keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vihreiltä poluilta valkoisille hangilleko


Vihreä on keväinen polkuni 

Hieman huolestuneena olen seurannut kevään tuloa Suomeen. Ei kovin vakuuttavalta tunnu. Tarkoituksemme on lähteä viikonloppuna ajelemaan kohti kotimaata. Saapa nähdä miten pitkälle kesärenkailla päästään. Jännittää myös, ehditäänkö kotipihalle vielä rakentaa lumiukko, joko jäät ovat järveltä lähteneet.
Vaalien toinen kierros meni odotusten mukaan ja Ranska sai uuden nuoren presidentin. Toivottavasti Emmanuel Macron osaa ja onnistuu taitavasti luotsaamaan valtakuntansa parempaan huomiseen. Tehtävä ei tule olemaan helppo, paljon viisautta ja voimia nuori mies tarvitsee.
Laukut on haettu varastosta. Taas voi ajatella Herman Hessen sanoin, että ”on lumousta joka matkaan lähtö”. 
Mieli kuitenkin vaeltelee vielä keväisen kuutamoillan tunnelmissa. Yksi kevään helmistä oli tanssin ja musiikin täyteinen ilta teatterissa. Espanjalaisen Ballet Murcian lahjakkaat esiintyjät tanssivat täydelle katsomolle Carmenin intohimoisen ja traagisen rakkaustarinan. Päässä soi yhä Bizetin mahtava Habanera ja arkiaskareet sujuvat kantojen kopistessa flamencon tahtiin, mikä ilmeisesti näyttää huvittavan puolisoa.

Vihreältä näyttää myös vesi kanaalissa
Täällä Ranskan tuulisessa kolkassa on viime viikkoina saatu nauttia jo monesta kesäisestä päivästä. Onneksi vielä ei ole ollut rasittavia helteitä, ainoastaan alkukesän raikasta vehreyttä. 
Lähtöön sisältyy aina myös haikeutta, niin nytkin kun maisemat jäävät kauneimmilleen, kaupungin ylle pääskyset kaartelemaan taivaan sineen. Mutta ei auta, muuttolinnun sielu vaatii lähtemään.

Aude-joella vesi on kirkkaampaa, kukat valkoisia

Nämä unikot eivät kai multaa tarvitse, suoraan asfaltista nousseet

**********************************************************




tiistai 25. huhtikuuta 2017

Vaalisunnuntai

Nyt kukkivat nämä puut (ehkä ruusuorapihlaja)
 Viime sunnuntaina äänestettiin Ranskassa 1. kierros presidentin vaaleissa. Toiselle kierrokselle pääsivät Emmanuel Macron 23,9 % ja Marine le Pen 21,7 % ääniosuuksilla. Nämä Välimeren lähellä olevat seudut ovat Marine Le Penin alueita. Carcassonnessa hän nousi tämän kierroksen voittajaksi saaden äänistä 28 %, Emmanuel Macronin äänisaalis täällä oli 20 %. Toinen kierros näiden finalistien kesken käydään toukokuun 7. päivänä.
Meidänkin postilaatikkoon oli pudotettu yhden ehdokkaan esite. Niinpä sitten tavasin sanakirjan kanssa Emmanuel Macronin ohjelmalehtistä. Hyviltä ja maltillisilta vaikuttivat vaalilupaukset. Harmi vain, että minulla ei ole äänioikeutta näihin vaaleihin.

Vaalisunnuntai oli kevään lämpöisin päivä. Lämpömittarin lukema oli + 27 astetta ja kaupunki näytti nauttivan suloisesta suvipäivästä. Katukahviloissa ja puistoissa meno oli varsin leppoisaa, nuoriso istuskeli joen ja kanaalin rannoilla. Varmaan monet asukkaat olivat äänestyksensä jälkeen lähteneet maaseudulle. Mekin ajoimme muutaman kilometrin päähän kanaalin varrella olevaan ravintolaan sunnuntailounaalle. Saimme pöydän terassilta kaiteen viereltä ihan veden ääreltä. Tunnelma oli leppoisa täälläkin, kevyt puheensorina lähes vaimeni pieniin vilvoittaviin tuulenhenkäyksiin. Paikka oli viehättävä, ruoka hyvää ja tarjoilu ystävällistä. Tänne olisi mukava tulla toistekin.
Olimme jo pois lähdössä kun huomasimme, että kaiteen lähelle oli uinut sorsaemo esittelemään komeaa poikuettaan. 
 

