maanantai 28. joulukuuta 2009

Menneen muistelua


Lempeästi puhalteli jouluinen tuuli mereltä päin, lempeästi lämmittivät auringon säteet vielä eilenkin. Tänään vuoroin sataa, vuoroin aurinko pilkahtaa pilvien lomasta. Aattona kävelimme vanhalle roomalaiselle sillalle katselemaan veden solinaa ja pärskeitä joen kivikkoisessa uomassa. Sitä ennen oli soitettu muutama pitkä puhelu Suomeen. Haikea oli mieli, piti silmiä kuivailla. Pari turkinkyyhkyä laskeutui tepastelemaan siihen ihan lähelle ja pyrähtipä joukkoon vielä kolme västäräkkiä. Jätimme ne etsimään joulu-ateriaansa hiekan seasta ja palasimme kotiin. Myöhemmin ajoimme vielä Carcassonneen. Kävelimme joen vartta iltapäivän auringossa koirien ulkoiluttajien joukossa heitellen sorsille vähän murusia joulun kunniaksi. Illan hämärtyessä kiertelimme myös vanhassa linnoituksessa, joka oli hillitysti valaistu ja lähes autio. Ihmiset viihtyivät paremmin värikkäästi valaistulla aukiolla, missä pyöri maailmanpyörä ja karusellit. Jäädytetty luistinrata oli täynnä vauhdikasta menoa, soitto soi, ei kuitenkaan joulumusiikki. Kojuissa myytiin kaikenlaista joulutavaraa, sekä syötävää ja juotavaa. Jätimme kaupungin valot ja palasimme kotiin omalle jouluaterialle. Joulupäivänä istuin ulkona lukemassa lahjaksi tullutta Paulo Coelhon kirjaa ”Voittaja on yksin”. Pienet kolmoset nujakoivat jaloissa ja esittivät kissa-akrobatiaa seinustan viiniköynnöksissä. Teimme myös perinteisen joulun kävelykierroksen. Tien varrella on puutarha, jonka mimosapuu on avannut ensimmäiset kukkansa aina joulun aikaan, niin nytkin. Talojen porteille oli ripustettu joulukoristeita, muoviset joulupukit kiipeilivät seinillä kohti parvekkeita ja ikkunoita. Joihinkin pääkadun varren ikkunoihin oli tehty seimi-asetelmia ohikulkijoiden ihasteltaviksi.
Pari vuotta sitten kun lapsenlapset olivat täällä joulunvietossa kävimme ajelulla kierrellen lähikyliä. Lapsille ja meillekin jäi erityisesti mieleen hirtettyjen joulupukkien kylä. Näytti siltä, että muoviset joulupukit oli ripustettu kaulasta roikkumaan parvekkeille ja ikkunoihin. Ennen joulua oli ollut kova myrsky, ehkä se oli aiheuttanut tuon ilmiön. Jälkeenpäin kun etsimme tietoa kylästä tuli mieleen, että olisiko kyseessä ollut jonkinlainen kylän asukkaiden hiljainen mielenilmaus. Aikoinaan kylän lähellä on sijainnut teollisuutta, mm. kultakaivos. Maaperään oli päässyt myrkkyjä, kuten arseenia ja syanidia. Ne tuhosivat kylän kaivot ja maaperän. Nyt teollisuuslaitokset ovat hävinneet, kultakaivos suljettu. Maaperää on yritetty puhdistaa, huonoin tuloksin. Alkuun palokunta on vienyt kylään veden. Nyt sinne on rakennettu uusi vesijohto. Lehden mukaan kylässä esiintyy enemmän keuhko- ja suolistosyöpää kuin muualla maassa.
Aattona kuuntelin netistä Yleä ja sen joululauluja. Täällä ei radiossa paljon joulumusiikkia kuulunut, vaan ihan muuta. Seuraavassa yksi suosikeistani.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Tänä jouluna

Tänä jouluna toivon joulurauhaa sydämiin.
Tänä jouluna sytytän kynttilän poisnukkuneille läheisilleni, joita kaipaan tähtien tuikkiessa joulun taivaalla.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Tanssin ja lukemisen taikaa




