Pohjantähden alle...

on jo kova kaipuu. Viereisestä kuvasta sen ehkä arvaakin. Eräänä keväisenä päivänä kaupungin syrjäkaduilla tulvahti muurin yli sireenin tuoksu ja edessäpäin kulkijaa tervehti valkorunkoinen koivu. 

Nyt pakataan laukkuja, huolletaan ja putsataan autoa lähtökuntoon. Pyydetään säidenhaltijalta suotuisia matkakelejä. 

Pian voi taas astella isänmaan kamaralla ja kuulla tuttua äidinkieltä. Mieli vaeltelee jo kotikunnailla ja riemuitsee läheisten tapaamisista. 

Minä kierrän näitä pihoja, minä kiertelen maailmalla.

Kun minun jalkani väsyvät, levähdän lehmusten alla.

Minä kävelen kivistä katua tai pitkin hiekkarantaa.

Ja joskus on taakkani painava, joskus enkeli minua kantaa. 

 Teksti Jukka Itkosen runosta ”Minä”.

                  ***************************************************

Toppatakissa toukokuulle

Vappusää 2016 eteläisessä Ranskassa

Tämä kevät on ollut varsin ailahtelevainen, kuten kevään kuuluukin olla. Vapun tienooksi se järjesti tälle kulmakunnalle kylmän luoteistuulen tanssimaan hyisiä kevätkarkeloitaan suihkutellen joukkoon jääkylmiä vesiryöppyjä. Lehtitietojen mukaan se levitti jouluiselta näyttävän lumipeiton vuorten rinteille. Kanaalin sorsat kerääntyivät hytisten rantanurmelle tiiviiksi rykelmäksi toisiaan lämmittämään. Kansa kaiveli kaapeistaan toppatakit ja lämpimät kaulaliinansa. Vain harva kulkija viipyi kaduilla 150 km:n tuntivauhdilla riehuvassa tuulessa. Vappujuhla kaupungin torilla kutistui kovin vaimeaksi.

Ranskassa Ihmiset ovat huolissaan työelämää uhkaavista heikennyksistä. Päivittäin saa lukea väkivaltaisiksi mellakoiksi yltyneistä mielenosoituksista. Joskus tuntuu, että itse mielenosoituksen aihe on toisarvoinen. Tärkeämpää on riehuminen, näyteikkunoiden rikkominen, autojen polttaminen, väkivaltainen käyttäytyminen, johon poliisi joutuu myös väkivallalla puuttumaan.

Muutama päivä ennen vappua tässäkin kaupungissa  yli 500 mielenosoittajan kulkue eteni lempeässä päivänpaisteessa kaupungin kaduilla. Tämä oli erilainen, hyvin rauhallinen joukko. Ihmiset kantoivat työlainsäädännön uudistuksia vastustavia banderolleja ja kylttejä. Taustalla soi melodinen, jotenkin alakuloinen musiikki. Vain muutan kerran väkijoukosta huudeltiin iskulauseita. Kukaan ei rikkonut kauppojen ikkunoita, ei heitellyt kivillä tai tiilenlohkareilla tilaisuutta valvovia poliiseja. Siitä huolimatta tuntuu, että mielenilmaisun sanoma tuli selväksi kaikille.

Kansa on mielipiteensä uudistusaikeista ilmaissut, eri asia on sitten se mitä poliittiset päättäjät tekevät. Samankaltainen tilanne on varmaan suuressa osassa Eurooppaa, asenteet kovenevat, saavutettuja etuja leikataan. Joku rikastuu, moni köyhtyy. 

Mutta sään suhteen ollaan taas menossa kesäisempään suuntaan.

