Kohtasimme villin sian

Syksyisin vuorilla metsästetään ahkerasti villisikoja. Viinipelloilla ammutaan pienempää riistaa.Varsinkin viikonloppuina aseet paukkuvat joka puolella. Tapahtuu aika paljon metsästysonnettomuuksia. Viimeksi eilen vahingonlaukaus surmasi metsästäjän näillä vuorilla. Eipä tee mieli samoilemaan vuorille näitten pastismiesten maalitauluksi. Kävelemme lenkkimme mieluummin kanal du Midin, jokien tai järvien rantateillä, sekä asutusten läheisyydessä.
Naapurimme, madame L:n kanssa päätimme aloittaa viikoittaisen lenkkeilyn. Liikunnan lisäksi tulisi paikallistuntemusta ja kielilisä, bien sûr.
Tapasimme portilla. Ensin tietysti tervehdykset, eli poskien hipaisut molemmin puolin ja huulten maiskahdukset ihan oikea-oppisesti. Sitten ça va, eli kuulumiset puolin ja toisin, omat ja perheen, myös Suomessa asuvien. Madame L olisi halunnut näyttää mitä hän oli saanut aikaan puutarhassa, mutta ehkä mies vaikutti sen verran pitkästyneeltä, että madame muutti mielensä ja ehdotti puutarhan katselua vasta kävelyn jälkeen.
Matkamme suuntautui kylän vastakkaiselle mäntymetsäiselle rinteelle. L esitteli tien varrella olevia taloja ja kertoili niiden omistajista. Kurkisteltiin aitojen yli puutarhoihin, tervehdittiin vastaantulijat. Ylöspäin noustessa asutus harveni. Olimme juuri kääntymässä takaisin kun jähmetyimme kauhusta suolapatsaiksi. Tietä pitkin vastaan jolkutteli rottweilerin kokoinen nuori villisika. Oletimme sen pujahtavan tieltä pusikkoon meidät nähtyään. Vielä mitä, se tuli nuuskimaan meitä ja alkoi hyppiä kuten koira meitä vasten torahampaat välkkyen. Sieluni silmillä näin jo meidät villisian raatelemana tien varrella. Tarrauduimme vapisten L:n kanssa toisiimme. Tuntui, että sydänkin pysähtyy. Silloin paikalle tuli auto, joka pysähtyi kohdallemme ja kuljettaja kertoi, että villisika on tuon lähitalon lemmikki ja ilmeisesti karkumatkalla. Sian omistaja oli edellisenä syksynä metsästysaikaan ampunut sen emon ja ottanut orvon pikku possun lemmikikseen. Kun jalkamme taas alkoivat kantaa, marssimme L:n johdolla talon ovelle omistajaa huhuilemaan. Kohta ovelle ilmestyikin iso mustapartainen mies, sian omistaja. Tällä kertaa ei ollut kohteliaita tervehdysseremonioita, ainakaan L:n taholta. Tunnistin L:n uhkailuista pätkän epäkohteliasta sinuttelua tu es dans la merde (olet kusessa). Luultavasti muut puheet olivat samaa kategoriaa, koska mies näytti kutistuvan pieneksi ja nöyräksi anteeksipyyntöjä toistaen. Kun madame L lauhtui ja lopetti sättimisen, piiritimme yhdessä omistajan kanssa possua, joka iloisesti kirmaillen väisteli meitä. Kun saimme sen mottiin, hätistelimme sen sisälle. Nyt se ei enää ollut läheskään niin pelottavan näköinen kuin äsken. Muistutti vain nuorta vallatonta, leikkivää koiraa. Kotimatkalla päiviteltiin vielä tapahtunutta, puutarhakin jäi katsastamatta. Täytyy tunnustaa, että sydän teki muutaman ylimääräisen voltin moisesta kokemuksesta. Tähän asti on väistelty villisian metsästäjien luoteja. Nyt sitten väistellään villisikoja.
Kuvan otus ei ole kohtaamamme, tosin on saman näköinen. Tämä kuva löytyi netistä.

