Kaiken keskellä kevät

Tosi harvoin on tullut blogia päivitettyä. Mutta näyttää siltä, että kävijöitä Vierailla poluilla näyttää edelleen olevan. Siksipä pieni tilannetiedotus täältä lähes autiolta rannalta.

Elämänmeno tiukkojen koronavirussääntöjen Ranskassa sujuu kuten muuallakin, päivä kerrallaan.

Ulkonaliikkumiskielto ja monet muut rajoitukset ovat voimassa. Kylässämme suunnilleen kaikki palvelut ovat kiinni. Määräysten mukaan vain oman kylän ruokakaupassa ja apteekissa saa käydä. Ulkona liikkuessa mukana on oltava henkilöllisyystodistus ja päivätty ja allekirjoitettu todistus kellonaikoineen kotoa poistumisen syystä.

Meille riittää hyvin yksi kauppamatka viikossa. Onneksemme ulkonaliikkumiskieltoon on tullut vähän väljennystä. Vielä viikko sitten kotoa sai poistua vain ostoksille. Nyt on annettu mahdollisuus ulkoiluun. On lupa käydä kävelemässä tunnin verran päivässä, mutta poistua saa vain yhden kilometrin päähän kodista. Tälläkin matkalla on oltava mukana nuo tärkeät asiakirjat. Poliisit valvovat käytäntöä pistokokein. Laiminlyönnistä seuraa heti armoton 135 euron sakko. Tosin meitä lähipolkujen kulkijoita ei ole tarkastettu vielä kertaakaan. Uskon, että poliiseilla on tärkeämpääkin tekemistä, kuin vahtia lähes aution kylän muutamaa asukasta.
Kertakäyttökäsineitä suositellaan käytettäväksi ostoksilla ja muutenkin kodin ulkopuolella. Kasvomaskeja ei ole vielä saatavilla, eikä niitä näy muilla kuin ambulanssiväellä. Hyvin harvoin täällä hälytysajoneuvoja näkee, mutta viime viikolla meitä sävähdytti, kun ambulanssi ajoi tälle lähes asumattomalle pihakadulle ja pysähtyi parin talon päähän. Hetken kuluttua päästä varpaisiin asti suojautunut ambulanssin henkilökunta haki talosta paareille peitellyn potilaan. Siniset valot vilkkuen poistui ambulanssi paikalta.

Päivät kuluvat uutisia maailmalta ja lähimaista seuraten, puheluita ja viestejä vastaanottaen ja lähettäen. Hyllystä löytyy vielä lukemista, Netistä katsottavaa ja kuunneltavaa. Päivittäiset kotityöt ottavat oman aikansa ja tunnin ulkoilu tuntuu entistä tärkeämmältä. Syksyllä lehtensä pudottaneet puut ovat verhoutumassa herkkään vihreyteensä, polkujen varrelle nousee päivittäin uusia kukkia.

Tänään sade ja raju koillistuuli saavat meren murisemaan ja vaahtopäinä kuohumaan. Suurimman osan Gloria-myrskyn rannoille tuomista puunrungoista ja juurista on raivaustraktorein kerätty pois ja varastoitu valtaviksi kasoiksi. Kuitenkin hiekalle jääneitä oksia ja muita roskia aallot nyt kuljettavat edestakaisin. Keikkuen tulee kevät täälläkin.

                                          ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Syksyn merkkejä ja pientä nautiskelua

Aamurusko

Näyttää siltä, että syksy on tulossa tänne eteläänkin. Vuorokauden lämpötilat ovat pudonneet noin 10 astetta. Toki valoisaa aikaa päivässä on vielä lähes 10 tuntia, aurinko jaksaa edelleen kiivetä korkealle taivaan laelle.  Parhaita ovat aamut kun nousematta sängystä voi makuuhuoneen ikkunasta seurata miten aurinko nousee merestä ja kultaa maiseman. Syystuuli on herännyt ja puistelee korkeiden palmujen lehvistöjä. Kuolleiden lehtien muodostamat kinokset valtaavat puistokatujen varsia. Meren vaahtopäiset aallot kiipeilevät kilvan rantahiekalle.

Parkkiruudut tulvan alla piilossa

Syksyn ensimmäinen rankkasade ja pieni tulvakin on nähty. Ojat eivät jaksaneet niellä kaikkea taivaalta tullutta vettä. Niinpä tulvavesi muutti lähellä olevan ison kirpputorin ja parkkipaikan matalaksi järveksi.

