Vieraita, matkustelua, säikähtelyä, osa 2

Matka jatkui hiljaisen pohdiskelun merkeissä, kukin mietti mielessään ratkaisua tilanteeseen. Onneksi navigaattori osasi neuvoa vuorenrinteitä pitkin kiemurtelevan tien mäen päällä sijaitsevaan loma-asuntoon. Perillä aurinko lämmitti mukavasti ohuen utuverhon läpi. Silti pitkiä olivat minuutit kun odottelimme luvattua avainten tuojaa. 

Lopulta pelkästään espanjaa puhuva iäkäs señor saatteli meidät asuntoon. Hän oli selvästi ihmeissään neljästä matkaajasta, joilla matkatavaroina oli vain kannettava tietokone ja ensimmäisenä hätäinen kysymys, että toimiiko netti. Samalla nuorin meistä huomasi jääkaapin oveen teipatun lapun, jossa oli tarvittavat tiedot. Hän alkoi virittää laitteita toimintakuntoon samalla kun me muut yritimme ymmärtää puheliaan avaintentuojan sanoja. Emmehän me mitään ymmärtäneet, mutta ”gracias, gracias” -hymyilyin saattelimme hänet ovelle.

Juniori ilmoitti, että nettiyhteys taitaa olla aika hidas tai ei toimi ollenkaan. Tuijotimme keskittyneesti tietokoneen kuvaruudulla hitaasti pyörivää ympyrää. Aivot raksuttivat samaan tahtiin. Ideoita tuli ja meni. Mies alkoi kaivella kansiota, jossa oli auton papereita. Sieltä löytyi auton ranskalainen vakuutuskortti, sen kääntöpuolella yhtiön puhelinnumero. Koska pankki ja vakuutusyhtiö ovat samaa konsernia, oli ensimmäinen soitto löydettyyn numeroon. Puheluun vastasi henkilö, joka ilmoitti, että he hoitavat ainoastaan autojen vakuutuksia. Hän suostui kuitenkin hätääntyneistä selityksistämme heltyneenä etsimään pankin valtakunnallisen numeron. Siellä avulias keskusneiti yhdisti puhelun eteenpäin ja niin alkoi vyyhti purkautua. Noin tuntia ja monta ranska- englanti-suomi-sekakielistä puhelua myöhemmin asia oli hoidettu. Lopulta saimme numerokoodin, jolla Ranskaan palattuamme voimme omassa pankissamme vahvistaa pankkikortin kuoletetuksi. Mahtava oli helpotuksen ja onnistumisen tunne kun olimme saaneet asian hoidettua.

Oli aika hakea matkakassit parkkipaikalta autosta ja asettautua taloksi. Miesväki arveli, että ruokailu olisi paikallaan. Majoituksen esittelyssä mainittiin, että rannalle on 20 minuutin kävelymatka. Meri siinteli alapuolellamme mäntyjen lomasta. Arvelimme, että ruokapaikka saattaisi löytyä rannan tuntumasta.

Polvi kiukutteli vastaan kun laskeutuminen rannalle alkoi pitkin lukemattomia rappusia. Onneksi vieressä oli kaide, josta kiinni pitäen vuoroin etu-, vuoroin takaperin könysin raput alas. Alamäki katua pitkin kävellen sujui helpommin. Helmikuun alussa moni ravintola oli vielä kiinni, mutta ainakin yksi näytti olevan auki. Sinne pujahdimme sisään. Ohikulkeva tarjoilija viittoili tyhjän pöydän suuntaan ja sen ääreen asettauduimme. Lähipöydistä kuului pelkästään espanjaa. Myös espanjankieliset ruokalistat tuonut ruutupaitainen ikämies puhui vain espanjaa. Tilasimme neljä päivän menua, ruutupaita sai päättää mitä listalla olleista vaihtoehdoista söisimme. Juomapuoli oli helpompi tilata, agua, vino tinto ja Coca-Cola. Hyväntuulinen ruutupaita kirjasi tilauksen vihkoonsa, pörrötti juniorin hiukset ja pyyhälsi keittiöön. Palasi pian juomien ja leipien kanssa. Alkuruuaksi juniori sai ison savikulhollisen kiehuvan kuumaa lasagnea, isänsä ja pappa herkulliset leikkelelautaset, minä valtavan lautasellisen salaattia, josta riitti jakaa koko joukolle. Pääruuaksi miesväelle tulivat lautasen kokoiset naudanlihapihvit, minulle kanaa. Jälkiruuaksi ruutupaitaisen nuori suosikki sai muhkean kermavaahdolla ja suklaakastikkeella viimeistellyn jäätelöannoksen, muu seurue herkutteli crème catalan-vanukkailla. Aterian päätteeksi nautimme vielä kupposet vahvaa tuoksuvaa espressoa. Kaikki olimme tyytyväisiä annoksiimme. Hieman jännitti laskun maksun aikaan toimisiko rinnakkaiskorttini edelleen vaikka pääkortti oli kuoletettu. Ei ongelmia, hyvin toimi.

Lempeä oli iltapäivän aurinko, laiskasti aaltoili meri. Koska meillä ei ollut kiire mihinkään, jäimme kuljeskelemaan pitkin hiljaista rantakatua. Välillä poikkesimme rantahiekalle veden lähelle, välillä levähtämään penkille kadun varrelle. Jäimme katselemaan rannalle tullutta pariskuntaa ja varsinkin heidän vapaudesta villiintynyttä nuorta koiraansa. Sen riemulla ei ollut rajoja. Kuin tuulispää se kirmasi pitkin rantaa vesirajassa, pulahti vedessä, kieriskeli hiekassa, kävi pyörähtämässä isäntäväen vierellä ja taas väsymättä jatkoi temmellystään. Me vuorostamme tallustelimme pehmeässä hiekassa aallonmurtajalle venesataman luokse. Istahdimme betonikaiteelle seuraamaan kun aurinko sukelsi iltapilviin. Katuvalot syttyivät kun kiipesimme pitkin loputtomilta tuntuvia rappuja majapaikkaamme.

Nopeasti vierähtivät loman viimeiset päivät ulkoilun merkeissä joko rannalla tai mäkisillä männikköpoluilla. Ihokin sai kevyen rusketuksen meren läheisyydessä. Liian pian oli kuitenkin jäähyväisten aika Barcelonan lentokentällä. Luminen Suomi otti vastaan poikansa. Meidänkin kotimatka sujui tällä kertaa ilman ongelmia.

Kävimme matkan jälkeen omassa pankissa noutamassa uuden kortin kadonneen tilalle. Ainakin toistaiseksi tilitietojen mukaan näyttää siltä, ettei kadonnutta korttia sen muutaman tunnin aikana kukaan ehtinyt väärinkäyttää. Nyt meillä on puhelimiin ja aika monelle lapullekin merkitty numerot, joihin soittaa jos pankkikortti pääsee katoamaan.  

                                         *************************************