 |
Et
katso taaksesi kun sinua kutsun.
Olet
jo matkalla
valkoisten
kukkien saattamana
ikuisen
valon maahan.
Siellä
otsaasi silittää
äidin
hellä käsi.
Unen
pehmeässä sylissä
muistojen
silta kantaa yli pimeyden.
Ja jossain
ikävän rajalla
kukkivat
mantelipuut.
*********************************
|
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
.jpg)
Voi miten kaunis runo! Saa muistelemaan omaa veljeäni, ikävä seuraa taka-alalla aina vaikka vuosia vierisi kuinka.
VastaaPoistaSanotaan, että aika parantaa. Silti aikojen päästäkin joku omaa menetystä koskettava tunne herättää ikävän ja kaipauksen.
PoistaKaunis, herkkä ja surullinen runo. Tuo äidin silitys otsalla lohduttaa.
VastaaPoistaUskon, että äiti on siellä jossakin lastaan vastassa.
PoistaLohdullista ja samalla lohdutonta. Kaunis runo!
VastaaPoistaNiin, ovathan lohtuna muistot, mutta mikään ei tuo häntä takaisin.
PoistaHaikean kaunista, suru on vielä niin lähellä.
VastaaPoistaJokaisella päivällä ja yöllä ovat surun ja ikävän hetkensä.
PoistaKaunis runo, sai kyyneleet silmiin. Oma suruni on vielä niin tuore ja kaipuu välillä sietämätön. Kiitos runosta.
VastaaPoistaKiitos Marianna.
PoistaMieleen tulivat nämä lukemani koskettavat sanat: ”Antaa kyynelten virrata, antaa itkun tulla. Antaa sydäntä pakottaa, antaa ajatusten sattua. Kun suru on kohdannut, lamaannuttanut, mykistänyt, kyyneleet pesevät, itku hoitaa. Suru on hyvästijättöä ja luopumista siitä mitä emme koskaan omistaneetkaan, vaan saimme pitää määräajan lahjana”.