tiistai 28. helmikuuta 2017

Vieraita, matkustelua, säikähtelyä, osa 2

Matka jatkui hiljaisen pohdiskelun merkeissä, kukin mietti mielessään ratkaisua tilanteeseen. Onneksi navigaattori osasi neuvoa vuorenrinteitä pitkin kiemurtelevan tien mäen päällä sijaitsevaan loma-asuntoon. Perillä aurinko lämmitti mukavasti ohuen utuverhon läpi. Silti pitkiä olivat minuutit kun odottelimme luvattua avainten tuojaa. 

Lopulta pelkästään espanjaa puhuva iäkäs señor saatteli meidät asuntoon. Hän oli selvästi ihmeissään neljästä matkaajasta, joilla matkatavaroina oli vain kannettava tietokone ja ensimmäisenä hätäinen kysymys, että toimiiko netti. Samalla nuorin meistä huomasi jääkaapin oveen teipatun lapun, jossa oli tarvittavat tiedot. Hän alkoi virittää laitteita toimintakuntoon samalla kun me muut yritimme ymmärtää puheliaan avaintentuojan sanoja. Emmehän me mitään ymmärtäneet, mutta ”gracias, gracias” -hymyilyin saattelimme hänet ovelle.

Juniori ilmoitti, että nettiyhteys taitaa olla aika hidas tai ei toimi ollenkaan. Tuijotimme keskittyneesti tietokoneen kuvaruudulla hitaasti pyörivää ympyrää. Aivot raksuttivat samaan tahtiin. Ideoita tuli ja meni. Mies alkoi kaivella kansiota, jossa oli auton papereita. Sieltä löytyi auton ranskalainen vakuutuskortti, sen kääntöpuolella yhtiön puhelinnumero. Koska pankki ja vakuutusyhtiö ovat samaa konsernia, oli ensimmäinen soitto löydettyyn numeroon. Puheluun vastasi henkilö, joka ilmoitti, että he hoitavat ainoastaan autojen vakuutuksia. Hän suostui kuitenkin hätääntyneistä selityksistämme heltyneenä etsimään pankin valtakunnallisen numeron. Siellä avulias keskusneiti yhdisti puhelun eteenpäin ja niin alkoi vyyhti purkautua. Noin tuntia ja monta ranska- englanti-suomi-sekakielistä puhelua myöhemmin asia oli hoidettu. Lopulta saimme numerokoodin, jolla Ranskaan palattuamme voimme omassa pankissamme vahvistaa pankkikortin kuoletetuksi. Mahtava oli helpotuksen ja onnistumisen tunne kun olimme saaneet asian hoidettua.

Oli aika hakea matkakassit parkkipaikalta autosta ja asettautua taloksi. Miesväki arveli, että ruokailu olisi paikallaan. Majoituksen esittelyssä mainittiin, että rannalle on 20 minuutin kävelymatka. Meri siinteli alapuolellamme mäntyjen lomasta. Arvelimme, että ruokapaikka saattaisi löytyä rannan tuntumasta.



Polvi kiukutteli vastaan kun laskeutuminen rannalle alkoi pitkin lukemattomia rappusia. Onneksi vieressä oli kaide, josta kiinni pitäen vuoroin etu-, vuoroin takaperin könysin raput alas. Alamäki katua pitkin kävellen sujui helpommin. Helmikuun alussa moni ravintola oli vielä kiinni, mutta ainakin yksi näytti olevan auki. Sinne pujahdimme sisään. Ohikulkeva tarjoilija viittoili tyhjän pöydän suuntaan ja sen ääreen asettauduimme. Lähipöydistä kuului pelkästään espanjaa. Myös espanjankieliset ruokalistat tuonut ruutupaitainen ikämies puhui vain espanjaa. Tilasimme neljä päivän menua, ruutupaita sai päättää mitä listalla olleista vaihtoehdoista söisimme. Juomapuoli oli helpompi tilata, agua, vino tinto ja Coca-Cola. Hyväntuulinen ruutupaita kirjasi tilauksen vihkoonsa, pörrötti juniorin hiukset ja pyyhälsi keittiöön. Palasi pian juomien ja leipien kanssa. Alkuruuaksi juniori sai ison savikulhollisen kiehuvan kuumaa lasagnea, isänsä ja pappa herkulliset leikkelelautaset, minä valtavan lautasellisen salaattia, josta riitti jakaa koko joukolle. Pääruuaksi miesväelle tulivat lautasen kokoiset naudanlihapihvit, minulle kanaa. Jälkiruuaksi ruutupaitaisen nuori suosikki sai muhkean kermavaahdolla ja suklaakastikkeella viimeistellyn jäätelöannoksen, muu seurue herkutteli crème catalan-vanukkailla. Aterian päätteeksi nautimme vielä kupposet vahvaa tuoksuvaa espressoa. Kaikki olimme tyytyväisiä annoksiimme. Hieman jännitti laskun maksun aikaan toimisiko rinnakkaiskorttini edelleen vaikka pääkortti oli kuoletettu. Ei ongelmia, hyvin toimi.

