sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Paha perjantai


Monien maaliskuun pilvisten päivien lomassa perjantai-aamu valkeni aurinkoisena, mutta tuulisena ja viileänä. Siispä toppatakit niskaan ja kymmenen minuutin kävelymatka kerhotiloihin viikoittaiselle ranskantunnille kello 10. Odoteltiin jonkin aikaa skotlantilaista pariskuntaa tulevaksi, mutta heitä ei tällä kertaa paikalla näkynyt.
        
     Samaan aikaan kello 10, muutaman sadan metrin päässä marokkolaistaustainen ranskalainen nuorimies ryöstää henkilöauton. Hän ampuu kuoliaaksi matkustajan ja haavoittaa auton kuljettajaa, jättää heidät tien varteen, pakenee autolla paikalta.

Me juttelemme tunnilla pääsiäisen vietosta. Opettaja kertoo, että Palmusunnuntain alla tehdään oliivipuun oksista ristinmuotoisia pieniä kimppuja, jotka viedään kirkkoon siunattavaksi. Me kerromme pajunoksista kreppiparikukkasin koristelluista värikkäistä virpovitsoista, jotka myös saa viedä edeltävänä lauantaina ortodoksiseen kirkkoon siunattavaksi.
        
     Samaan aikaan autovaras ajaa kohti 5 kilometrin päässä olevaa Trèbesin kylää. Matkan varrella olevalla kentällä on ulkoilemassa ryhmä poliiseja, joita hän tulittaa autosta, yksi poliiseista haavoittuu.

Tunnilla kuuntelemme opettajan kertomaa ranskalaista legendaa kirkonkelloista, jotka pääsiäisenä lentävät Vatikaanista takaisin kirkkoihin ja pudottavat matkallaan suklaamunia pihoihin ja puutarhoihin lasten löydettäviksi.       

Samaan aikaan autovaras on rynnännyt sisään Trèbes-kylän pienehköön SuperU-markettiin, huutaen ylistänyt Allahia ja uhannut tappaa kaikki, ottanut asiakkaita panttivangeiksi ja ihmiskilviksi. Ampunut kuoliaaksi yhden myyjän ja asiakkaan, haavoittanut useampaa.

Tunnin lopuksi luemme vielä Paul Géradyn keväisen runon silmun puhkeamisesta vihreäksi lehdeksi. Runo päättyy vapaasti suomennettuna ” Vihdoinkin hengitän, elän, olen vapaa - Bonjour”.

Toivotamme opettajalle mukavaa viikonloppua ja lähdemme kotiin. Kaupunki vaikuttaa rauhalliselta. Läheisen koulun pihalta vanhemmat tai muut aikuiset ovat tulleet hakemaan lapsia ruokatunnille. Ihmettelen mielessäni miten äänettömästi hakeminen tällä kertaa tapahtuu, normaalisti piha kaikuu lasten melusta. Suunnittelen kotimatkalla, että lämmitän meille päivä-ateriaksi eilistä linssikeittoa.
Kotiin tultua vilkaisen puhelintani. Onpa paljon viestejä. ”Miten voitte? Oletteko kunnossa? Onko teillä kaikki OK? Kuuluuko siellä laukauksia?"

Avataan televisio ja tietokone. Sieltä paljastuu menossa oleva terrori-isku ja panttivankitilanne. Tuntuu oudolta nähdä tuttuja katuja ja maisemia. Lähetellään rauhoittavia viestejä kyselijöille, meillä ei ole mitään hätää. Jäädään tv:n viereen seuraamaan tilannetta. Kummallakaan ei ole nälkä, keitto saa jäädä jääkaappiin. Olo on epätodellinen ja surullinen. Yhä vieläkin paistaa aurinko siniseltä taivaalta, mutta se ei tunnu enää yhtä kirkkaalta kuin aamulla.

Sankaripoliisi Arnaud Beltrame 



Panttivankitilanne jatkuu. Tapahtumien sankariksi nousee poliisi-upseeri. Hän saa neuvoteltua terroristin kanssa vaihtokaupan. Hän tulee ihmiskilpenä olleen haavoittuneen naispanttivangin tilalle ja terroristi päästää muut panttivangit menemään. Iltapäivän kuluessa terroristi ampuu poliisi-upseeria, joka haavoittuu hengenvaarallisesti ja menehtyy vammoihinsa seuraavana yönä. Poliisit tekevät rynnäkön markettiin ja ampuvat terroristin. 
Tilanne on ohi.

