lauantai 13. tammikuuta 2018

Kuulumisia

Edellinen merkintäni näyttää olevan viime marraskuulta. Blogin hiipumisen merkkejä lienee havaittavissa. Monta vuottahan tänne onkin tullut kirjoiteltua. Vilkaisin uteliaisuuttani tilastoja. Ilokseni huomasin, että vaikka uusia juttuja ei ole ilmestynyt, niin vanhoja tarinoita on käyty lukemassa. Suosituin näytti olevan ranskalainen legenda neljännestä tietäjästä, päivätty 21.12.2011.

Talvi on tullut Etelä-Ranskaankin. Puut ovat pudottaneet lehtensä, päivä lyhentynyt, sää viilentynyt. Joulun mentyä kaupunki on hiljentynyt, kulkijat harventuneet. Pipot, toppatakit ja kaulahuivit ovat ilmestyneet katukuvaan. Pian talvi ja kevät alkavat mittelönsä. Kevään ensimmäiset mimosa- ja mantelipuut ovat avanneet kukkansa. Nollan tienoilla pysyttelevät yölämpötilat pitävät tuntuman talvisena.

Lehdettömät puut kirkon edessä
Meidän arkirutiinimme on pysynyt suunnilleen entisellään. Sentään pari mukavaa tapahtumaa on tuonut kaivattua vaihtelua päiviimme.

Neljän ihmis- ja kahden koirajäsenen suomalaisyksikkömme kokoontui viettämään Itsenäisyyspäivän aattona Suomi-100 juhlaa sopivaksi valitsemaamme paikkaan. Jälleennäkemisestä riemuitsevat koira-sopraanot aloittivat tilaisuuden suoraan sydämistä tulevilla aarioilla. Arvokkaan juhlatilaisuutemme kohokohtia olivat maljat isänmaalle, laseissa Suomesta tuotua juhlavuoden samppanjaa ja Reissunaisen leipoma lähes hartautta herättävän ihana mansikkakermakakku tuoreista mansikoista.

Roses jouluna 2017
Sama yksikkö kokoontui myös joulunviettoon Espanjaan vain kahden tunnin ajomatkan päähän kotoa. Rosesin pieni viehättävä merenrantakaupunki hemmotteli meitä viikon ajan päivänpaisteella ja monena päivänä lähes tuulettomilla merinäkymillä. Ohjelmaa emme suunnitelleet etukäteen, mutta viikko vierähti liian nopeasti. Sekä ihmiset että koirat nauttivat päivittäisistä ulkoiluista rantapoluilla. Lähes parin tunnin mittainen aamupäivän lenkki palkittiin istuskelemalla puistokahviloissa, siemailemalla espressokupponen, ehkä lasillinen cavaa, sangriaa tai olutta. Useimmiten lounaan söimme asuntomme aurinkoisella terassilla. Ainoana tuulisena päivänä poikkesimme puiston vieressä olevaan pikkuravintolaan herkullista paellaa syömään. Illat kuluivat iloisesti korttipelien ja vastoin odotuksia, vedenjuonnin merkeissä. Poissa pysyivät viini, laulu ja muut houkutukset.

                                  ***********************************

perjantai 24. marraskuuta 2017

Lempeä oli lokakuu

Lämpimästä säästä huolimatta syksy antaa värejään joen rannoille

Lokakuu Ranskassa oli se kauan kaivattu kesä ja kesältä se tuntuikin. Muutamana päivänä sää oli jopa liiankin lämmin pohjoisesta tulleille. Päivän kuumimpaan aikaan piti helteeltä piiloutua sisätiloihin siestaa viettämään. Onneksi asuinrakennuksemme ilmastointi puhalsi viileähköä ilmaa ja pudotti lämmön miellyttäviin +22 lukemiin.

Loma-ajat koululaisilta ja työssäkävijöiltä olivat ohi. Meren, järvien, jokien ja kanaalin rannoilla oli ruhtinaallisesti tilaa ulkoiluun. Sitä tulikin harrastettua ja bonuksena syysaurinko antoi väriä valkonaamoille. Kävelyretkien jälkeen oli mukava palkita itsensä kahvikupillisella tai kylmällä juomalla, istahtaa kaikessa rauhassa hetkeksi katukahvilaan seuraamaan maailmanmenoa tai omalle parvekkeelle kirja tai sanaristikko seuralaisena.