**********************************************************
  


tiistai 21. maaliskuuta 2017

Kirsikkapuiden kukkiessa


Maaliskuussa
kukkivat kirsikkapuut
Vuosimiljoonia sitten
kirsikkapuiden kukkiessa
viimeinen vanha lohikäärme
syöksyi kohti liekehtivää iltataivasta
tulta säkenöiden
purppuraan kadoten.

Toisinaan täysikuun aikaan
valkeiden kirsikankukkien
pudotessa helähtäen tuuleen,
pienten rumpujen soidessa
voi nähdä
miten varjoni ja minä       
tanssimme kuun pinnalla.

                                                                                           *********************

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kevätsäät ja terapiakissa

Mantelipuu kukkii
Alkanut maaliskuu onkin ollut aikamoista lämpötilojen vuoristorataa, nollasta nopeasti + 27 asteeseen, synkästä pilvimassasta huikeaan päivänpaisteeseen, tuultahan täällä on aina. Vielä autioita kunnaita kaunistavat tällä hetkellä vaaleanpunaisena vaahtona kukkivat mantelipuut. Viiniköynnökset pelloilla odottavat vielä kovin paljaina vihreitä hiirenkorviaan. Eipä ihme, koska ensilumi saatiin vasta reilu viikko sitten. Mediakin noteerasi tapahtuneen.


Ensilumi



De l'exceptionnel mais pas de record de froid ni de chute de neige pour un 4 mars à Carcassonne
Le 05 mars à 06h05
Oli aika käydä entisessä kotikylässä viehättävän omalääkärimme luona. Vaikka muutimme pois kylästä, emme halua vaihtaa mukavaa tohtoriamme. Niinpä eräänä iltapäivänä ajoimme entiseen kyläämme. Kadut olivat autiot, kylä hiljainen. Lääkärin odotushuoneessa tervehdykseemme vastasi viisi vuoroaan odottavaa henkilöä. Arvelin, että odotusaika venyisi pariin tuntiin, joten kaivelin laukusta mukaan ottamani dekkarin. Jostakin syystä puheliaat ranskalaiset muuttuvat varsin hiljaisiksi lääkärin luokse pääsyä odotellessaan. Niin oli nytkin. Joku selaili pöydän lehtipinosta ottamaansa moneen kertaan luettua lehteä, muutama räpläsi kännykkäänsä. Seuraavana vuorossa oleva tuijotti keskittyneenä suljettua vastaanottohuoneen ovea. Äänettömässä seurassa oli helppoa syventyä kirjani mystiseen murhatutkimukseen.
Lähes kaksi tuntia myöhemmin oli tulossa meidän vuoromme. Puoliso tarvitsi terveystodistuksen liittyäkseen kaupungin tennisklubiin, minulla asiana oli lääkkeiden uusinta. Vastaanottohuoneen ovi vain pysyi kiinni. Kaksi tuntia kului, ylikin, varmaan verenpainekin jo nousi. Vihdoin ovi avautui ja tohtori tuli kutsumaan meitä. Hän kehotti meitä menemään vastaanottohuoneeseen, itse hän jäi hetkeksi jututtamaan jälkeemme tulleita potilaita. 

