet vasaralla tai kivellä, mutta ei se oikein suju. Naapureiden tyrmistynyt ilme kertoi, että taas oli käytetty väärää sanaa. Ajattelivat että raakalaisia ja barbaareja tuo pohjoisen väki. Kun piti puhua manteleista (amande) tulikin sanottua saksalainen (almand).
Nolottaa ja naurattaa vieläkin nämä tilanteet.
Aivan toisenlaisia tunnelmia liittyy oheiseen haikeaan lauluun, joka on seurannut mukana hamasta nuoruudesta ja sykähdyttää yhä.

maanantai 8. maaliskuuta 2010

TAAS


Aamulla kun heräsin ja vilkaisin ulos, luulin olevani Suomessa. Maisema valkoisena ja lisää valkoisia hiutaleita leijui taivaalta ja sitä jatkuu koko ajan. Eikös nyt pitäisi olla kevät, vihreät niityt, kukkivat puut. Kyllähän ne siellä lumen alla ovatkin.



Eilen sinisen taivaan alla otin kuvia kukkivista puista. Tänään käyn karistelemassa märkää lunta pihan oliivipuun maahan taipuneilta oksilta. Sähköt katkeilevat vähän väliä.



Huomasin myös koirille suunnatun liikennemerkin.



Sydän ovella kiehtoi vieraiden polkujen kulkijaa.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Sadepäivänä


Viiniköynnökset odottavat leikkaajiaan. Tuulen kallistamat männyt eivät näe kylää eikä vuoria tummien pilvien takana.


Sataa. Ikkunat itkevät kylmyydestä kesää ikävöiden. Tupu haluaa sisälle.

Sisällä patterin vieressä on lämmintä. Villahuopa jalkojen peittona sain juuri luettua Stieg Larssonin trilogian ensimmäisen kirjan ”Miehet jotka vihaavat naisia”. Kädessäni on seuraava ”Tyttö joka leikki tulella”, yöpöydällä odottaa ” Pilvilinna joka romahti”. Yhteensä yli 2000 sivua päätä huimaavia seikkailuita, rikoksia, murhia, hui!

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Ranskalainen vanhusten iltapäivä

Atlantin rannikko joutui viikonloppuna kovan ja tuhoisan myrskyn kouriin. Täällä Välimeren puolella tuuli hieman yltyi lauantai-iltana, mutta ei kovin paljon. Kolisutteli jonkin aikaa ikkunaluukkuja ja rauhoittui pian. Eilen olikin järkyttävää katsella ilta-uutisten karua kertomaa.
Sunnuntaipäivämme kuluikin ihan toisenlaisissa tunnelmissa. Kylän määri kutsuu kerran vuodessa varttuneen väen monitoimitaloon lounaalle. Siellä vietimme eilen rattoisan iltapäivän, kello 12 – 17.30. Väkeä oli paikalla noin 250 henkeä. Keskinäiset tervehdykset veivät aikaa tunnin verran, joten alkudrinkki tuotiin pöytiin kello 13. Samaan aikaan määri piti parin minuutin tervehdyspuheen, kohotettiin maljoja kaikkien terveydeksi. Nykyinen määri on ollut virassa vuoden verran ja pelkistänyt ja lyhentänyt seremonioita aika paljon. Aikoinaan edellinen määri toivotti vieraat tervetulleiksi yhdessä vaimonsa kanssa kätellen kaikki tulijat. Vastapäätä istuvat tuohtuneet madamet paheksuivat uuden määrin huonoja käytöstapoja, ylimielinen kukkoilija, joka ei edes tervehdi vieraitaan.
Rouvien tuohtumus laimeni sitä mukaa kun ateriointi eteni ja tyhjentyneitä puna- ja valkoviinipulloja vaihdettiin täysiin. Ruokailu tapahtui kahdessa erässä. Alkupalojen, salaatin, turskafileeseen käärityn lohimurekkeen jälkeen tuotiin rommissa kelluva hedelmäsorbettipallo.
Alkoi tauko ruokailusta. Sen aikana varsinkin miesväki viihtyi katsellen paria tanssivaa ja laulavaa vähäpukeista neitosta ja heidän notkeaa kavaljeeriaan. Esitys muodostui Pariisin Punaisen Myllyn ohjelmistosta alkaen Cancan-esityksistä päättyen strippaavaan nunnaan ja sairaanhoitajattareen. Hyppäsivätpä neitoset lavalta yleisön joukkoon istahtaen muutaman herran polvelle jättäen muistoksi poskeen punahuulten merkin. Aplodit olivat myrskyiset. En tiedä onko Suomessa vanhusten juhlissa meno samanlaista, luulenpa, että ei ole.
Tauon jälkeen pöytiin tuotiin lämmin liharuoka, sitten juustotarjotin, jälkiruuaksi leivoksia ja kuohuviiniä, lopuksi vielä kahvit. Cabaret-ohjelma jatkui vielä jälkiruuan aikana. Sen jälkeen alkoi tanssimusiikki ja yleisö pääsi pyörähtelemään tanssilattialle. Ensimmäisenä soi härkätaistelumusiikkina tuttu Paso Doble. Olipa kiva katsoa kahden 94-vuotiaan madamen ryhdikästä askellusta ja pyörähdyksiä. Ikä ei painanut näiden tanssijoiden jalkoja.
Kotiin tultua huomasin lisää kukkia pihan mantelipuussa.