keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Yllätyksiä

Lauantai ennen joulua. Serkkuni oli Aix-en-Provencessa kahden viikon kielikurssilla ja tuli yllätysvierailulle kurssin jälkeen. Hän pääsikin heti junamatkalla käyttämään oppimaansa kieltä ottaessaan selvää muuttuvista, puuttuvista ja myöhästelevistä junista. Iloisesti naureskellen hän kertoili matkakokemuksiaan iltayöllä jäätävän kylmällä ja tuulisella asemalaiturilla. Mukavaa, rentoa yhdessäoloa, juttelua, paljon naurua, kaupungin jouluvaloja, vierailu viinikellarissa. Liian pian paluu jäiselle ja tuuliselle asemalle ihmistungokseen. Yli vuorokauden kestävää jännitystä siitä pääseekö juna lumiseen ja jäiseen Pariisiin, vieraamme sieltä lentokenttäkaaokseen ja kotiin jouluksi. Mikä helpotus kun aamuyön tunteina tuli tekstiviesti: ”Suomessa, kaksi yötä jouluun! Vive la France!”

Perjantai, jouluaatto. Maassa rauha, puolisoilla hyvä tahto ja vointi jouluaterian jälkeen, lähdössä jouluyön messuun. Tietokoneen ruudulle ilmestyy ranskankielinen sähköposti. Ystävä 30 vuoden ja Välimeren takaa ilmoittaa: ”Ensi sunnuntaina lennän Marseilleen ja tulen sieltä teille junalla”. Lumihiutaleita leijuu navakassa tuulessa puolisoiden päälle kun astelevat kirkkoon. Kansaa on kylmässä kirkossa normaalia vähemmän, silti mieltä ylentää kirkon holveihin ja sieltä yötuuleen nouseva " Jouluyö, juhlayö". Eikä ketään haittaa vaikka yksi joukosta laulaa sitä suomeksi.

Sunnuntai joulun jälkeen. Lento Algeriasta on laskeutunut Marseilleen aikataulun mukaisesti. Junamatka tälläkin tulijalla oli täynnä muutoksia ja myöhästelyjä. Taas iltayön hetkiä jäätävän kylmällä ja tuulisella asemalaiturilla. Laukku täynnä tuliaisia, tuoreita appelsiineja ja mandariineja, oliiveja, herkullisia taateleita kilokaupalla. Edellisestä tapaamisesta on kulunut lähes 20 vuotta, mutta kukaan ei ole yhtään muuttunut vai onko kuitenkin. Yli 10 vuotta kestänyt sisällissota ei voi olla jättämättä jälkiä, vaikka kuinka sen yrittäisi unohtaa. Emme käsitelleet aihetta vaan kaukaisempia yhteisiä muistoja 80-luvun alkupuolelta. Tietysti vajavainen kielitaitomme asetti omat rajoituksensa, mutta puhetta tärkeämpää oli lämmin yhdessäolo. Saattelimme illan suussa vieraan Lyonin junaan aurinkoisella, yllättävän lämpimällä asemalaiturilla. Osa miehen perheestä asuu Ranskassa ja heitä kaikkia hän meni vielä tapaamaan. Saimme kutsun Algerian kevääseen. Matkan toteutusta jäimme harkitsemaan.

herkullisia taateleita


**********************************************************************

torstai 23. joulukuuta 2010

Haiku

Simpukan sydän
ystävät teille hyvää
joulua laulaa.