Terapiakissa
Vastaanottohuoneessa oli hauska ja yllättävä näkymä. Tohtorin kirjoituspöydällä köllötteli selällään itseään venytellen iso pörröinen kissa, ojenteli meille tassujaan. Siinä sitten rapsuteltiin ja siliteltiin silkkiturkkia, otus kehräsi tyytyväisenä ja uskon, että verenpaineemme laski tällä terapialla normaalilukemiin. Pian tohtorikin tuli ja kertoi, että lemmikkinsä oli koditon kulkukissa, elellyt aikansa kadulla ja hakeutunut hänen rappusilleen ruuan toivossa. Jonakin kylmänä päivänä livahtanut potilaan vanavedessä odotushuoneeseen, siellä käpertynyt nurkkaan nukkumaan, ollut kuin kotonaan. Hyvin olikin kotiutunut, turkki kiilsi puhtaana ja harjattuna, paino lähenteli varmaan 10 kiloa. Tohtori oli varsin hyväntuulinen, ylpeä ja onnellinen lemmikistään. Varsin raamatullisen nimen oli juutalainen tohtorimme kissalleen antanut. Barabbas kai arveli, että nimi kuin nimi ja kehräsi raukeana ja painavana milloin kenenkin meistä sylissä. Ilmeisesti kylän asukkaat eivät ole kissoille allergisia ja jos ovat, lie valinneet lääkärikseen jonkin toisen kylän neljästä lääkäristä.  
Lähes tuntia myöhemmin terveystodistus ja uusittu resepti laukussa, poskisuukoin hyvästeltyinä poistuimme pimenevään iltaan. Toivottavasti Barabbaksen terapia sai myös seuraavan, turhautuneena vuoroaan odottaneen potilaan verenpaineen normaalilukemiin

                         *********************************************

tiistai 28. helmikuuta 2017

Vieraita, matkustelua, säikähtelyä, osa 2

Matka jatkui hiljaisen pohdiskelun merkeissä, kukin mietti mielessään ratkaisua tilanteeseen. Onneksi navigaattori osasi neuvoa vuorenrinteitä pitkin kiemurtelevan tien mäen päällä sijaitsevaan loma-asuntoon. Perillä aurinko lämmitti mukavasti ohuen utuverhon läpi. Silti pitkiä olivat minuutit kun odottelimme luvattua avainten tuojaa. 

Lopulta pelkästään espanjaa puhuva iäkäs señor saatteli meidät asuntoon. Hän oli selvästi ihmeissään neljästä matkaajasta, joilla matkatavaroina oli vain kannettava tietokone ja ensimmäisenä hätäinen kysymys, että toimiiko netti. Samalla nuorin meistä huomasi jääkaapin oveen teipatun lapun, jossa oli tarvittavat tiedot. Hän alkoi virittää laitteita toimintakuntoon samalla kun me muut yritimme ymmärtää puheliaan avaintentuojan sanoja. Emmehän me mitään ymmärtäneet, mutta ”gracias, gracias” -hymyilyin saattelimme hänet ovelle.

Juniori ilmoitti, että nettiyhteys taitaa olla aika hidas tai ei toimi ollenkaan. Tuijotimme keskittyneesti tietokoneen kuvaruudulla hitaasti pyörivää ympyrää. Aivot raksuttivat samaan tahtiin. Ideoita tuli ja meni. Mies alkoi kaivella kansiota, jossa oli auton papereita. Sieltä löytyi auton ranskalainen vakuutuskortti, sen kääntöpuolella yhtiön puhelinnumero. Koska pankki ja vakuutusyhtiö ovat samaa konsernia, oli ensimmäinen soitto löydettyyn numeroon. Puheluun vastasi henkilö, joka ilmoitti, että he hoitavat ainoastaan autojen vakuutuksia. Hän suostui kuitenkin hätääntyneistä selityksistämme heltyneenä etsimään pankin valtakunnallisen numeron. Siellä avulias keskusneiti yhdisti puhelun eteenpäin ja niin alkoi vyyhti purkautua. Noin tuntia ja monta ranska- englanti-suomi-sekakielistä puhelua myöhemmin asia oli hoidettu. Lopulta saimme numerokoodin, jolla Ranskaan palattuamme voimme omassa pankissamme vahvistaa pankkikortin kuoletetuksi. Mahtava oli helpotuksen ja onnistumisen tunne kun olimme saaneet asian hoidettua.

