Järvi

Voi tuota järveä. Sen harmaita vaahtopäitä, rajujen sadepisaroiden vaahdottamaa pintaa, sinisten laineiden liplatusta, auringon tuhansien kultahippujen kimmeltävää leikkiä, sen pinnasta peilautuvaa sinitaivasta, valkeita poutapilviä, saaret vedessä ylösalaisin. Liian pian tulevat aamuiset usvaharsot, kellastuneiden puiden kuvajaiset.
Eilen uiskenteli tukkasotka osa löytyneitä poikasia mukanaan. Ohi kiitävä moottorivene sai ne pakenemaan kaislikon suojaan. En ehtinyt laskea montako oli jäljellä. Myöhemmin hämärässä kesäyössä jäin katselemaan punertavaa kuunsiltaa. Huomasin, että ensimmäinen tähti oli taivaalle syttynyt.

On suuri sun rantas autius

Kesäämme on ilahduttanut pitkin rantoja uiskenteleva tukkasotka kuuden poikasensa kanssa. Olemme seuranneet miten poikaset kiipeävät emonsa selkään. Jonon viimeinen ei pysy selässä vaan kiepsahtaa veteen. Ui vikkelästi emon rinnalle ja nousee ensimmäiseksi jolloin nyt jonon hännillä oleva putoaa pois. Emo juttelee koko ajan ohjeita ja poikue vastaa visertäen. Tänään harmaalla järvellä hätääntyneen oloinen emo kierteli rantoja selässään vain yksi poikanen.
Luin päivän lehdestä, että lokit saattavat saalistaa näitä pieniä poloisia.
Jospa poikaset ovat piiloutuneet kaislikkoon ja emo löytää oman laumansa. Sitä toivon ja odotan, että huomenna perhe on täysilukuisena koolla.

Ranskalaisten visiitti

Tapailemme Ranskassa silloin tällöin suomalaispariskuntaa, joka myös asuu Auden alueella. Talvella tuli puheeksi, että heidän ranskalaiset naapurinsa ovat tulossa kesällä Suomeen. Muistin, että meillähän on oiva opaskirja Suomesta. Lainasimme heille Philippe Guicheteaun kirjoittaman kirjan Sunnuntaikirjeitä Suomesta - Courrier de Finlande. Se on 10 vuotta Suomessa asuneen ranskalaismiehen lempeän terävä näkemys maastamme. Teksti kirjassa on sekä suomeksi, että ranskaksi. Ystävämme lukivat ensin itse kirjan ja antoivat sen sitten naapureilleen luettavaksi. Naapurit lukivat kirjan 3-4 kertaa ja antoivat sen edelleen Suomesta kiinnostuneille tuttavilleen. Ystävämme palauttivat kirjan hieman ennen meidän Suomenmatkaamme.
Viime viikolla eräänä helteisenä päivänä soitti suomalaisystävämme.
”Hei, olemme nyt näiden ranskalaisten kanssa lähteneet Heinäveden Valamosta ja voisimme parin, kolmen tunnin päästä pistäytyä teillä jos sopii”.
”Totta kai sopii, tervetuloa! Tulette siis ranskalaisten aperitiivi-aikaan. Katanko pöydän sen mukaan?”
”Ei mitään aperitiivejä , vaan jos mahdollista suomalaiset pullakahvit”.
Pitokokki, tosin taidoiltaan lähes olematon, minussa heräsi. Pakastimen tarkistus, löytyi esipaistettuja kaupan pullia ja puolukkamehua. Polkaisu kyläkauppaan, sieltä lämpimät karjalanpiirakat, pikkuleivät ja karpalo-kinuskijäätelö (kiitos kauppias, että näitä löytyy joka päivä). Kun vieraat saapuivat pullantuoksuiseen kotiimme, roskat oli lakaistu maton alle ja pöytä komeasti katettu vähän kolhiintuneilla astioilla.
Ystävämme olivat tulleet autolla Suomeen, ranskalaisnaapurit lentäen muutamaa päivää myöhemmin. Nyt he kiertelivät viidestään autolla eteläistä ja keskistä Suomea. Ranskalaispariskunta ja heidän aikuinen tyttärensä olivat ihastuksissaan kaikesta näkemästään ja kokemasta. Ranskalaiseen tapaan kaikki puhuivat yhtä aikaa. Tytär kertoi haltioissaan, että he olivat saunoneet mökillä Porvoon saaristossa. Hän oli käynyt saunasta kolme kertaa uimassa 11- asteisessa meressä. Madamen mielestä hän oli odottanut matkalta paljon, mutta koettu oli ylittänyt kaikki odotukset. Monsieur päivitteli mitä kaikkea ranskalaiset menettävät kun matkustavat lomillaan vain maihin, joissa puhutaan ranskaa. Heillä oli se etu puolellaan, että ystävämme puhuivat suomea ja ranskaa, sekä hoitivat kuljetuksen. Heidän ei tarvinnut ummikkona lähteä kyselemään tietä ujoilta suomalaisilta. Nyt he ovat jo Ranskassa ja kertovat kotikylässä eksoottisesta, kuumasta pohjoisen maasta, sen tuhansista järvistä, tien varren kukkaniityistä, ehkä myös kulinaarisista puolista……
Pullakahvit olivat succès. Etukäteen arvelin, että karjalanpiirakat ja puolukkamehu ovat ehkä liian vieraita makuja. Varmuuden vuoksi tarjolla oli myös appelsiinimehua ja vettä. Veikkasin väärin. Piirakat, pullat ja jäätelö maistuivat. Kun kerroin heille, että mehu on tehty luonnossa villeinä kasvaneista puolukoista, vain monsieur uskalsi sitä hieman maistaa. Vaimo ja tytär maistelivat varovasti mehua miehen lasista. Outo maku kuitenkin lumosi ja lopulta mehua kului kolme kannullista. Sen ansiosta vierailijat joutuivat ehkä matkan jatkuessa tutustumaan lähemminkin suomalaiseen luontoon. Mahdollisesti törmäämään itikoihinkin käydessään puskapissillä, koska näiden sivuteiden varsilta ei huoltoasemia vessoineen juurikaan löydy.
Valitettavasti seuraava kohde odotti jo heitä. Monsieur olisi mielellään lähtenyt järvelle kokeilemaan kalaonneaan, mutta ajatus piti hylätä. Jospa seuraavalla kerralla……

