Atlantin rannoilla, osa 1

Kun vilkaisen ikkunasta ulos, näen miten lumihiutaleet leijailevat maahan sulaakseen saman tien pois. Näinä päivinä suuri osa Ranskaa, varsinkin luoteinen ja pohjoinen alue on lumen aiheuttaman sekasorron vallassa. Eilisen illan TV-uutisissa näytettiin ojaan suistuneita ja lumen vangiksi juuttuneita autoja, metrisiä kinoksia, sähköttömiä koteja, joissa ihmiset värjöttelivät kynttilöiden valossa, yhteismajoitustiloja, patonkien ja veden jakelua lumen vangeiksi jääneille. Ihmiset kahlasivat umpihangessa, ei näkynyt yhtään lumilapiota, lumikolasta puhumattakaan. Jos se paljon puhuttu ilmastonmuutos aiheuttaa enemmänkin tuollaisia sääilmiöitä, olisi hyvä varustautua kunnon lumityökaluilla.

Talvi on ollut täällä etelässäkin yllättävän pitkä, sateinen ja tuulinen, aurinko on piiloutunut pilvien taakse. Maaliskuun alussa monen päivän ajan tummat pilvimassat vyöryivät vuorten yli, sade piiskasi harmaata maisemaa. Heräävä kevät käänsi kylkeään ja vaipui takaisin talvihorteeseen. Mikään ei kiinnostanut, ei kotityöt, ei lukeminen, ei netissä surffailu. Aamu-TV:n pirteä säätyttö lupasi sadetta koko viikoksi näille kulmille, mutta aurinkoisia päiviä länsirannikolle. Koska ei ollut pakko jäädä sadetta manailemaan, niin jopa alkoi netissä surffailu kiinnostaa. Netistä löysimme tarkoituksiimme sopivan pienen ja edullisen huoneistohotellin Atlantin puoleiselta rannikolta. Varasimme sen, pakkasimme laukkumme ja saman tien matkaan länttä kohti. Naapurin Roselle huikkasimme, että lähdemme rannalle aurinkoa ottamaan. Rose sadetakissaan jäi päätään pudistaen katselemaan jälkeemme.

Kuvia kannattaa klikata suuremmiksi

Noin pari tuntia ”Autoroute des Deux Mers” (moottoritie Välimereltä Atlantin valtamerelle) ajettuamme sade päättyi ja pilviverho alkoi repeillä. Pilvien takaa maisemaa kaunistamaan paljastui Pyreneiden majesteetillinen vuorijono. Alkoi olla lounasaika, joten poikkesimme moottoritieltä pieneen kaupunkiin. Astelimme ensimmäiseen ravintolaan ja söimme tarjoilijan suositteleman varsin tuhdin menun. Jo alkupalat, grillatut viikunaleivät, hanhen maksa, ilmakuivattu kinkku ja salaatti olisivat vallan mainiosti riittäneet. Silti pääruokaa, suussa sulavaa, taidokkaasti maustettua tonnikalavuokaa lisukkeineen emme voineet vastustaa.  Tarjoilija ihmetteli kun kieltäydyimme jälkiruuasta, pyysimme vain kahvit. Hän toi kuitenkin kahvin kanssa pienen pienet suklaaleivokset.

Menneet sateiset päivät olivat vain kaukainen muisto kun palasimme takaisin aurinkoiselle moottoritielle. Auton lämpömittari näytti + 20 astetta, maisemien jylhä kauneus sai kylläisen matkalaisen huokailemaan. Ajattelin, että ehkä juuri noiden vuorten takana ihmiset toteuttivat unelmaansa, kävelivät haastavaa, lähes 800 km:n mittaista pyhiinvaellusta kohti Santiago de Compostelaa.

Tässä kohtaa alkoi jo pelottaa 

Olimme laittanet navigaattoriin matkan kohteeksi varaamamme hotellin osoitteen. Jossakin vaiheessa navigaattori ilmoitti, että on aika poistua moottoritieltä. Erehdyimme taas kerran luottamaan tuon hassuttelevan veijarin ohjeisiin ja niitä seuraten osasta matkaa muodostuikin varsinainen rallikokemus. Ajettiin päällystämättömiä muhkuraisia ja kapeita peltoteitä, luultavasti jotain metsäautotietäkin, taiteiltiin lähes pitkospuilla suon halki. Jossakin kylässä oli menossa riehakas kyläjuhla ja meidätkin ohjattiin pysäköintialueelle menevään autojonoon. Ja taas navigaattori nauroi partaansa. Viisaampaa olisi ollut ennakkoon tutkia karttaa. Kun pääsimme pois parkkipaikalle menevästä jonosta ja näimme tien varren kyltistä kylän nimen, suljimme pelleilevän navigaattorin. Kaivoimme esille vanhan tarkan karttakirjamme ja sen avulla matka jatkui pitkin turvallisempia ja leveämpiä teitä.