    ************************************


keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Talvi vai kevät


Lumihiutalepensaaksi nimeämäni kevään valkoinen kukkija, saa korvata pelätyn lumisateen
 Täälläkin on jo monena päivänä varoiteltu Siperian sääkarhun puhaltamista kylmistä ja lumisista henkäyksistä. Tänään piti lumisateiden vallata tämäkin alue, mutta raskaina vesipisaroina sade pieksää katuja. Normaalia kylmempiä päiviä ja öitä on ollut lähes koko helmikuun ajan. Pakkaslukemat eivät ole lähelläkään Suomen lukemia, mutta raju tuuli lisää tehokkaasti pakkasen purevuutta. Joinakin aurinkoisina nolla-asteisina päivinä on nautinto kävellä ja helppo hengittää raikkaassa talvisäässä.

Viileydestä huolimatta monet puut ovat jo puhjenneet keväisiin kukka-asuihinsa. Pihoissa kukkivat narsissit, orvokit ja tulppaanit. Syreenin nuput odottavat auetakseen lämpimiä tuulia, mutta koivujen hiirenkorvat uinuvat vielä talviuntaan. Huomenna alkaa maaliskuu, tuothan kevään tullessasi. 

Rannan mantelipuu

*********************************************************

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Musiikkia Suomesta


Viime aikoina olen selaillut monien blogien talvisia tunnelmia ja ihaillut toinen toistaan upeampia lumikuvia. Suomi-kaiho on vallannut mieleni. Kuulokkeissani soi usein Jean Sibeliuksen Valse triste tai Toivo Kuulan Lampaanpolska. Lumikuvien ja musiikin luomaa haaveiden Suomea kaipaan. Tosin joku TV:stä tallennettu kirosanojen säestämä Emma-gaala jysäyttää haaveilijan nopeasti tähän aikaan ja maan kamaralle.
Siihen asti kunnes joku tapahtuma nostaa taas pään pilviin. Muutama päivä sitten tuli tällainen tähtihetki ja pääsin Suomi-tunnelmiini. Tämä tapahtui noin 100 km:n päässä suuressa Toulousen yliopistokaupungissa. Vähän jännitti ajaa miljoonakaupungin keskustaan, mutta onneksi oli lauantai-iltapäivä, liikenne sujuvaa. Olimme varanneet myös hotellin keskustasta. Ajo hotellin parkkihalliin oli jonkin verran haastavaa, koska tila sijaitsi neljän avattavan portin takana maan alla.

Halle aux Grains de Toulouse ulkoapäin, kuva kopioitu netistä
Illan kohteemme oli v. 1860 punatiilestä rakennettu kuusikulmainen musiikkihalli Halle aux Grains de Toulouse. Se rakennettiin aikoinaan viljan ja kotieläinten kauppahalliksi, 1950-luvulla tilat muutettiin teatterin, rock-konserttien, sirkuksen, nyrkkeilykisojen ja erilaisten näyttelyiden areenaksi. 1970-luvulla todettiin paikan erityisen hyvä akustiikka, jota vielä paranneltiin kun muutettiin se Orchestre National du Capitole de Toulousen konserttitiloiksi. Hallia pidetään yhtenä Euroopan parhaimmista, orkesteria ympäröivissä katsomosaarekkeissa on 2200 istumapaikkaa.
Hallin sisätilat, kuva kopioitu netistä
Hotellimme sijaitsi lähellä hallia ja muutamassa minuutissa olimmekin jo ihmisvirran mukana menossa sinfonia-konserttiin, jossa puhalsivat suomalaiset tuulet. Nuoren, taitavan suomalaisen kapellimestari Klaus Mäkelän johtama Toulousin kaupungin sinfoniaorkesteri (Orchestre National du Capitole de Toulouse) soitti Jean Sibeliuksen sinfonian nro 2.  
Olipa hienoa olla mukana kuulemassa, näkemässä ja liikuttumassa. Istuimme toisella penkkirivillä lähes kosketusetäisyydellä orkesterista. Ehdin jo pelätä, että olemme liian lähellä. Mutta turha oli pelkoni. Konsertti alkoi Finlandia-hymnillä. Kun sen ensimmäiset sävelet kohosivat ilmoille ja lempeästi sulkivat syliinsä, sai musiikki vallata kuulijansa.