                               ******************************************************

Tummien sävelten ilta

Kuva kopioitu netistä

Katsomon valot himmenivät, kuului vain aukeavan esiripun kahinaa. Näyttämö oli aivan pimeä ja äänetön, 600-päinen yleisö pidätteli hengitystään. Pieni valonsäde puikahti näyttämölle ja sen saattelemina ensimmäiset metalliketjujen rytmikkäät kilahdukset iskivät lattiaan. Sisään pujahti toinen valonsäde. Sen välähdyksessä vilahti pienillä jakkaroilla jonossa istuvien tanssijoiden rytmiä iskevät kenkien korot. Kuului kitaran haikea helähdys ja mustaseinäinen näyttämö täyttyi häikäisevän kirkkaista sateenkaaren värisistä valoista. Jakkaroilta nousi 16 taitavan tanssijan ryhmä, miehet punamustissaan, naiset voimakasvärisissä röyhelöhameissaan ja huiveissaan. Siitä alkoi 1½ tunnin huikea matka intohimoisen flamencotanssin tarinoihin. Niitä kertoivat vuoroin tanssijoiden askeleet, kitaran sävelet ja laulajan tumma ääni. Tarinoita rakkaudesta, tuskasta, kahleista, vapaudenkaipuusta, hurmiosta, kohtalosta, elämästä ja kuolemasta. Tanssijoiden korkojen rytmikäs, lähes hypnoottinen poljenta lattiaan, vartalon taivutukset, liukuvat askeleet, nopeat pysähdykset ja pyörähdykset, käsien taputukset ja ranteiden sulavat liikkeet loivat mystisen tunnelman. Tanssiparien intohimoinen musiikin tulkinta välittyi varmasti myös viimeiselle penkkiriville asti. 
Katsomo oli haltioissaan. Vaikka esitys ja yleisön raivoisien taputuksin pyytämät lisänumerot olivat päättyneet, esirippu sulkeutunut ja näyttämö pimeänä, seisomaan nousseiden katsojien aplodit ja bravo-huudot vain jatkuivat. Lopulta katsomo hiljeni ja teatterista poistui näkemäänsä ja kuulemaansa ihastunut väkijoukko.

Keväinen ilta oli pimentynyt tuuliseksi yöksi, kaupunki nukkui. Kuunsirppi taivaalla keinahteli pilvien lomasta, kanaalin rantaplataanista kaikui hiljaiseen yöhön lehtopöllön aavemainen huhuilu.  

Kun nousee kuu,

peittää meri aaltojen alle maan,

ja sydän on kuin saari

sen äärettömyydessä.

Frederico Garcia Lorca, Mustalaisromansseja

                                  ********************************************************************

Karkulaiset kaislikossa

Keväisenä päivänä kanaalin rantapolulla tepasteli ihan outo pariskunta. Sain aidan raosta napattua kuvan tuntemattomista kulkijoista. Nettiä tutkimalla ja sieltä kuvia vertailemalla päädyin tulokseen, että kyseessä oli morsiosorsapari (aix sponsa).  Wikipedian mukaan se on amerikkalainen sorsalintu, jota tarhataan Euroopassa, ilmeisesti myös näilläkin seuduilla. Jostakin sellaisesta tarhasta tämä Romeoksi ja Juliaksi nimeämäni pariskunta lienee karannut.

Oli mielenkiintoista seurata miten kanaalin sinisorsat tulivat katselemaan näitä muukalaisia. Julia vaikutti aika väsyneeltä, eikä paljon liikkunut paikaltaan. Romeo pysytteli siitä puolen metrin etäisyydellä ja tarkkaili valppaana kanaalilla uiskentelijoita. Urokset pysyttelivät vedessä, mutta kolme naarasta nousi vedestä uupuneen Julian ympärille. Näytti siltä kuin ne olisivat kyselleet Julian vointia. Romeo siirtyi muutaman askeleen kauemmaksi ja seurasi sieltä tilannetta. Jonkun ajan kuluttua naaraat palasivat takaisin kanaaliin. Julia laskeutui nukkumaan ruohikkoon, Romeo tuli siihen vierelle turvaamaan parinsa lepoa.

Vastarannalla kukkivat valkoiset sarjatähdikit kuin pieni keväinen morsiuskimppu. 

                                    ******************************************************

Maaliskuinen automatka Espanjaan

Iloiten lähde, nurkumatta  katko siteesi  entiseen, päin uutta riennä.

On lumousta joka matkaan lähtö, se auttaa elämään, se meitä suojaa.

(Lasihelmipeli, Herman Hesse)

Saimme kutsun lähteä käymään Euroopan etelärannalla. Pääsimme tapaamaan työ/lomamatkalla olevaa perhettämme ja samalla vähän kaitsemaan pikkuisia marakattejammekin. Lähtöpäätöstä ei tarvinnut harkita hetkeäkään. Varasimme majapaikkoja matkan varrelta ja kohteesta, suuntasimme auton nokan kohti etelää.