Lokakuun kohokohtia olivat suomalaisnelikkomme tapaamiset. Vietimme leppoisaa yhdessäoloa viehättävissä paikoissa ja maisemissa. Ohjelmassa oli entiseen tapaan hyvää ruokaa ja rattoisaa korttipeliä. Oli myös uusia kokemuksia, kuten kiertokävely ja rennot aperitiivit spontaanin ooppera-aarian tunnelmissa viinikellarin terassilla ystäviemme kotikyläläisten kanssa. Mukava oli myös käydä suosituilla omenajuhlilla vuorten ympäröimässä Sahorressa ja ostaa sieltä Rotjan laakson makoisia luomu-omenia.  Miellyttävä kokemus oli myös visiitti hedelmäpuutarhassa, jossa oli mahdollisuus kiivien itsepoimintaan. Kotiinviemisinä lähti tilalta 10 kg itsepoimittuja vitamiineja kellariin kypsymään. Nyt marraskuussa ovat ensimmäiset hedelmät jo kypsiä ja raikkaan mehukkaita.
 
Kiivipuun oksilta on hedelmien kerääminen helppoa

**********************************************************************



maanantai 23. lokakuuta 2017

Kesä jaksoi odottaa (matkaraportti)

Pilvisen ja hämärän päivän pimentyessä illaksi ajoimme Turun satamassa auton laivan uumeniin. Tällä kertaa vaatimaton hyttimme sijaitsi meluisan käytävän varrella. Ruotsalaisnuoriso juhli melko äänekkäästi vielä käytävälläkin paluumatkallaan Turun risteilyltä Tukholmaan. Käytävämetelin vastapainoksi mitkään kuulutukset eivät kantautuneet hyttiimme. Onneksi heräsimme juuri ajoissa, ehdimme autokannelle ja saman tien pimeän nukkuvan Tukholman sunnuntai-aamuun. 140 kilometriä myöhemmin päivä valkeni pilvipoutaisena kun poikkesimme aamukahville viehättävään Krog@kafe-paikkaan. Juuri valmistunut kahvi ja tuoreet täytetyt sämpylät maistuivat taivaallisilta. Niiden voimin matka taittui mukavasti, pienet sadekuurot eivät menoa haitanneet. Malmön sillalla liikenne oli varsin hiljaista, Kööpenhamina jäi nopeasti taakse. Vaikka pysähtelimme jaloittelemaan ja syömään hedelmiä, olimme Rödbyn satamassa pari tuntia ennen varattua lähtöä. Normaalisti Saksaan menevään laivaan pääsee etuajassakin, jos laivassa vain on tilaa. Niin nytkin kuvittelimme kun näimme lähtöjonossa odottelemassa vain vähän autoja. Nälkäkin alkoi jo tuntua ja suunnittelimme laivamatkan taittuvan ruokailun merkeissä.
Lippukopin tiukalla tädillä näytti olevan huono päivä. Ei puhettakaan, että pääsisimme aikaisemmin lähtevään laivaan. Tulkaa uudelleen kahden tunnin päästä. Luukku suljettiin ja verho kiskaistiin lasin eteen. Eipä auttanut hölmistyneiden matkaajien tehdä muuta kuin kääntyä takaisin tulosuuntaan. Kuin lohdutukseksi harmaa pilviverho alkoi rakoilla ja pian aurinko paistoi täydeltä terältä.  Poikkesimme sitten Rödbyn kaupunkiin, jossa päätimme tankata auton ja katsoa löytyisikö kaupungista avoinna olevaa ruokapaikkaa. Auto tuli tankattua ja matkustajat nauttivat tuhdit ja maukkaat ateriat ravintolan ulkoterassilla päivänpaisteessa. Jäi vielä hieman aikaakin kävellä ja katsella kesäisiä, rauhallisia kaupunkinäkymiä.
Henkilö lippukopissa oli vaihtunut ja kohtelias herrasmies toivotti meille hyvää matkaa. Vajaan tunnin kesti laivamatka, tilaa oli ruhtinaallisesti. Istuimme laivan keulaosassa ja seurasimme miten Saksaan tultaessa pilviverho täytti taivaan. Illan pimetessä ajoimme kevyessä tihkusateessa majapaikkaan pienen kylän laitamille. Perille päästyämme totesimme ulko-oven olevan tiukasti lukossa, eikä kukaan reagoinut ovikellon soittoon. Taskulampun valossa havaitsimme ovikellon vieressä paperilapun, jossa oli puhelinnumero, mihin voi soittaa. Onneksi puhelimeen vastannut naisääni ymmärsi solkkauksemme ja lupasi tulla 10 minuutissa avaamaan oven.
Pitkän päivän jälkeen väsymys valtasi odottajat, varsinkin kun odottelu kesti reilun puoli tuntia. Lopulta paikalle kaahasi kiireisen oloinen naishenkilö. Hän avasi ulko-oven, näytti huoneemme, ilmoitti mihin aikaan aamukahvi tarjoillaan ja kaahasi tiehensä. Kun luvattu nettiyhteyskään ei toiminut, totesimme, että tällaista matkailu on tällä kertaa. Avasimme ikkunan ja nukahdimme sateen ropinaan.
Sateeseen rummutukseen heräsimme seuraavana aamuna. Aamupala oli runsas ja maittava. Sen voimin matka jatkui ohi Hampurin kohti etelää. Rekkaliikenne ei ollut viikonlopun jälkeen vielä täydessä vauhdissa, joten sen aiheuttamat pelottavat vesipatsaat eivät haitanneet menoa. Bremenin jälkeen sade hiipui pikkuhiljaa tihkusateeksi ja Dortmundin seuduilla lakkasi kokonaan. Parin jaloittelutauon ja muutaman matkaa hidastavan tietyömaan jälkeen olimme jo kello16 puolipilvisessä säässä tulleet majatalon tilavaan ja siistiin yläkerran vierashuoneeseen, missä nettikin toimi moitteettomasti. Saimme viestitettyä kotiväelle matkakuulumiset ja luettua Suomen uutisotsikot. Ennen illan ruokailua ehdimme kävellä lenkin kylällä. Talot ja pihat puutarhoineen katujen varsilla olivat hyvin hoidettuja kuten kaikissa muissakin kylissä. Kauppojen ja huoltamoiden pihoissa näkyi julisteita parin kilometrin päässä olevan naapurikylän illan Oktoberfestistä. Pari kertaa aamuyöstä havahduin kadulta kuuluvaan olutjuhlilta palaavien juhlijoiden yhteislauluyrityksiin ja muuhun iloiseen meteliin.  