 
 
                                       *****************************************

tiistai 21. joulukuuta 2010

Barcelonan visiitti


Kaikki taivaan tähdet ja puolikas kuuta valaisivat tietämme kun puskimme vaitonaisina vastatuuleen aamulla kello viisi, viiden asteen pakkasessa. Punainen samettikassi heilui iloisesti välissämme. Apteekin eteen oli kertynyt pirteästi sirkuttava naisjoukko, miehet seisoskelivat taaempana. Katulampun alla vaihdoimme poskisuukot tuttujen kanssa, muille murahdimme aamukäheät bonjourit. Samalla hetkellä iso bussi tuli paikalle. Ripeästi kassit tavaratilaan, matkustajat paikoilleen. Mukaan ilmoittautuneet olivat paikalla, joten auto läksi 5 minuuttia etuajassa. Muutaman minuutin kuluttua huomaavainen kuljettaja sammutti matkustamon valot. Viimeisetkin takapenkin sirkuttajat vaikenivat ja jatkoivat kesken jääneitä uniaan lämpimässä autossa. Niin nukkuivat toisiinsa nojaten myös suomalaispari. Nukkuivat sikeästi yli 2 tuntia kunnes heräsivät ihastelemaan välimeren aalloista nousevaa punaista aurinkoa. Pian tietä reunustivat jo Pyreneiden metsäiset rinteet. Ison auton kulku oli tasaista. Rekka toisensa jälkeen ohitettiin kolmikaistaisella moottoritiellä. Kokenut kuljettaja kertoi tien varren nähtävyyksistä. Kahvitauon paikka oli huoltoasemalla lähelle Figueres-kaupunkia, jossa vuosia sitten kävimme tutustumassa Salvador Dali-museon hämmentäviin taideteoksiin.


Aamun pakkaslukemat olivat vaihtuneet + 12 asteiseen päivänpaisteeseen kun saavuimme Barcelonan keskustaan. Siellä autoon nousi espanjalaisittain ranskaa puhuva Antonio-opas. Pieni pullea mies, pitkä punamustaraitainen kaulaliina kaulan ympärillä, mikrofoni ja pieni vahvistin varmistamassa, että jokainen kuuli selostuksen, myös muut kulkijat kaduilla ja toreilla.
Matka jatkui pitkin leveitä puistokatuja, joiden varrella komeilivat tunnettujen vaatemerkkien putiikit. Näkyi myös kuuluisa kävelykatu La Rambla, sekä toinen toistaan komeampia kaupunkitaloja.
Auton matkustamo oli aika korkealla, joten sieltä oli hyvä näkyväisyys. Eräässä risteyksessä punaisissa liikennevaloissa ihmettelin viereiselle kaistalle pysähtyneen henkilöauton kuljettajan omituista touhuilua. Itsensäpaljastaja-señor siellä polvet paljaana esiintyi. Sen nähtävyyden olisi voinut jättää näkemättä.
Onneksi valot vaihtuivat ja ajoimme mäelle nimeltään Montjuïc, jossa kilpailtiin vuoden 1992 olympialaiset. Kiertelimme hienosti rakennettua aluetta ja sieltä korkealta saimme ihailla jalkojen juuressa näkyvää 1.6 miljoonan asukkaan kaupunkia.

Pueblo Espanol
Seuraavaksi bussi pysähtyi muurien ympäröimän espanjalaiskylän, Pueblo Espanolin komealle sisäänkäynnille. Siisti ja rauhallinen paikka, jossa huomio kiinnittyi komeiden rakennusten lisäksi puissa kypsyviin appelsiineihin. Niiden katveessa olevassa ravintolassa oli meille järjestetty lounastarjoilu. Kaikki matkamme ateriat ja erilaiset sisäänpääsymaksut sisältyivät matkan hintaan. Saimme tutustua varsin moniin katalonialaisiin erikoisruokiin. Päivittäin nautimme aamupalan lisäksi kaksi, vähintään kolmen ruokalajin ateriaa viineineen.

Päivien ohjelma oli tiivis ja paljon oli nähtävää. Kävelyä kilometreittäin, jatkuvaa rappujen nousemista ja laskeutumista. Jo ensimmäisenä iltana, kun vihdoin tulimme kaupungin ulkopuolella olevaan tyylikkääseen hotelliimme, jalat ilmaisivat vastalauseensa moisesta rääkkäyksestä. Silti olivat seuraavana aamuna valmiit uuteen koettelemukseen.
Park Gûel

Puiston alkuasukas
Seuraavan päivän ensimmäinen kohde oli varsin erikoinen katalonialaisen arkkitehdin Antoni Gaudín suunnittelema Parc Guëll puisto, joka sijaitsee myös korkealla kukkulalla. Alue on mäkinen ja kasvillisuus on valittu kestämään ilmaston kuivuutta. Puistossa on erikoinen sadan pylvään sali, jonka kaikki pylväät ovat vinossa. Kuvatuin kohde on ehkä mosaiikkikoristeltu salamanteripatsas. Näköalatasanteelta voi katsella yli Barcelonan merelle saakka.


