Jonon jatkona

Viime aikoina olemme jonottaneet virkamiesten ovien takana. Ensin keksimme tekosyitä ja siirsimme asian hoitamista eteenpäin mutta lopulta keräsimme rohkeutemme. Marssimme heti aamusta paperinivaskan kanssa verotoimistoon saadaksemme selville miksi Ranskan valtio on perinyt meiltä sairausvakuutusmaksun vaikka valtiot olivat keskenään sopineet, että Suomi nappaa sen päältä eläkkeistämme. Ihmeeksemme madame verotoimiston neuvonnasta ymmärsi asiamme ja osasi ohjata oikean henkilön oven taakse odottamaan. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimmekin veroviskaalin puheille. Ei tarvinnut esitellä paperipinostamme kuin murto-osan niin hänkin oivalsi asian. Hän ilmoitti, että vero-ilmoituksestamme puuttuu todistus une attestation, jossa code gestion on luku 70. Sellaista meidän pitää mennä anomaan CPAM:sta (ranskalainen KELA). Jos se meille myönnetään, Ranskan valtio palauttaa maksamamme sairausvakuutusmaksun. Hän kaiveli hetken laatikoitaan, joista löytyi kopio malliksi tällaisesta todistuksesta, yliviivasi mustalla tussilla siitä henkilöiden nimet ja osoitteet.

Ulos tultuamme ensimmäinen ajatus oli, että olkoon koko juttu. Ei se meiltä onnistu kuitenkaan. Harkinnan jälkeen totesimme, ettei tässä mitään menetetäkään, yritetään edes. CPAM:n toimistoon tultaessa otimme jonotusnumeron ja sen kanssa pääsimme vuorollamme Neuvontaan. Siellä madame pyysi meitä siirtymään odotusaulassa, jossa odottelimme pääsyä asiantuntijan puheille. Aulassa istui ennestään joukko odottelijoita, muun muassa jostain Afrikan maasta lähtöisin oleva nuori pariskunta pikkupojan kanssa. Nuori temperamenttinen äiti oli pahalla tuulella, käveli edestakaisin ja sätti äänekkäästi miestään, joka istui hievahtamatta paikallaan. Lapsi juoksenteli ympäri salia, riisui kuumissaan takkinsa, kaulaliinansa ja myssynsä, tiputteli ne pitkin lattioita. Mies istui vielä jonkin aikaa suutaan avaamatta, ehkä kuunteli, ehkä ei. Sitten hän nousi rauhallisesti ja käveli ulos ovesta. Äiti istuutui huokailemaan miehen jättämälle tuolille, komensi lasta keräämään vaatteet lattialta. Poika totteli äitiään ja jatkoi sitten juoksentelua.
Osa odottajista katsoi kelloaan, nousivat ja läksivät pois, ehkä syömään. Olihan lounasaika. Verotoimisto on suljettu kello 12 – 14, mutta CPAM on auki koko päivän, joten jatkoimme odottelua. Vajaan tunnin kuluttua pääsimme asiantuntijan huoneeseen. Annoimme hänelle sairausvakuutuskorttimme (carte vitale) ja verotoimistosta saadun kopion. Kysyimme, että voisimmeko saada vastaavanlaisen todistuksen. Virkailija näppäili hetken tietokonettaan ja kysyi olimmeko Margareta ja Alain. Mitä? Verotoimiston virkailija oli unohtanut yliviivata mallikopiosta sairausvakuutuksen numeron ja tämän numeron CPAM:in virkailija naputteli koneelleen. Pyysimme, että virkailija katsoisi meidän numerot korteiltamme. Nyt löytyivät oikeat nimet ja tiedot. Hän tulosti koneeltaan lomakkeet, löi niihin leimat ja allekirjoitti ne. Siinä ne nyt olivat, molemmissa myös se tärkeä koodi 70.
Mikä helpotus. Olimme varautuneet täyttämään anomuskaavakkeita, odottelemaan viikkokausia päätöksen saamista ja nyt kaikki tämä yhdellä napin painalluksella.
Lomakkeen saamisen kunniaksi menimme ravintolaan 2 tunnin lounaalle. Sen jälkeen veimme lomakkeet riemusaatossa verotoimiston virkailijalle, joka lupasi palauttaa meille liikaa maksetut rahat.
Hyvä niin. Kuitenkin jäin miettimään miksi verovirkailija ei voinut suoraan kysyä CPAM:lta tietojamme. Ehkäpä viranomaiset eivät saa kysellä toisiltaan tällaisia tietoja.
Sitä en tiedä, mutta mieleen tuli vastikään lukemani juttu, joka herätti sisässäni asuvan koiran.

Aikojen alussa kun Jumala loi maan, hän jakoi kaikille elollisille myös elämän pituudet. Ihminen oli Jumalan viimeisin luomus joten hän jäi jaossa viimeiseksi. Kun ihmisen vuoro sitten tuli, oli aikaa enää jäljellä 25 vuotta ja hän sai sen.
Ihminen meni heti valittamaan Jumalalle, että hänelle jäi liian vähän aikaa ja Jumala sanoi, että hän ei enää voi jakoa muuttaa, mutta mene itse kysymään jos joku eläimistä antaisi omastaan sinulle.
Niinpä ihminen meni ensiksi hevosen luo ja kysyi josko hevonen antaisi eliniästään hänelle ja hevonen vastasi, että saat 25 vuotta. Sitten ihminen meni koiran luo ja kysyi samaa. Koira sanoi myös, että saat 25 vuotta. Seuraavaksi ihminen meni apinan luokse ja toisti kysymyksen. Apina vastasi, että saat 25 vuotta, minulle riittää vähempikin.
Nyt ihminen huomasi, että hänellä on koossa 100 vuotta ja meni innoissaan kertomaan tämän Jumalalle.
Jumala sanoi hänelle, että olet nyt itse elämäsi valinnut. Ensimmäisen 25 vuotta elät kuin ihminen. Seuraavat 25 vuotta raadat työssä kuin hevonen. Kolmannen 25 vuotta haukut kaikkea kuin koira ja viimeiset 25 vuotta sinulle nauretaan kuin apinalle.


         ************************************************************