Tuulten kaupungissa taas

Suomen talvesta on liidelty eteläisen Ranskan talveen. Säässä ei ole kovin isoja eroja. Lunta on hieman täälläkin ja mittari pakkasen puolella. 150 km:n tuntivauhtia puhaltava tuuli kiidättää teräviä lumihiutaleita ja vauhdillaan lisää pakkasen purevuutta. Tyydyn katselemaan talvista näytelmää ikkunan läpi. Kadulla kulkijat puskevat vastatuuleen kaulaliina kiedottuna monta kierrosta kaulan ympäri. Nuorisolla ja lapsilla näyttää olevan pipot päässään, mutta aikuiset miehet ja naiset uhmaavat kylmyyttä urheasti avopäin.

Luulin palaavani etelän kevääseen, mutta erehdyin, talveen tulimme. Tosin Barcelonan lentokentän läheisyydessä kukkivat keltaisina muutamat mimoosapuut ja tien varrella Espanjan puolella kevättä lupailivat vaaleanpunaisin kukkasin pari rohkeaa mantelipuuta.  

Aikaan Suomessa sisältyi surua ja ikävää, mutta myös lohtua ja iloa. Oli ihana tavata perhettä ja ystäviä.

Meitä oli iso joukko saattamassa kukkien ympäröimää ystäväämme viimeiselle matkalle.

Kuolemaa ei ole.

Olen vain livahtanut toiseen huoneeseen.
Minä olen minä. Sinä olet sinä.
Mitä me olimme toisillemme,
olemme yhä.

Kutsu minua tutulla nimelläni.
Puhu minulle luonnollisella tavalla,
miten ennen puhuit.

Älä käytä erilaista äänensävyä,
älä pakota itseäsi juhlalliseen tai
surulliseen puhetapaan.

Naura kuten aina nauroimme 

pikku jutuille,
joista nautimme yhdessä.
Leiki, hymyile, ajattele minua,
rukoile puolestani.

Anna nimeni olla kotiväen puheissa,
niin kuin se on aina ollut,
puhukaa minusta ilman kliseitä,
ilman varjojen häivää.

Elämä tarkoittaa kaikkea.

Se on sama mitä se on aina ollut,
katkeamaton jatkuvuus.

Miksi minun pitäisi olla poissa mielestäsi,
vaikka olen poissa näkyvistäsi.

Odotan sinua,
välimatkan päässä,
jossain hyvin lähellä,
juuri kulman takana.
Kaikki on hyvin.

                     (Henry Scott Holland  )

                        ****************************************

Luopumisen aikaa

Vuosi alkoi surun tummien varjojen alla. Vajaan kuukauden sisällä kaksi rakasta ystävää on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Nyt he ovat matkalla ikuisen valon maahan. Suru ja lohduton ikävä on lamaannuttanut ja mykistänyt. Aikanaan muistot heräävät ja lohduttavat.

Toinen heistä lepää paikassa, jossa tuuli vaeltaa taivuttaen sypressit suojelemaan ikiuntaan nukkuvaa.

Toisen heistä saattelemme viimeiselle matkalle lumisten kuusten katveeseen.  Matka kohti Suomen talvea on alkamassa. Kun tulemme takaisin, kukkivat taas mimoosat ja mantelipuut.

Neitsyt Maaria emonen,

rakas äiti armollinen.

Sirottele uutta lunta

hiuksille hopeisille,

jäsenille piinatuille,

anna unta uupuneelle,

luomet kanneksi levitä.

Neitsyt Maaria emonen,

rakas äiti armollinen.

Laula uupunut unehen,

Luopunut lepoon aseta.

Nosta pois sumuinen verho,

anna ilman sininen kangas

malmikellon kumahdella,

tuskan tuulehen hajota.

Säkeet Helena Anhavan runosta 

 ***********************************************************************

Kaipaus

Et katso taaksesi kun sinua kutsun.

Olet jo matkalla

valkoisten kukkien saattamana

ikuisen valon maahan.

Siellä otsaasi silittää

äidin hellä käsi.

Unen pehmeässä sylissä

muistojen silta kantaa yli pimeyden.

Ja jossain ikävän rajalla

kukkivat mantelipuut.

*********************************

Paluu

Olen palannut raskaaksi muuttuneelta matkaltani. Kuljen pitkin tuttua polkua. Sen varrella kukkivat mantelipuut vaaleanpunaisen eri sävyissä, metsän reunassa hehkuu keltainen mimoosa. Kylän parkkipaikalle on istutettu orvokkeja ja syklaameja. Pihanurmikolla violetti kruunuvuokko kurkottaa kohti valoa. Kukkapenkissä keltaiset krookukset ovat keräytyneet kehäksi punaisen hyasintin ympärille. Sadetta enteilevät lyijynharmaat pilvet vyöryvät vuorten takaa, ensimmäiset rajut pisarat iskevät maahan. Suljen ulko-oven takanani.

Osa minusta on täällä, osa Suomessa, osa matkalla tuntemattomassa ulottuvaisuudessa.  Syvä väsymys on lähin seuralaiseni. Annan sen viedä mukanaan, nukahtelen vähän väliä, odotan hiljaisuudessa voimien palautumista. En kuitenkaan ole yksin, on käsi mihin tarttua.

                    *************************************************************

Minun veljeni

Aamulla hän ei noussutkaan vuoteestaan, ei tullut aamukahville, ei lähtenyt joka aamuiselle hiihtolenkille. Tuli ambulanssi, tulivat poliisit, tuli järkytys, tuli lohduton suru. Sukset jäivät nojaamaan talon seinään.

”Sinä lähdit hiljaa, emme tiedä minne.

Tähdeksikö asetuit, vai tuulenako kuiskaat pajupuussa,

Kun hiljaa sydämellä kuuntelemme,

sinä kuiskaat,  - teihin jäin  -.”

Musiikki  Iankaikkinen muisto

                       *************************************************************