Kotimatkan odottelua

Millaun silta (kuvan saa suuremmaksi napsauttamalla hiirtä sen päällä)

Saunaa alkaa olla jo ikävä. On oltu kahdeksan kuukautta ilman löylyn kuumia henkäyksiä. Ranskalaisia tuttavia on huvittanut kun olemme valittaneet miten likaisia olemme kun emme ole päässeet pitkään aikaan saunaan. Kerroimme, että kunnon suomalainen tulee puhtaaksi vain saunassa. Suihku ja ammeessa likoaminen ovat kalpea korvike saunalle. Muutos on tulossa, sillä …. Nyt nämä muuttolintujen kaltaiset asujat pakkaavat auton täyteen kirsikkasäilykkeitä, viinejä, hellettä ja auringonpaistetta Suomeen vietäväksi. Ylihuomenna auton nokka kohti pohjoista yli vuoristoisen keskusylängön pitkin maisemiltaan kaunista tietä numero A 75. Matkan alkuvaiheessa ylitetään Tarn-joen laakso pitkin 343 metriä korkeaa Millaun siltaa. Sillalta avautuvat huikeat vuoristomaisemat, mutta pysähtyminen on ehdottomasti kielletty. Pian tie kiipeää 1000 metriin ja siellä kasvaa koivuja, joista tehdään pieni kimppu autoon saunan ja kotimaan tuoksua tuomaan. Clermont-Ferrandin tienoilta käännymme kohti Luxenburgia. Sieltä ohi Ruhrin alueen isojen kaupunkien, edelleen ohi Bremenin ja Hampurin Travemundeen. Siellä ajamme laivaan, jonka mukavuuksista nauttien matkaamme Helsinkiin. Laivalla on mahdollisuus mennä saunaan, mutta pitäisikö vielä pitkittää kaipuuta kotisaunaan asti.

Kotijärvi Suomessa

Mielipahaa, sovintoa ja taidetta

Muutaman kilometrin päässä maisemaa halkoo kanava Canal du Midi tai Canal des Deux Mers, joka rakennettiin 1600-luvulla oikopoluksi Atlantilta Välimerelle. Aikoinaan se on ollut tärkeä liikenneväylä, mutta nykyisin se palvelee enimmäkseen lomailijoita. Rauhallinen matkanteko jokilaivalla halki silmää hivelevien maisemien tarjoaa vaihtoehdon kiireen uuvuttamalle raatajalle. Kanavan rantoja pitkin kulkevat huoltotiet, jotka myös ovat mainioita kävelyyn tai pyöräilyyn. Jokilaivojen kannella näkeekin usein polkupyöriä. Laivan voi ankkuroida kanaalin rannalle ja polkaista pyörällä hakemaan muonavahvistusta lähikylien kaupoista tai muuten vaan kierrellä maisemia katselemassa.
Mekin kävimme vaihteeksi kävelemässä pitkin kanaalin rantoja. Oli sen verran lämmintä, ettei kiipeäminen pitkin vuoripolkua houkutellut. Niinpä vaelsimme korkeiden plataanien varjostamaa polkua etelän satakielten helskytellessä pensaikossa. Minä ihastelin ääneen maiseman kauneutta ja lintujen konserttia. Kyselin mieheltä, huomasitko tuon kasvin tai viinipeltojen takana kohoavan satulinnan, keltaisena hehkuvat genet-pensaat ja muuta sellaista. Hän huomautti, että itse et ehdi nähdä niitä kun höpötät koko ajan. Jaaha, ollaanpa sitten hiljaa senkin putkiaivo, jupisin mielessäni. Mielipaha vaimensi vähän lintujen ääniä, maisemakin hieman hämärtyi. Matka kuitenkin jatkui. Hetken päästä joen mutkan takaa alkoi kuulua kitaran soittoa. Vastaan lipui pieni laiva, jonka kannelle oli katettu pöytä. Sen ääressä istui neljän hengen seurue, joka skoolasi meille valkoviinilaseilla ja toivotti bonne journée. Yksi heistä lauloi meille kitarallaan säestäen tutun Jacques Brelin Amsterdam-laulun. Aivan mahtavaa. Laiva ja musiikki etääntyivät lentosuukkojen saattelemina. Putkiaivo kietoi käsivartensa olkapääni ympärille. ”Kissako kielesi vei?” Maisema muuttui kirkkaammaksi ja satakielten helkyntä täytti taas ilman. Palasimme kanavan sululle, jonne olimme jättäneet auton. Sulun hoitaja tekee joutoaikoinaan erilaisista materiaaleista hahmoja, joita kävimme ihmettelemässä ennen kotiin menoa.