Oli aika hakea matkakassit parkkipaikalta autosta ja asettautua taloksi. Miesväki arveli, että ruokailu olisi paikallaan. Majoituksen esittelyssä mainittiin, että rannalle on 20 minuutin kävelymatka. Meri siinteli alapuolellamme mäntyjen lomasta. Arvelimme, että ruokapaikka saattaisi löytyä rannan tuntumasta.



Polvi kiukutteli vastaan kun laskeutuminen rannalle alkoi pitkin lukemattomia rappusia. Onneksi vieressä oli kaide, josta kiinni pitäen vuoroin etu-, vuoroin takaperin könysin raput alas. Alamäki katua pitkin kävellen sujui helpommin. Helmikuun alussa moni ravintola oli vielä kiinni, mutta ainakin yksi näytti olevan auki. Sinne pujahdimme sisään. Ohikulkeva tarjoilija viittoili tyhjän pöydän suuntaan ja sen ääreen asettauduimme. Lähipöydistä kuului pelkästään espanjaa. Myös espanjankieliset ruokalistat tuonut ruutupaitainen ikämies puhui vain espanjaa. Tilasimme neljä päivän menua, ruutupaita sai päättää mitä listalla olleista vaihtoehdoista söisimme. Juomapuoli oli helpompi tilata, agua, vino tinto ja Coca-Cola. Hyväntuulinen ruutupaita kirjasi tilauksen vihkoonsa, pörrötti juniorin hiukset ja pyyhälsi keittiöön. Palasi pian juomien ja leipien kanssa. Alkuruuaksi juniori sai ison savikulhollisen kiehuvan kuumaa lasagnea, isänsä ja pappa herkulliset leikkelelautaset, minä valtavan lautasellisen salaattia, josta riitti jakaa koko joukolle. Pääruuaksi miesväelle tulivat lautasen kokoiset naudanlihapihvit, minulle kanaa. Jälkiruuaksi ruutupaitaisen nuori suosikki sai muhkean kermavaahdolla ja suklaakastikkeella viimeistellyn jäätelöannoksen, muu seurue herkutteli crème catalan-vanukkailla. Aterian päätteeksi nautimme vielä kupposet vahvaa tuoksuvaa espressoa. Kaikki olimme tyytyväisiä annoksiimme. Hieman jännitti laskun maksun aikaan toimisiko rinnakkaiskorttini edelleen vaikka pääkortti oli kuoletettu. Ei ongelmia, hyvin toimi.

Lempeä oli iltapäivän aurinko, laiskasti aaltoili meri. Koska meillä ei ollut kiire mihinkään, jäimme kuljeskelemaan pitkin hiljaista rantakatua. Välillä poikkesimme rantahiekalle veden lähelle, välillä levähtämään penkille kadun varrelle. Jäimme katselemaan rannalle tullutta pariskuntaa ja varsinkin heidän vapaudesta villiintynyttä nuorta koiraansa. Sen riemulla ei ollut rajoja. Kuin tuulispää se kirmasi pitkin rantaa vesirajassa, pulahti vedessä, kieriskeli hiekassa, kävi pyörähtämässä isäntäväen vierellä ja taas väsymättä jatkoi temmellystään. Me vuorostamme tallustelimme pehmeässä hiekassa aallonmurtajalle venesataman luokse. Istahdimme betonikaiteelle seuraamaan kun aurinko sukelsi iltapilviin. Katuvalot syttyivät kun kiipesimme pitkin loputtomilta tuntuvia rappuja majapaikkaamme.



Nopeasti vierähtivät loman viimeiset päivät ulkoilun merkeissä joko rannalla tai mäkisillä männikköpoluilla. Ihokin sai kevyen rusketuksen meren läheisyydessä. Liian pian oli kuitenkin jäähyväisten aika Barcelonan lentokentällä. Luminen Suomi otti vastaan poikansa. Meidänkin kotimatka sujui tällä kertaa ilman ongelmia.

