Vieraita, matkustelua, säikähtelyä, osa 1

Suomesta tuli mieluisia vieraita, aikuiseksi varttunut pojanpoika ja isänsä. Lensivät Helsingistä Barcelonaan. Siellä jäivät päiväksi katselemaan kaupunkia. Samaan aikaan meidän iltapäivämme kului kaupunkimme teatterissa. Siellä katselijoita viihdytti ”Iloinen leski”-operetti. Kauniita olivat lavasteet, upea valaistus ja puvut, taitavia orkesteri ja esiintyjät. Miinuksena teatterin surkeat äänentoistolaitteet, jotka veivät osan esityksen nautittavuudesta.

Seuraavana päivänä vieraamme matkasivat vajaassa kolmessa tunnissa erikoisnopealla TGV-junalla Narbonneen ja sieltä paikallisjunalla tänne Carcassonneen. Etelä-Ranskan pilvinen ja tuulinen talvi säilytti otteensa koko visiitin ajan. Ei päässyt aurinko kalpeaa ihoa ruskettamaan. Sään viileydestä huolimatta isä ja poika halusivat joka päivä ulkoilla, joko kävellä tai juosta pari pitkää lenkkiä. Varmasti tuntevat kaupungin ja sen ympäristön nyt meitä paremmin.

Jonakin päivänä, jolloin lämpömittari näytti + 6 astetta, ajettiin rannalle, missä harmaatyrskyinen meri pauhasi ja tuuli riehui. Siellä kauhuksemme suomipoika päätti sukeltaa hyisiin aaltoihin. Katsojien sydämet melkein pysähtyivät, mutta uhkarohkea sukeltaja ei saanut edes nuhaa tempauksestaan.

Yleensä jäin kipeähkön polveni kanssa hoitamaan ruokahuoltoa. Kiitettävästi maistui yksinkertainen kotiruoka. Käytiin muutaman kerran ravintolassakin syömässä, mutta pieniä olivat annokset urheilijanuorukaisen mielestä. Sentään noutopizza lähes kaikkine lisukkeineen vei nälän. Ilta- tai yöelämä ei vieraitamme kiehtonut. Varsin mukavia olivat meistäkin yhteiset iltatuokiot juttuineen ja muisteluineen. 

Kymmenen päivää vierähti nopeasti. Enimmäkseen oli tuulista pilvipoutaa, seassa joitakin sadekuuroja. Loppulomalle säätiedotus lupasi jatkuvaa sadetta. Hieman parempaa säätä se lupasi etelämmäksi Espanjan puolelle, mahdollisesti jopa aurinkoakin. Sitä päätimme lähteä hakemaan. Netistä etsimme majapaikan viimeisille lomapäiville. Niin pääsi sininen kulkurikin välillä toisiin maisemiin.

Koko yön kestänyt sade jatkui lähtöaamuna.  Kovin harmaa ja alakuloinen oli maisema tien varsilla. Ankeina kyhjöttivät mustarunkoiset köynnökset autioilla, liejuisilla viinipelloilla. Lehdettöminä seisoivat puut sadesumussa peltojen reunamilla.

Kun käännyimme Barcelonaan vievälle moottoritielle, pilvet harvenivat ja sade lakkasi. Automatka sujui hyvin, liikenne oli melko rauhallista. Espanjaa lähestyttäessä tiekin oli kuivunut. Maiden välisen rajan ylityksen jälkeen pistäydyimme pikaisesti kahvilla jollakin huoltoasemalla.

Seuraava pysähdys oli moottoritien maksupaikka ennen Barcelonaa. Se oli myös säikähdyksen paikka. Kuski ei löytänyt enää maksuvälineenä ollutta ranskalaista pankkikorttiaan lompakosta. Onneksi minulla oli rinnakkaiskortti mukana ja sillä saatiin maksu hoidettua.

Heti maksupaikan jälkeen oli tien levennys. Auto sinne ja alkoi vimmattu kortin etsintä. Eihän sitä mistään löytynyt. Tultiin siihen tulokseen, että kortin on täytynyt pudota huoltoasemalle kahvilla käynnin yhteydessä. Todettiin, että 150–180 km:n mittainen paluumatka takaisin on liian pitkä. Tuskin kannattaa lähteä etsimään edes huoltoasemaa, varsinkaan kun kukaan meistä ei osannut paikallistaa sitä. Luultavasti liian myöhäistäkin. Jos huoltoasema löytyisikin, tuskin enää korttia. Viisainta olisi kuolettaa kortti mahdollisimman pian. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Puhelimen muistiin olikin jäänyt tallentamatta tarvittava numero johon soittaa ja kuolettaa kortti. Päätettiin, että vieraassa maassa tien levennykselle on turha jäädä pähkäilemään kun majapaikkaan ja mahdolliseen nettiyhteyteen on vain tunnin matka.

Jatkuu…

                        ***********************************************