                                                  ************************************

Matka teatteriin

Onnistuimme liittymään kylämme kolmannen iän kerhoon, joka järjestää silloin tällöin erilaisia tapahtumia. Joissakin niistä olemme olleet mukana. Aina meidät on otettu ystävällisesti vastaan.
Eräänä sunnuntaina olimme kerhon järjestämällä operettiretkellä. Odottelimme bussia aukion laidalla yhdessä noin 40 muun lähtijän kanssa. Lähtöaika oli 14.30 ja bussi ajoissa paikalla valmiina lähtöön. Esityksen alkamisaika oli kello 16. Ihmettelin mielessäni, miksi aikaa oli varattu 1½ tuntia 25 km:n matkaa varten. Kuljettaja sulki jo auton oven kun matkanjohtajalle soitti yksi pariskunta. He ilmoittivat olevansa lounaalla ja jälkiruoka on vielä syömättä. Voisiko bussi odottaa heitä 20 minuuttia. No, ruokahan on ranskalaisille pyhä asia ja totta kai odotettiin. Matkanjohtaja huomasi, että joukosta puuttui myös eräs madame, joka oli ilmoittautunut mukaan. Koska joka tapauksessa odoteltiin jälkiruuan syöjiä, pari madamea laskeutui autosta ja pyörähti nurkan taakse. He kävivät koputtelemassa ilmoittautuneen ovelle. Noin puolen tunnin kuluttua, yhtä aikaa jälkiruuan syöjien kanssa he palasivat mukanaan unenpöpperöinen matkaaja, joka oli kaikessa rauhassa päiväunillaan unohdettuaan koko teatteriretken. Bussi pääsi lähtemään klo 15.10 ja ihan hyvin ehdimme ajoissa teatteriin. Koko matkan ajan jälkiruuan syöjät ylistivät lounaastaan, joka oli ollut délicieux et excellent. Kuulijoiden ihastuneet huudahdukset vahvistivat asian. Päiväunilta herätettyä kammattiin ja meikattiin juhlakuntoon.
Teatterirakennus on vuodelta 1795. Kolmikerroksissa, menneen maailman tuntoja henkäilevässä katsomossa on mukavan pehmeät, punaiset plyysituolit. Sama punainen toistuu samettisessa esiripussa. Varsin vauhdikas oli 3 tuntia kestänyt esitys La route fleurie. Meistä se tuntui liian pitkältä koska ymmärsimme vain sanan sieltä toisen täältä. Onneksi juoni oli varsin selkeä ja musiikkia paljon, mutta nokkelat, yleisöä naurattaneet repliikit menivät meiltä ohi. Väliajoilla ei ollut mitään tarjoilua, kuten mielestäni Suomessa on aina. Katsomo oli ihan täynnä ja yleisö tuntui nauttivan esityksestä. Naurun remahdukset ja spontaanit aplodit kaikuivat vähän väliä. Voi, kun osaisi ranskaa enemmän!

                         ************************************************

Kirsikoiden aikaan

Mitähän näistä kirsikoista tekisi muuta kuin popsisi poskeensa.
Kirsikkahilloa? -Oui.
Kirsikkatorttua? - Oui.
Kirsikka-rommiruukun? - Oui,oui!