Klaus Mäkelä, kuva kopioitu konsertti-ilmoituksesta
Nuori kapellimestari johti taitavasti orkesteria tahtipuikollaan. Hän liikkui kevyesti kuin balettitanssija, kuin sadun Peter Pan lumosi yleisön taikasauvallaan, vei yhdessä soittajien kanssa kuulijan hetkeksi ihmeelliseen musiikin maailmaan, jossa tarinaa kertoivat ja tunnelmaa loivat niin monet erilaiset instrumentit.
Niin me, kuin monisatapäinen ranskalaisyleisökin nautti kuulemastaan. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat. Konsertin huipentumana iki-ihana Finlandia-hymni päätti myös konsertin.
Kuulemaansa tyytyväinen yleisö poistui hallista hyväntuulisena keskelle yllättäen alkanutta rankkasadetta. Vain harvalla näkyi olevan sateenvarjo mukanaan. Mekin kipitimme pikavauhtia ne muutamat askeleet hotelliimme ja perillä totesimme olevamme läpimärkiä. 

Siispä vaatteet kuivumaan, lämpimään suihkuun ja nukkumaan. Iltaruokailu jossakin lähikadun ravintolassa jäi väliin. Kenties sitten ensi kerralla.
                                    
                                            **************************************

lauantai 13. tammikuuta 2018

Kuulumisia

Edellinen merkintäni näyttää olevan viime marraskuulta. Blogin hiipumisen merkkejä lienee havaittavissa. Monta vuottahan tänne onkin tullut kirjoiteltua. Vilkaisin uteliaisuuttani tilastoja. Ilokseni huomasin, että vaikka uusia juttuja ei ole ilmestynyt, niin vanhoja tarinoita on käyty lukemassa. Suosituin näytti olevan ranskalainen legenda neljännestä tietäjästä, päivätty 21.12.2011.

Talvi on tullut Etelä-Ranskaankin. Puut ovat pudottaneet lehtensä, päivä lyhentynyt, sää viilentynyt. Joulun mentyä kaupunki on hiljentynyt, kulkijat harventuneet. Pipot, toppatakit ja kaulahuivit ovat ilmestyneet katukuvaan. Pian talvi ja kevät alkavat mittelönsä. Kevään ensimmäiset mimosa- ja mantelipuut ovat avanneet kukkansa. Nollan tienoilla pysyttelevät yölämpötilat pitävät tuntuman talvisena.

Lehdettömät puut kirkon edessä
Meidän arkirutiinimme on pysynyt suunnilleen entisellään. Sentään pari mukavaa tapahtumaa on tuonut kaivattua vaihtelua päiviimme.

Neljän ihmis- ja kahden koirajäsenen suomalaisyksikkömme kokoontui viettämään Itsenäisyyspäivän aattona Suomi-100 juhlaa sopivaksi valitsemaamme paikkaan. Jälleennäkemisestä riemuitsevat koira-sopraanot aloittivat tilaisuuden suoraan sydämistä tulevilla aarioilla. Arvokkaan juhlatilaisuutemme kohokohtia olivat maljat isänmaalle, laseissa Suomesta tuotua juhlavuoden samppanjaa ja Reissunaisen leipoma lähes hartautta herättävän ihana mansikkakermakakku tuoreista mansikoista.

Roses jouluna 2017
Sama yksikkö kokoontui myös joulunviettoon Espanjaan vain kahden tunnin ajomatkan päähän kotoa. Rosesin pieni viehättävä merenrantakaupunki hemmotteli meitä viikon ajan päivänpaisteella ja monena päivänä lähes tuulettomilla merinäkymillä. Ohjelmaa emme suunnitelleet etukäteen, mutta viikko vierähti liian nopeasti. Sekä ihmiset että koirat nauttivat päivittäisistä ulkoiluista rantapoluilla. Lähes parin tunnin mittainen aamupäivän lenkki palkittiin istuskelemalla puistokahviloissa, siemailemalla espressokupponen, ehkä lasillinen cavaa, sangriaa tai olutta. Useimmiten lounaan söimme asuntomme aurinkoisella terassilla. Ainoana tuulisena päivänä poikkesimme puiston vieressä olevaan pikkuravintolaan herkullista paellaa syömään. Illat kuluivat iloisesti korttipelien ja vastoin odotuksia, vedenjuonnin merkeissä. Poissa pysyivät viini, laulu ja muut houkutukset.

