Istuin laiturilla katselemassa lämpimän syysillan pimenemistä. Silkkiuikkuperhe lipui aivan laiturin vierestä. Iltatähti syttyi taivaanrannalle, vesi ja taivas punertuivat ennen pimeän tuloa. Sytytin lyhdyn ulos.
Toinen puoli minusta on jo menossa kohti kuumia hiekkarantoja, lämmintä merivettä. Kuljeskelee viiniköynnösten reunustamia hiekkapolkuja, tuntee kypsyvien rypäleiden makean tuoksun. Hakee leipomosta lämpimän patongin, murtaa palan sen päästä mutusteltavaksi ja istuutuu plataanin varjoon kuuntelemaan lintujen loputonta sirkutusta.
*******************************************************
.jpg)
Voih, minä niin ymmärrän tuon... Mutta kun jalka ottaa ensimmäisen askeleen niin haikeus on ohi ja seuraava kerta edessä odotettavissa.
VastaaPoistaKomenttiloota takkuilee...
jep, minäkin aina välillä mietin, miten onnistuisin olemaan Suomessa vaikka keväästä elokuun loppuun ja vain syksyn ja talven etelässä. mutta juuri nyt merelle ei oikein ole menemistä, ilma on aika viileä ja tuulee...
VastaaPoistaSirokko ~
VastaaPoistaSellaistahan se on tämä muuttolintujen elämä, lähdön haikeutta ja jälleennäkemisen riemua.
Mitähän se kommenttiloota nyt. Ei kai sinne ole perunoita tai omenoita joutunut :).
Airelle ~
Eihän siellä vielä pitäisi syksyn olla. Taidankin ottaa kassiini sinne tämän Suomen kesän. Tänäänkin aurinkoinen, tuuleton päivä, asteita reilut +20.
Tuo kahtiajakoinen tunne sielussa kahden rakkaan paikan välillä on myös minulle hyvin tuttua. Osasit pukea sen tavattoman hyvin sanoiksi. Sinun kahdella kodillasi on paljon suurempi välimatka, mitä minun. Parhaillaan nautin pohjoisen ruskasta, on värejä, on kuulautta, on yötaivaalla tuikkivia tähtiä, joskus sumun verhoamia vaarojen rinteitä aamuisin. On mielen vapautta.
VastaaPoistaSinulle toivotan hyvää matkaa kesämuistot mukanasi.
aimarii ~
VastaaPoistaKiitos toivotuksesta.
Elämän rikkautta ovat nämä rakkaat paikat, lähdöt ja paluut tunnelmineen.
Kuvasit maisemasi niin, että tunsin olevani siellä avarassa kuulaudessa, sinisten vaarojen ja ruskan värien keskellä. Tuntui hyvältä.
Pidän postauksesi otsikosta. Kaivertava kaipuu aina seurana jos sille antaa edes pikkusormen... Eipä parane antaa :)
VastaaPoistaOnneksi meillakin voi katsellamuuttolintuja, vaikkei samalla tavalla kuin Suomen saaristossa, jossa se onkin jotain aivan erikoista.
VastaaPoistaMutta onneksi joka paikassa on omat hyvat puolensa, eika vain?
Rita ~
VastaaPoistaKiitos. Toisinaan kaivertava kaipuu pääsee yllättämään. Silloin saavat kyyneleet virrata ja puhdistaa sielua, avata tietä parempaan oloon.
hpy ~
Niistä hyvistä puolista olen onnellinen ja kiitollinen elämälle.
Mietin, kummallako on mieli haikeampi: hänellä joka lähtee vai hänellä joka jää.
VastaaPoistaOmalta kohdaltani voisin sanoa, että mieleni on haikea, sillä taas on aika vilkuttaa tyttärelle joka lähtee... Ehkä hänen katseensa on tulevassa, mutta minun kyydissäni on mukana myös aimo annos menneisyyttä, muistoja, jälkilämmössä kypsyvää.
Ranskan kieli on niin, niin kaunista. Kuin laulu. Uskon että sielusi laulaa siellä jälleen - myös siksi että laulun kaikupohja on Suomen suvessa. Kaikin tuntehin kohti syksyä :)
Molempi parempi.
Lastu ~
VastaaPoistaSinä osasit pukea tuntemukseni ja ajatukseni juuri oikeiksi sanoiksi. Tänäkin kesänä olen usein ollut se, joka jää haikein mielin vilkuttamaan pienille lähtijöille ja vanhemmilleen.
Nyt olen itse lähdössä odottavin mielin, katsellen ja kuunnellen, ihanasta kesästä kiittäen.
Kauas, merien taakse Australian kauniiseen kevääseen lähtee tyttäresi. Siellä on paljon aurinkoa, kukkivia puita. Hyvä paikka tehdä tärkeää työtä.