Maisema matkan varrelta

Alkoi noin 3000 km:n mittainen kevätmatka pitkin aurinkoisen Espanjan valtateitä. Reitti Barcelonaan asti on tuttu monilta matkoilta, mutta siitä eteenpäin oli kaikki uutta. Oli kiehtovaa lukea tienviittoja, joista löytyi lauluista, runoista ja kirjoista tuttuja paikan nimiä kuten Valencia, Lorca, Sierra Nevada, Granada, Andalusia, Malaga…

Moottoritietä reunustivat kymmenien kilometrien matkalla lukemattomat hedelmätarhat, joissa puiden oksat taipuivat parhaillaan kypsyvien suurten, mehukkaiden ja ah niin herkullisten appelsiinien painosta. Meri vilahteli paikoitellen kukkuloiden takana. Matkan edetessä hedelmätarhat jäivät taakse, maisemaan nousivat vuoristot.  

Matkan ensimmäisen yön nukuimme vuorten ympäröimässä pienessä laaksokaupungissa ennen Alicantea. Oli täysin tyyni ilta, lähipuistossa lauloivat linnut ylistystään keväälle, jostakin kuului aasin haikea huuto, jonka vuorten kaiku toisti.

Vuorimaisemissa matkaten alkoi seuraava päivä. Paikoitellen näkymät muuttuivat autioiksi erämaiksi, vuorten rinteillä ei kasvanut mitään, mutta valon määrä oli huikea. Voi vain kuvitella noilla alueilla vallitsevan kesän kuivuuden ja polttavan kuumuuden. Granadaa lähestyttäessä lähivuorten takaa kurkistelivat yli 3 km:n korkeuteen kipuavat Sierra Nevadan lumivuorten jäiset huiput. Huoltoaseman neitonen kuvaili miten hyytävän kylmiltä tuntuivat sieltä päin puhaltavat tuulet.

Sierra Nevadan  vuoriston viileät huiput

Toisen matkapäivän illansuussa Andalusian Aurinkorannalla kannoimme matkatavarat rantakadun hotelliin ja kiiruhdimme tapaamaan pikku villikoitamme. Vajaan kilometrin päässä rannalta bougainvilleaköynnösten ympäröimän vuokratalonsa uima-altaalla nuo riemusta kiljuvat pulikoijat tavoitettiin. Altaan vesi oli mielestäni jääkylmää eikä ilmakaan ollut kuin noin 15-asteista, mutta eihän se lasten menoa haitannut.

Marakatit paljain varpain

Seuraavien päivien aikana saimme olla vartijoina uima-altaalla ja leikkikentällä, rantahiekalla keräämässä simpukankuoria, rakentamassa linnoja ja vallihautoja, leipomassa hiekkakakkuja, jahtaamassa minirapuja. Jonakin päivänä ajoimme ylös vuorille kauniin valkeaan Mijaksen kylään. Kauniisti koristellut hevosvankkurit veivät meidät ajelulle kylän kaduille. Aisakellojen kilkutellessa vilkuttelimme kuninkaallisesti kadulla kävelijöille ja somille aasitakseille. Vanhempien vapaailtana ei nukkumisesta tullut mitään. Hiljaisuus oli julistettu, mutta tirskuminen, supattelu ja kikattelu jatkuivat yli puolen yön aina siihen asti kun vanhemmat tulivat kotiin ja uupuneet lastenvahdit hoippuivat läpi nukkuvien katujen hotelliinsa. Välillä tuntui kuin maa olisi keinunut tai vavahdellut jalkojen alla. Ajattelin, että kaikkea se väsymys teettääkin. Seuraavan aamun saatiin tietää, että öisen paluumatkamme aikana alueella ollut 4.1 Richterin asteikon maanjäristys.

Yksi matkamme kohokohtia oli Aurinkorannalla asuvien ystävien tapaaminen yli 30 vuoden tauon jälkeen. Heidät tavattuamme tuntui kuin aurinko olisi paistanut kirkkaammin, meri aaltoillut entistä sinisempänä ja kaikki me olisimme olleet 30 vuotta nuorempia.

Joka-aamuinen ystäväni

Kaikkina matkamme päivänä paistoi aurinko. Lähes joka aamu tassuttelin parvekkeelle katselemaan miten se ilmestyi maininkien huokaillessa meren tummasta sylistä oranssille taivaanrannalle kirkkaana pallona säteilemään. Kohta ulapalle ilmestyivät kuin tyhjästä kalastajien veneet.

