maanantai 30. marraskuuta 2009

Kohtasimme villin sian

Syksyisin vuorilla metsästetään ahkerasti villisikoja. Viinipelloilla ammutaan pienempää riistaa.Varsinkin viikonloppuina aseet paukkuvat joka puolella. Tapahtuu aika paljon metsästysonnettomuuksia. Viimeksi eilen vahingonlaukaus surmasi metsästäjän näillä vuorilla. Eipä tee mieli samoilemaan vuorille näitten pastismiesten maalitauluksi. Kävelemme lenkkimme mieluummin kanal du Midin, jokien tai järvien rantateillä, sekä asutusten läheisyydessä.
Naapurimme, madame L:n kanssa päätimme aloittaa viikoittaisen lenkkeilyn. Liikunnan lisäksi tulisi paikallistuntemusta ja kielilisä, bien sûr.
Tapasimme portilla. Ensin tietysti tervehdykset, eli poskien hipaisut molemmin puolin ja huulten maiskahdukset ihan oikea-oppisesti. Sitten ça va, eli kuulumiset puolin ja toisin, omat ja perheen, myös Suomessa asuvien. Madame L olisi halunnut näyttää mitä hän oli saanut aikaan puutarhassa, mutta ehkä mies vaikutti sen verran pitkästyneeltä, että madame muutti mielensä ja ehdotti puutarhan katselua vasta kävelyn jälkeen.
Matkamme suuntautui kylän vastakkaiselle mäntymetsäiselle rinteelle. L esitteli tien varrella olevia taloja ja kertoili niiden omistajista. Kurkisteltiin aitojen yli puutarhoihin, tervehdittiin vastaantulijat. Ylöspäin noustessa asutus harveni. Olimme juuri kääntymässä takaisin kun jähmetyimme kauhusta suolapatsaiksi. Tietä pitkin vastaan jolkutteli rottweilerin kokoinen nuori villisika. Oletimme sen pujahtavan tieltä pusikkoon meidät nähtyään. Vielä mitä, se tuli nuuskimaan meitä ja alkoi hyppiä kuten koira meitä vasten torahampaat välkkyen. Sieluni silmillä näin jo meidät villisian raatelemana tien varrella. Tarrauduimme vapisten L:n kanssa toisiimme. Tuntui, että sydänkin pysähtyy. Silloin paikalle tuli auto, joka pysähtyi kohdallemme ja kuljettaja kertoi, että villisika on tuon lähitalon lemmikki ja ilmeisesti karkumatkalla. Sian omistaja oli edellisenä syksynä metsästysaikaan ampunut sen emon ja ottanut orvon pikku possun lemmikikseen. Kun jalkamme taas alkoivat kantaa, marssimme L:n johdolla talon ovelle omistajaa huhuilemaan. Kohta ovelle ilmestyikin iso mustapartainen mies, sian omistaja. Tällä kertaa ei ollut kohteliaita tervehdysseremonioita, ainakaan L:n taholta. Tunnistin L:n uhkailuista pätkän epäkohteliasta sinuttelua tu es dans la merde (olet kusessa). Luultavasti muut puheet olivat samaa kategoriaa, koska mies näytti kutistuvan pieneksi ja nöyräksi anteeksipyyntöjä toistaen. Kun madame L lauhtui ja lopetti sättimisen, piiritimme yhdessä omistajan kanssa possua, joka iloisesti kirmaillen väisteli meitä. Kun saimme sen mottiin, hätistelimme sen sisälle. Nyt se ei enää ollut läheskään niin pelottavan näköinen kuin äsken. Muistutti vain nuorta vallatonta, leikkivää koiraa. Kotimatkalla päiviteltiin vielä tapahtunutta, puutarhakin jäi katsastamatta. Täytyy tunnustaa, että sydän teki muutaman ylimääräisen voltin moisesta kokemuksesta. Tähän asti on väistelty villisian metsästäjien luoteja. Nyt sitten väistellään villisikoja.
Kuvan otus ei ole kohtaamamme, tosin on saman näköinen. Tämä kuva löytyi netistä.

16 kommenttia:

  1. Kuvissa tuo villisiat näyttää ihan söpöitä. Mutta tosi on kun näkee hampaat, ja tietää mitä niillä saa aikaan, kiipeäisin varmaan puuhun karkuun. On se kyllä erikoista kun vois silittää tuollaista karjua.
    terv Annu
    http://turkeypeppers.blogspot.com/

    VastaaPoista
  2. Huh kauheeta! Olen possujen ja villisikojen harras ihailija, mutta vain etäältä - röh :D

    Villisikojen poikaset näyttävät pekonilta, ovat raidallisia, hoh hoh, röh röh... (röhönaurua).

    VastaaPoista
  3. Katsoin ekana kuvaa ja ajattelin etä oletpa rohkea, jäänyt oikeen kuvaamaan.. Villisika on aika pelottava otus, ollaan pari kertaa nähty. Ekalla kertaa oli emo pikkuisten poikasten kanssa ja että me jusotiin lujaa toiseen suuntaan, ei jääty ihailemaan. Toisella kertaa nähtiin ihan läheltä mutta se oli onneksi jo raatona, sillä oli hirmu pitkät torahampaat.
    En ole ennen kuullutkaan, että niitä voisi kesyttää lemmikiksi.Aika moista kun tulee ihan kohti tervehtimään. Olisin varmaan saanut sydärin siinä kohtaa.

    VastaaPoista
  4. Huh! Ihan rupesi lukiessa sydän läpättämään. En haluaisi villisikaa kohdata.