Kun kuumuus ei enää uuvuttanut liikaa, on pyritty kävelemään pidempiäkin matkoja. Eräänä lokakuun lopun päivänä kuljettiin rantapolkuja pitkin naapurikylään. Aluksi hiekkapolku kulki matalassa pensaikossa jatkuen kapeana väylänä läpi tiiviin, korkean kaislikon, kaartaen metsään, jossa tulen mustuttamat männynrungot olivat toipumassa metsäpalon tuhoista. Polku liittyi ajotiehen, joka johti laivatelakan ja venesataman vieritse naapurikylään, jonne saavuttiin lounasaikaan.

Rantakadun ravintoloista leijui herkullisia tuoksuja saaden veden kihoamaan kulkijan kielelle. Ei repussa lämmennyt vesipullo riittänyt ravinnoksi, piti saada jotain tukevampaa. Niinpä seurueemme istahti ravintolan terassille autioituneen hiekkarannan ja turkoosin meren äärelle. Aktiivirannekkeen mukaan oli kävelty yli 8 kilometriä.

Ankan sydämet vartaassa

Mieluiten syön kasvispainotteisesti, mutta Ranskan ravintoloissa se ei aina onnistu. Listalta päätin sitten alkusalaatin ja jälkiruuan lisäksi kokeilla miltä pienet ankan sydämet kesäkurpitsalisukkeen kera maistuvat. Lisuke oli hyvää, eikä sydämissäkään mitään vikaa ollut, mutta vain kolme kahdeksasta pystyin syömään. Juomana seurueellamme oli kylmä rosé-viini. Niinhän siinä sitten kävi, että parin tunnin aterian jälkeen leppoisa lomatunnelma, viini ja isot annokset olivat tehneet tehtävänsä. Eihän me jaksettu enää kävellä vaan kotimatka sujui taksilla. Tosin, seurueemme kolmas jäsen, nuori ja liikunnallinen, päättäväisesti käveli kotiin. Taksin takapenkillä totesimme, että tällainen retki pitää tehdä toistekin.

                          *********************************************

Uusilla poluilla

Niin meni kesä Suomessa, että en ehtinyt tai malttanut blogiin sanaakaan kirjoittaa.

Nyt on palattu Ranskaan. Paikkaan, missä uudet polut odottavat kulkijoitaan. Lähes pari viikkoa on ollut aikaa toipua pitkästä ajomatkasta ja aloittaa kotiutuminen uusissa maisemissa. Maisemissa, jossa koko ajan on tuntunut lomalta. Nyt vain nautitaan auringosta, katsellaan ja kuunnellaan meren lauluja. Tulkoot arki, sateet ja myrskyt sitten aikanaan.

Näissä maisemissa on hyvä talvea odotella

Rannalla kukkii jukkapalmu

Polku vie rantaan

                                        *****************************************************   

Blogin talviuni…

tuntuu jatkuvan, vaikka talvi on jo virallisesti päättynyt niin Ranskassa kuin Suomessakin. Blogi vain uinaili kun Simpukkapari tyhjensi Carcassonnen asuntonsa, antoi lähes kaikki kodin kalusteet ja koneet Emmaukselle jaettavaksi uusiin koteihin. Jäi vain pieni varastokoppi, johon loput tavaroista pakattiin tulevaa talvea odottamaan. Syksyllä ehkä saadaan nähdä millainen talvi meidät tavoittaa hieman etelämpänä meren tuntumassa. Nyt odotellaan kesää kotimaassa kotijärven rannalla.

Matkalla kotimaahan joka lauantaiset keltaliivinäkymät ovat vaihtuneet keltaisina kukkiviksi rypsipelloiksi

Keltaliivien aikaan

Levotonta on meno Ranskassa. Kaksi päivää sitten, tiistaina Strasbourgin joulutorin lähellä tapahtuneen terrori-iskun tekijää etsitään suurin poliisijoukoin yötä päivää. Rikollinen ampui väkijoukkoon surmaten ja haavoittaen useita ihmisiä. Lopuksi pääsi pakenemaan paikalta. Ihmisten toiveikas joulun odotus muuttui syväksi suruksi. Pelko valtaa mieliä. Tulee elävästi mieleen maaliskuinen terrori-isku täällä ja sen jälkeiset surulliset ja ankeat tunnelmat. Tänä vuonna on ollut turhan paljon uskomatonta väkivallan värittämää aikaa.

Koko Ranskaa ja varsinkin Pariisia on ravistellut nyt jo lähes neljä viikkoa jatkunut raivokas keltaliivien mielenosoitusten aalto.  Päivästä toiseen on parilta TV-kanavalta lähetetty suoraa videokuvaa väkivaltaisista mellakoista, jotka painottuvat voimakkaasti viikonloppuihin. Tuntuu kuin katselisi jotain mieletöntä sotaelokuvaa. Vaikka hallitus on keltaliivien vaatimuksiin taipunut, se ei riittänyt, vaan mellakat jatkuvat yhä ympäri Ranskaa. Mielenosoittajien joukkoon kerrotaan ujuttautuneen rikollisliigojen tuhoa kylväviä jäseniä, jotka ovat saaneet lietsottua mukaansa osan keltaliiveistä. Mellakoiden pelätään laajenevan muuallekin Eurooppaan.