Viime lauantaina kävimme pitkästä aikaa Carcassonnen teatterissa. Siellä esiintyi tanssiryhmä la Compagnie Heyoka Pampa Argentina. Aivan uskomattoman vaikuttava 1½ tuntinen esitys argentiinalaista modernia ja perinteistä miesten esittämää malambo-tanssia la danse des gauchos de la pampa argentine. Ei mitään turhaa rekvisiittaa, vain lahjakkaat balettitanssijat, joilla rytmi veressä ja jaloissa. Soittimina puu- ja nahkarummut, kenkien ja lassojen rytmikkäät iskut lattiaan. Mikä huikea liikkeiden nopeus, hypyt, koko tanssin riemu. Valtava energialataus kiiri näyttämöltä katsomoon. Yleisö seurasi hievahtamatta henkeäsalpaavaa esitystä ja antoi sen päätyttyä myrskyisät suosionosoitukset. Tuntuu, ettei hengitys ole vieläkään tasaantunut ja sydän hakkaa rumpujen tahtiin. Kotimatkan lumisadekaan ei viilentänyt tunnelmaa. Argentiina-tietouteen tuli tangon, jalkapallon ja Evita Peronin lisäksi malambo. Energinen olo jatkui sunnuntaina niin, että tein kaikki tarvittavat jouluvalmistelut. Huomiseksi jäi vain possupalan ja porkkanalaatikon paistaminen. Eipä ole stressiä vaan iltaisin on voinut ihan rauhassa katsella Artelta tulleita Charles Chaplinin vanhoja iki-ihania filmejä.
Aivan toisenlaisissa tunnelmissa olen sanakirjan kanssa lukenut Christian Signolin kirjaa ”Les Noëls blancs”. Kirjan tapahtumat alkavat 1.1.1900 Puy-de-Dômen alueella lumen peittämillä vuorilla. Se on kertomus Barthèlèmyn perheen vaiheista päättyen vuoteen 1935. Elämä on ankaraa noilla karuilla seuduilla. Maailmanhistorian tapahtumat sivuavat perhettä. Varsinkin sen lapsia, jotka ovat kirjan alussa pieniä. Olen nyt lukenut kirjasta alle puolet ja nauttinut sen tunnelmasta, huolimatta perhettä kohdanneista järkyttävistä tapahtumista. Kirjassa on 445 sivua, joten saan vielä kauan olla Françoisin, Mathieun ja Lucien seurassa. Kun olen nuo viimeiset sivut lukenut, tarina jatkuu kirjassa ”Les printemps de ce monde”. Sen kirjan hankinnalla ei ole vielä kiirettä, ehkä ensi jouluna.







perjantai 18. joulukuuta 2009

Kissanpäiviä ja viranomaisten ideoita


Kolmoset pelastivat minut joulusiivoukselta muuttamalla asumaan siivoussankoon.
Eilen meillä oli viimeinen ranskantunti ennen joululomaa. Keskustelu rönsyili aiheesta toiseen, alkaen joulun vietosta Ranskassa, Englannissa ja Suomessa. Käsiteltiin myös aihetta, kuinka eri maissa muistetaan joulun aikaan laitoksissa ja sairaaloissa olevia vanhuksia. Kesken vakavan keskustelun opettaja purskahti nauramaan. Pyyteli vuolaasti anteeksi tirskumistaan. Kertoi sitten, että hän työskenteli aikaisemmin sairaalassa hoitajana. Joulun aikaan kaupunki halusi ilahduttaa sairaalassa makaavia vanhuksiaan ja niinpä kaupungin edustaja kävi jakamassa heille lahjat. Jokaiselle miespotilaalle hän antoi tupakka-askin riippumatta siitä polttiko tämä tai ei. Naisille taas ison suklaarasian, aika sopiva lahja esimerkiksi diabetes-potilaalle. Mutta niin ranskalaista……
Tuo virkamiesten lahjaidea ja TV:n uutisointi Kööpenhaminan ilmastokokouksesta jäivät kummittelemaan mieleeni ja aiheuttivat unen, jossa olin Sarkozyn kanssa juoksulenkillä jossain Pariisin puistossa. Erityisesti jäi mieleeni, että Sarkozilla oli jalassaan ruudulliset Reino-tossut. Unessa ajattelin, että kylläpä presidentti yrittää olla kovasti kansanmiestä ulkomaalaisen silmissä. Itse olin tyytyväinen vanhoihin lenkkareihini.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Kaupungin valot

Upeat on valot, silti olo on ristiriitainen. On niin paljon työttömiä, kodittomia ja muuten huono-osasia. Kuinkahan paljon hienot kaupungin jouluvalot heitä auttavat.