                                  ***********************************

perjantai 24. marraskuuta 2017

Lempeä oli lokakuu

Lämpimästä säästä huolimatta syksy antaa värejään joen rannoille

Lokakuu Ranskassa oli se kauan kaivattu kesä ja kesältä se tuntuikin. Muutamana päivänä sää oli jopa liiankin lämmin pohjoisesta tulleille. Päivän kuumimpaan aikaan piti helteeltä piiloutua sisätiloihin siestaa viettämään. Onneksi asuinrakennuksemme ilmastointi puhalsi viileähköä ilmaa ja pudotti lämmön miellyttäviin +22 lukemiin.

Loma-ajat koululaisilta ja työssäkävijöiltä olivat ohi. Meren, järvien, jokien ja kanaalin rannoilla oli ruhtinaallisesti tilaa ulkoiluun. Sitä tulikin harrastettua ja bonuksena syysaurinko antoi väriä valkonaamoille. Kävelyretkien jälkeen oli mukava palkita itsensä kahvikupillisella tai kylmällä juomalla, istahtaa kaikessa rauhassa hetkeksi katukahvilaan seuraamaan maailmanmenoa tai omalle parvekkeelle kirja tai sanaristikko seuralaisena.

Lokakuun kohokohtia olivat suomalaisnelikkomme tapaamiset. Vietimme leppoisaa yhdessäoloa viehättävissä paikoissa ja maisemissa. Ohjelmassa oli entiseen tapaan hyvää ruokaa ja rattoisaa korttipeliä. Oli myös uusia kokemuksia, kuten kiertokävely ja rennot aperitiivit spontaanin ooppera-aarian tunnelmissa viinikellarin terassilla ystäviemme kotikyläläisten kanssa. Mukava oli myös käydä suosituilla omenajuhlilla vuorten ympäröimässä Sahorressa ja ostaa sieltä Rotjan laakson makoisia luomu-omenia.  Miellyttävä kokemus oli myös visiitti hedelmäpuutarhassa, jossa oli mahdollisuus kiivien itsepoimintaan. Kotiinviemisinä lähti tilalta 10 kg itsepoimittuja vitamiineja kellariin kypsymään. Nyt marraskuussa ovat ensimmäiset hedelmät jo kypsiä ja raikkaan mehukkaita.
 
Kiivipuun oksilta on hedelmien kerääminen helppoa

**********************************************************************



maanantai 23. lokakuuta 2017

Kesä jaksoi odottaa (matkaraportti)