Hiekkaisilla rinteillä ei enää pelottanut

Ilta-auringon viime säteet kurkistelivat mäntyjen lomasta kun pysähdyimme varaamamme pikku hotellin eteen. Ystävällinen nuori madame tuli ulos meitä vastaan, avasi pihaportin ja saimme ajaa auton pihaan. Huoneen uloskäynnin edessä oli terassi, jossa oli mukava istuskella lämpimässä illassa katsellen tähtien syttymistä taivaalle. Seurana sylissä kehräsi hotellin ihmisrakas kissa. Olimme ainoat asiakkaat.

Jatkuu…

                                    ***********************************************

Ajatusten aamujumppa

Joku aika sitten sain Stazzylta tämän blogistaniassa kierrelleen 11 kysymyksen haasteen, kiitos siitä. Olen aiemmin vastaillut samaiseen haasteeseen ja vienyt sitä eteenpäin. Nyt tyydyn vain keksimään vastauksia.

Ensi lukemalta kysymykset tuntuivat aika vaikeilta.  Luin kysymykset uudelleen ja vastasin saman tien jokaiseen. Tässäpä aamun tulos:

1. Kerro yksi outo aamurutiinisi.

Herättyäni en aikaile, vaan pukeudun aika nopeasti, varmaan jäänne työvuosilta. Vasta sitten on aamupalan vuoro. Toisin toimivat naapuruston madamet, jotka liehuvat aamutakeissaan lähes puolille päivin. Helmat maata viistäen vievät roskapusseja, kitkevät kukkapenkkejä tai juoruilevat portilla ohikulkijoiden kanssa.

2. Mitkä ovat kaksi inhottavinta sanaa tai kielivirhettä suomessa?

Vanhat, mutta turhan hyväkuuloiset korvani inhoavat kuulla tiettyä v:llä alkavaa eräiden nykyihmisten jokaisessa lauseessa hokemaa tehosanaa. Ilmeisesti olen ollut liian kauan pois Suomesta, koska muukin kiroilu särähtää korvissani. Kielioppia en hallitse, kielikorvakin taitaa kuuroutua.

3. Kultakutri ja kolme karhua. Mitä syöttäisit karhuille Kultakutrin sijaan?

Ne ovat kilttejä karhuja, eiväthän ne voi Kultakutria  syödä. Mutta kelpaisikohan niille aamulla leipomani epäonnistunut mustikkapiirakka. Talonväelle ja pihan punarinnalle piirakka ei maistunut.

4. Mikä on suosikki-nelijalkaisesi?

Mitähän tuohon vastaisi?  Sanoisinko, että sisälläni asuu pieni aasi ja kissoille mun syömmeni sykähtää sekä konttaaville vauvoille.

5. Toimivatko (noin) viisi sormeasi paremmin oikeassa vai vasemmassa kädessä?

Keskimäärin noin kaksi sormea toimii oikeassa ja yksi vasemmassa kädessä. Molemman käden peukalot ovat  pelkästään pyörittelyä varten.

6. Kuusi on aina kuusi, mutta onko honka, mänty vai petäjä?

Mänty on mänty, muutenhan ei voi mennä päin mäntyä.

7. Muistatko kaikkien seitsemän kääpiön nimet ulkoa?

Voi, en muista. Enkä muista Jukolan seitsemän veljeksenkään nimiä. Mutta Tupun, Hupun ja Lupun vielä muistan.

8. Mikä olisi maailman kahdeksas ihme?

Minun pienen maailmani kahdeksas ihme olisi hm… Enpä nyt usko ihmeisiin.

9. Kiinassa yhdeksän on lohikäärmeen luku. Kuvaile pieni lohikäärme.

Se on peukalon mittainen, välkkyvän sinivihreä, kaukaista sukua ufoille. Sillä on kahdeksan jalkaa ja pyrstö, puhuu yhdeksää kieltä, joista yksi on suomi.

10. Mistä aineesta sait koulussa kymppejä?

Saattoi olla piirustuksesta ja ehkä äidinkielestä. Kouluajoistani on kulunut jo kokonainen ihmisikä.

11. Polkupyörien renkaissa on osapuilleen 4x11 pinnaa. Milloin ja mistä ihmeen syystä olet viimeksi ollut kankki ko Jopo?

Tuon edellisen vastauksen vuosituhannella kuljin armaalla Jopollani keväisin ja syksyisin koulutieni. Silloin en ollut vielä niin ”kankki” kuten nyt lähes joka päivä.

                         *************************************************************

Marien kanssa lumisateessa

Mantelipuun kukkia ja lumihiutaleita

Taas tuli talvi käymään etelässä. Juuri kun mantelipuut kukkivat kauneimmillaan 110 km:n tuntivauhdilla puhaltava hyinen luoteistuuli riipii kukat oksista ja kieputtaa niitä säälimättömästi yhdessä lumihiutaleiden kanssa. Maa saa niskaansa taas valkoisen lumipeiton. Mittari ilkkuu – 6 asteen pakkasta. Almanakan mukaan pitäisi olla kevät.

