Huone on kuuma ja ankea, seinä sähköpatterin takana on mustunut. Joku laite nurkassa pitää kehräävää ääntä. Oven suussa on kaksi sermiä, joiden kangas on rikki. Istun hoitopöydän vieressä kankaisessa ohjaajan tuolissa. Sekin on ajat sitten parhaat päivänsä nähnyt. Hoitaja sammuttaa röntgenlaitteen ja poistuu huoneesta mammografiakuvat kainalossa. ”Odottakaa täällä, tohtori tulee noin viiden minuutin kuluttua ja kertoo tulokset. Älkää pukeko päällenne ennen sitä”.
Jään odottelemaan. Muistelen edellistä kertaa. Onko siitä todellakin kulunut jo neljä vuotta. Olimme syksyllä muuttaneet Ranskaan ja saaneet CPAM:lta väliaikaisen todistuksen, jossa sanotaan, että kuulumme Ranskan terveydenhoidon piiriin. Jo ennen joulua tuli kutsu mammografiaan. Ystävällinen Rose-naapuri varasi puhelimitse ajan Tivoli-nimisestä alan yrityksestä. Oma kielitaitoni ei olisi siihen riittänyt.
Sovittuna aikana hieman pelokkaana saavuin Tivoliin. Vastaanoton kaunotar antoi minulle lomakkeen täytettäväksi. En ehtinyt lukea ensimmäistäkään sanaa kun paikalle tuli eläkeikäinen herra tohtori ja kutsui minut mukaansa. Siirryimme jonkinlaiseen varastohuoneeseen. Henkilökuntaa tuli ja meni koko ajan. Tohtori teki tilaa seinustan hyllyltä, otti minulta lomakkeen ja alkoi täyttää sitä. CPAM:n todistuksesta löytyikin perustiedot, jopa tyttönimeni. Sitten alkoi kysely terveydentilasta, synnytyksistä, edellisestä mammografiasta. Luulen, että tohtori oli jostain itäblokin maasta, ranska ei ollut hänen vahvin kielensä. Nuori hoitaja tuli paikalle ja kysyi voisiko hän auttaa. Tohtori itse halusi kuitenkin laittaa rastit ruutuihin. Arvasin suunnilleen mitä hän kysyi ja vastasin arvausteni mukaan. Kun lomake oli täytetty hän viittasi että voin mennä kuvattavaksi. Läksinkin, mutta ihan väärään suuntaan. Hän juoksi perästä ja tarttui käteeni. Talutti sitten ohi kaunottaren, läpi kahden täpötäyden odotushuoneen, pitkän käytävän päähän. Avasi oven ja pyysi odottamaan hoitajaa. Pian hoitaja tulikin, toimitti kuvaukset ja vei kuvat mennessään. Pyysi odottamaan muutaman minuutin tohtoria, joka tulee kertomaan tulokset ja tekee manuaalisen tutkimuksen. Pian herra tohtori tulikin. Sanoi jo ovella saksaksi, englanniksi ja ranskaksi, että kaikki kunnossa ja meni menojaan. Odottelin hetken, mutta kun mitään ei kuulunut pukeuduin ja menin vastaanottovirkailijan luokse. Hän ilmoitti, että kuvat tulevat postissa viikon kuluttua.
Pienet tyttärentyttäret sattuivat kuulemaan kun kerroin äidilleen Tivolissa käynnistäni. Kyselivät mitä eläimiä olin siellä nähnyt ja missä laitteissa uskaltanut käydä. Vastailin kysymyksiin varovasti sanojani asetellen.
Siitäpä tulikin uusi barbileikki, sillä seuraavana päivänä barbinukke iltapuvussaan ja koruissaan meni tissitivoliin. Toiselle barbille puettiin paperinenäliinasta tehty hoitajan asu, samoin miesbarbista tuli valkotakkinen ulkomaalainen lääkäri. Tohtori potilaalle. ”Tule tänne vanha rouva. Mikä nimi sinulla? Minä taluttaa sinut tivoli”.
Valkoasuinen tohtori ja potilas iltapuvussaan kävelevät käsi kädessä, tervehtien arvokkaalla nyökkäyksellä lattialla olevia pehmoleluja, nallea, kengurua, leijonaa jne... ”Nyt sinä istuu tuossa ja odottaa hoitajaa”.
Samassa hoitaja onkin jo paikalla ja auttaa potilasta riisumaan korut ja iltapuvun. Työntää potilaan kirjoituspöydän laatikkoon, sulkee sen. Huutaa laatikkoon. ”Suokaa anteeksi rouva. Sattuuko teihin?”
”Sattuu niin saatanasti”, vastaa potilas kimeällä äänellä. Hoitaja järkyttyy moisesta kielenkäytöstä. Sitten helpottunutta tirskuntaa, kukaan ei kuullut. Hoitaja ottaa potilaan pöytälaatikosta. ”Rouva istuu ja odottaa kunnes tohtori tulee ja sanoo kädet ylös. Ei saa pukeutua”.
Tohtori tulee ja osoittaa sormella potilasta ”kädet ylös”. Pukevat yhdessä hoitajan kanssa potilaalle iltapuvun ja korut.”Haluaako rouva katsoa mitä eläimiä meillä on täällä tivolissa”?
Hymähdän noille muistoilleni. Vilkaisen kelloa. Jo yli 15 minuuttia kulunut. Missä lääkäri viipyy, onkohan kuvissa jotain hämminkiä. Pelko hiipii mieleen, pimentää ja jäähdyttää huoneen. Entä jos onkin jotain. Pitkiä ovat odottajan minuutit.
Vihdoinkin ovi aukeaa. Sisään astuu kahvin ja tupakantuoksuinen hymyilevä naislääkäri. Huone on taas valoisa ja lämmin. Tervehdimme. ”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Mutta ei syytä huoleen, kuvissa ei ollut mitään erikoista. Ne tulevat kotiin noin viikon kuluttua. Teen mammografian yhteydessä myös manuaalisen tutkimuksen. Tupakoitteko. Ai ette. Se on hyvä, koska tupakointi lisää riskiä sairastua rintasyöpään”.
Hän tekee tarkan tutkimuksen ja toivottaa minut tervetulleeksi jälleen kahden vuoden kuluttua. Puen nopeasti päälleni ja kiiruhdan ulko-oven luona tupakoivien nuorten naisten ohi autolle, jossa mies on odotellessaan nukahtanut ratin taakse. Istun varovasti paikalleni ja jään silmät kiinni kuuntelemaan radiossa soivaa Renaudin laulamaa
Mistral gagnant.
*********************************************
Ei pitäisi ihmisen sairasvuoteellaan lukea liian voimakasta tekstiä. Mielenrauha siinä järkkyy. Niin kävi minulle kun luin Le Clézion Autiomaan. Olen lukenut aikaisemmin pari muuta Le Clézion kirjaa, mutta ne eivät tehneet näin voimakasta vaikutusta. Kirja on kuin mystinen runo tai maalaus, hidasta kulkemista hiekkadyyniltä toiselle yli autiomaan. Tuulen, polttavan auringon ja kylmien öiden ympäröimä kauniin Lallan ja mykän paimenen taianomainen rakkaustarina. Sinisten miesten johtamien karavaanien päämäärätön luvatun maan etsiminen, pako ja tuhoava sota. Armoton autiomaa, joka lumoaa ja näännyttää kulkijansa. Kirja ei päästä vähällä lukijaansa, sitä ei voi lukea nopeasti. Surullisen kaunis kirja, joka sisältää pääjuonen lisäksi kerroksittain tarinoita.
.jpg)