Tienvarren kukkia ja tiedotusta

Viime päivät ovat olleet lähes kesäisiä, kuten kuvistakin voi aavistaa. Mutta tänään TV:n sää-madame lupaili jo viilenevää. Atlantin matalapaineet ovat pikkuhiljaa lähestymässä meidänkin seutuja.
Kylässä on säilynyt toinenkin vanha perinne kuin se, että kirkonkello ilmoittaa lyönneillään kellonajan kahteen kertaan. Kylän keskustassa on kaikkiin ilmansuuntiin osoittavat vanhat kaiuttimet. Sieltä ei kuulu mitään muslimien rukouskutsuja, vaan ihan muuta. Kyläpoliisin toimenkuvaan kuuluu mm. liikenteen ohjaus koulun luona. Hän varmistaa, että lapset voivat turvallisesti ylittää kadun suojatietä pitkin. Poliisi lukee myös vesi- ja sähkömittarit. Kaiuttimella hän tiedottaa kyläläisille tärkeitä asioita, kuten mahdollisista kuolemantapauksista ja vainajan muistopalveluksista kirkossa, joistakin kunnan yleisölle avoimista kokouksista, veden tai sähkön katkaisemisesta, jätteenkuljetusauton aikataulun muutoksista jne. Nyt myös paikallinen kauppias ja torimyyjät käyttävät kaiutinta tuotteidensa ja hintojensa mainostamiseen. Varmaan ihan hyvä idea jakaa tietoja, mutta tekniikka pettää. Laitteen merkkiäänen pimputtelu herättää kuuntelemaan, että tulossa on tiedotus. Sitten tiedottajan ääni ”allo, allo”. Siinä vaiheessa eri ilmansuuntiin suunnatut äänet takertuvat toisiinsa ja kaikuvat yhtenä puurona, eikä sanoista saa mitään selvää. Tiedotus tulee kahteen kertaan. Kaiku vielä vastaa ympäröiviltä vuorilta. Aluksi luulin, että sijaintimme kylän laidalla estää selkeän kuulumisen. Mutta tilanne on sama keskellä kylää, ääni kuuluu vain kovempana. Onneksi näitä kuulutuksia on vain kerran tai pari viikossa. Kuinkahan monta tärkeää tietoa on mennyt ohi korvien.

Sunnuntain sanontoja

Kävelimme tänään myös näitä Aude-joen rantoja pitkin.

Olen opetellut ranskalaisia sanontoja, joita yritän heitellä puheeni joukkoon sopivissa ja tahattomasti myös sopimattomissa tilanteissa. Voihan olla, että osaa näistä käytetään vain kirjoitetussa tekstissä, osaa puhuttaessa.
Parhaillaan on hetki entre chien et loup ( koiran ja suden välissä) eli ilta on hämärtymässä. Uuden kuun sirppi on jo korkealla taivaalla, vuorten silhuetit erottuvat selkeinä punaiselta iltataivaalta. Sateisen aamun jälkeen pilvet väistyivät, aurinko pilkahti esiin. Me läksimme kuljeskelemaan lähikylässä järjestetylle kirpputorille. Moni muukin oli lähtenyt ja välillä tuntui kuin olisimme serrés comme des sardines. Ennen puolta päivää väki väheni ja pääsimme katselemaan mitä kaikkea oli tarjolla. Olisin ostanut mielestäni kauniin ja taidokkaasti tehdyn kukko-aiheisen kolkuttimen ulko-oveemme, mutta myyjää ei näkynyt mailla eikä halmeille. Meidän ovikellomme toiminta kun on vähän comme ci comme ça (niin ja näin). Kolkutin voisi korvata oikuttelevan ovikellon.
En saanut kirjoitettua edellistä lausetta loppuun, kun ovikello soikin. Ovella oli naapurin rouva, joka toi meille uuden sadon oliiveja ja palasen aivan ihanaa syntymäpäiväkakkua. Hän jäi keittiöön juttelemaan lähes pariksi tunniksi, kiitti lahjastamme (joka oli pullo viskiä ja kaunis orkidea) ja kertoi miehensä merkkipäivän vietosta. Niin moni oli muistanut syntymäpäiväsankaria. Ja minä pääsin briljeeraamaan oppimallani sanonnalla, että miehesi on connu comme le loup blanc (tunnettu kuin valkoinen susi). No, ainakin vertaukseni nauratti madamea.
Nyt on ulkona jo pimeää, edelleen kuun sirppi taivaalla tähtien ympäröimänä.