                       *************************************************

Juttelua plataanin kanssa

”Bonjour plataani”.
”Bonjour muukalainen”.
”Saanko hieman halata maastopukuista runkoasi”.
”Halaa vain muukalainen. Enpä muista, että aiemmin olisi lupaa moiseen kysytty. Paljon minua on kyllä halailtu kun on yritetty laskea runkoni ympärysmittaa. Useamman ihmisen ketju on tarvittu, että on saatu mitattua”.
”Uskon sen. Minä veikkaan, että se on lähes 10 metriä. Mitä luulisit?”.
”Enpä tiedä. Plataani kun ei tarvitse laskutaitoa. Jotain sellaista ihmiset ovat ehkä puhuneet samalla kun ovat arvioineet iäkseni 300-400 vuotta”.
”Huomaan, että et ole ihan nuori. Alaosa rungostasi on täytetty betonilla. Silti vuodesta toiseen keväisin kasvatat uudet syvänvihreät lehdet, jotka pudotat marraskuussa kahiseviksi kasoiksi. Olet vuosisatojen kuluessa nähnyt monenlaista tässä vanhan luostarin seinustalla”.
”Olenhan minä. Monet myrskyt, kylmät ja kuumat tuulet ovat ylitseni pyyhkäisseet. Olen antanut varjoa helteellä ja suojaa sateella”.
”Muistatko vielä aikaa kun luostari oli toiminnassa?”
”Olin silloin vielä aika nuori kun vallankumouksen myllerryksessä luostarin toiminta loppui”.
”Taidan istahtaa hetkeksi varjoosi penkille lähteen viereen. Tuli ikävä erästä toista puuta kaukana pohjoisessa. Erästä korkeaa mäntyä jyrkänteen reunalla. Sen juurella kävin usein katselemassa maisemia, suomalaisia metsiä vuodenaikojen vaihteluissa, kaukaisuudessa siintäviä sinisiä vaaroja. Juhannuksen aikaan keräsimme pienten tyttöjen kanssa luonnonkukkia, joista teimme pieniä kimppuja. Pujottelimme ne männyn rungon ympärille kaarnojen väliin ja teimme puusta juhannusmorsiamen”.
”Olipas se hempeää. Sinulla taitaa olla ikävä sinne pohjoiseen. Siitä samasta tunteesta ovat minulle kertoneet oksalleni istahtaneet muuttolinnut”.
”Oikeassa olet. Keväisin täällä etelässä ja syksyisin Suomessa tämä suloisen haikea tunne herää. Mutta nyt taidan lähteä kun tuo vieressäsi oleva viinimyymälä aukeni. Au revoir, voi hyvin plataani”.
”Bonne journée sinullekin muukalainen”.

Meren rannalla

Tänään oli kesän ensimmäinen hellepäivä. Mittari näytti päivällä + 31 astetta varjossa. Me emme jääneetkään varjoon lämpöä ihmettelemään vaan pakattiin autoon aurinkotuolit ym. tarvikkeet ja suunnattiin kohti Narbonne-Plagea. Meiltä on sinne vajaan tunnin ajomatka ohi kauniin, historiallisen Narbonnen kaupungin. Tie Narbonnesta rannalle kulkee Montagne de la Clape-vuoriston yli ja on mäntymetsineen vaikuttavan näköinen. Varsinkin siinä vaiheessa kun välimeri alkaa välkkyä puiden takaa. Se on sykähdyttävä näky joka kerta. Rannalle tultua menimme ensimmäiseksi ravintolaan lounaalle. Sen jälkeen raukea iltapäivä aurinkotuolissa kuunnellen maininkien loiskintaa rantahiekalle. Rannalla oli rauhallista. Kuumalla hiekalla ja viileässä vedessä leikki muutamia lapsiperheitä. Varttuneempi väki vaelteli pitkin vesirajaa. Rantaahan riittää kilometreittäin. Etelän suunnassa näkyi mahtavana lähes 3 kilometrin korkeuteen nouseva lumen ja jään peittämä Pyreneiden vuoriston pic du Canigou. Pohjoismainen iho alkoi punoittaa, joten kotiin oli lähdettävä. Kurkistin blogilandiaan ja auringon punastuttamat poskeni punastuivat lisää iloisesta yllätyksestä (ks. kuva), jonka blogiystäväni Sirokko Algeriasta minulle antoi. Merci mille fois!

