Matkamuisto

Kohti syksyä

Luminen savusauna ja syksyä enteilevä kotijärvi saavat nyt jäädä unelmoimaan uudesta kesästä, sillä Kreikka ja siellä Kreetan aurinkoiset polut kutsuvat Simpukkaa ystävineen. Tosin jo ajatus etelän paahtavista helteistä saa voipuneena läähättämään, mutta kun on pakkasten aikaan yhteisellä päätöksellä matka varattu, niin pulinat pois. Nukutaan vielä muutama yö, kunnes auringon laskiessa Kallaveteen kohotaan yötaivaalle kohti etelää. Laukkuun pakataan aurinkorasvat, uimapuvut ja variksenpelättimeltä lainatut kesävaatteet. Laskeudutaan lomatunnelmiin Buzukin sävelin ja Sirtakin askelin. Hoblaa ja Kreikan velkataakka pienenee.

Edellisestä Kreetan-matkasta onkin jo kulunut lähes 40 vuotta. Olimme silloin saarella pääsiäisen aikaan. Hieman traumaattisesti matka alkoi, mutta parani loppuaan kohti. Pari päivää ennen pääsiäistä keksimme matkustaa paikallisbussilla saaren toiseen päähän tutustumaan pieneen rantakaupunkiin. Ennen lähtöä katsoimme aikataulusta, että bussi tulee takaisin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Nautimme matkasta halki kauniiden vuoristomaisemien ja kulkemisesta pikkukaupungin kujilla ja rantakaduilla, maukkaasta lounaasta tavernassa. Kävelyn päätteeksi pysähdyimme aurinkoiselle terassille lasilliselle kylmää retsinaa. Havaitsimme, että olimme paikan ainoat asiakkaat. Tarjoilija pyyhki pöytiä ja toinen lakaisi lattiaa. Arvasimme, että paikka on kiinni menossa. Bussin lähtöön oli vielä aikaa lähes tunti. Päätimme kuitenkin kävellä linja-autoasemalle odottelemaan. Sekin oli suljettu. Istuuduimme seinän viereen penkille. Kaipa se bussi lähtee vaikka asema onkin kiinni. Bussin lähtöaika tuli ja meni. Yhtään autoa eikä ihmistä näkynyt missään. Lopulta rakennuksesta tuli roskapusseja kantava sinitakkinen mies. Ryntäsimme häneltä bussien kulkua kyselemään. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi mistä on kyse, nosti sitten kolme sormea pystyyn ja sanoi, että seuraava bussi lähtee kolmen päivän kuluttua. Nyt ei matkusteta, nyt juhlitaan pääsiäistä. Mies vei roskapussit roskikseen ja meni menojaan.
Mitäs nyt? Passit olimme jättäneet hotelliin, rahaa oli otettu mukaan bussilippujen ja lounaan hinnan verran. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, emmekä huomanneet missään puhelinkoppiakaan. Jos sellainen olisi löytynyt, meillä ei ollut kolikoita, emmekä olisi ymmärtäneet kreikankielisestä puhelinluettelosta mitään. Matkatoimiston puhelinnumeroa emme olleet ottaneet mukaan, tuskin toimistolla ketään olisi ollut enää töissäkään. Yritimme muistella mitä tietä bussi oli tullut. Epävarmoina tallustelimme poispäin kaupungista. Liikennettä ei juuri ollut, pari kuorma-autoa ja skootteria tuli vastaamme. Päätimme kääntyä takaisin, koska meillä ei ollut juotavaa ja pian aurinko laskisi. Paremmin me kaupungissa pärjäisimme kuin pimeässä vuoristoisella maaseudulla. Silloin kuului takaamme auton hurina. Astuin ajoradalle ja nostin peukalon pystyyn. Elämäni eka liftaus. Auto, jossa oli viisi miestä, pysähtyi. Elekielen ja englannin solkkauksella yritimme selittää tilanteemme. Ei siinä mennyt kuin muutama sekunti kun mies istutettiin takapenkille kolmen metsärosvon näköisen miehen keskelle ja minut ahdettiin etupenkille kahden mustapartaisen peijoonin väliin. Pimeän tultua jouduin hammasta purren, pelosta vapisten siirtelemään molemmilta polviltani ylimääräisiä käsiä pois. Eniten pelotti auton hurja vauhti mutkikkaalla tiellä, joka paikoin näytti häviävän pimeyteen. Kuskin toinen käsi oli ratissa, toisella puristeli polveani. Tuskin uskalsin hengittää, yläilmoihin nousi avunpyyntö ”Kyrie eleison”. Ehkä rukoukseni kuultiin tai ahdistelijani luovuttivat, koska polveni jätettiin rauhaan. Kaksi kättä oli taas auton ratissa ja vauhtikin hiipui kohtuulliseksi. Kun vielä selvisi, että olemme suomalaisia, sain lisää istumatilaa vieressäni istujan siirtyessä kauemmaksi. Uskalsin taas hengittää ja onnittelin itseäni, että olin pukeutunut farkkuihin. Matkan päätteeksi meidät vietiin hotellimme pihaan. Mies tarjosi bussirahojamme maksuksi, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Kuljettaja jopa pyysi anteeksi auton ahtautta. Vasta myöhemmin illalla kerroin miehelle polvieni puristelusta. Hän sentään oli saanut istua rauhassa takapenkillä.
Loppu lomasta sujuikin pääsiäistä ja kreikkalaisia häitä juhlien. Häihin onnea tuomaan meidät napattiin iltakävelyltä kun olimme pysähtyneet tavernan eteen ruokalistaa tutkimaan. Ruokaa, juomaa, tanssia ja elämänriemua riitti aamutunneille asti. Toivottavasti silloisen hääparin elämä on jatkunut yhtä riemukkaana kuin olivat hääjuhlansa.