Marraskuun merkkipäiviä

Näillä vuorilla tuulee melkein aina. Koko marraskuun alun puhalsi tuima pohjoinen Tramontane. Täällä sitä sanotaan myös Cers-tuuleksi. Se jäähdyttää tehokkaasti ilman lähelle nollaa ja lennättää teräviä sadepisaroita. Paljon miellyttävämpi on Välimereltä päin henkäilevä Marin. Sen ansiosta on taas lämpimämpää, ulkomittari näytti päivällä + 17 astetta. Taas ruoho vihertää, myös kukkapenkkien rikkaruoho. Monet puut ovat pudottamassa lehtiään. Plataanien lehdet muodostavat ”kinoksia” jalkakäytäville ja ovat sateella liukkaita. Puut karistavat lehtiä melkein jouluun asti, jolloin varhaisimmat mimoosat alkavat jo kukkia. Toki paljon on ikivihreitä puita ja pensaita. Puutarhan hoitoa harrastava naapuri kertoi, että 25.11 Sainte Catherine on tärkeä päivä, koska "A la Sainte Catherine, tout bois prend racine". Vain sinä päivänä istutetut puut juurtuvat hyvin. Ei päivääkään aiemmin tai myöhemmin. Samana päivänä taitaa Suomessakin olla Katariinan päivä. En vain oikein usko, että silloin enää puita istutetaan. Ehkä vain kevätkukkien sipuleita. Niitä minäkin aion takaisin maahan piilottaa. Pienet kissakolmoset kun olivat löytöretkillään kaivaneet kukkapenkistä parikymmentä tulppaanien ja hyasinttien mukulaa.
Nukumme yleensä ikkuna auki. Tänään heräsin kylän kirkonkellojen lyönteihin. En ehtinyt laskea montako kertaa kello löi. Eipä hätää, muutaman minuutin kuluttua lyönnit toistuivat. Niitä oli yhdeksän. Oli jo valoisaa. Katsoin lehdestä, että tänään aurinko nousi kello 7.43 ja laski kello 17.24. Kirkonkellon ajan ilmoittaminen kahteen kertaan juontaa juurensa ajalta, jolloin ihmiset työskentelivät viinipelloilla, eikä heillä ollut kelloja. Ruoka-ajat olivat tärkeitä niin silloin kuin nytkin. Jos ei heti ensi kerralla ehtinyt laskea lyöntien määrää, uusinta auttoi tietämään oliko aika lähteä syömään tai joko työpäivä päättyi.
Viime viikon keskiviikkona Ranskassa oli yleinen vapaapäivä "Armistice 1918", eli ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistopäivä. Mekin osallistuimme tapahtumaan liittymällä kyläläisten kulkueeseen sodan muistomerkille. Kulkueen keulassa Ranskan lippuja kantoivat viime sodan neljä veteraania. Muistomerkillä määri piti puheen ja laski paadelle sinipunavalkoisen kukkaseppeleen. Myös koululaiset toivat pieniä kukkavihkoja ja kynttilöitä muistomerkille. Kylän urheat palomiehet seisoivat kunniavartiossa. Kahden minuutin hiljaisuuden jälkeen nauhalta kaikui komeasti marseljeesi. Määri kutsui tapahtumaan osallistuneet kylän baariin aperitiiveille. Emme viitsineet jonottaa baarin ovella vaan kävelimme luostarissa avattuun näyttelyyn. Esillä oli kylässä asuvien taiteilijoiden värikkäitä maalauksia. Toisaalta vähän jäi harmittamaan. Olisihan se pastis maistunut komeiden palomiesten seurassa.
Pieneen kyläämme ei possutauti ole vielä ehtinyt. TV-uutisista huomasin, että kaupungeissa joukkorokotuspaikkoina näyttivät olevan elokuvateatterit ja konserttisalit. Paljon parempi odotella vuoroaan lämpimässä katsomossa kuin jonottaa tuulessa ja tuiskussa.