Pilvisen ja hämärän päivän pimentyessä illaksi ajoimme Turun satamassa auton laivan uumeniin. Tällä kertaa vaatimaton hyttimme sijaitsi meluisan käytävän varrella. Ruotsalaisnuoriso juhli melko äänekkäästi vielä käytävälläkin paluumatkallaan Turun risteilyltä Tukholmaan. Käytävämetelin vastapainoksi mitkään kuulutukset eivät kantautuneet hyttiimme. Onneksi heräsimme juuri ajoissa, ehdimme autokannelle ja saman tien pimeän nukkuvan Tukholman sunnuntai-aamuun. 140 kilometriä myöhemmin päivä valkeni pilvipoutaisena kun poikkesimme aamukahville viehättävään Krog@kafe-paikkaan. Juuri valmistunut kahvi ja tuoreet täytetyt sämpylät maistuivat taivaallisilta. Niiden voimin matka taittui mukavasti, pienet sadekuurot eivät menoa haitanneet. Malmön sillalla liikenne oli varsin hiljaista, Kööpenhamina jäi nopeasti taakse. Vaikka pysähtelimme jaloittelemaan ja syömään hedelmiä, olimme Rödbyn satamassa pari tuntia ennen varattua lähtöä. Normaalisti Saksaan menevään laivaan pääsee etuajassakin, jos laivassa vain on tilaa. Niin nytkin kuvittelimme kun näimme lähtöjonossa odottelemassa vain vähän autoja. Nälkäkin alkoi jo tuntua ja suunnittelimme laivamatkan taittuvan ruokailun merkeissä.
Lippukopin tiukalla tädillä näytti olevan huono päivä. Ei puhettakaan, että pääsisimme aikaisemmin lähtevään laivaan. Tulkaa uudelleen kahden tunnin päästä. Luukku suljettiin ja verho kiskaistiin lasin eteen. Eipä auttanut hölmistyneiden matkaajien tehdä muuta kuin kääntyä takaisin tulosuuntaan. Kuin lohdutukseksi harmaa pilviverho alkoi rakoilla ja pian aurinko paistoi täydeltä terältä.  Poikkesimme sitten Rödbyn kaupunkiin, jossa päätimme tankata auton ja katsoa löytyisikö kaupungista avoinna olevaa ruokapaikkaa. Auto tuli tankattua ja matkustajat nauttivat tuhdit ja maukkaat ateriat ravintolan ulkoterassilla päivänpaisteessa. Jäi vielä hieman aikaakin kävellä ja katsella kesäisiä, rauhallisia kaupunkinäkymiä.
Henkilö lippukopissa oli vaihtunut ja kohtelias herrasmies toivotti meille hyvää matkaa. Vajaan tunnin kesti laivamatka, tilaa oli ruhtinaallisesti. Istuimme laivan keulaosassa ja seurasimme miten Saksaan tultaessa pilviverho täytti taivaan. Illan pimetessä ajoimme kevyessä tihkusateessa majapaikkaan pienen kylän laitamille. Perille päästyämme totesimme ulko-oven olevan tiukasti lukossa, eikä kukaan reagoinut ovikellon soittoon. Taskulampun valossa havaitsimme ovikellon vieressä paperilapun, jossa oli puhelinnumero, mihin voi soittaa. Onneksi puhelimeen vastannut naisääni ymmärsi solkkauksemme ja lupasi tulla 10 minuutissa avaamaan oven.
Pitkän päivän jälkeen väsymys valtasi odottajat, varsinkin kun odottelu kesti reilun puoli tuntia. Lopulta paikalle kaahasi kiireisen oloinen naishenkilö. Hän avasi ulko-oven, näytti huoneemme, ilmoitti mihin aikaan aamukahvi tarjoillaan ja kaahasi tiehensä. Kun luvattu nettiyhteyskään ei toiminut, totesimme, että tällaista matkailu on tällä kertaa. Avasimme ikkunan ja nukahdimme sateen ropinaan.
Sateeseen rummutukseen heräsimme seuraavana aamuna. Aamupala oli runsas ja maittava. Sen voimin matka jatkui ohi Hampurin kohti etelää. Rekkaliikenne ei ollut viikonlopun jälkeen vielä täydessä vauhdissa, joten sen aiheuttamat pelottavat vesipatsaat eivät haitanneet menoa. Bremenin jälkeen sade hiipui pikkuhiljaa tihkusateeksi ja Dortmundin seuduilla lakkasi kokonaan. Parin jaloittelutauon ja muutaman matkaa hidastavan tietyömaan jälkeen olimme jo kello16 puolipilvisessä säässä tulleet majatalon tilavaan ja siistiin yläkerran vierashuoneeseen, missä nettikin toimi moitteettomasti. Saimme viestitettyä kotiväelle matkakuulumiset ja luettua Suomen uutisotsikot. Ennen illan ruokailua ehdimme kävellä lenkin kylällä. Talot ja pihat puutarhoineen katujen varsilla olivat hyvin hoidettuja kuten kaikissa muissakin kylissä. Kauppojen ja huoltamoiden pihoissa näkyi julisteita parin kilometrin päässä olevan naapurikylän illan Oktoberfestistä. Pari kertaa aamuyöstä havahduin kadulta kuuluvaan olutjuhlilta palaavien juhlijoiden yhteislauluyrityksiin ja muuhun iloiseen meteliin.  

