Juttelua plataanin kanssa

”Bonjour plataani”.
”Bonjour muukalainen”.
”Saanko hieman halata maastopukuista runkoasi”.
”Halaa vain muukalainen. Enpä muista, että aiemmin olisi lupaa moiseen kysytty. Paljon minua on kyllä halailtu kun on yritetty laskea runkoni ympärysmittaa. Useamman ihmisen ketju on tarvittu, että on saatu mitattua”.
”Uskon sen. Minä veikkaan, että se on lähes 10 metriä. Mitä luulisit?”.
”Enpä tiedä. Plataani kun ei tarvitse laskutaitoa. Jotain sellaista ihmiset ovat ehkä puhuneet samalla kun ovat arvioineet iäkseni 300-400 vuotta”.
”Huomaan, että et ole ihan nuori. Alaosa rungostasi on täytetty betonilla. Silti vuodesta toiseen keväisin kasvatat uudet syvänvihreät lehdet, jotka pudotat marraskuussa kahiseviksi kasoiksi. Olet vuosisatojen kuluessa nähnyt monenlaista tässä vanhan luostarin seinustalla”.
”Olenhan minä. Monet myrskyt, kylmät ja kuumat tuulet ovat ylitseni pyyhkäisseet. Olen antanut varjoa helteellä ja suojaa sateella”.
”Muistatko vielä aikaa kun luostari oli toiminnassa?”
”Olin silloin vielä aika nuori kun vallankumouksen myllerryksessä luostarin toiminta loppui”.
”Taidan istahtaa hetkeksi varjoosi penkille lähteen viereen. Tuli ikävä erästä toista puuta kaukana pohjoisessa. Erästä korkeaa mäntyä jyrkänteen reunalla. Sen juurella kävin usein katselemassa maisemia, suomalaisia metsiä vuodenaikojen vaihteluissa, kaukaisuudessa siintäviä sinisiä vaaroja. Juhannuksen aikaan keräsimme pienten tyttöjen kanssa luonnonkukkia, joista teimme pieniä kimppuja. Pujottelimme ne männyn rungon ympärille kaarnojen väliin ja teimme puusta juhannusmorsiamen”.
”Olipas se hempeää. Sinulla taitaa olla ikävä sinne pohjoiseen. Siitä samasta tunteesta ovat minulle kertoneet oksalleni istahtaneet muuttolinnut”.
”Oikeassa olet. Keväisin täällä etelässä ja syksyisin Suomessa tämä suloisen haikea tunne herää. Mutta nyt taidan lähteä kun tuo vieressäsi oleva viinimyymälä aukeni. Au revoir, voi hyvin plataani”.
”Bonne journée sinullekin muukalainen”.