Tule meille vaan, meillä leivotaan.....

Kylmän tuulisena marraskuun päivänä, jolloin sade rummuttaa huuruisiin ikkunoihin sitä haluaisi jonnekin kauas. Olisi mukava myös vähän herkutellakin. Jospa yhdistäisi nämä kaksiTunnelman luomiseksi voisi sytyttää muutaman tuikun tai kynttilän palamaan iltapäivän hämärässä. Sitten uuni lämpiämään ja kakun tekoon. Kun kakku on saatu uuniin voi sen kypsymistä odotellessa istahtaa kuuntelemaan ja katselemaan tätä videota. Kuvien mukana saavat ajatukset vaeltaa kauas, vaikka ihan Tiibetiin asti. Musiikki kantautuu uuniin ja yhdessä lämmön kanssa saa kakun paistumaan juuri sopivan meheväksi.
Ostin kauan sitten Tokion lentoasemalta japanilaisen Kitaron levyn. Olin menossa Australiaan ja matkalla pysähdyin vuorokaudeksi Japaniin. Oli tarkoitus viettää päivä Tokiossa. Mutta toisin kävi. Tokiossa oli keisariperheessä suuri juhla. Lentoasemalla virkailija sanoi, että juhlan takia turva- ja liikennejärjestelyt ovat niin mittavat, että ei kannata edes yrittää. Hän jatkoi, että lähistöllä on Naritan kaupunki, jossa kaunis puisto temppeleineen. Siellä ehtisi hyvin käydä ennen illan jatkolentoa Australiaan. Hän neuvoi myös mistä bussi kaupunkiin lähtee. Kaikki kilvet ja kyltit olivat japaniksi, mutta kyselemällä ja kolmen sanan varastolla retki temppelipuistoon onnistui hienosti. Koska juhlan takia oli vapaapäivä, puistossa oli paljon perheitä toinen toistaan kauniimmissa kansallispuvuissa. Sirot naiset ja pienet tytöt värikkäissä kimonoissaan, kukkia hiuksissaan olivat kuin värikkäitä perhosia. Aina kun kuulen Kitaron musiikkia, näen kauniin japanilaisen puiston ja sen lumoavat temppelit.
En ole aiemmin kokeillut tuota youtubea. Saapa nähdä toimiiko.

http://www.youtube.com/watch?v=QniUEBECN4I

Kuorrutettu ananas-porkkanakakku
Pohja:
3 munaa
2 1/2 dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
1 dl perunajauhoja
1½- 2 tl leivinjauhetta
1- 2 tl kanelia
150 g voisulaa

3 dl hienoa porkkanaraastetta (Raasta hienoimmalla terällä 3-4 raakaa porkkanaa)
1 dl ananasmurskaa
Vaahdota munat ja sokeri. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne siivilän läpi seokseen. Sekoita keskenään jäähtynyt rasva, porkkanaraaste ja ananasmurska, sekoita taikinaan. Kumoa taikina voideltuun ja jauhotettuun isohkoon vuokaan. Anna kakun kypsyä 180-200 asteessa noin 25 minuuttia. Laita musiikki soimaan ja ajattele sinisiä ajatuksia.
Kuorrutus/täyte:
100 g lähes sulaa voita
200-250 g Philadelphia, Mascarpone- tai jotain muuta maustamatonta tuorejuustoa
2-2½ dl tomusokeria
puristettua sitruunamehua maun mukaan tai/ja 2 tl vanilliinisokeria
Sekoita sulatejuusto ja voi notkeaksi. Lisää joukkoon tomusokeri ja sitruunamehu. Levitä kuorrutus jäähtyneen, halkaistun kakun väliin ja päälle.

Lintuja kissoja

Maantiellä ajellessa näkee kaikenlaisia vastaantulijoita. Nämä siivekkäät eläjät päättivät laskeutua tien vieressä olevalle viinipellolle juuri silloin kun me satuimme olemaan kohdalla.

Laskeutuessaan pitivät automme kattoa vessanaan. Arvata saattaa, että tämän pommituksen jälkeen kotiin päästyämme riitti auton pesua.