Sagrada Familia 
Sagrada Família on Antonio Gaudin keskeneräiseksi jäänyt mestariteos Barcelonan keskustassa. Temppeliä pidetään modernin arkkitehtuurin yhtenä tärkeimmistä saavutuksista. Gaudi työskenteli sen parissa yli 40 vuotta kuolemaansa asti. Temppeli valmistuu ehkä vuoteen 2050 mennessä.
Kaupungin keskustan läpi kulkeva La Rambla on tunnetuin vuorokauden ympäri elävä, puiden reunustama kävelykatu. Liikkumattomina seisovat maalatut ihmispatsaat onnistuivat säikäyttämään kulkijan iskemällä silmää hänelle.

Joulukojun asiakkaita

Kyllä kelpais minullekin
Joulu- ja ruokatorit tavara- ja väripaljoudellaan houkuttelivat kulkijaa poikkeamaan lähemmäksi. Joulutorilta ostin muutaman pienen santon-hahmon viemisiksi Rose-naapurin seimirakennelmaan.

Lounaan jälkeen Antonio meni omille teilleen ja bussi vei matkaajat pieneen Mataron kaupunkiin. Jätti joukkomme itsenäisesti tutustumaan paikalliseen joulutoriin ja suureen seiminäyttelyyn. Bussin mentyä Ilmeni, että tori ja näyttelytila aukenisivat vasta myöhään illalla. Saimme kolme tuntia ylimääräistä aikaa pienessä tyhjässä kaupungissa, missä kaikki kaupatkin olivat kiinni. Myyntikojut oli peitelty isoilla kankailla, seimimessutalon ovet tiukasti kiinni. Joukkomme hajaantui kiertelemään kujia ja katuja. Seuraamme liittyi muutama pariskunta ja pari iloista rouvaa, joiden mielestä tilanne oli varsin hauska. Istahdimme puiston penkille ja jouduimme keskustelun kohteeksi. Osa väestä oli käynyt Suomessa, ihan Sodankylän filmijuhlilla asti. Erään miehen lapsenlapset olivat kierrelleet Suomessa ja norjassa koko kesänä. Kysymyksiä tuli joka puolelta. Piti puhua jo käsillä ja miltei jaloillakin. Onneksemme läheinen vaatekauppa aukeni ja seuralaisemme siirtyivät sinne. Me poistuimme katua eteenpäin. Nyt on oluen paikka, tuumasi mies ja astui ensimmäiseen tupakansavuiseen baariin. Teimme tilaukset. Kiireinen tarjoilija heitti pöydälle tilaamani vermutin ja miehelle ison lasillisen tummaa nestettä. Totesin, että enpä ole ennen nähnyt noin tummaa olutta. Mies maisteli lasistaan ja totesi juoman olevan kylmää punaviiniä. Olisi ehkä etukäteen pitänyt katsoa sanakirjasta mitä olut on espanjaksi.

Kaikki tulivat hyvissä ajoin odottamaan bussia. Korvaukseksi menetetyistä nähtävyyksistä bussi teki ylimääräisen pidennetyn kaupunkikierroksen pitkin värikkäästi valaistuja katuja. Kovin jouluisiksi ei oikein osannut mieltää cancan-tanssijoita ja knalleja.

Cancan valot
Vielä iltaruokailun aikana saimme vastailla Suomea koskeviin kysymyksiin. Mm. onko Suomi kuningaskunta. Moneen kertaan jouduimme toistamaan, että Suomessa on naispresidentti ja naispääministeri. En tiedä uskoivatko kuulijat meitä, koska sanoivat, että menkäähän pienokaiset jo nukkumaan.