                ***************************************************************

Savusauna

Kuvan sauna ei ole se tarinassa mainittu, kuitenkin samanlainen sää.

Työvuosinamme saimme luvan lämmittää firman savusaunaa. Varsinkin ulkomaalaisille vieraille siellä saunominen oli unohtumaton kokemus. Myös australialaiselle sisareni miehelle, joka viihtyi ja viihtyi tuntikausia savusaunan lempeässä löylyssä. Palattuaan Australiaan hän rakensikin eukalyptuslaudoista saunan pihalleen. Viranomaiset eivät antaneet lupaa savusaunalle, mutta hyväntuoksuinen ja pehmeä oli löyly sähkölämmitteisessä eukalyptussaunassa.

Firman savusaunalle kävi niin kuin savusaunoille yleensäkin käy. Se syttyi tuleen, jopa aika sopivissa olosuhteissa. Näin tarina kertoo:

Palokunnan korviin oli kiirinyt maine saunan makoisista löylyistä. Niinpä he kysyivät saisivatko he palaverinsa jälkeen käydä siellä saunomassa. Lupa annettiin ja ohjeet saunan lämmittämisestä. Ammattimiehet eivät paljoa ohjeita kuunnelleet. Kai he yhden saunan osaavat lämmittää, aikamiehet. Palaveripäiväksi sattui tyyni pakkaspäivä, savu kierteli verkkaisesti talvitaivaalle. Kun sauna oli valmis, palokunta nautti saunan pehmeistä löylyistä nokisilla penkeillä, kävi välillä lumihangessa vilvoittelemassa. Illan pimetessä poistuivat paikalta tyytyväisinä. Hetkeä myöhemmin saunan naapuri huomasi saunalta nousevat tulenlieskat ja hälytti palokunnan. Palokunta tunsi tien ja palasi nopeasti paikalle sammutustöihin. Palon syykin selvisi. Nopeuttaakseen saunan saamista kylpykuntoon, oli nosteltu tulipesästä suurimpia kekäleitä saunan takaseinustalle lumihankeen. Saunomisen aikana tuuli oli herännyt ja puhaltanut kekäleet palamaan. Liekit nuoleskelivat saunan seinän tuleen. Ehkä hieman nolon tuntuinen palokunta sai sen nopeasti sammumaan.

Onneksi vain yksi seinä kärsi palosta. Remontin jälkeen yhtä pehmeät olivat saunan löylyt, yhtä nokinen selkä lauteilta noustessa kuin ennenkin. Sitä en tiedä, onko palokunta käynyt tapahtuman jälkeen siellä saunomassa.

                *************************************************************

Voi että!

Mummeli muisti minua tällä viehättävällä tunnustuksella, josta suurkiitos.
Sen myötä pitäisi vastata kolmeen kysymykseen ja antaa tunnustus edelleen kolmelle bloggaajalle. Blogienne ystävänä haastan teidät Sirokko, Vihreatniityt ja Kulkukatti mukaan kisaan. Ottakaa vastaan tunnustus ja kertokaa 1. lempiväri  2. mieliruoka 3. paikka, jossa haluaisit käydä.


Ja tässä minun vastaukseni:

1) Lempivärisi?

Vihreän ja sinisen sävyt mielialan mukaan vaihdellen. Nyt taitaa olla menossa vihreä kausi.

2) Mieliruokasi?

Niitä on niin monta, en osaa valita vain yhtä.

Tuoreiden kasvisten aikaan maistuu ranskalainen kasvisruoka ratatouille.

Syyskesän herkku on kantarellimuhennos, jälkiruokana mustikat.

Pakko mainita vielä ukkokullan hartaudella paistamat muikut.

Kestosuosikkini on myös kalakukko.

Melko uusi tuttavuus on kalakeitto, jossa kalan, perunoiden ja sipulin lisäksi on mm. katkarapuja, keittojuureksia, oliiveja, maustettua tuorejuustoa, valkosipulia jne. Enemmän kuin hyvää nautittuna karjalanpiirakoiden kanssa.

3) Paikka jossa haluaisit käydä?

Haluaisin vielä kerran käydä Australiassa sisareni luona, katsella Sinisten Vuorten utuisia maisemia, tuntea ilmassa leijuvan eukalyptusmetsien tuoksun, kellua Tyynenmeren mainingeissa, nähdä koalat, kengurut, kaikki ne värikkäät linnut.