Kävimme matkan jälkeen omassa pankissa noutamassa uuden kortin kadonneen tilalle. Ainakin toistaiseksi tilitietojen mukaan näyttää siltä, ettei kadonnutta korttia sen muutaman tunnin aikana kukaan ehtinyt väärinkäyttää. Nyt meillä on puhelimiin ja aika monelle lapullekin merkitty numerot, joihin soittaa jos pankkikortti pääsee katoamaan.  


                                         *************************************

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Vieraita, matkustelua, säikähtelyä, osa 1

Suomesta tuli mieluisia vieraita, aikuiseksi varttunut pojanpoika ja isänsä. Lensivät Helsingistä Barcelonaan. Siellä jäivät päiväksi katselemaan kaupunkia. Samaan aikaan meidän iltapäivämme kului kaupunkimme teatterissa. Siellä katselijoita viihdytti ”Iloinen leski”-operetti. Kauniita olivat lavasteet, upea valaistus ja puvut, taitavia orkesteri ja esiintyjät. Miinuksena teatterin surkeat äänentoistolaitteet, jotka veivät osan esityksen nautittavuudesta.
Seuraavana päivänä vieraamme matkasivat vajaassa kolmessa tunnissa erikoisnopealla TGV-junalla Narbonneen ja sieltä paikallisjunalla tänne Carcassonneen. Etelä-Ranskan pilvinen ja tuulinen talvi säilytti otteensa koko visiitin ajan. Ei päässyt aurinko kalpeaa ihoa ruskettamaan. Sään viileydestä huolimatta isä ja poika halusivat joka päivä ulkoilla, joko kävellä tai juosta pari pitkää lenkkiä. Varmasti tuntevat kaupungin ja sen ympäristön nyt meitä paremmin.
Jonakin päivänä, jolloin lämpömittari näytti + 6 astetta, ajettiin rannalle, missä harmaatyrskyinen meri pauhasi ja tuuli riehui. Siellä kauhuksemme suomipoika päätti sukeltaa hyisiin aaltoihin. Katsojien sydämet melkein pysähtyivät, mutta uhkarohkea sukeltaja ei saanut edes nuhaa tempauksestaan.
Yleensä jäin kipeähkön polveni kanssa hoitamaan ruokahuoltoa. Kiitettävästi maistui yksinkertainen kotiruoka. Käytiin muutaman kerran ravintolassakin syömässä, mutta pieniä olivat annokset urheilijanuorukaisen mielestä. Sentään noutopizza lähes kaikkine lisukkeineen vei nälän. Ilta- tai yöelämä ei vieraitamme kiehtonut. Varsin mukavia olivat meistäkin yhteiset iltatuokiot juttuineen ja muisteluineen. 
Kymmenen päivää vierähti nopeasti. Enimmäkseen oli tuulista pilvipoutaa, seassa joitakin sadekuuroja. Loppulomalle säätiedotus lupasi jatkuvaa sadetta. Hieman parempaa säätä se lupasi etelämmäksi Espanjan puolelle, mahdollisesti jopa aurinkoakin. Sitä päätimme lähteä hakemaan. Netistä etsimme majapaikan viimeisille lomapäiville. Niin pääsi sininen kulkurikin välillä toisiin maisemiin.
Koko yön kestänyt sade jatkui lähtöaamuna.  Kovin harmaa ja alakuloinen oli maisema tien varsilla. Ankeina kyhjöttivät mustarunkoiset köynnökset autioilla, liejuisilla viinipelloilla. Lehdettöminä seisoivat puut sadesumussa peltojen reunamilla.
Kun käännyimme Barcelonaan vievälle moottoritielle, pilvet harvenivat ja sade lakkasi. Automatka sujui hyvin, liikenne oli melko rauhallista. Espanjaa lähestyttäessä tiekin oli kuivunut. Maiden välisen rajan ylityksen jälkeen pistäydyimme pikaisesti kahvilla jollakin huoltoasemalla.
Seuraava pysähdys oli moottoritien maksupaikka ennen Barcelonaa. Se oli myös säikähdyksen paikka. Kuski ei löytänyt enää maksuvälineenä ollutta ranskalaista pankkikorttiaan lompakosta. Onneksi minulla oli rinnakkaiskortti mukana ja sillä saatiin maksu hoidettua.
Heti maksupaikan jälkeen oli tien levennys. Auto sinne ja alkoi vimmattu kortin etsintä. Eihän sitä mistään löytynyt. Tultiin siihen tulokseen, että kortin on täytynyt pudota huoltoasemalle kahvilla käynnin yhteydessä. Todettiin, että 150–180 km:n mittainen paluumatka takaisin on liian pitkä. Tuskin kannattaa lähteä etsimään edes huoltoasemaa, varsinkaan kun kukaan meistä ei osannut paikallistaa sitä. Luultavasti liian myöhäistäkin. Jos huoltoasema löytyisikin, tuskin enää korttia. Viisainta olisi kuolettaa kortti mahdollisimman pian. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Puhelimen muistiin olikin jäänyt tallentamatta tarvittava numero johon soittaa ja kuolettaa kortti. Päätettiin, että vieraassa maassa tien levennykselle on turha jäädä pähkäilemään kun majapaikkaan ja mahdolliseen nettiyhteyteen on vain tunnin matka.