Täällä se kesä odotti ja läksi mukaamme
Toiseksi viimeinen matkapäivä viestitti jo kesästä. Aamulla majatalosta lähtiessä auton mittari näytti + 12 asteen lukemaa, mutta jo pari tuntia myöhemmin jaloittelutauolle pysähtyessä asteita oli +20. Moottoritien jylinä musiikkina puistomaisen levähdyspaikan maahan pudonneet keltaiset lehdet tanssivat kevyessä kesätuulessa.  Taakse jäi Wiesbaden, siirryimme kulkemaan Rhein-joen läheisyyteen. Mannheimin tienoilla hätkähdytti vastaantulijoiden kaistalla tapahtunut iso onnettomuus, jossa henkilöautoja kuljettanut rekka lasteineen oli kasassa, myös muita autoja oli pitkin ja poikin tiellä. Liikenne vastapuolella seisoi monen kilometrin matkalla, vain ambulanssit, palo- ja poliisiautot pystyivät pientareen kautta liikkumaan pelastustoimiin.
Iltapäivällä ylitimme Saksan rajan. Ranskassa Mulhousen lähettyvillä huoltoaseman buffetpöydästä löytyi molemmille mieluista lounasruokaa. Tie kulki kohti länttä ja viimeistä yöpymistä ennen kotipesää. Pienen kylän kirkon vieressä oleva ranskalainen vinttikammari oli tullut ajattelemattomasti varattua. Eipä tullut varatessa mieleen, että oli täysikuun aika. Niinpä kuuhullu matkaaja ja kattoikkunasta naureskeleva kuu tuijottivat tuntikausia toisiaan. Valveilla olon varmisti tunnin välein paukkuvat kirkon kellot. Onneksi kuskin unia eivät moiset pikkuasiat häirinneet, hyvin sanoi nukkuneensa.
Kuutamoyön jälkeen maisema oli kietoutunut koleaan sumuvaippaan, mittarissa + 5 astetta. Autoa pakatessa oli aavemainen hiljaisuus, kaikki äänet olivat kadonneet. Sentään navigaattori osasi kertoa mihin päin lähdetään. Matkavauhti oli alkuun varsin maltillista. Näkyvyyttä tuskin ollenkaan ja vain harvassa autossa takana sumuvaloja, muista valoista puhumattakaan. Puoleen päivään mennessä tuuli heräsi ja hajotti sumupilvet. Esiin tulivat kesän kuumuuden kuivattamat maisemat, kellanharmaan värittämät puut ja tienpenkat, viinitarhojen haalea ruska. Auton mittarissa oli asteita + 25 kun pysähdyimme jaloittelemaan aurinkoiselle levähdyspaikalle. Pohjoisesta tulleelle se tuntui kuin saunan lämmöltä, vaatteiden vähentäminen alkoi välittömästi. Lämpötila vain nousi iltapäivällä. Koko kesän ikkunaluukut suljettuna ollut koti tuntui ihanan viileältä kun raahauduimme väsyneinä mutta onnellisina sisälle kantamuksiemme kanssa.
Nyt kolmisen viikkoa myöhemmin voi vain todeta, että kesän lämpö on edelleen täällä ja se tuntuu hyvältä.