Satakoon ja tuulkoon, minä pysyttelen sisällä vällyjen alla seuranani Arne Nevanlinnan kirjoittama Marie. Kirja kertoo 100-vuotiaasta ranskalaisesta naisesta, joka avioiduttuaan helsinkiläisen kirurgin kanssa muutti Suomeen. Taitavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu haikea, hauska ja koskettava elämäntarina.  Samassa lauseessa kirjailija kuvaa kiehtovasti Marien lapsuutta Strasbourgissa, avioliittoa Suomessa ja nykyhetkeä suomalaisessa vanhusten hoitokodissa.  Kuitenkin lukijan on helppo pysyä tarinan mukana. Ihana kirja täynnä elämää. Luen kirjaa  hitaasti ja nautiskellen. Uskon, että tämä on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi koskaan päättyvän ja jotka jäävät mieleen askartelemaan pitkäksi aikaa. Olen iloinen, että nappasin tämän aarteen marketin tarjouskorista Suomesta mukaani.

                           **************************************************************

Kaipaus

Et katso taaksesi kun sinua kutsun.

Olet jo matkalla

valkoisten kukkien saattamana

ikuisen valon maahan.

Siellä otsaasi silittää

äidin hellä käsi.

Unen pehmeässä sylissä

muistojen silta kantaa yli pimeyden.

Ja jossain ikävän rajalla

kukkivat mantelipuut.

*********************************

Joutsenlampi

– Katsopa tuonne vastarannalle, näetkö?

– Toki näen, sininen auto pysähtyi sinne ja nyt ne nousevat autosta. Sillä lyhyemmällä on pussi kädessään.

– Jee, ruokaa tulossa. Uidaanko sinne kilpaa, sitä ne tykkäävät katsella.

– Keulitaanko vähän, on näyttävämpää.

– Keulitaan vain. Sorsat pois tieltä kun joutsenet tulevat!

Kuuluu tyytymätöntä nokan koputusta sorsien joukossa.

– Huomasitteko kuinka kauniin kaarroksen teimme kun tähän pysähdyimme? Joko saisimme niitä leivänmuruja?

Tämä kuninkaallinen joutsenpari hallitsee lampea, sen viisikymmenpäistä sorsayhteisöä ja pienen saaren rannalla yksin murjottavaa merimetsoa. Viihdymme hiljaisella rantatiellä lammen asukkaiden elämää seuraillen. Silloin tällöin viemme asukkaille tuliaisiksi kuivia leivänmurusia.

                                       

                                     *****************************************

                                          

                                                      

Varsin miellyttävissä tunnelmissa saimme seurata noin kolme tuntia lumotun joutsenen haikeaa rakkaustarinaa Carcassonnen teatterissa. Siellä vieraili venäläinen balettiryhmä esittämässä iki-ihanan joutsenlammen. Nautin upeasta tanssista, kauniista puvuista ja lavastuksesta. Mieltäni lämmitti, että katsomo oli täynnä nuoria baletin ystäviä. Oli sekä tyttöjä, että poikia, jotka olivat täysin esityksen lumoissa. Lopuksi koko katsomo nousi seisten osoittamaan suosiotaan, eikä aplodeista tullut loppua pitkään aikaan. Tuntui hyvältä katsoa teatterista kadulle purkautuvaa säihkyväsilmäistä ja hehkuvaposkista nuorta joukkoa. Vaikka maailma muuttuu kovemmaksi, löytyy vielä jotain vanhaa, herkkää ja kaunista.  

Kuvat netistä

**********************************************

Paluu

Olen palannut raskaaksi muuttuneelta matkaltani. Kuljen pitkin tuttua polkua. Sen varrella kukkivat mantelipuut vaaleanpunaisen eri sävyissä, metsän reunassa hehkuu keltainen mimoosa. Kylän parkkipaikalle on istutettu orvokkeja ja syklaameja. Pihanurmikolla violetti kruunuvuokko kurkottaa kohti valoa. Kukkapenkissä keltaiset krookukset ovat keräytyneet kehäksi punaisen hyasintin ympärille. Sadetta enteilevät lyijynharmaat pilvet vyöryvät vuorten takaa, ensimmäiset rajut pisarat iskevät maahan. Suljen ulko-oven takanani.

Osa minusta on täällä, osa Suomessa, osa matkalla tuntemattomassa ulottuvaisuudessa.  Syvä väsymys on lähin seuralaiseni. Annan sen viedä mukanaan, nukahtelen vähän väliä, odotan hiljaisuudessa voimien palautumista. En kuitenkaan ole yksin, on käsi mihin tarttua.

                    *************************************************************

Minun veljeni

Aamulla hän ei noussutkaan vuoteestaan, ei tullut aamukahville, ei lähtenyt joka aamuiselle hiihtolenkille. Tuli ambulanssi, tulivat poliisit, tuli järkytys, tuli lohduton suru. Sukset jäivät nojaamaan talon seinään.

”Sinä lähdit hiljaa, emme tiedä minne.

Tähdeksikö asetuit, vai tuulenako kuiskaat pajupuussa,

Kun hiljaa sydämellä kuuntelemme,

sinä kuiskaat,  - teihin jäin  -.”

Musiikki  Iankaikkinen muisto

                       *************************************************************