Tulo Suomen suveen

Vilkuttajia tien varrella Saksassa

Tuhti oli eilinen iltaruoka läheisessä gasthausissa ja niin oli hotellin aamupalakin. Viihtyisässä aamiaishuoneessa odotti kauniilla astioilla katettu pöytä, vaasissa juuri poimitut kukat. Ystävällinen tarjoilijarouva toi molemmille oman kannullisen kahvia ja lautasellisen erilaisia leikkeleitä, kinkkuja, makkaroita, juustoja, keitettyjä munia. Korissa oli ainakin viittä lajia leipiä ja lämpimiä sämpylöitä. Pääsimme maistelemaan ruisleipääkin. Olihan pöydässä vielä hilloja, marmeladia, tuoremehua ja korillinen hedelmiä. Samaan aikaan oli aamiaisella muutama vanhempi saksalaispariskunta. Rouvilla hienot kampaukset, kultakoruja sormissa, ranteissa, kaulassa, yllään tyylikkäät jakkupuvut, herroilla solmiot kaulassa. Eivät katselleet pitkin nenänvartta nukkavieruja Suomeen menijöitä vaan ystävällisesti toivottivat hyvää matkaa.
Mikäpä oli körötellessä aurinkoisella autobaanalla. Suurin osa rekoista oli viikonlopun poissa liikenteestä, tie tuntui väljältä. Tosin tietöitä riitti koko matkalle, mutta eipä meillä ollut mitään kiirettä. Päivän ajomatka oli vain noin 400 km. Jonkin verran jonoja muodostui ennen Hampuria. Käännyimmekin Kieliin vievälle moottoritielle ja ohitimme Hampurin Elbe-joen alitse kulkevan tunnelin kautta. Poistuimme moottoritieltä Kaltenkirchenissä ja läksimme ajelemaan pikkuteitä kohti Travemündea. Jossakin kylässä pysähdyimme vähän jaloittelemaan. Ilmassa leijaili niin houkutteleva ruuan tuoksu, että piti lähteä sitä seuraamaan. Kello oli vasta 15 iltapäivällä ja meillä aikaa vaikka kuinka paljon ennen laivan lähtöä. Tuoksu tuli somasta pikku ravintolasta. Emäntä oli kastelemassa ovenpielen kukkapaljoutta ja houkutteli ystävällisesti hymyillen meidät sisään. Ravintola oli täynnä ruokailijoita. Vain yksi pöytä oli vapaana ja siihen hän vei meidät. Pari tuntia myöhemmin ateriaan tyytyväisinä ja kylläisinä jatkoimme kävelyämme katsellen hyvin hoidettuja pihoja ja niiden värikkäitä kukkaistutuksia.

