Ranskalaisia sirkushuveja

(Kuva kopioitu netistä elokuvan mainoksesta)
Viime kirjoituksessani kehuin ranskalaista leipää. Nyt on sirkushuvien vuoro.
Tuli käytyä elokuvissa ja oopperassa. Vieläpä peräkkäisinä iltoina. Ranskassa näytökset alkavat yleensä kello 20.30 tai 21.00. Molemmat esitykset kestivät yli 2 tuntia, joten kotona olimme vasta puoliyön jälkeen. Oman jännittävän lisänsä iltoihin, varsinkin oopperailtaan, antoivat rankkasade ja karmea tuuli. Ne helpottivat iltaan valmistautumista, mutta myös vaikeuttivat matkantekoa. Eipä tarvinnut tuhlata aikaa meikkaukseen, eikä kampaukseen. Matkalla piti pysähtyä tien varteen odottelemaan, että pahin sadekuuro ja tielle kertynyt vesi hieman vähenisivät.
Ensin kävimme katsomassa uutta Serge Gainsbourgin elämästä kertovaa filmiä Carcassonnen uudehkossa elokuvakeskuksessa, jossa on 9 elokuvasalia ja 7 ravintolaa. Katsomon pehmeät nojatuolit ja sopivan raikas ilmastointi antoivat miellyttävät puitteet katselunautinnolle.
Olin nähnyt aikaisemmin Edith Piafin elämästä kertovan La môme-filmin. Odotin jotain samantapaista katselukokemusta. Muutamia päiviä aikaisemmin TV:ssä oli dokumentti Serge Gainsbourgista, joten tiesin suunnilleen hänen elämäntarinansa, alkaen venäjänjuutalaisesta pikkupojasta ja suosion huippujen kautta loppuen jyrkkään alamäkeen. Kieltämättä hän on ollut varsin värikäs persoona, tunnettu naisjutuistaan ja erilaisista skandaaleistaan, mutta tehnyt valtavan määrän rakastettua musiikkia.
Filmi oli minulle, kielipuolelle vanhalle kalkkikselle pettymys. Olihan siinä toki hyvääkin. Pääroolissa Gainsbourgina aika tuntematon näyttelijä Eric Elmosnino oli vaikuttava, samoin elokuvan alkuosa, joka kertoi Sergen lapsuudesta. Mutta sittenpä meno muuttui aika absurdiksi. Oli sekaisin oikeita ihmisiä, eräänlaisia sarjakuvahahmoja ja päähenkilön mukana kulkeva alter ego, pitkä, laiha, linnunnokkainen hahmo ylipitkine sormineen. Mielestäni elokuva takertui liiaksi osoittelemaan päähenkilön ulkonäköä, hörökorvia ja isoa nenää. Myös tupakan sytyttäminen ja savun leijailu jatkui läpi filmin. Sergen viinanhuuruisen elämän naiskavalkadi oli sarja kauniita, nukkemaisia naisia. Varsinainen elämäntyö jäi mielestäni suhteellisen vähälle huomiolle. Varmaan elokuvassa oli paljon symboliikkaa, jota en ymmärtänyt.
Seuraavana iltana Carcassonnen loppuunmyydyssä 950 hengen teatterisalissa esitettiin ooppera Taikahuilu. Vuosi sitten samassa salissa meitä viihdytti Rigoletto, sen upea musiikki, kaunis, värikylläinen puvustus ja lavastus. Odotukset olivat korkealla.
Nytkin orkesteri soitti hyvin, laulut esitettiin saksaksi. Yönkuningattaren aaria oli upea. Muuten esitys oli samanlainen sekamelska kuin edellisen illan elokuva. Vanha, vuodelta 1790 peräisin oleva Mozartin ooppera oli puettu 60-luvun minihameisiin, osa miehistä naisten iltapukuihin, jotka näyttivät olevan päällä takaperin. Puheosuudet olivat ranskankielisiä, kevennykseksi oli ripoteltu tähän päivään liittyviä, ehkä poliittisia vitsejä. Kulisseina mustalla, pimeähköllä näyttämöllä olivat metalliset kehikot, valaistuksena näyttelijöiden liikuttelemat loisteputket.
Näytöksen jälkeen aplodit olivat melko vaisut. Ihmiset läksivät pois aika hiljaisina. Yleisössä minua eniten hämmästytti se, että lähes puolet katsojista oli lapsia iältään 4-15 vuotiaita. Ja se, että miten hiiskumatta jaksoivat seurata esitystä puoliyöhön asti.


( Kuva kopioitu netistä)

Kulttuurikiintiö tuli nyt toistaiseksi täyteen. Tai melkein, sillä kuun lopussa on jazz-konsertti kylän luostarin kellarissa. Se on mainio jazzluola, valkoiseksi kalkittu matala tila kaariholveineen ja maalattioineen. Pienillä pyöreillä metallijalkaisilla pöydillä palavat kynttilät ovat ainoa valonlähde. Vain orkesterisyvennyksessä on sähkövalot. Eteisessä on tiski, josta voi viedä pöytään pullon viiniä 4 eurolla. Eipä osanneet luostarin munkit parisataa vuotta sitten arvata millainen musiikki tulee soimaan heidän kellarissaan. Tai voihan olla, että jammailevat iloisesti mukana menossa. Edellinen konsertti, jossa viihdyimme hyvin, oli yli vuosi sitten.