Viimeisenä matkapäivänä liikuimme sataman ja meren läheisyydessä, lähtölounaskin koostui meren herkuista. Ihan liian pian piti jättää merinäkymä ja nousta bussiin kotimatkaa varten.

Me teemme lähtöä, voi hyvin, veljemme meri! Me otimme hiukan hiekkaasi, hiukan sinistä suolaasi, hiukan äärettömyyttäsi, hiukan valoasi. Ja hivenen suruasi.
(Katkelma Nazim Hikmetin runosta Jäähyväiset merelle.)
Iltayön paksu pilvikerros peitti taivaan kun vastatuulessa nousimme kotimäelle vältellen tien penkalle jäätynyttä talven ensilunta. Punainen samettikassi ei paljon heilunut. Olihan sinne kertynyt kaikenlaista painavaa ja särkyvää. Edellisenä yönä oli ollut lähes 10 pakkasastetta. Sisämittari näytti +7 astetta. Vasta tunnin kuluttua riisuin takkini.

                      *****************************************************

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Talvimatkailua




Ensi tiistaina aamulla kello 5.30 linja-auto lähtee apteekin edestä kyydissään 30 kolmannen iän kerholaista, joista kaksi on suomalaisia muukalaisia, loput 28 ranskalaisia alkuasukkaita. Matkan kohteena ovat Barcelonan välkkyvät jouluvalot ym. nähtävyydet.
Tämä muukalainen ihmettelee kuinka saa itsensä ylös sängystä 4 tuntia ennen heräämistä. Säätiedotus lupailee mahdollisia lumikuuroja. Muukalainen näkee itsensä TV:stä viime aikoina tulleissa kuvissa, joissa riittää lunta, liukkautta ja kaaosta moottoriteillä. Jonoja, jotka eivät etene mihinkään suuntaan, santarmit kantamassa matkustajille vettä ja patonkia. Jos se ihme kuitenkin tapahtuu, että pääsemme Barcelonaan, taskuvarkaat onnistuvat viemään lompakkoni, vaikka kuinka hyvin sen kätkisin.
Ihana lähteä reissuun kunnolla peloteltuna.

                         ********************************************************

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Miljoonia kirjeitä


Kahlaisinko hakemaan joulukuusen piikkisten tulimarjapensaiden takaa

Hohtavat hanget, lumiasuiset kuuset, porovaljakko kuopii innokkaana lunta, valmiina matkaan. Lumi pöllyää ja joulupukki vilkuttaa iloisesti matkan alkaessa. Seuraavaksi joulupukki katselee merelle laivan kaiteeseen nojaten. Nyt näkyy aurinkolasein varustautunut punanuttu säkki selässään tallustelemassa viiniköynnösten reunustamaa polkua. Hän astuu sisään postitoimistoonsa Libournessa, ranskalaisessa pienessä Dordogne-joen varrella olevassa kaupungissa. Toimistossa työskentelee noin 60 kielitaitoista pukin sihteeriä, jotka avaavat eri puolilta maailmaa tulleita kirjeitä.
Ranskan television kanava FR 2 on tehnyt pienen ohjelmanpätkän aiheesta. Postitoimistoon tulee vuosittain yli miljoona kirjettä ja noin 150 000 sähköpostia lapsilta. Toiminta alkoi 60-luvulla kun postivirkailija lajitteli joulupukille ilman osoitetta tai osoitteella Pohjoisnapa, tulleita kirjeitä. Pitääkö kirjeet palauttaa tekstillä ”Ei asu täällä”. Se tuntui aika tylyltä joulupukkiin uskovia lapsia kohtaan. Niinpä virkailija avasi kirjeet ja kirjoitti joulupukin vastauksen niihin kirjeisiin, joista löytyi lähettäjän nimi ja osoite. Jos oikein ymmärsin, joulupukille lähtevän kirjeen voi Ranskassa pudottaa postilaatikkoon ilman postimerkkiä. Vastauksina kirjeisiin toimistosta lähtee vuosittain satoja tuhansia erityiskortteja, joissa on joulupukin leima.
Sihteerit lukivat otteita lasten kirjeistä. Lahjatoiveet ovat melko samanlaiset ympäri maailmaa. Hellyttävin oli pienen ranskalaispojan kirje. Siinä hän kirjoitti, että ei tarvitse itselleen mitään, mutta jos joulupukki löytäisi erityispitkät tikapuut. Niitä pitkin poika voisi kiivetä antamaan suukon taivaaseen menneelle isälleen.
Lähetys päättyy kuvaan, jossa väsyneet porot ja pulkassa nuokkuva joulupukki palaavat lumisiin Lapin talvimaisemiin.
Ohjelman jälkeen kurkistin Lapin Pajakylän postitoimistoon. Sinnekin tulee vuosittain lähes miljoona kirjettä lapsilta 184 maasta. Vastauksen sieltä saa noin 43000 lasta. Kirjeissä yhä useampi suomalaislapsi toivoo enemmän yhteistä aikaa vanhempiensa kanssa. Kunpa joulupukki pystyisi täyttämään tämän toiveen.