Travemünde

Ajelimme Travemündeen pitkin rauhallisia, lehtipuiden varjostamia teitä. Ennen satamaan menoa pysähdyimme pariksi tunniksi katselemaan rantakadun elämää. Kadunvarren sisä- ja ulkokaupat olivat auki. Kiertelimme niissä tutkimassa tarjontaa, istahdimme katukahvilaan cappuzinolle ohikulkijoita, veneitä ja pikku laivoja katselemaan. Ilta viileni auringonlaskun jälkeen, joten ajoimme sataman lähtöselvitykseen laivaan pääsyä odottelemaan. Vähän ennen keskiyötä pääsimme laivaan ja hyttiin 8. kannelle nukkumaan. Aamuyöllä noin kello kolme havahduin siihen kun laiva lähti satamasta. Käänsin kylkeä ja nukahdin uudelleen kunnes piti lähteä aamiaiselle ennen ravintolan sulkeutumista. Matkustajia laivalla oli aika vähän, ei tarvinnut jonotella syötävää hakiessa. Ravintola oli laivan keulassa, sieltä näkymät rannattomalle, aurinkoiselle ja tuuliselle merelle. Samassa pöydässä istui Saksassa asuva suomalaisrouva. Vertailimme kokemuksia vierailla mailla asumisesta kunnes ravintola suljettiin. Aamupalan jälkeen kävelimme aurinkokannella, mutta tuuli oli sen verran vilpoista, että piti mennä sisätiloihin. Laivan myymälästä ostin dekkarin ja sen parissa välillä torkahdellen hytissä sujui meripäivä.

Ilta merellä

Illalla katselimme auringonlaskua mereen olutta siemaillen ja ajettua matkaa arvioiden. Matka halki Euroopan oli sujunut hyvin ilman suurempia kommelluksia. Kuljettaja ja kartanlukija olivat vielä sovussa keskenään. Ainoastaan navigaattori sai tällä kertaa miinuspisteitä. Niin hyvin kun se oli meitä opastanut aikoinaan Barcelonassa hotellin etsinnässä. Eilen hotellia hakiessa se oli ohjannut meidät keskelle viljapeltoja ilmoittaen, että olet saapunut päämäärään. Missään ei näkynyt yhtään taloa, vielä vähemmän hotellia. Siinä vaiheessa suljimme laitteen ja siirsimme laukkuun alimmaiseksi.
Seuraavana aamuna varhain laiva lipui peilityynellä merellä Helsingin satamaan. Alkoi kesä Suomessa.

Matkan maisemia

Joutsenia Moselilla

Suomen matkoilla olemme usein yöpyneet Nancyn lähitienoilla. Myös viime syyskuussa Suomesta palatessamme, jolloin aamulla hotellin pihassa olleen auton ikkunat olivat jäässä. Päivällä matkan aikana lämpö kipusi kuitenkin + 30 asteeseen. Aina on muka niin kiire, ettei ehdi pysähtyä kaupunkia katselemaan, niin nytkin. Rekkojen loputon virta imaisi meidät mukaansa. Moottoritie kulkee sillalla läpi kauniin Metzin kaupungin. Tielle näkyi vanhoja kirkkoja, puistoja, rauhallisesti virtaava Mosel-joki. Thionvillen luona poistuimme moottoritieltä ja matka jatkui pitkin Moselin rantoja kohti Saksaa. Ranska jäi taaksemme kun ajelimme joen Luxenburgin puoleista rantaa. Molemmin puolin jokea jyrkät rinteet olivat viiniköynnösten peitossa. Pienet kylät joen rannoilla, jokilaivat, vedessä lipuvat joutsenet, aurinkoinen kesäpäivä, antoivat varsin romanttisen kuvan tuosta alueesta. Eräässä kylässä pysähdyimme lounaalle rantaravintolaan. Onneksi olimme jo lopettelemassa pääruokaa kun läheisellä remontissa olevalla joen ylittävällä sillalla alkoivat hiekkapuhallustyöt. Koko tienoo oli pian harmaan hiekkapölyn peitossa. Rannan ravintolat tyhjenivät nopeasti asiakkaista. Aika outoa toimintaa sillankorjaajilta juuri parhaaseen lounasaikaan.