Kuvat saa suuremmiksi napsauttamalla hiirtä niiden päällä.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Joulupukki EI ole ruotsalainen!

Ranskalainen ja ruotsalainen tv-tähti (kuva löytyi netistä)


Aamulla oli auton tuulilasi jäässä. Onkohan se talven merkki, luultavasti. TV:n säärouva taisikin luvata vilpoisia ilmoja vähän joka puolelle Ranskaa.
Ennen tätä päivittäistä säätiedotusta TF 1:llä, maanantaista perjantaihin pyörii onnenpyörä-peli La roue de la fortune. On pyörinyt jo vuodesta 1986 lähtien, siis ilmeisen suosittu ohjelma. Juontajana toimii lyhyenläntä Christophe Dechavanne, kirjainluukkuja aukoo piikkikoroissaan lähes parimetrinen Victoria Silvstedt. Tämä puolituhma blondi on ruotsalainen missi 90-luvulta. Christophe samoin kuin tv-yleisökin naureskelee Victorian ranskankielen ruotsalaispainotteiselle ääntämiselle. Mekin, parhaat puhujat, tietysti sille hyväntahtoisesti hymähtelemme. Mutta ei paljon naurattanut kun Victoria varasti Suomelta Lapin ja joulupukin. Pelin neljännellä kierroksella on mahdollisuus voittaa matka johonkin tiettyyn maahan. Useimmiten se on jonnekin lämpimään kohteeseen. Mutta tällä kertaa kohteena oli Lappi, Rovaniemi ja joulupukin valtakunta. Kun Christophe esitteli kohdetta, Victoria julisti ”Niin, nämä kaikki, Lappi ja joulupukki ovat meillä RUOTSISSA”. Mitäh!!! Tilanteen korjasi kuitenkin matkan voittanut nainen, joka hihkui innoissaan ”Matkustan Suomeen joulupukin luokse”. Ähäkutti bimbo Victoria.
Automatkoilla meillä on auki radio Nostalgie. Lähes joka kerta sieltä kuuluu tämä maailman eroottisimmaksi sanottu laulu Je t'aime moi non plus esittäjinä Jane Birkin & Serge Gainsbourg.

http://www.youtube.com/watch?v=q1-sCA0vcUU

tiistai 8. joulukuuta 2009

Raotan salaisuuksien verhoa

Salaisuuksien verho


Sain lähes Nobelin palkintoon verrattavan huomionosoituksen, The 2009 Blogger Appreciation Awardsin, Kiitos, hpy!
Maksuksi tästä tunnustuksesta tulee kertoa seitsemän ominaisuutta itsestään, joten savolaisittain sil-vu-pa-plee( charabiaa, eli siansaksaa) .


1. Olen esiintynyt ranskankielisessä näytelmässä.
2. Yksi sisaristani asuu Australiassa Tyynenmeren rannalla
3. Puen sukan tai kengän aina ensin vasempaan jalkaan.

4. Olen maalannut ikoneita.
5. Pidän kävelystä talvisen meren rannalla.
6. Juon mieluummin puna- kuin valkoviiniä.

7. Minulla on huono kielipää.



Ja sama charabiaksi. Olkoon, ei sitä muut ymmärrä kuin villisiat.
Olen niin otettu tästä palkkiosta, että taidan pitää sen ihan itse.






lauantai 5. joulukuuta 2009

Sinivalkoista

Lunta on joskus täälläkin.
Isäni oli sodassa nuori luutnantti, äitini ilmavalvontalotta. He halusivat jättää tuleville lapsilleen vapaan isänmaan. Vaikka he joutuivat luopumaan kodeistaan Karjalassa, unelmat ja usko tulevaisuuteen säilyivät. Koti ja perhe perustettiin uuteen ympäristöön. Kuten niin monilla muillakin, lapsuuskodin menetys ja sodan arvet jäivät syvälle sydämiin. Kenties minäkin näillä vierailla poluilla jatkan vanhempieni evakkomatkaa.