Pari viikkoa Aurinkorannalla oli kuin silmänräpäys ja aivan liian pian piti lähteä kotimatkalle, jättää taakseen vuoret valkoisine kylineen, meri, rannan palmut, hyvästellä ”toukokuussa tavataan”- toivotuksin villikot vanhempineen.

Oliivipuuviljelmiä rinteillä

Kotimatkan teimme hieman eri reittiä. Granadasta käännyimme kohti sisämaata.  Kymmenien kilometrien matkalla oli vuorten alarinteille istutettu oliivitarhoja. Sisämaassa tiet olivat hyväkuntoisia, liikenne rauhallista. Tasangoilla matkan varrella näkyi viljapeltoja, muutamia karja- ja lammaslaumoja, kunnes taas edessä siintelivät uudet vuoret. Vielä yksi yöpyminen hotellihuoneessa palmupuiden alla. Viimeinen matkapäivä huuhteli sateella jälkemme ja iltapäivän sade oli vastaanottamassa meitä kotikadulla. Matkatavarat jätimme autoon odottamaan sadetaukoa, mutta tuliaisiksi saatu flunssa ei jäänyt autoon, eikä suostunut irrottamaan otettaan moneen päivään.  

Kotoinen sade

Nyt on flunssa selätetty ja uusia matkasuunnitelmia mielessä, tärkein niistä toukokuinen paluumatka Suomen suveen. Alitajuntaan eksyy toisinaan ajatus espanjan alkeiden opiskelusta. Sanovat, että se on vaikeaa, mutta voisi kai sitä ainakin sanakirjan hankkia.

                                           **************************************************

Ikivanha kukkien kuningatar

Vuoden kylmin aika, helmikuu ja raaka luoteistuuli saavat kulkijan etenemään vastatuuleen selkä edellä, niska köyryssä. Jo kevätlaulunsa aloittanut mustarastas vaikenee ja laskeutuu männyn latvasta oksalle rungon viereen nököttämään. Raju viima on siepannut mukaansa muutaman yksinäisen lumihiutaleen, joita kieputtaa ylös, alas ja ympäri, kunnes antaa niiden pudota ja sulaa asfaltille.

Tällaisena päivänä kaupungin suomalainen asukas saa päähänsä kiivetä kaupungin korkeimmalle mäelle katsomaan näkyisikö pohjoisessa kohoavilla mustilla vuorilla lumipeitteitä. Jo asuinrakennuksen ulko-ovella tuuli paiskaa lähtijän kasvoille tuhdin annoksen raikasta, puhdasta ja kuivaa tuiverrusta, joka saa silmät tulvimaan vettä.

Lunta ei vuorilla näkynyt, mutta sen näyn korvasi kotimatkalla erään pihan nurkkauksessa oleanteripensaan oksien suojassa kukkiva kaunis puu, magnolia.  Sen näkeminen sai kulkijan pysähtymään ja ihailemaan kukkien lumoavaa kauneutta. Pitihän siitä kaunottaresta pikaisesti myös kuva napata.

Kotimatkalla mietin mitä tiedän magnoliasta ja totesin, että en oikeastaan mitään muuta kuin sen nimen. 

Netistä sitten löytyikin kiehtovaa tietoa. Magnolia-puiden sukuun kuuluu useita eri lajeja ja värejä. Ne ovat lähtöisin Aasian ja Amerikan mantereilta. Näitä maailman vanhimpia kukkakasveja on ollut maapallolla jo yli sata miljoonaa vuotta sitten. Voi vain kuvitella miten dinosaurukset ovat käyskennelleet tuoksuvissa magnoliametsissä vuorten rinteillä ja jokien varsilla. Nykyiset magnoliat ovat niiden kasvien jälkeläisiä, jotka selvisivät jääkausista ja muista luonnonmullistuksista. Arvellaan myös, että magnoliat ovat säilyttäneet alkuperäisen ulkonäkönsä.

Muinaisille kiinalaisille magnolia on ollut lähes pyhä puu sen kukkien edustaessa puhtautta ja valaistumista. Eurooppaan puu on tuotu 1700-luvun lopulla. Ensimmäiset magnolialajikkeet jalosti 1800-luvun alun Ranskassa Napoleonin armeijan upseeri, joka hylkäsi sotimisen ja paneutui kasvien jalostukseen.