Saksalaismetsää

Ravistelimme päältämme enimmät hiekat ja ajoimme Luxenburgista pitkin idyllisen kauniita ja rauhallisia teitä Saksaan. Edelleen läpi kumpuilevien lehtimetsien Blankenheimiin, jonka jälkeen alkoi taival rekkojen seassa moottoritiellä A1. Oli perjantaipäivä ja ajattelimme, että tiet voivat olla hyvinkin ruuhkaisia, että joutuisimme seisomaan jonoissa tuntikausia. Yllättävän hyvin matka kuitenkin eteni. Jonkin verran kulkua hidastivat tietyöt, jolloin liikenteellä oli käytössään vain yksi kaista. Jossain vaiheessa menoa hillitsi rankkasadekuuro. Lukuisten moottoriteiden risteykset ja suurkaupunkien liittymät aiheuttivat jonoja, jolloin ajettiin vauhtia 2 km/t. Kölnin jälkeen moottoritie kulki varsin kauniiden metsämaisemien halki. Ainakaan tämän tien näkymissä ei ollut merkkiäkään Ruhrin teollisuusalueen saastesumuista, joista jo ammoisina kouluaikoina puhuttiin. Lähes koko matkan ajan oli 130 km/t nopeusrajoitus, jota melkein kaikki näyttivät noudattavan.

SadekuuroMünsterin ohitettuamme poikkesimme moottoritieltä pienemmille teille yösijaa etsimään. Saksalaiset viettävät mielellään viikonloppuja maaseutuhotelleissa ja huoneen löytyminen voi olla työn takana. Niin oli nytkin. Koluttiin ainakin kolmen kylän hotellit, ennen kuin huone löytyi. Meille olisi kelvannut vaatimattomampikin huone ja sänky mihin päänsä kallistaa. Ilta alkoi jo hämärtyä ja takana oli noin 600 ajokilometriä, jäädään tähän. Ilmava, tilava supersiisti huone ja seuraavan päivän aamupala olivat matkan luksusta, myös hintansa puolesta. Illan päätti tuhti saksalaisateria kera kelpo oluen. Kevyt kuorsaus hukkui pihan lintujen sirkutukseen ja matkaajat olivat täydessä unessa kaivautuneena pehmeiden untuvapeittojen ja tyynyjen syliin.

Saksalaishotelli 29.5.09

Matka on alkanut

Koivunlehtiä

Tie A 75 Ranskan keskiylängöllä

Lintujen sirkutus herätti meidät Millaussa viileän raikkaaseen, puolipilviseen aamuun. Huoneen hintaan sisältyi aamupala hotellin kahviossa. Itsepalveluna sai automaatista ottaa kuuman juoman, meille se oli café au lait. Tarjolla oli myös tuoremehua, voisarvi, pala patonkia ja hilloa. Näillä eväillä alkoi toinen matkapäivämme. Tie kulki noin kilometrin korkeudessa, oli pitkiä loivia nousuja ja laskuja, siltoja yli syvien rotkojen. Maisemat kumpuilivat vihreän eri sävyissä. Oli metsäisiä vuoria, joista osa sammuneita tulivuoria, peltotilkkuja, laaksoissa pieniä kyliä kivisine taloineen ja kirkkoineen. Jossakin pysähdyspaikalla kasvoi koivuja. Pitihän sieltä muutama oksa katkaista autoon tuoksua antamaan. Puolen päivän aikaan tulimme Clermont-Ferrandin tienoille ja siellä erkanimme A 75 tieltä kohti itää. Vuorimaisemia riitti tällekin tielle.

Pysähdyimme tienvarsiravintolaan syömään lounasajan viime minuuteilla. Henkilökunnasta oli paikalla enää kokki-tarjoilija, joka keräili viimeisiä astioita pöydistä. Hän lupasi katsoa keittiöstä mitä syötävää olisi jäljellä. Wau, mitkä annokset hän oli kasannut lautasillemme. Pari valtavaa uuniperunaa alumiinifoliossa, niiden kanssa crème fraîche-pohjaista yrttikastiketta. Lisäksi tosi maukasta ratatouille-kasvismuhennosta, rapeaksi paistettua merianturaa, sitruunaviipaleita. Korillinen leipää ja juomana kannullinen lähdevettä. Kyllä nälkä lähti. Olimme viimeiset asiakkaat ja kokki poistui yhtä aikaa kanssamme. Hän lukitsi oven ja pihalla vielä kiittelimme ja kättelimme. Sitten hän hyppäsi Harley-Davidsonin selkään ja karautti tiehensä. Me hoipuimme viimeisillä voimilla autoon jatkamaan matkaa.
Lyonin pohjoispuolella liityimme rekkavirtaan maksulliselle A 31 moottoritielle. Liikennettä hidastivat monet tietyöt. Pysähdyimme vain kerran kahville huoltoasemalle. Illan suussa etsimme yösijaa Nancyn eteläpuolelta. Kaikki hotellit tuntuivat olevan täysiä, joten päätimme ajaa Nancyn pohjoispuolelle ja etsiä sieltä. Ilta pimeni kun poistuimme moottoritieltä ja tulimme johonkin kauppakeskukseen. Heti ensimmäisestä hotellista löytyi edullinen huone ja autolle paikka hotellin pihasta. Päivän ajomatka n. 900 km ja iltapäivällä syöty jättilounas tainnuttivat tehokkaasi matkaajat pienen yömyssyn jälkeen unten maille.