                      *************************************************** 


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Vähän ennen lähtöä

Sumu hälvenee järveltä
Oikeastaan matka alkaa silloin kun päätetään lähtöpäivä, suunnitellaan reitti, varataan laivaliput ja majapaikat matkan varrelta. Sitten unohdetaan koko matka. Muutaman viikon ajan se on vain yksi merkintä tulevasta tapahtumasta allakassa. Noin viikko ennen lähtöä vietetään läksiäisiä, etsitään laukut kaappien uumenista, ostetaan viemisiä. Viimeisinä päivinä pakataan ja puretaan laukkuja, koskaan pakkaus ei onnistu ekakerralla. Sitten siivotaan ja laitetaan koti lähtökuntoon, jääkaappi ja pakastin tyhjennetään.

Syyskuun sumuisina viimeisinä päivinä kaappeja penkoessani käsiini sattui laatikko, jonka olin lujasti kiinni teipannut ja vuosiksi unohtanut. Laatikossa olivat nuoruusvuosien päiväkirjavihkot. Istuin lattialla ja luin vihkoja, palasin ajassa kauas taaksepäin. Hymy ja kyyneleet vuorottelivat tai tulivat yhtä aikaa. Voi nuoruus, miten suloista ja kipeää aikaa se on ollutkaan, mutta joka lauseesta tunsin itseni. Vihkot luettuani tiesin, että on niidenkin aika lähteä. Vihkoista löytyneet muistot elävät vielä mielessäni, jonakin päivänä ne taas unohtuvat. Paperisilppuri tuhosi vihkot yhdessä muiden vanhojen tarpeettomien papereiden kera.

Sumu ikkunan takana hälveni hiljalleen, syksyiset maisemat, tyyni ja rauhallinen järvi näyttäytyivät. Mielikin rauhoittui. Oli hyvä lähteä matkalle talvikotiin.

Auringonkukat pääsevät  näkyviin sumuverhon takaa 

Hamppupellolla säilyy kesän vihreys

**************************************************************

maanantai 18. syyskuuta 2017

Rantarosvo ja laiturin vartija

Utelias  rantarosvo
Rannoillemme on ilmestynyt viiksekäs riiviö. Jo kevätkesästä ihmettelimme mihin hävisivät rannan pönttöihin pesineet pikkulintupoikueet. Viileä kesä ei oikein riittänyt syyksi. Vasta syyskesästä näimme tämän pienen, mutta ärhäkän pedon. Rohkein alueen kissoista yritti tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta irvistelevä, sähisevä ja kiljahteleva otus sai kissan perääntymään ja pakenemaan kaikkien yhdeksän henkensä edestä.