                     ********************************************************

Papin Rouva ja Rosvo-Roope

Suomen suven kohokohtia ovat käynnit kesäteatterissa. Niin tänäkin kesänä.

Lapinlahdella, vehmaassa savolaismaisemassa järven rannalla sijaitsee Väärnin pappila, Juhani Ahon synnyinkoti. Syyskuussa tulee hänen syntymästään 150 vuotta. Vaikka hänen kuolemastaankin on jo 90 vuotta, tuntui kuin hän olisi ollut läsnä synnyinkodissaan kuumana heinäkuisena iltana. Istunut 40 katselijan joukossa Pappilan salissa seuraamassa papinrouva Ellin ja Mikko-papin opiskelutoverin, maailmanmies Olavin kesäistä romanssia.
Juhani Ahon romaanin Elli ei ole onnellinen avioliitossaan, johon vanhemmat ovat hänet painostaneet. Ennen avioliittoaan hän oli tavannut Olavin. Nuoret olivat ihastuneet toisiinsa. Vuosien jälkeen Olavi yllättäen tulee kesäksi pappilaan Mikko-papin vieraaksi. Kesän kinkerit pitävät pastorin paljon poissa kotoa. Elli ja Olavi saavat tilaisuutensa. Kesäinen luonto, Ellin yksinäisyys ja vapauden kaipuu saavat romanttiset tunteet uudelleen heräämään. Toivo ja epätoivo vaihtelevat, haaveet ja todellisuus eivät kohtaa. Valloittaja Olavi perääntyy, jättää Ellin, lähtee pois jatkamaan elämäänsä. Uskollisena puolisolleen Elli jää yksinäisyyteensä täyttämään papin rouvan velvollisuuksia.
Intiimissä huoneteatterissa, ammattinäyttelijöiden tulkitsema esitys tuli suoraan iholle. Varsinkin Ellin rooliin eläytynyt näyttelijä saa naiskatsojien tunteet pintaan, kyyneleet vierähtämään poskille. Ailahteleva hurmuri Olavi ja Ellin kiltti ja luottavainen pastoripuoliso saavat myös katsojien sympatiat loistavista tulkinnoistaan. Ellin unenomaiset nuoruuden muistumat ja vapaudenkaipuun tulkitsee taitavasti tanssien ja liikehtien nuori Elli. Vaikka esitys tapahtuu salissa, kuuluu pappilan elämän ääniä viereisistä huoneista, yläkerrasta ja avoimen ikkunan kautta puutarhasta. Tunnelmaa täydentää alakuloinen pelimannimusiikki.
Vielä pappilan pihalla pois lähtiessä tuntuu kuin olisi siirtynyt yli sata vuotta ajassa taaksepäin. Mutta on aika vilkuttaa jäähyväiset Juhani Aholle, joka tyytyväisenä myhäillen siirtyy pilven reunalle katselemaan kesäistä elämää synnyinseudullaan.

Papin rouvan haikeaa tarinaa pohdiskelin vielä muutamaa päivää myöhemmin kauniissa kesäillassa Nilsiän kesäteatterin täpötäydessä katsomossa odotellen musiikkinäytelmä Rosvo-Roope alkamista. Muistelin Tapio Rautavaaran laulamaa balladia:
– Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa
surullisen tarinan, joll’ ei oo vertoa.
Se on laulu merirosvosta Roope nimeltään,
hän sydämiä särki, missä joutui kiertämään.
Eipä ollutkaan Rosvo-Roope enää merirosvo, vaan Afganistanista ja muukalaislegioonasta kotiin palaava sotilas. Hänen tarkoituksenaan on avioitua nuoruudenrakkautensa kanssa, jonka hääjuhlaan hän yllättäen saapuu. Morsian oli luullut Roopen kaatuneen taisteluissa ja vastahakoisesti suostunut järjestettyyn onnettomaan avioliittoon. Pettynyt Roope lähtee kiertelemään balladikaimansa tavoin maita ja mantuja. Pietari, Viron rannikot ja Oolanti tulevat tutuksi. Hän voittaa jossain vaiheessa Idols-kilpailun, elelee hetken julkkiksena. Tekee bisnestä, särkee neitojen sydämiä. Vuodet vierivät, Roope palaa kotikylään, jossa nuoruudenrakkaus on eronnut miehestään, myös seuraavasta. Pari lastakin on ehtinyt syntyä. Hän on perustamansa vanhainkodin johtajatar. Niin Roope saa viimein palkkansa vanhainkodin aputyöntekijänä ja johtajattaren lasten iskäpuolena.
Olihan riemukas ja mukaansatempaava esitys täynnä kutkuttavaa huumoria, sattuvia heittoja päivän politiikasta, hyväntahtoista pilailua julkkisten touhuille jne. Koko esitys tapahtui suloisella Savon murteella. Rooleissa huikeat, laulutaitoiset amatöörinäyttelijät ja heitä säestävä mainio orkesteri. Varsinkin itse Roope lavakarismallaan ja lauluillaan hurmasi yleisön hurjiin aplodeihin. Katsojat poistuivat paikalta naurusuin, kuten kesäteatterista pitääkin.

                 ************************************************************