Lohturuokaa koti-ikävään

Talvi on tullut kuin jäädäkseen tänne etelään.  Jo toista viikkoa on satanut yötä päivää. Ja tuo tuuli, tuo vuorten takaa tuleva raju tuuli, johon en totu koskaan.  Se on jäähdyttänyt ilman, riehunut ja raivonnut, purkanut kai vihaansa ja kaunaansa.  Tuulen tuoma ensilumi, märkä räntä, paiskautuu suoraan kasvoja vasten, tarttuu iholle.  Miten toisenlaisena muistankaan pohjoisen ensilumen. Muistan sen suurina pehmeinä hiutaleina, jotka leijuivat hitaasti keinuen maahan. Niitä oli ihan pakko sateessa pyörähdellen kielen päälle pyydystää ja maistella.

Pakenen sisälle, ulkona tuuli jatkaa vaikerrustaan. Suljen ikkunaluukut, sytytän valot ja laitan tulen takkaan. Tulen lieskat nuoleskelevat paksuja, ikivanhojen pyökkipuiden runkoja. Niiden viimeinen tehtävä on antaa lämpöä koti-ikävää potevalle ulkosuomalaiselle.

Koti-ikävän lisäksi alkaa pieni nälkä vaivata tätä muukalaista. Nyt ei maistu ratatouille, ei bouillabaisse, ei edes café au lait, ei croissantit. Täytyy saada jotain lohturuokaa, joku häivähdys kaukaisesta lapsuudesta.

Siispä kaappeja kaivelemaan. Hyllyllä nököttää parin viikon takainen heräteostos, luomukaupasta löytynyt pussillinen silkinhienoja kaurajauhoja.

Nyt alkakoon karjalaisen perinneruuan ”tsupukoiden” valmistus.

Aluksi sekoittelen veteen kaurajauhoja, vehnäjauhoja ja kananmunan löysäksi taikinaksi, johon lisään aavistuksen suolaa. Jätän taikinan noin tunniksi turpoamaan.

Taikinan valmistumista odotellessani avaan radion ja etsin musiikkikanavan. Kun olen löytänyt sopivan rauhallista soittoa, keitän äidin ohjeiden mukaan riisipuuron. Kattilan pohjalle sulatan noin ruokalusikallisen voita, lisään riisit, joita kuullotan voisulassa hetken aikaa. Sekoitan joukkoon sitten tilkkasen vettä ja kun riisit alkavat sakeutua, kaatelen joukkoon maitoa. Hämmentelen puuroa ja annan sen hitaasti hautua kypsäksi, lopuksi sekoitan joukkoon suolaa.

Käyn kohentamassa takkaa, hiillos hehkuu ja lämmittää mukavasti. Jään tuokioksi takan lämpöön täyttämään sanaristikkoa.

Hiillos jää hiipumaan, palaan hellan ääreen. Nyt taikina on turvonnut tarpeeksi. Nostan levylle toisen löytöni, keraamisesti pinnoitetun matalan paistinpannun. Lirautan tilkan rypsiöljyä taitellulle talouspaperille, jolla sivelen pannun sisältä. Annan pannun kuumeta sopivaksi, kaadan siihen pienen kauhallisen taikinaa. Pyörittelen pannua niin, että taikina leviää pitsimäisen ohueksi levyksi. Paistan sen vain toiselta puolelta. Valmiin letun annan liukua pannulta suoraan lämmitetylle lautaselle.  Levitän letun toiselle puoliskolle pari lusikallista puuroa, taitan toisen puoliskon kanneksi ja kauniiksi lopuksi päälle liraus voisulaa. Sipaisen taas rasvaisella paperilla pannua ja kaadan uuden annoksen taikinaa paistumaan. Ensimmäisen annoksen saa talon laiha isäntä, seuraavan, ei niin laiha kokki itse.

Sanotaan, että tsupukat onnistuvat parhaiten, kun tekijä on elämänmyönteinen, lämminsydäminen, sanavalmis, huumorintajuinen ja vieraanvarainen. Vaikka minulla ei olekaan noita hienoja ominaisuuksia, joita toki toivoisin omaavani, niin väitän, että tsupukat olivat hyviä ja lohduttivat koti-ikävässä.  

Tsupukat

kuoret:

½ l vettä

1 muna

2 dl hienoja kaurajauhoja

1 dl vehnäjauhoja

aavistus suolaa

Täyte: Riisipuuro

Päälle: Voisulaa

                                     *******************************************************