Naapurissa asuva metsämies tunnisti eläimen villiminkiksi. Sanoi sen olevan tuholaisen, joka ei kuulu alkuperältään Suomen luontoon. Tulokas on vielä sen verran uusi suomalaisessa luonnossa, että mm. linnut eivät osaa pelätä sitä ja suojautua sitä vastaan. Se on kaikkiruokainen taitava tappaja, joka tappaa enemmän kuin jaksaa syödä. Sen kiinnisaamiseksi on nyt rakennettu pieni lautta, jonka päällä vanha katiska syötteineen odottaa saalistajaa. Lautta piti sijoittaa tarpeeksi kauas rannasta ja laiturista, etteivät alueen kissat päätä uida syömään syöttikaloja.
Laiturin vartija
Kotijärvellämme ovat lokit viihtyneet. WC-tiloikseen ne valitsivat laiturimme. Koko alkukesän se oli valkoisten jätösten peitossa, vaikka sitä usein puhtaaksi pestiin ja harjattiin. Lokkien wc:n käyttö loppui kuin seinään kun paikalle ilmestyi laiturin vartija. Laiturille heitettiin pieni muovikäärme, joka on koko kesän pitänyt lokit poissa laiturilta. Kaikkia uimaan menijöitä ei muistettu varoittaa viattomasta vartijasta, joka aidon näköisellä olemuksellaan ehti aiheuttaa muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin ja pelon kiljahduksen.
Näinä päivinä lokit ovat kerääntyneet järven vastarannalle pitkäksi helminauhaksi muuttomatkaa varten. Myös joutsenparvet laskeutuvat järvelle lepäilemään. Kurjetkin huutelevat jäähyväisiään rantojen sänkipelloilla. Muuttolinnun sielu kuuntelee matkaan lähtijöitä ja taitaa lähiaikoina liittyä samanmielisen joukon jatkoksi.
                         *********************************************** 

torstai 24. elokuuta 2017

Onnellisten tähtien alla


Täällä Koirantähden alla, Petra Heikkilä
Kävimme Tampereen takana tyttären perhettä tapaamassa. Yhteiseen kesäperinteeseen kuuluu mukava retki Iittalan naivistisen taiteen näyttelyyn. Niin nytkin sai hymyillen nauttia taiteilijoiden hauskoista ja oivaltavista ”satojen tarinoiden kesä”-teoksista.

Lähtiessä emme muistaneet, että matka sattui ties kuinka monennen hääpäivän kohdalle. Pitkälti yli 50 vuotta on yhteistä polkua tallattu. Asia tuli mieleen kun pysähdyimme Petra Heikkilän ”Täällä Koirantähden alla”-teoksen eteen. Suloisen taulun tunnelma oli tumman haikea. Siinä sitten kiittelimme ja onnittelimme toisiamme. Huokailimme miten nopeasti vuodet ovat vierineet ja miten paljon hyvää elämä on meille antanut.

Tänään mies meni urheilemaan kavereidensa kanssa. Syksyisen harmaata, vain kymmenasteista päivää lämmittämään leivoin mustikkapiirakan. Pian saan ottaa sen pois uunista.

Edellinen leipomispäiväni herätti hieman hilpeyttä. Oma kalaonni ei tänä kesänä ole suosinut, mutta eräänä päivänä onnistuin saamaan pyyntituoreita muikkuja.  Joten heti patakukon leivontaan. Olin edellisenä päivänä saanut uuden älypuhelimen, joka ennakoi tekstiviestiä näppäiltäessä tulevia sanoja. Innoissani tekstailin ystävälleni, että uunissa kypsyy kesän paras patakukko. Saajan viestissä luki, että uunissa kypsyy kesän paras pakkasukko. ”Liioittelua, ei tämä kesä sentään niin kylmä ole”, vastasi ystäväni. 

