Lokakuinen sunnuntai

Kolea oli päivä. Puuskittainen Tramontane-tuuli ravisteli lehtiä ja oksia puista, ulvoi hormissa, kolisutti ikkunaluukkuja. Taivas oli tummien pilvien peitossa. Etelän lämpö oli siirtynyt jonnekin muualle. Päivällä olimme kierrelleet  kanaalinvarren kylän kujilla katselemassa kirpputorin tarjontaa. Myyjät värjöttelivät pöytiensä takana toppatakeissa ja turkeissa, lisälämpönä huopa olkapäillä. Harvassa olivat asiakkaat.
Kylmyyttä pakoon poikkesimme pieneen ravintolaan kanaalin rannalla. Ovesta tulvahti vastaan lämpö ja herkullinen ruuan tuoksu.  Ravintolan väritys, keltaisesta ja persikkaa, oranssin sävyiset pöytäliinat olivat lämmin vastakohta ulkopuolen kolealle harmaudelle. Ruoka, ankanrinta ja karitsanpaisti, suussa sulavia, makuhermoja helliviä molemmat.  Palvelu oli rauhallista, ystävällistä ja huomaavaista.  Seurasimme miten tarjoilija toi naapuripöydän pikku koiralle lattialle vesikipon ja sen viereen tyhjän astian, johon voi pudottaa herkkupaloja.  Ruokailijoiden lähtiessä hän vielä haki keittiöstä korkin ja sulki vajaaksi jääneen viinipullon. Pakkasi sen pullon mittaiseen paperikassiin ja antoi mukaan tyytyväisille lähtijöille.  Omalla asteikollamme 1- 5, ravintola sai 4 tähteä ja lupauksen tulla toistekin.
Iltapäivä oli jo pitkällä. Lueskelin sanakirjan kanssa alueella viikoittain ilmestyvää lehteä. Huomasin ilmoituksen samana iltana eräässä kirkossa olevasta moskovalaisen mieskuoron konsertista. Kartalta löysimme kylän, jossa kirkko sijaitsee. Konsertin alkuun oli tunti aikaa. Siispä toppatakit päälle ja matkaan.  Matkalla ilmeni, että olemme tutulla tiellä kohti tippukiviluolaa, jossa olimme usein käyneet vieraidemme kanssa. Tie nousi koko matkan ylöspäin.
Ohitimme surullisen näköisen tuulipuiston, jossa riisutut tuulivoimalat töröttivät ilman siipiään tyhjän panttina. Tuuli alueella on puuskissa niin voimakas ja arvaamaton, että se oli repinyt ja lennättänyt vaarallisesti voimaloiden siipiä. Loput siivet oli otettu pois. Noin parikymmentä vuotta voimalat ovat odottaneet uusia tuulenkestäviä siipiä. Ehkä suunnittelijat eivät ole vielä keksineet niitä tai koko asia on unohtunut. Luulen, että aikamoinen kasa rahaa on hankkeeseen aikoinaan uponnut ja uusi kasa tarvitaan voimaloiden uudelleen käynnistämiseen.
Taakse jäi talven ajaksi suljettu tippukiviluola. Hetken päästä saavuimme kohteeseemme. Kukkulalla oleva kirkko ja sen vierustalla olevat talot muodostivat kylän.  Asukkaita kylässä on 102 henkeä. Olimme lähes ½ tuntia etuajassa, kirkon ovi oli vielä lukossa. Meillä oli aikaa kulkea molemmat kylää halkovat kadut päästä päähän. Yhtään ihmistä ei ollut liikkeellä, talojen ikkunat olivat luukuilla peitetyt.  Tuuli pyöritteli puiden lehtiä pitkin katuja. Emme löytäneet leipomoa tai kahvilaa, jotka yleensä kuuluvat joka kylään.  Palaessamme kirkon luokse, huomasimme Ranskan lipun liehuvan vaatimattoman kaupungintalon ja postitoimiston edessä. Kiertelimme vielä hetken pikkuruisella hautausmaalla. Sitten näimme kirkkoon menevän ihmisjoukon ja liityimme siihen.
Konsertin alkuun oli viisi minuuttia.  Etsimme sopivat paikat kirkon etuosasta ja istuuduimme katselemaan kirkkoon virtaavaa väkeä. Muutamassa minuutissa kirkko oli ääriään myöten täynnä. Luultavasti paikalla oli kaikki kylän 102 asukasta ja joukko muualta tulleitakin. Voi sitä poskisuukkojen ja iloisten huudahdusten määrää kun kylän väki tervehti toisiaan. Ikään kuin he eivät olisi nähneet toisiaan ikuisuuksiin.
Venäläinen kuoro, kuusi salskeaa miestä, 3 bassoa, 2 tenoria ja baritoni asettuivat alttarin eteen korokkeelle.  Tulkkina toimiva neitonen yritti puhua mikrofooniin.  Ääni hävisi yleisön pulinaan. Turhautuneena neitonen viittasi kuoroa aloittamaan. Sen miehet tekivätkin ja yleisön meteli katkesi kuin veitsellä leikaten.  Miesten esittämä musiikki kosketti jokaista kuulijaa, se tavoitti kirkon holvit, kaikki taulut ja patsaat, rippituolinkin, kohosi kuun valaiseman taivaan korkeuksiin. Puolet lauluista oli kaunista ortodoksista kirkkomusiikkia, toinen puoli iki-ihania venäläisiä kansanlauluja ja romansseja.  Laulujen välissä ja konsertin lopussa yleisö nousi seisten taputtamaan, aplodit jatkuivat ja jatkuivat. Niistä kiitokseksi kuoro kajautti vielä laulun ”Monia vuosia, armorikkaita vuosia…”. Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta, moni silmiään pyyhkien, niin minäkin, kiitollisena kuulemastani.
Kotimatkalla ennen vuorilta laskeutumista pysähdyimme ihailemaan kuun valaisemaa maisemaa, alapuolellamme erivärisinä tuikkivia kaupunkien ja kylien valoja. Tuntui sunnuntailta.

                            ******************************************************