Kukaan ei tiedä kuka viulut maksaa ja miten suuret taloudelliset menetykset tulevat olemaan. Kaikki ne sadat poltetut autot, tietullit ja muut rakennukset, Pariisin ja muiden suurkaupunkien tuhotut liikehuoneistot, puut ja muistomerkit. Perutut ja hotelli- ja ravintolavaraukset, turismin väheneminen.  Niitä taisteluiden tuoksinassa ei ole juurikaan muistettu. Luultavasti jollakin tapaa veronmaksajille on laskua luvassa. Jos ei muuten, niin ainakin korotettuina vakuutusmaksuina.

Kaikesta huolimatta Carcassonne on toistaiseksi ollut melko rauhallinen. Ehkä lokakuisen tuhotulvan aiheuttama järkytys ja pysähdys tuntuvat yhä. Muutama keltaliivien ja yksi opiskelijoiden äänekäs mielenosoitus oli, mutta tuhoja ei tehty. Sen mellakat ovat aiheuttaneet, että tavaroiden kuljetusongelmien vuoksi ruokakaupoissa osa hyllyistä ammottaa tyhjinä. Me ja autokin on saatu olla rauhassa.

Eipä todellakaan tee mieli lähteä seikkailemaan moottoriteille tai mihinkään pois kaupungista. Keltaliivien pahimmat tuhotyöt ja liikenteen häirinnät ovat tapahtuneet kaupungin ulkopuolella. Ainakin toinen, ellei molemmat kaupunkiin johtavista moottoriteiden tietullirakennuksista on poltettu.

Joulumaa myyntikojuineen, luistinratoineen, pukkeineen, poroineen ja maailmanpyörineen on kaupunkiin pystytetty. Vaikka sää avausviikonloppuna oli aurinkoinen, ei väkeä ollut liikkeellä kovin paljoa. Varmaan kaupungin poliisista oli osa määrätty töihin Pariisiin mellakoihin, koska passipoliisien sijaan joulupuistossa lapsiperheiden keskellä partio maastopukuinen sotilasryhmä kypärät päässä, konepistoolit valmiusasemissa rinnan päällä.  

Nyt vain toivotaan ja odotetaan, että tulee joulu ja joulurauha.

Tuhotulvan jälkeen

Puut ja liikennemerkit veden vallassa

Sunnuntai lokakuun 14. päivä oli kaunis ja aurinkoinen, lämmintä +23 astetta. Illansuussa ennen pimeän tuloa teimme kävelylenkin kanaalin rantoja pitkin. Navakka itätuuli puisteli ja kieputti maahan plataaneista putoilevia syksyn ensimmäisiä kuivuneita, keltaisia lehtiä.

Yökin oli lämmin, jätin metalliset ikkunaluukut auki nukkumaan mennessä. Joskus puoliyön jälkeen heräsin sateen kohinaan. Katulampun valossa katsoin miten rankkasade putosi maahan ja virtasi puroina pitkin kadun vartta alamäkeen. Suljin ikkunat, ettei sataisi sisälle. Menin jatkamaan uniani.

Aamulla alkoi yöllinen katastrofi ja sen seuraukset selvitä. Lankapuhelimeen oli tullut ääniviesti kaupungin viranomaisilta. Siinä kehotettiin tulvan takia asukkaita pysyttelemään kotona, seuraamaan tilannetta radiosta ja televisiosta. Kerrottiin myös, että kaupungin koulut ovat toistaiseksi kiinni. Avasimme välittömästi television ja yhtä aikaa muun maailman kanssa saimme tietää mitä lähellämme oli tapahtunut. Pian tulivat myös kännykkäämme viestit ja soitot läheisiltä, jotka kyselivät olimmeko kunnossa.

Meillähän oli kaikki hyvin, sähköt, TV ja radio toimivat kuten normaalisti.

Pitkin päivää ja seuraavina päivinä seurasimme tiedotusvälineistä uutisia yön rankkasateiden aiheuttamista tuhoista.

Kaupunkimme läpi virtaavan Aude-joen pinta oli noussut lähes kymmenen metriä matkallaan läheiseen Trèbesin kylään. Tulvavesi valtasi tuon kovan onnen kylän, saman missä tapahtui maaliskuinen terrori- isku. Nyt tulvassa menetti henkensä 11 kyläläistä. Pinnan nousua edistivät veden mukaansa sieppaamat suuret puut juurinen ja muu irtoroju. Ne kerääntyivät padoiksi ja saivat veden leviämään ympäristöön pois uomastaan.  