Lempeä oli iltapäivän aurinko, laiskasti aaltoili meri. Koska meillä ei ollut kiire mihinkään, jäimme kuljeskelemaan pitkin hiljaista rantakatua. Välillä poikkesimme rantahiekalle veden lähelle, välillä levähtämään penkille kadun varrelle. Jäimme katselemaan rannalle tullutta pariskuntaa ja varsinkin heidän vapaudesta villiintynyttä nuorta koiraansa. Sen riemulla ei ollut rajoja. Kuin tuulispää se kirmasi pitkin rantaa vesirajassa, pulahti vedessä, kieriskeli hiekassa, kävi pyörähtämässä isäntäväen vierellä ja taas väsymättä jatkoi temmellystään. Me vuorostamme tallustelimme pehmeässä hiekassa aallonmurtajalle venesataman luokse. Istahdimme betonikaiteelle seuraamaan kun aurinko sukelsi iltapilviin. Katuvalot syttyivät kun kiipesimme pitkin loputtomilta tuntuvia rappuja majapaikkaamme.



Nopeasti vierähtivät loman viimeiset päivät ulkoilun merkeissä joko rannalla tai mäkisillä männikköpoluilla. Ihokin sai kevyen rusketuksen meren läheisyydessä. Liian pian oli kuitenkin jäähyväisten aika Barcelonan lentokentällä. Luminen Suomi otti vastaan poikansa. Meidänkin kotimatka sujui tällä kertaa ilman ongelmia.

Kävimme matkan jälkeen omassa pankissa noutamassa uuden kortin kadonneen tilalle. Ainakin toistaiseksi tilitietojen mukaan näyttää siltä, ettei kadonnutta korttia sen muutaman tunnin aikana kukaan ehtinyt väärinkäyttää. Nyt meillä on puhelimiin ja aika monelle lapullekin merkitty numerot, joihin soittaa jos pankkikortti pääsee katoamaan.  


                                         *************************************

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Vieraita, matkustelua, säikähtelyä, osa 1

Suomesta tuli mieluisia vieraita, aikuiseksi varttunut pojanpoika ja isänsä. Lensivät Helsingistä Barcelonaan. Siellä jäivät päiväksi katselemaan kaupunkia. Samaan aikaan meidän iltapäivämme kului kaupunkimme teatterissa. Siellä katselijoita viihdytti ”Iloinen leski”-operetti. Kauniita olivat lavasteet, upea valaistus ja puvut, taitavia orkesteri ja esiintyjät. Miinuksena teatterin surkeat äänentoistolaitteet, jotka veivät osan esityksen nautittavuudesta.
Seuraavana päivänä vieraamme matkasivat vajaassa kolmessa tunnissa erikoisnopealla TGV-junalla Narbonneen ja sieltä paikallisjunalla tänne Carcassonneen. Etelä-Ranskan pilvinen ja tuulinen talvi säilytti otteensa koko visiitin ajan. Ei päässyt aurinko kalpeaa ihoa ruskettamaan. Sään viileydestä huolimatta isä ja poika halusivat joka päivä ulkoilla, joko kävellä tai juosta pari pitkää lenkkiä. Varmasti tuntevat kaupungin ja sen ympäristön nyt meitä paremmin.
Jonakin päivänä, jolloin lämpömittari näytti + 6 astetta, ajettiin rannalle, missä harmaatyrskyinen meri pauhasi ja tuuli riehui. Siellä kauhuksemme suomipoika päätti sukeltaa hyisiin aaltoihin. Katsojien sydämet melkein pysähtyivät, mutta uhkarohkea sukeltaja ei saanut edes nuhaa tempauksestaan.
Yleensä jäin kipeähkön polveni kanssa hoitamaan ruokahuoltoa. Kiitettävästi maistui yksinkertainen kotiruoka. Käytiin muutaman kerran ravintolassakin syömässä, mutta pieniä olivat annokset urheilijanuorukaisen mielestä. Sentään noutopizza lähes kaikkine lisukkeineen vei nälän. Ilta- tai yöelämä ei vieraitamme kiehtonut. Varsin mukavia olivat meistäkin yhteiset iltatuokiot juttuineen ja muisteluineen. 
Kymmenen päivää vierähti nopeasti. Enimmäkseen oli tuulista pilvipoutaa, seassa joitakin sadekuuroja. Loppulomalle säätiedotus lupasi jatkuvaa sadetta. Hieman parempaa säätä se lupasi etelämmäksi Espanjan puolelle, mahdollisesti jopa aurinkoakin. Sitä päätimme lähteä hakemaan. Netistä etsimme majapaikan viimeisille lomapäiville. Niin pääsi sininen kulkurikin välillä toisiin maisemiin.
Koko yön kestänyt sade jatkui lähtöaamuna.  Kovin harmaa ja alakuloinen oli maisema tien varsilla. Ankeina kyhjöttivät mustarunkoiset köynnökset autioilla, liejuisilla viinipelloilla. Lehdettöminä seisoivat puut sadesumussa peltojen reunamilla.
Kun käännyimme Barcelonaan vievälle moottoritielle, pilvet harvenivat ja sade lakkasi. Automatka sujui hyvin, liikenne oli melko rauhallista. Espanjaa lähestyttäessä tiekin oli kuivunut. Maiden välisen rajan ylityksen jälkeen pistäydyimme pikaisesti kahvilla jollakin huoltoasemalla.
Seuraava pysähdys oli moottoritien maksupaikka ennen Barcelonaa. Se oli myös säikähdyksen paikka. Kuski ei löytänyt enää maksuvälineenä ollutta ranskalaista pankkikorttiaan lompakosta. Onneksi minulla oli rinnakkaiskortti mukana ja sillä saatiin maksu hoidettua.
Heti maksupaikan jälkeen oli tien levennys. Auto sinne ja alkoi vimmattu kortin etsintä. Eihän sitä mistään löytynyt. Tultiin siihen tulokseen, että kortin on täytynyt pudota huoltoasemalle kahvilla käynnin yhteydessä. Todettiin, että 150–180 km:n mittainen paluumatka takaisin on liian pitkä. Tuskin kannattaa lähteä etsimään edes huoltoasemaa, varsinkaan kun kukaan meistä ei osannut paikallistaa sitä. Luultavasti liian myöhäistäkin. Jos huoltoasema löytyisikin, tuskin enää korttia. Viisainta olisi kuolettaa kortti mahdollisimman pian. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Puhelimen muistiin olikin jäänyt tallentamatta tarvittava numero johon soittaa ja kuolettaa kortti. Päätettiin, että vieraassa maassa tien levennykselle on turha jäädä pähkäilemään kun majapaikkaan ja mahdolliseen nettiyhteyteen on vain tunnin matka.

