Sänkyjuttu

Viime tekstissä mainitsin naapurini, madame L:n. Käytän hänestä vaikka nimeä Rose, koska puutarhanhoito on hänen intohimonsa. Kun aikoinaan muutimme tähän kylään, toivotti hän ensimmäisenä meidät tervetulleiksi. Vaikka Rosella on kädet täynnä työtä hoitaessaan kotona neliraajahalvaantunutta miestään, muistaa hän aina kysellä onko meillä kaikki hyvin, tarvitsemmeko apua. Mies on entinen poliisi ja yli 20 vuotta sitten loukkaantui vaikeasti vuorilla tapahtuneessa onnettomuudessa. Alkuun eloonjäämisestä ei ollut toiveita. Sairaalassa koneet hoitivat kaikki elintoiminnat. Elämä voitti kuitenkin ja kahden sairaalavuoden jälkeen hän pääsi kotiin. Kotisairaanhoidon henkilöstö käy heillä 3 kertaa päivässä, aamuisin pukemassa ja nostamassa hänet päiväksi pyörätuoliin, päivällä antamassa lääkkeitä pistoksina, iltaisin laittamassa vuoteeseen. Hengitys ja nieleminen on vaikeaa, siksi myöskään puhuminen ei enää onnistu. Fysioterapian avulla saatiin kaksi vasemman käden sormea toimimaan joksikin aikaa. Niillä hän pystyi pitelemään sivellintä ja maalaamaan tauluja. Työ oli hidasta ja vaati paljon Rosen apua. Nyt sormet eivät enää toimi. Luulisi, että kovat kokemukset ja jatkuvat kivut olisivat tehneet miehestä katkeran. Näin ei ole. Hän on uskomattoman valoisa ihminen. En tiedä mitä hänestä säteilee, mutta hänen luonaan on hyvä olla. Hän ymmärtää paljon enemmän puheistamme kuin moni muu. Hänellä on mainio huumorintaju.
Koska Rosella ei ole autoa, olemme luvanneet hänelle kuljetusapua. Eräänä päivänä hän sitten pyysikin puoliskoani kuljetuskeikalle. Kylässä asuva 95 vuotias leskirouva oli luvannut antaa hänelle vanhan parivuoteensa, kunhan Rose vain järjestää sen kuljetuksen. Rose ja puolisko ajoivat leskirouvan luokse, mutta totesivat, ettei sänky mahdu autoomme. Rose muisti kotipalvelun sairaanhoitajan uuden pakettimersun, siihen sänky sopisi. Sairaanhoitaja, vanhempi rouvashenkilö ilmoitti ajan, milloin homman voisi hoitaa sairaskäyntien lomassa. Sovittuna aikana kello 11.30 sairaanhoitaja, Rose ja puolisko olivat leskirouvan luona. Kadulta oli vielä pyydetty ohikulkenut mies auttamaan sängyn sijoittamista autoon. Puolisko joutui jäämään auton takaosaan sängyn ja seinän väliin.Rose ja sairaanhoitaja istuivat etupenkillä. Alkoi sade, leskirouva kipitti kotiinsa, ohikulkija jatkoi matkaansa. Mutta Mersupa meni lakkoon. Ei suostunut käynnistymään, kaikki ovet ja ikkunat lukkiutuivat. Sisäpuolelta niitä ei saanut auki. Kello oli jo 12, lounasaika, ei ristinsielua liikkeellä. Naiset hakkasivat ikkunoita ja kiljuivat apua. Eihän sitä kukaan kuullut. Joku kauempana kulkenut vilkutti heille ja meni menojaan, luullen, että madamet tervehtivät häntä. Ikkunat huurtuivat ja ranskankieliset kirosanat sinkoilivat. Ehkä auto kuuli muutaman suomalaisenkin voimasanan. Rosella oli huoli miehestään, sairaanhoitajalla seuraavasta kohteesta, kenelläkään ei kännyköitä mukana. Lopulta kadulle ilmestyi mies, joka huomasi naisten hädän ja avasi oven ulkoapäin. Ei malttanut olla heittämättä, että kyllä Mersun omistajat ovat ihan omaa luokkaansa kun eivät itse vaivaudu avaamaan autonsa ovia, vaan köyhän jalankulkijan pitää se heille tehdä.
Minäkin huolestuin ja läksin kylälle päin. Rose ja puolisko kävelivät vastaan, sairaanhoitaja oli mennyt kahvilaan soittamaan apua autolleen. Parin tunnin päästä auto olikin kunnossa ja pian Rosen pihassa. Menimme kantamaan sänkyä, veimme sen Rosen vierashuoneeseen.