                                             ************************************



maanantai 14. elokuuta 2017

Jotakin kesästä


Valkoapiloiden aikaan 
Mitähän tästä kesästä voisi sanoa. Viileyttä ja sateita voisi päivitellä, tuulisia säitä ja ilmastonmuutosta manailla, huonoa kalaonnea surkutella. Mutta olkoon, ilmoille ei mitään mahda. Parempi tämä raikas viileys kuin Etelä-Euroopan tappava helle.
Yli kaksi kuukautta tätä Suomen kesää on jo takana. Meni kesäkuu ja valoisat yöt, menivät kesävieraat. Tuli juhannus ja lavatanssit kuin silloin ennen. Ikääntynyt oli orkesteri kuten suurin osa meistä tanssijoistakin, mutta tanssimusiikki oli samoja kappaleita kuin silloin ennen. Kolmen tunnin ajan jaksoi Tuhkimo olla taas nuori ja tanssia prinssinsä kanssa. Keskiyöllä lumous haihtui, jalat uupuivat ”lasikengissään” ja prinssi vei mummotuhkimon kotilinnaan.

Heinäkuussa harrastettiin pienten yökyläläisten kanssa käsitöitä, opeteltiin napin ompelua ja ketjusilmukan virkkaamista. Pääasia oli kuitenkin uiminen. Siihen harrastukseen ei tullut kyllästymisen hetkiä. Taito karttui uimareilla kiitettävästi. Iltasaduiksi vanha tuttu Grimmin jännittävän pelottava satukirja oli suosituin. Vaikka lukutaitoinen tokaluokkalainen keräsi sänkynsä viereen kasan Aku-ankan taskukirjoja, kiipesi hänkin lukijan kainaloon kuuntelemaan ääneenlukua.

Yökyläläisten mentyä matkustimme Kotkaan veljeni keltaiseen taloon kosken partaalle jokakesäiseen sisarusten tapaamiseen. Sadekuurot ja ukkosen satunnaiset jyrähdykset säestivät iloista ja leppoisaa jälleennäkemistä. Kaksi oli joukosta poissa. Sisar liian kaukana, hankalan matkan päässä Australiassa, veli asuen sydämissämme, hautapaikka kauniiden kukkien alla kuusten viileässä varjossa.

Heinäkuussa oli aikaa myös lukea. Uusi mukava ja helppolukuinen tuttavuus oli 20–30 luvulle sijoittuva Terttu Autereen kirjasarja, josta luin ” Kirjepostia, Sininen hatturasia, Huhtikuun morsian ja kuka murhasikaan rouva Holmin”. Kiehtovaa ajankuvausta, jännitystä ja romantiikkaakin. Mieluista ja sujuvaa luettavaa oli myös Eppu Nuotion uusin dekkari ”Myrkkykeiso”. Pidin myös Heidi Mäkisen ”Ei saa mennä ulos saunaiholla”, varsinkin kun yksi tarinan kertojista oli suorapuheinen kissa. Nautin myös Sirpa Kähkösen kauniista kielestä ja tarinasta” Tankkien kesä”-kirjan parissa. Monta vuotta ennätti kulua, että Laila Hirvisaaren kirjoja ei tullut enää luettua, mutta nyt pienen puhumattoman tytön tarina ”Hiljaisuus” kosketti tätä lukijaa. Koskettava oli myös Paola Piganin mustalaistarina ”Älä astu sieluuni kengät jalassa”. Nyt odottaa yöpöydällä vuoroaan uusi tuttavuus Pasi Ilmari Jääskeläisen ”Väärän kissan päivä”.

Elokuu on jo puolessa välissä. Syksy lähestyy vääjäämättä. Pian on aika suunnitella paluumatka talvikotiin. Sinne missä tällä hetkellä helle on uuvuttava, yötkin kuumia. Ajatuksiin hiipii mielikuva lämpimästä hiekasta ja merestä, jonka vesi on niin lämmintä, että sinne uskaltaudun minäkin. Kotijärven vesi on ollut minulle liian kylmä. 

Ennen lähtöä on aika tavata vielä ystäviä, poimia mustikoita, sieniä ja puolukoita, kokeilla toistaiseksi surkeaa kalaonnea. Yksi hauki ja ahven koko kesän saaliina on aika vaatimaton.

Yksi tuulisista päivistä

******************************************************