Jatkuu…
                        ***********************************************
                        

lauantai 11. helmikuuta 2017

Pitäisikö olla huolissaan

Minulla on tosi vaatimaton facebook-tili. Se on lähinnä lasten, lastenlasten, muutaman muun sukulaisen ja tutun kanssa viestittelyä varten. Monikaan heistä kun ei enää käytä sähköpostia. Syksyn aikana alkoi facebookiin tulla kaveripyyntöjä amerikkalaisilta sotaherroilta. Kovin olivat komeita ja arvokkaan näköisiä mitalit rintapielissään. Aluksi ajattelin, että ovat varmaan vahingossa eksyneet sivulleni ja enempää ajattelematta torjuin pyynnöt. Muutaman viikon kuluttua tuli taas eräältä sympaattisen näköiseltä majurilta kaveripyyntö. Näytin miehellenikin sotilashenkilön kuvaa ja epäluuloinen kun olen, arvelin, että onkohan tässä takana joku Salaisen palvelun juoni. Miehen mielestä tuskin mikään vakoilujärjestö on minusta kiinnostunut. Silti torjuin sitten tämänkin unelmien prinssin kaveripyynnön.
Mikä helpotus olikaan sitten vuoden lopulla lehdistä lukea, että asialla olivat tällä kertaa ihan rehelliset rahahuijarit, eikä mikään CIA. Harmillista kuitenkin, että nämä rikolliset onnistuivat valepersoonien kuvien avulla petkuttamaan rahaa hyväuskoisilta suomalaisnaisilta.
Se ongelma kohdaltani on ratkennut. Nyt sen sijaan hämmästelen Bloggerin tilastoja. Sen mukaan blogissani kävijöiden määrä on moninkertaistunut loppuvuodesta. Mikä merkillisintä, valtaosa kävijöistä on Bloggerin kartan mukaan USA:sta, ihan sieltä Alaskasta lähtien maan eteläosiin asti. Ihmettelen vain miten suomenkielinen, erittäin harvoin päivittyvä tylsä blogi voi kiinnostaa niin suurta joukkoa. Olisikohan mielenkiinnon syy mainio Google-kääntäjä. Ainakin ranskankielestä suomeksi kääntäessä se osaa tehdä vallan ihmeellisiä tarinoita.  Ehkä se voi yhtä hyvin onnistua suomesta englanniksi satuillessaan. Luultavasti kyseessä on vain joku Bloggerin tilastoharha haamulukijoista.


                                         *****************************************