Matkamuisto

Kohti syksyä

Luminen savusauna ja syksyä enteilevä kotijärvi saavat nyt jäädä unelmoimaan uudesta kesästä, sillä Kreikka ja siellä Kreetan aurinkoiset polut kutsuvat Simpukkaa ystävineen. Tosin jo ajatus etelän paahtavista helteistä saa voipuneena läähättämään, mutta kun on pakkasten aikaan yhteisellä päätöksellä matka varattu, niin pulinat pois. Nukutaan vielä muutama yö, kunnes auringon laskiessa Kallaveteen kohotaan yötaivaalle kohti etelää. Laukkuun pakataan aurinkorasvat, uimapuvut ja variksenpelättimeltä lainatut kesävaatteet. Laskeudutaan lomatunnelmiin Buzukin sävelin ja Sirtakin askelin. Hoblaa ja Kreikan velkataakka pienenee.

Edellisestä Kreetan-matkasta onkin jo kulunut lähes 40 vuotta. Olimme silloin saarella pääsiäisen aikaan. Hieman traumaattisesti matka alkoi, mutta parani loppuaan kohti. Pari päivää ennen pääsiäistä keksimme matkustaa paikallisbussilla saaren toiseen päähän tutustumaan pieneen rantakaupunkiin. Ennen lähtöä katsoimme aikataulusta, että bussi tulee takaisin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa. Nautimme matkasta halki kauniiden vuoristomaisemien ja kulkemisesta pikkukaupungin kujilla ja rantakaduilla, maukkaasta lounaasta tavernassa. Kävelyn päätteeksi pysähdyimme aurinkoiselle terassille lasilliselle kylmää retsinaa. Havaitsimme, että olimme paikan ainoat asiakkaat. Tarjoilija pyyhki pöytiä ja toinen lakaisi lattiaa. Arvasimme, että paikka on kiinni menossa. Bussin lähtöön oli vielä aikaa lähes tunti. Päätimme kuitenkin kävellä linja-autoasemalle odottelemaan. Sekin oli suljettu. Istuuduimme seinän viereen penkille. Kaipa se bussi lähtee vaikka asema onkin kiinni. Bussin lähtöaika tuli ja meni. Yhtään autoa eikä ihmistä näkynyt missään. Lopulta rakennuksesta tuli roskapusseja kantava sinitakkinen mies. Ryntäsimme häneltä bussien kulkua kyselemään. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi mistä on kyse, nosti sitten kolme sormea pystyyn ja sanoi, että seuraava bussi lähtee kolmen päivän kuluttua. Nyt ei matkusteta, nyt juhlitaan pääsiäistä. Mies vei roskapussit roskikseen ja meni menojaan.
Mitäs nyt? Passit olimme jättäneet hotelliin, rahaa oli otettu mukaan bussilippujen ja lounaan hinnan verran. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, emmekä huomanneet missään puhelinkoppiakaan. Jos sellainen olisi löytynyt, meillä ei ollut kolikoita, emmekä olisi ymmärtäneet kreikankielisestä puhelinluettelosta mitään. Matkatoimiston puhelinnumeroa emme olleet ottaneet mukaan, tuskin toimistolla ketään olisi ollut enää töissäkään. Yritimme muistella mitä tietä bussi oli tullut. Epävarmoina tallustelimme poispäin kaupungista. Liikennettä ei juuri ollut, pari kuorma-autoa ja skootteria tuli vastaamme. Päätimme kääntyä takaisin, koska meillä ei ollut juotavaa ja pian aurinko laskisi. Paremmin me kaupungissa pärjäisimme kuin pimeässä vuoristoisella maaseudulla. Silloin kuului takaamme auton hurina. Astuin ajoradalle ja nostin peukalon pystyyn. Elämäni eka liftaus. Auto, jossa oli viisi miestä, pysähtyi. Elekielen ja englannin solkkauksella yritimme selittää tilanteemme. Ei siinä mennyt kuin muutama sekunti kun mies istutettiin takapenkille kolmen metsärosvon näköisen miehen keskelle ja minut ahdettiin etupenkille kahden mustapartaisen peijoonin väliin. Pimeän tultua jouduin hammasta purren, pelosta vapisten siirtelemään molemmilta polviltani ylimääräisiä käsiä pois. Eniten pelotti auton hurja vauhti mutkikkaalla tiellä, joka paikoin näytti häviävän pimeyteen. Kuskin toinen käsi oli ratissa, toisella puristeli polveani. Tuskin uskalsin hengittää, yläilmoihin nousi avunpyyntö ”Kyrie eleison”. Ehkä rukoukseni kuultiin tai ahdistelijani luovuttivat, koska polveni jätettiin rauhaan. Kaksi kättä oli taas auton ratissa ja vauhtikin hiipui kohtuulliseksi. Kun vielä selvisi, että olemme suomalaisia, sain lisää istumatilaa vieressäni istujan siirtyessä kauemmaksi. Uskalsin taas hengittää ja onnittelin itseäni, että olin pukeutunut farkkuihin. Matkan päätteeksi meidät vietiin hotellimme pihaan. Mies tarjosi bussirahojamme maksuksi, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Kuljettaja jopa pyysi anteeksi auton ahtautta. Vasta myöhemmin illalla kerroin miehelle polvieni puristelusta. Hän sentään oli saanut istua rauhassa takapenkillä.
Loppu lomasta sujuikin pääsiäistä ja kreikkalaisia häitä juhlien. Häihin onnea tuomaan meidät napattiin iltakävelyltä kun olimme pysähtyneet tavernan eteen ruokalistaa tutkimaan. Ruokaa, juomaa, tanssia ja elämänriemua riitti aamutunneille asti. Toivottavasti silloisen hääparin elämä on jatkunut yhtä riemukkaana kuin olivat hääjuhlansa.

                ***************************************************************