Kaikkiaan alueen 204 kylässä surmansa sai 16 ihmistä, loukkaantuneita oli 75. Vesimassat tuhosivat tai turmelivat noin 19000 taloa ja lukemattomia muita rakennuksia. Tuhoutuneita autoja oli noin 5700. Rauta- ja maantieyhteydet kaupunkiimme ja useaan kylään olivat poikki, siltoja ja teitä sortunut. Vesien peittoon jäivät laajat alueet, viinitarhat ja viljapellot. Katastrofialueen vedenpuhdistuslaitoksista tulvavesi teki 20 käyttökelvottomiksi, samoin lukuisia vedenjakeluverkostoja. Pelätään kaivosalueiden jätevesien aiheuttaneen ympäristötuhoja.  

Maanantai 15.10 oli hiljainen ja alakuloinen päivä. Koska tiet kaupunkiin olivat poikki, autoliikennettä oli hyvin vähän. Iltapäivällä kävelimme pienen kierroksen kaupungilla. Koulujen lisäksi monet kauppaliikkeet olivat kiinni. Monet kadut Aude-joen lähellä olivat suljettu ja vielä veden vallassa. Harmaa savinen joki oli levinnyt rantavalleille ja kulki vauhdilla alavirtaan.

Tulvan aiheuttamia jälki- ja rakennustöitä riittää varmaan hyvin pitkäksi aikaa.  Ranskan presidentti kävi paikan päällä lohduttamassa menetyksen kohdanneita, lupasi valtiolta rahaa elämän uudelleenrakentamiseen.  

Tulva oli pahin 100 vuoteen ja tietysti sen jälkeen yritettiin löytää syyllisiä. Oliko syy ilmastonmuutoksen vai viranomaisten, jotka eivät osanneet varautua noin pahaan katastrofiin. Ainakin pelastustoiminta ansaitsee kiitokset. Monet ihmiset vietiin turvaan kodeista ja laitoksista, myös katoilta ja parvekkeilta, jonne he olivat kiivenneet vettä pakoon.

Mutta elämä jatkuu. Jo neljättä päivää kestäneet ja koko maahan levinneet laajat mielenosoitukset ” gilets jaunes” eli ”keltaiset liivit” vievät nyt kaiken huomion. Polttoaineiden hintojen nousua vastaan nyt taistellaan kaikilla rintamilla. 

Kuva mielenosoittajista kopioitu Midi libre-lehdestä

                                        *************************************

Uhka vai mahdollisuus

Kaunis ja lämmin kesä tuli ja pysähtyi tännekin Kallaveden syrjäiseen kolkkaan viikkokausiksi. Nyt on aika vuodenajan vaihtua ja kesän mennä. Syksyn merkkejä on näkyvissä. Päivät ovat lyhentyneet ja yöt muuttuneet pilkkopimeiksi. Pihan pihlajissa ovat marjat punaisia, lähes päivittäin kurkiaurat järven yllä etsivät ilmavirtoja ottaakseen korkeutta ja mennessään huutelevat hyvästejään.

Tänä kesänä kalasaaliit olivat vaatimattomia, mutta vesi lämpeni minullekin uimakelpoiseksi. Aika usein on tullut tuijoteltua järvelle. Välillä mieli apeana pohtien kauniin Kallaveden tulevaisuutta ja kohtaloa. Näen surullisena uhkana lähelle Kuopiota Kallaveden rannalle rakennettavan maailman suurimman Finnpulp-havusellutehtaan.

Kiinalaisomisteisen tehtaan suunnitelmat taitavat olla jo aika pitkällä. Kuopion päättäjät seisovat käsittääkseni hankkeen takana. Silti mieleen nousee kysymyksiä. Vakuutteluista huolimatta ympäristöhaitat arveluttavat. Välittävätkö kiinalaiset maapallon toiselle puolelle rakennettavan tehtaan päästöistä, Kallaveden saastumisesta. Tehtaan päätuote on wc-paperi, jonka valmistamiseen kaadetaan valtavat määrät havumetsiämme, ”kansallisaarrettamme”. Miten lie, kestävätkö tiet ja sillat raskaan tukkirekkaliikenteen metsistä tehtaalle. Eniten pelkään vesistön saastumista ja sen vaikutuksia. Tiedemiesten mukaan jo nyt maailmassa on pula puhtaasta vedestä. Täällä voi vielä nauttia puhtaasta luonnosta ja vedestä, mutta miten käynee lapsillemme ja lastenlapsille, tuleville sukupolville. Tarvitaanko uusi entistä isompi Talvivaara.

Mieleen nousee Linkolan tulevaisuudenkuvia. Maa ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee maata. Mitä pahempi ympäristötuho, sitä nopeammin luonto korjaa itse itsensä.

                                    ***********************************