Minervois-alueen vanhin kylä

Tämä seutu on Languedoc-Roussillonin viinialuetta. Nyt on se aika vuodesta, jolloin viiniköynnökset pelloilla on leikattu. Koko talvi siihen on mennytkin. Joka päivä, auringon noususta pimenevään iltaan asti näkyi köynnösten leikkaajia noilla tuulisilla aukeilla. Joidenkin peltojen laidoilla poltettiin peltitynnyreissä leikattuja oksia. Niiden lämmössä oli leikkaajan hyvä lämmitellä kohmeisia käsiään. Nyt köynnösten lehdet vihertävät. On tuholaisten torjunta-aika. Viinin viljelyä on harjoitettu näillä karun kivikkoisilla, kalkkipitoisilla pelloilla yli 2000 vuotta.
Olemme näiden Ranskan vuosien aikana ostaneet viinimme alueen eri kellareista. Ja niitähän täällä on lukematon määrä. Yksi viime aikojen suosikeistamme on pienen Minerve-kylän Troubadour-viini. Viinipellot ovat lähes asumattomilla vuorilla noin 500 metrin korkeudessa kaukana maanteistä. Ilma siellä on puhdasta ja raikasta. Alle 200 asukkaan kylä sijaitsee kahden kanjonin risteyksessä. Se on rakennettu rotkon reunalle jo satoja vuosia sitten, kataarien historiaa sielläkin. Viinin ostosmatkalla jäämme usein syömään La table de Troubadors- ravintolaan. Ruoka on ollut hyvää, henkilökunta välitöntä ja ystävällistä. He kertoivat, että kesällä kylässä käy paljon turisteja, vuosittain yli 300 000. Eikä ihme, onhan kylä Ranskan kauneimpien kylien listalla ja ympäröivät maisemat ainutlaatuisia.

Polttorovioiden aikakausi

Vietämme talviamme ilmastoltaan tuulisella kataarien alueella. On laskettu, että vuodessa täällä on n. 120 päivää, jolloin tuulen nopeus on yli 55 km/t. Lähin kaupunki on historiallinen n. 45000 asukkaan Carcassonne linnoituksineen. Keskiaikainen linnoitus, La Cité on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 800 vuotta ristiretkistä kataareja vastaan. Auden alueella vietetään merkkivuotta monin erilaisin tapahtumin. Katarismi eli voimakkainta aikaansa 1100-1200-luvuilla. Kataarit ilmoittivat, että heidän oppinsa on suoraan alkuseurakunnasta. Aineellisuus oli pahasta ja harhaa, Jumalan luoma todellisuus hyvästä. Pelastuakseen täytyi vapautua kaikesta maallisesta. Elettiin askeesissa. Lihaa ja maitotuotteita ei syöty. Papeiksi hyväksyttiin myös naisia. Kotien ovet olivat avoinna kaikille, pidettiin huolta huono-osaisia. Paavin kirkon oppia vastaan oli, että pyhät sakramentit, lapsikaste, ehtoollinen ja avioliitto, mitätöitiin. Kirkkorakennuksia vältettiin, sanottiin, että Jumala ei asu rakennuksissa. Paheksuttiin kirkonmiesten korruptiota ja mässäilyä. Paavin kirkko piti katarismia vaarallisena harhaoppina. Sen harjoittajat oli tuhottava viimeiseen mieheen ja naiseen. Päälinnoitusten valloituksessa onnistuttiin ristiretkien ansiosta. Paavi yllytti siihen Ranskan kuninkaan ja pohjoisten alueiden linnanherrat armeijoineen, palkkiona synneistä päästö. Se oli veristä ja julmaa polttorovioiden aikaa. Viimeinen kataarien linnake, Pyreneitten rinteillä sijaitseva pyhä vuori Montségur, joutui antautumaan vuonna 1244. Se oli puolustautunut epätoivoisesti 10 kuukauden ajan. Lopulta linnakkeen yli 200 kataaria poltettiin roviolla.