Täällä soi Finlandia-hymni.


perjantai 4. joulukuuta 2009

Sänkyjuttu

Viime tekstissä mainitsin naapurini, madame L:n. Käytän hänestä vaikka nimeä Rose, koska puutarhanhoito on hänen intohimonsa. Kun aikoinaan muutimme tähän kylään, toivotti hän ensimmäisenä meidät tervetulleiksi. Vaikka Rosella on kädet täynnä työtä hoitaessaan kotona neliraajahalvaantunutta miestään, muistaa hän aina kysellä onko meillä kaikki hyvin, tarvitsemmeko apua. Mies on entinen poliisi ja yli 20 vuotta sitten loukkaantui vaikeasti vuorilla tapahtuneessa onnettomuudessa. Alkuun eloonjäämisestä ei ollut toiveita. Sairaalassa koneet hoitivat kaikki elintoiminnat. Elämä voitti kuitenkin ja kahden sairaalavuoden jälkeen hän pääsi kotiin. Kotisairaanhoidon henkilöstö käy heillä 3 kertaa päivässä, aamuisin pukemassa ja nostamassa hänet päiväksi pyörätuoliin, päivällä antamassa lääkkeitä pistoksina, iltaisin laittamassa vuoteeseen. Hengitys ja nieleminen on vaikeaa, siksi myöskään puhuminen ei enää onnistu. Fysioterapian avulla saatiin kaksi vasemman käden sormea toimimaan joksikin aikaa. Niillä hän pystyi pitelemään sivellintä ja maalaamaan tauluja. Työ oli hidasta ja vaati paljon Rosen apua. Nyt sormet eivät enää toimi. Luulisi, että kovat kokemukset ja jatkuvat kivut olisivat tehneet miehestä katkeran. Näin ei ole. Hän on uskomattoman valoisa ihminen. En tiedä mitä hänestä säteilee, mutta hänen luonaan on hyvä olla. Hän ymmärtää paljon enemmän puheistamme kuin moni muu. Hänellä on mainio huumorintaju.
Koska Rosella ei ole autoa, olemme luvanneet hänelle kuljetusapua. Eräänä päivänä hän sitten pyysikin puoliskoani kuljetuskeikalle. Kylässä asuva 95 vuotias leskirouva oli luvannut antaa hänelle vanhan parivuoteensa, kunhan Rose vain järjestää sen kuljetuksen. Rose ja puolisko ajoivat leskirouvan luokse, mutta totesivat, ettei sänky mahdu autoomme. Rose muisti kotipalvelun sairaanhoitajan uuden pakettimersun, siihen sänky sopisi. Sairaanhoitaja, vanhempi rouvashenkilö ilmoitti ajan, milloin homman voisi hoitaa sairaskäyntien lomassa. Sovittuna aikana kello 11.30 sairaanhoitaja, Rose ja puolisko olivat leskirouvan luona. Kadulta oli vielä pyydetty ohikulkenut mies auttamaan sängyn sijoittamista autoon. Puolisko joutui jäämään auton takaosaan sängyn ja seinän väliin.Rose ja sairaanhoitaja istuivat etupenkillä. Alkoi sade, leskirouva kipitti kotiinsa, ohikulkija jatkoi matkaansa. Mutta Mersupa meni lakkoon. Ei suostunut käynnistymään, kaikki ovet ja ikkunat lukkiutuivat. Sisäpuolelta niitä ei saanut auki. Kello oli jo 12, lounasaika, ei ristinsielua liikkeellä. Naiset hakkasivat ikkunoita ja kiljuivat apua. Eihän sitä kukaan kuullut. Joku kauempana kulkenut vilkutti heille ja meni menojaan, luullen, että madamet tervehtivät häntä. Ikkunat huurtuivat ja ranskankieliset kirosanat sinkoilivat. Ehkä auto kuuli muutaman suomalaisenkin voimasanan. Rosella oli huoli miehestään, sairaanhoitajalla seuraavasta kohteesta, kenelläkään ei kännyköitä mukana. Lopulta kadulle ilmestyi mies, joka huomasi naisten hädän ja avasi oven ulkoapäin. Ei malttanut olla heittämättä, että kyllä Mersun omistajat ovat ihan omaa luokkaansa kun eivät itse vaivaudu avaamaan autonsa ovia, vaan köyhän jalankulkijan pitää se heille tehdä.
Minäkin huolestuin ja läksin kylälle päin. Rose ja puolisko kävelivät vastaan, sairaanhoitaja oli mennyt kahvilaan soittamaan apua autolleen. Parin tunnin päästä auto olikin kunnossa ja pian Rosen pihassa. Menimme kantamaan sänkyä, veimme sen Rosen vierashuoneeseen.