Jatkuu…
                        ***********************************************
                        

lauantai 11. helmikuuta 2017

Pitäisikö olla huolissaan

Minulla on tosi vaatimaton facebook-tili. Se on lähinnä lasten, lastenlasten, muutaman muun sukulaisen ja tutun kanssa viestittelyä varten. Monikaan heistä kun ei enää käytä sähköpostia. Syksyn aikana alkoi facebookiin tulla kaveripyyntöjä amerikkalaisilta sotaherroilta. Kovin olivat komeita ja arvokkaan näköisiä mitalit rintapielissään. Aluksi ajattelin, että ovat varmaan vahingossa eksyneet sivulleni ja enempää ajattelematta torjuin pyynnöt. Muutaman viikon kuluttua tuli taas eräältä sympaattisen näköiseltä majurilta kaveripyyntö. Näytin miehellenikin sotilashenkilön kuvaa ja epäluuloinen kun olen, arvelin, että onkohan tässä takana joku Salaisen palvelun juoni. Miehen mielestä tuskin mikään vakoilujärjestö on minusta kiinnostunut. Silti torjuin sitten tämänkin unelmien prinssin kaveripyynnön.
Mikä helpotus olikaan sitten vuoden lopulla lehdistä lukea, että asialla olivat tällä kertaa ihan rehelliset rahahuijarit, eikä mikään CIA. Harmillista kuitenkin, että nämä rikolliset onnistuivat valepersoonien kuvien avulla petkuttamaan rahaa hyväuskoisilta suomalaisnaisilta.
Se ongelma kohdaltani on ratkennut. Nyt sen sijaan hämmästelen Bloggerin tilastoja. Sen mukaan blogissani kävijöiden määrä on moninkertaistunut loppuvuodesta. Mikä merkillisintä, valtaosa kävijöistä on Bloggerin kartan mukaan USA:sta, ihan sieltä Alaskasta lähtien maan eteläosiin asti. Ihmettelen vain miten suomenkielinen, erittäin harvoin päivittyvä tylsä blogi voi kiinnostaa niin suurta joukkoa. Olisikohan mielenkiinnon syy mainio Google-kääntäjä. Ainakin ranskankielestä suomeksi kääntäessä se osaa tehdä vallan ihmeellisiä tarinoita.  Ehkä se voi yhtä hyvin onnistua suomesta englanniksi satuillessaan. Luultavasti kyseessä on vain joku Bloggerin tilastoharha haamulukijoista.


                                         *****************************************