                        *****************************************************






lauantai 4. joulukuuta 2010

Pieniä otuksia





Harmaana, talvisen kylmänä sadepäivänä voi viihdyttää itseään laittamalla tulen takkaan. Paksut pyökki- ja tammihalot palavat kauan ja lämmittävät ihanasti kunnes hiillos hiipuu ja lämpö katoaa. On mukava kääriytyä pehmeän skottiruutuisen matkahuovan sisään ja kaivautua nojatuoliin takan eteen. Olen jo monen viikon ajan silloin tällöin lukenut Anna Gavaldan kirjaa Lohduttaja. Kirja alkaa olla puolessa välissä, enkä ole oikein vieläkään päässyt sinuiksi sen kanssa. Kyllä minä sen vielä luen loppuun, kun Suomesta asti sen tänne toin. Tosin unohdun tuijottamaan tuleen pitkiksi tuokioiksi. Tulen liekeissä ja veden aalloissa on jotain samaa. Niitä vain jää katselemaan. Siirryn taas kirjan henkilöiden pariin. Charles, 47-vuotias arkkitehti on juuri saapunut ensi kerran farmille, jossa nuori Kate ja hänen erikoinen lapsilaumansa asuvat. 






Lukeminen keskeytyy kun huomaan mustan otuksen liikkuvan lattialla tuolini vieressä. Tumma pieni skorpioni, samanlainen, jonka tapoin sänkyni viereen joku aika sitten, on tullut takan luokse lämmittelemään. Tällä kertaa en anna paniikin iskeä. Ihan rauhallisesti haen kameran pöydältä ja otan kuvan otuksesta, joka on pysähtynyt takan lähelle. Päätän hakea ulko-oven luota muovisen lapion ja kantaa sillä skorpionin ulos. Eihän minulla nyt ole mitään syytä tappaa sitä. Tällä kertaa se ei uhkaa minua mitenkään.
Olen juuri tarttumassa lapioon kun huomaan sen päällä kruunupäisen madon. Kamera jäi käteeni, joten otanpa myös kuvan tästä kuninkaallisesta otuksesta. Kopistelen kruunupään kukkapenkkiin ja palaan sisälle, jossa skorpioni on odottanut hievahtamatta. Kirjan avulla siirrän sen varovasti lapiolle ja kannan samaan kukkapenkkiin.
Ei kahta kolmannetta. Talon seinustalla pihakivetyksellä kyhjöttää sateelta suojassa kylmissään perhonen. Otan varovasti siitäkin kuvan ja annan sen sitten jäädä paikoilleen. Hetken harkitsen lukemisen jatkamista mutta sitä ennen ylpeänä pelkoni voittamisesta, valmistan meille kupilliset kuumaa viiniä.

 
 
 
                           ***************************************************