    VastaaPoista
  5. Vau, jopa sait seikkailun, pitäähän joku sydämen läpätys ainakin kerran viikossa kokoea, niin tietää sydämensä olevan elossa, vai mitä! Mukava, että olet saanut lenkkikaverin, opit siinä varmaan kyläyhteisöstä ja sen ihmisistä yhtä ja toista - ranskaksi.

    VastaaPoista
  6. Kuva pettää. Ovat niin viattoman näköisiä!

    VastaaPoista
  7. Annu – Kiva kun kommentoit. Eipä tullut mieleen silitellä otusta kun se hyppi minua vasten. Yritin väistellä sitä ja sen isoa päätä.

    Rita – Tosi söpöjä ovat raidalliset pikkupossut, kuten kaikki eläinbabyt.

    Sirokko – Minusta tuntuu, että sydäri oli melko lähellä tapahtumahetkellä. Algeriassa ollessa valmistin monet maistuvat kinkut villisioista, joita urhoolliset suomalais-algerialaiset metsämiehet kotiin kantoivat. Possun liha oli maukasta. Ruokailihan se maapähkinä- ja viljapelloilla, kaiveli tryffeleitä maasta välipalakseen.

    Famu – En minäkään toista kertaa. Emme lenkkeile enää sielläpäin, varmuuden vuoksi.

    Ellinoora – Kyllä vähempikin järkytys riittää vanhan sydänparkani toiminnan ylläpitoon. Madame L on kullan arvoinen, lämmin, avulias ystävä täällä.

    Vihreatniityt – Totta. Kuva pettää. Pikkupossut ovat suloisia, mutta ei muut. Aikuiset karjut painavat jopa 300 kiloa ja ylikin.

    VastaaPoista
  8. Ai etta olen kateellinen. En ole tana vuonna nahnyt yhtaan villia villisikaa! Viimeinen taisi tulla vastaan joku vuosi sitten keskellea yota, hirvittavassa sumussa, maantiella, matkalla kotiin joulun vietosta. Mina ratissa. Niita olikin silloin useampia.

    VastaaPoista
  9. Onko villisian ja sikalassa kasvatetun sian maussa eroa? En ole maistanut villisikaa mutta mieli tekisi. En ole kohdannut villisikaa metsässä eikä teekään mieleni.

    Mutta tämän tarinan luin mieluusti (turvallisesti kotosalla). Ja siinä vaiheessa kun ystäväsi L torui topakasti villisikaa lemmikkinään pitävää miestä joka sanojen vaikutuksesta pieneni pienenemistään, minä vahvistuin ja sydämeni sykki jo kuin villi ja vapaa ... villisika :). Kiitos elämyksestä, jännityksestä joka laukesi onnellisesti.

    VastaaPoista
  10. hpy – Kyllä le sanglier on aika tuttu otus näillä seuduilla. Muutenkin kuin tuo lemmikki-yksilö. Viime syksynä kun ryömimme puskien alta vuorilla sieniä etsimässä, mies totesi, että kuljemme villisikojen tekemää ”tunnelia” pitkin. Siihen loppui minulta sienestys täällä toistaiseksi. Yleensä ne liikkuvat vuorillakin vasta iltahämärissä, samoin myös valitettavasti liikenteessäkin.

    Lastu – Tervetulloo, käyhhä peremmälle.
    Ainakin algerialaisten, luonnosta ravintonsa löytäneiden villipossujen liha oli maukkaampaa kuin EU-sikaloissa kasvatettujen serkkujensa. Liha oli aika vaaleaa ja melkein rasvatonta, ehkä siinä oli vähän riistan makua. Koska Algeria on islamilainen maa, niin possua ei lihakaupoista löytynyt. Ranskalaista villisian lihaa en ole kaupoissa huomannut, vain amerikkalaista valmiiksi maustettua.

    VastaaPoista
  11. Tuli vielä mieleen, että 70-luvulla täällä tarjoiltiin villisikaa ravintoloissakin. Silloin oli paljon ulkolaisia maassa eikä oma väkikään niin tarkka ruokansa suhteen. Uskonnon leviämisen myötä tapa katosi ja nyt villisikoja on aivan liikaa, tulevat jo tonkimaan kaupungin roskapyttyjäkin.

    VastaaPoista
  12. En ole koskaan nähnyt villisikaa - paitsi kuvissa. Pörkäkän näköinen otus.
    Ei ihme, jos pelästyit sitä, kun lenkkipolulla ilmestyi vastaan.

    Minä löysin vasta nyt blogisi ja olen ihastunut lukemaan kirjoituksiasi. Sinulle sattuu ja tapahtuu ja kirjoitat kivasti.

    VastaaPoista
  13. Sirokko ~ Villikarju Annaban kaupungissa on vaarallisempi kuin paljon parjattu villipupu Helsingin puistossa.

    aimarii ~ Kiitos kommentista, olen ihan otettu. Opettelen uudelleen kirjoittamaan, puolen vuosisadan tauon jälkeen.

    VastaaPoista
  14. Hahhaa, teillä kyllä tapahtuu koko ajan :D Tarinoitasi on valtavan hauska lukea!

    VastaaPoista
  15. pinea ~ Voi kiitos kannustavasta kommentistasi. Yleensä vasta jälkeenpäin huomaan tapahtuneen koomilliset puolet.

    VastaaPoista
  16. Nice brief and this enter helped me alot in my college assignement. Thanks you on your information.

    VastaaPoista