Jatkuu..... jos tuo oikutteleva mokkula sen sallii.

Lähtötunnelmia ja kadonnut kännykkä

Millaun silta häämöttää taustalla

Tuulinen lähtöpäivä Ranskan kodista. Vielä viimeiset pyykit koneeseen ja ulos kuivumaan. Jääkaapin tyhjennys ja peseminen. Laukkujen, viinien, kirsikoiden ja Suomeen lähtevien kukkien pakkaaminen autoon. Loput kukat veimme naapuriin kesähoitoon. Naapureiden hyvästelykierros. Iltapäivä oli jo pitkällä kun vihdoin selvisimme lähtemään. Pari kilometriä ajettu.
”Hei, veitkö ovensuusta jätepussin roskikseen?”
”Minkä pussin?”
”No sen, jonka pyysin viemään. Siinä oli ruuantähteitä jääkaapista”
Käännös takaisin. Siellä ovensuussa pussi odotti viejäänsä. Mitähän tuhoa jätteet olisivat saaneet aikaan muhittuaan kuuman kesän muovipussissa. En viitsi edes kuvitella.
Matka alkoi uudestaan. Kotikylästä on noin tunnin matka rekkoja täynnä olevalle moottoritielle, joka vie Espanjasta Luxenburgiin. Koska aikataulumme ei ollut kovin tiukka niin ennen Montpellieriä poistuimme moottoritieltä ja siirryimme paljon rauhallisemmalle tielle A 75 kohti Millauta. Ihailin kauniita vuoristomaisemia ja ilmoittelin tekstiviesteillä tuttaville ja sukulaisille matkan alkaneen.
”Missähän se minun kännykkä on?”
”Eikö se ole sinulla itselläsi jossain taskussa?”
”Eipä tunnu olevan. Olisiko hanskalokerossa tai ovitaskussa.”
Ei löytynyt.
”Jospa minä soitan siihen.”
”Ei kannata. Se on äänettömällä”
”Sitä ei kyllä enää käännytä hakemaan, viettäköön kesän Ranskassa”.
Aurinko alkoi painua jo vuorten taakse. Päätimme, että emme ajakaan Millaun sillalle vaan käännymme Millaun kaupunkiin ja etsimme yösijan sieltä. Tie laaksoon ja kaupunkiin, jossa joki kimmelsi ilta-auringossa, laskeutui pitkin vihreitä, metsäisiä vuorenrinteitä.
Yritimme kaupungin ulkopuolella olevaan Campanile-ketjun hotelliin, mutta sinne ei sopinutkaan enää. Täyteen lastattua autoa kun ei voi jättää yöksi ihan joka kadulle. Campanile- tai Ibisketjun hotelleilla on yleensä omat pysäköintialueet, joissa auto on suhteellisen hyvässä turvassa. Lähistöltä löytyi kaupungin keilailuseuran omistama uuden näköinen hotelli. Isolla parkkipaikalla oli vain muutamia autoja. Huonekin löytyi. Rauhallinen, siisti huone ja tosi puhdas iso kylppäri. Edullinenkin, vain puolet Campanilen hinnasta.
Päivä oli ollut työntäyteinen ja olimme niin väsyneitä, että emme jaksaneet lähteä ruokapaikkaa etsimään. Jääkaappia tyhjentäessäni olin hieman ennakoinut tilannetta ja keräillyt laukkuun juustoja, oliiveja, kinkkua ja leipääkin. Viiniä ja kirsikoitahan oli yllinkyllin. Piknik hotellin sängyn päällä korvasi iltaruokailun täysin. Varsinkin kun se kadonnut kännykkä, johon oli päivän aikana tullut kolme puhelua, löytyi samaisesta ruokakassista.

Jatkuu….. jos tuo suomalainen etanamokkula suostuu toimimaan.