Täällä se kesä odotti ja läksi mukaamme
Toiseksi viimeinen matkapäivä viestitti jo kesästä. Aamulla majatalosta lähtiessä auton mittari näytti + 12 asteen lukemaa, mutta jo pari tuntia myöhemmin jaloittelutauolle pysähtyessä asteita oli +20. Moottoritien jylinä musiikkina puistomaisen levähdyspaikan maahan pudonneet keltaiset lehdet tanssivat kevyessä kesätuulessa.  Taakse jäi Wiesbaden, siirryimme kulkemaan Rhein-joen läheisyyteen. Mannheimin tienoilla hätkähdytti vastaantulijoiden kaistalla tapahtunut iso onnettomuus, jossa henkilöautoja kuljettanut rekka lasteineen oli kasassa, myös muita autoja oli pitkin ja poikin tiellä. Liikenne vastapuolella seisoi monen kilometrin matkalla, vain ambulanssit, palo- ja poliisiautot pystyivät pientareen kautta liikkumaan pelastustoimiin.
Iltapäivällä ylitimme Saksan rajan. Ranskassa Mulhousen lähettyvillä huoltoaseman buffetpöydästä löytyi molemmille mieluista lounasruokaa. Tie kulki kohti länttä ja viimeistä yöpymistä ennen kotipesää. Pienen kylän kirkon vieressä oleva ranskalainen vinttikammari oli tullut ajattelemattomasti varattua. Eipä tullut varatessa mieleen, että oli täysikuun aika. Niinpä kuuhullu matkaaja ja kattoikkunasta naureskeleva kuu tuijottivat tuntikausia toisiaan. Valveilla olon varmisti tunnin välein paukkuvat kirkon kellot. Onneksi kuskin unia eivät moiset pikkuasiat häirinneet, hyvin sanoi nukkuneensa.
Kuutamoyön jälkeen maisema oli kietoutunut koleaan sumuvaippaan, mittarissa + 5 astetta. Autoa pakatessa oli aavemainen hiljaisuus, kaikki äänet olivat kadonneet. Sentään navigaattori osasi kertoa mihin päin lähdetään. Matkavauhti oli alkuun varsin maltillista. Näkyvyyttä tuskin ollenkaan ja vain harvassa autossa takana sumuvaloja, muista valoista puhumattakaan. Puoleen päivään mennessä tuuli heräsi ja hajotti sumupilvet. Esiin tulivat kesän kuumuuden kuivattamat maisemat, kellanharmaan värittämät puut ja tienpenkat, viinitarhojen haalea ruska. Auton mittarissa oli asteita + 25 kun pysähdyimme jaloittelemaan aurinkoiselle levähdyspaikalle. Pohjoisesta tulleelle se tuntui kuin saunan lämmöltä, vaatteiden vähentäminen alkoi välittömästi. Lämpötila vain nousi iltapäivällä. Koko kesän ikkunaluukut suljettuna ollut koti tuntui ihanan viileältä kun raahauduimme väsyneinä mutta onnellisina sisälle kantamuksiemme kanssa.
Nyt kolmisen viikkoa myöhemmin voi vain todeta, että kesän lämpö on edelleen täällä ja se tuntuu hyvältä.

                      *************************************************** 


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Vähän ennen lähtöä

Sumu hälvenee järveltä
Oikeastaan matka alkaa silloin kun päätetään lähtöpäivä, suunnitellaan reitti, varataan laivaliput ja majapaikat matkan varrelta. Sitten unohdetaan koko matka. Muutaman viikon ajan se on vain yksi merkintä tulevasta tapahtumasta allakassa. Noin viikko ennen lähtöä vietetään läksiäisiä, etsitään laukut kaappien uumenista, ostetaan viemisiä. Viimeisinä päivinä pakataan ja puretaan laukkuja, koskaan pakkaus ei onnistu ekakerralla. Sitten siivotaan ja laitetaan koti lähtökuntoon, jääkaappi ja pakastin tyhjennetään.

Syyskuun sumuisina viimeisinä päivinä kaappeja penkoessani käsiini sattui laatikko, jonka olin lujasti kiinni teipannut ja vuosiksi unohtanut. Laatikossa olivat nuoruusvuosien päiväkirjavihkot. Istuin lattialla ja luin vihkoja, palasin ajassa kauas taaksepäin. Hymy ja kyyneleet vuorottelivat tai tulivat yhtä aikaa. Voi nuoruus, miten suloista ja kipeää aikaa se on ollutkaan, mutta joka lauseesta tunsin itseni. Vihkot luettuani tiesin, että on niidenkin aika lähteä. Vihkoista löytyneet muistot elävät vielä mielessäni, jonakin päivänä ne taas unohtuvat. Paperisilppuri tuhosi vihkot yhdessä muiden vanhojen tarpeettomien papereiden kera.

Sumu ikkunan takana hälveni hiljalleen, syksyiset maisemat, tyyni ja rauhallinen järvi näyttäytyivät. Mielikin rauhoittui. Oli hyvä lähteä matkalle talvikotiin.

Auringonkukat pääsevät  näkyviin sumuverhon takaa 

Hamppupellolla säilyy kesän vihreys

**************************************************************