Eikö olekin söpön näköiset kolmoset. Tämä seurue marssi emonsa perässä parvekkeellemme ja jäi sinne asustelemaan pahviseen kotiinsa. Emo on ilmeisesti aviottomien lastensa takia kotoaan karkotettu kesy kotikissa, mutta poikaset ainakin toistaiseksi sähiseviä, purevia ja raapivia villipetoja. Ihmetellään ja odotellaan mitä näiden kanssa pitäisi tehdä. Viekö emo ne jonakin päivänä oikeaan kotiinsa vai jäävätkö tänne kesyyntymään niin, että ne saisi kiinni ja voisi viedä löytökissojen kotiin. C’est la vie.

                           ***************************************

Mielikuvia

Kesän aikana vähäinen ranskankielen taitomme karisi lähes olemattomiin. Sama tilanne jatkui täällä kun puhuimme pelkästään suomea ystäviemme kanssa. Seurustelu ranskalaisten naapurien kanssa, lääkärissä käynti ym. oli pelkkää änkytystä ja sanakirjan selailua. Niinpä päätimme jatkaa kielen opiskelua viime vuotisessa paikassa. Liityimme mukaan ryhmään, jossa lähes kaikki muut ovat englantilaisia. Viime tunnilla keskustelun aiheena olivat stereotyypit kotimaistamme.
Ranskalainen: Hoikka monsieur baskerissaan, raitapaidassaan vahatuin viiksin Eiffel-tornin juurella patonki kainalossaan, kädessään pullo punaviiniä ja juustopaketti. Pieni siro mademoiselle sipsuttelee ranskalaisilla koroilla, jossain soi musette-harmonikka, romantiikkaa.
Englantilainen: Gentleman mustassa liivipuvussaan, päässä knalli, kainalossa sateenvarjo, tylsä ja pitkästyttävä, pitää viskistä. Lady pukeutuu tweediin ja villatakkiin. Englantilaiset juovat jatkuvasti teetä tai viettävät aikaansa pubissa olutta siemaillen.
Saksalainen: Tukeva mies, jolla on punaiset pyöreät posket ja punainen nenä. Päässään sulkahattu, henkselein varustetut nahkaiset polvihousut, polvisukat ja nauhakengät, toisessa kädessä iso tuoppi vaahtoavaa olutta ja toisessa makkara.

Mutta onko maailmalla mitään kuvaa suomalaisesta. Sitä jäimme miettimään. Yksi englantilaisista kyseli ihmeissään missä päin maailmaa Suomi on. Yritimme tarjota Ruotsin naapuruutta. Se oli hänelle yhtä tuntematonta aluetta kuin Suomikin. Sitten mainitsimme, että Venäjä on toinen naapurimme. Ahaa! Hän oli ollut kerran Itämeren risteilyllä ja käynyt venäläisessä satamakaupungissa Helsingissä. Miten kaunis ja puhdas kaupunki. Ihan toisenlainen kuin hänen mielikuvansa Venäjän kaupungeista. Totesimme hänelle, että hän oli käynyt Suomessa. Opettaja etsi vielä karttakirjan, josta löytyi vahvistus asialle. Toinen englantilainen tiesi enemmän, arveli, että suomalaiset, kuten useimmat skandinaavit ovat vaaleita ja sinisilmäisiä. Pitkä talvi tekee suomalaisista hieman alakuloisia, ujoja, syrjään vetäytyviä. Ehkä näin onkin. Onneksi suomalaisten ryyppäysmaine ei ole vielä tänne ehtinyt. Lisäsimme listaan vielä suomalaisten rakastaman saunomisen, sekä tietysti joulupukin.

Tulipa mieleen yksi tarina stereotyypeistä. Siinä ranskalainen, saksalainen ja suomalainen olivat viidakossa. Vastaan tuli elefantti. Ranskalainen katseli sitä ja aprikoi, millainen mahtaa olla sen rakkauselämä. Onkohan se uskollinen puolisolleen jne. Saksalainen laskelmoi miten paljon siitä saisi rahaa jos myisi sen. Kannattaisiko myydä kokonaisena vai paloitella osiin. Suomalainen katseli otusta alta kulmien ja tuumasi, että mitähän tuokin minusta ajattelee.