Keväisin puun paljaisiin oksiin puhkeavat herkän kauniit sulotuoksuiset kukat. Puu saa lehtensä vasta kukinnan jälkeen. Kukkien kielellä magnolia on uskollisuuden symboli, joka lupaa ”Rakastan ja tulen aina rakastamaan vain sinua”. 

                                **********************************************

Etelän talvipäivien kohokohtia

Joulun ja vuodenvaihteen huvittelukausi on pikkuhiljaa hiipumassa normaaliksi arjeksi.

Sydäntalven tapahtumista mieleenpainuva oli aattoillan joulumessu yhdessä Carcassonnen suurista goottilaistyylisistä kirkoista. Messuun osallistui noin 1500 ihmistä. Oudolta tuntuivat kirkon ovella ja seinustoilla valppaina liikuskelevat turvamiehet, samoin myös papin saarna, jossa hän vertasi nykyajan terrorismin pelkoa raamatunkertomuksen paimenten tuntemaan pelkoon taivaallisten sotajoukkojen ilmestyessä heille.

Joulun jälkeisenä sunnuntaina olimme samassa kirkossa kuuntelemassa aivan mahtavaa urkukonserttia. Kuulijoita oli vain kourallinen, eikä yhtään turvamiestä. Sielua hivelevän kauniista musiikista jäi hyvä olo koko päiväksi.

Vuosi vaihtui rattoisasti Suomesta tulleen yllätysvieraan mukavassa seurassa. Aattoiltana joulukojuissa myytiin kuohuviiniä ja toriaukion lämpimässä illassa parveili iloista väkeä. Ravintoloissa perheet ja muut seurueet istuivat myöhään yöhön syömässä pitkän kaavan mukaan.

Perpignanin kattoja

Eräänä tammikuun puolivälin aurinkoisena päivänä toteutimme Reissunaisen idean ja kvartettimme vietti mukavan päivän Perpignanin kaupunkiin tutustuen. Noin 120 000 asukkaan kaupungissa ehdimme katsella muutamia historiallisia kohteita. 

Yksi niistä on Mallorcan Jacques-kuninkaan 1200-luvulla rakennuttama linna  palais des Rois de Majorque.  Siihen aikaan Mallorcan valtakunta oli varsin laaja, Perpignan oli sen pääkaupunki. 

Suomalaiskatsojia viehätti myös hiljattain taidokkaasti remontoitu, 1500-luvulla rakennettu kaupungin kaunis katedraali maalauksineen ja veistoksineen. 

Le Castillet, 1300-luvulla rakennettu punatiilinen kaupunginportti torneineen on osa kaupunkia ympäröineestä muurista. Kiipesimme kapeita kierreportaita tornin ylätasanteelle, josta oli huikeat näkymät yli kaupungin kattojen. Rakennuksen kerroksiin oli rakennettu alueen kulttuurihistoriaa esitteleviä huoneita. Niihin poikkesimme ylös kiivetessämme tasaannuttamaan hengästymistä ja  aistimaan menneiden aikojen tunnelmia .

Jälkiruokana raikas sitruunavaahtopallo ja hedelmiä

Upeat nähtävyydet saivat arvoisensa päätöksen retkellemme, sillä Reissunainen oli varannut seurueellemme pöydän lounasta varten lähistöllä olleesta viehättävästä yhden Michelintähden ravintolasta. Ruoka oli hyvää ja palvelu ystävällistä. 

Aterian lopuksi nuori, iloisesti hymyilevä le chef, eli tähtikokki tuli keittiöstään kättelemään eksoottisesta Suomesta asti tulleet asiakkaat. Hieno ja mieltälämmitävä maukkaan aterian päätöshetki näille asiakkaille.

Seuraavana viikonloppuna tammikuinen iltapäivä Carcassonnen teatterin punaisilla plyysituoleilla vei meidät värikkäälle, tapahtumarikkaalle ja romanttiselle aika- ja musiikkimatkalle Wieniin ja Pekingiin Franz Lehárin Hymyn maa-operetin sävelin.

Näitä kohokohtia muistellessa ja arkeen laskeutuessa leijailivat harmaalta taivaalta talven ensimmäiset untuvaiset hiutaleet saaden hetkeksi maiseman pukeutumaan valkoiseen lumivaippaan. Tuo näky ei kauan kestänyt. Hetkessä raju tuuli ja vesisade pesivät sen pois.

*****************************************************************