Herää, keittiössä on poliisi

Tapahtui 1960-luvun alussa pienessä kylässä.

Oli sunnuntai-aamu. Olin ollut edellisenä iltana lavatansseissa.  Valoisassa kesäyössä en malttanut nukkua vaan muistelin vielä illan tapahtumia. Jenkat, valssit ja jivet oli tanssittu enimmäkseen tyttöpareilla. Pojat seisoskelivat seinustoilla tai ulkona välinpitämättömän näköisinä. Sitten musiikki vaihtui tangoiksi ja muiksi hitaiksi. Tyttöparvi orkesterikorokkeen vieressä oli innokas vietäväksi musiikin, tanssin ja nuoruuden  huumaan. Poikien parvessa näytti olevan se yksi, joka nosti punan poskille.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus nukkua pitkään. Heräsin syvästä unesta pikkusiskon kovakouraiseen nipistelyyn ja ravisteluun, sekä hätääntyneeseen, lähes itkuiseen kuiskaukseen poliisista keittiössä. Unisin silmin tihrustin herätyskelloa, se oli vasta seitsemän.

Pikkusisko oli herännyt alakerrasta kuuluvaan kolinaan ja luullut äidin olevan keittiössä aamutoimissa. Hän kertoi, että oli mennyt alakertaan ja ovella huomannut poliisin, joka oli laittamassa tulta hellaan ja yski äänekkäästi, vaikka keittiössä ei ollut yhtään savua. Poliisia säikähtänyt  pikkutyttö perääntyi ja hiipi hiljaa minua herättämään.

Sillä aikaa kun me supisimme yläkerrassa pikkusiskon kanssa, oli äiti alakerran makuuhuoneessaan herännyt keittiöstä kuuluvaan kolinaan ja yskimiseen, sekä huuteluun ”Huomenta rouva!”

Kun äiti meni keittiöön, siellä häntä odotti virka-asuinen kiiltäväsaappainen kyläpoliisimme. Hän oli kookas jo ikääntynyt, vähän TV:sta tuttua  Reinikaista muistuttava, savolaiseksi hidaspuheinen, mopolla liikkuva, omia omituisiakin aikatauluja noudattava. Siihen aikaan kylässämme kuten ei paljon muuallakaan maaseudulla pidetty ovia lukossa. Niinpä konstaapeli pääsi saapastelemaan sisälle toimittamaan virka-asiaansa. Tämä sunnuntai-aamun asia oli edellisenä vuonna kuolleen isämme kalastusluvan siirtäminen äidille.

Poliisi sai virka-asiansa hoidettua, lisäksi muutaman kupillisen kahvia. Nousi sitten moponsa selkään ja jatkoi matkaansa. Pikkuveljet olivat siskolle vihaisia kun tämä ei ollut herättänyt heitä. Vaativat, että seuraavalla kerralla kun poliisi tulee, heidät on herätettävä ensimmäisinä.

                               ***********************************************************

 

Talvea ja liikuntaa

 

Pian aurinko kutsuu pakkasaamun liikuntaan

Vuosi täällä savolaismetsissä on alkanut pakkasten ja tuiskujen vuorovoimin. Usein jään yli puhaltava hyinen viima käy luihin ja ytimiin. Ulkoilu on muuttunut haastavaksi. Tuntuu, että teiden aurausta on vähennetty, kulku-urat ovat käyneet kapeiksi. Tuiskulumi on peittänyt metsän polut, jäällä loiskuu sohjoista vettä nilkkaan asti. Kunnossa pidetty ja valaistu polku metsässä on ainoastaan hiihtäjien ja heidän laturaivonsa käytössä.

Ulkoilumme muodostuu lähinnä lumitöistä. Niitä onkin riittänyt pihapiirissä  lähes joka päivälle. Mittari on pysytellyt pakkasen puolella, joten lumi on kohtuullisen kevyttä. Paljon sitä kuitenkin on.

Pakkas- ja tuiskupäivien ulkoliikunnan  olenkin osittain vaihtanut  hieman helpompaan sisäliikuntaan. Muutama viikko sitten jäätävän kylmänä pakkaspäivänä tilasin netistä kuntopyörän.

Ainakin vielä olen ostokseeni tyytyväinen. Nostin pyörän olohuoneen ikkunan eteen. Siinä laitetta polkiessa on mukava seurata pikkulintujen touhuja ruokintapaikalla, kuunnella musiikkia, katsella sarjoja läppäriltä. Kilometrejä kertyy huomaamatta. Toivottavasti jossakin vaiheessa huomaan kunnon kohentuneen.

Viikonloppuna ovat lapsenlapset tulossa käymään. Odotankin heitä innokkaasti, sillä tytöllä on herännyt  kiinnostus karjalaisiin sukujuuriimme. Isänsä on kyllä kertonut mitä muistaa mummolta, eli äidiltäni, lapsena kuulleensa. Tyttö varmaankin  haluaisi nähdä vanhoja valokuvia ja kuulla lisää tarinoita. Enpä olisi uskonut, että 11-vuotias  teline- ja sirkusjumppaa harrastava marakatti olisi evakkosuvusta kiinnostunut. Suku on iso ja siitä on tehty sukututkimuksia. Esivanhemmista löytyy runon- ja itkuvirrenlaulajaa, verenseisauttajaa ja jopa useamman karhun kaataja.

                     *************************************************

Kuharuoka

 Tammikuussa on näillä seuduilla ollut kunnon pakkaspäiviä ihan kuin ennen vanhaan. Eräänä sellaisena ovella kopisteli lumia kengistään punaposkinen naapuri. Oli tulossa jäältä kalaverkoiltaan ja jätti kotimatkallaan meille huurteisen, yli kilon painoisen kuhan. Mitään maksua ei tuomisestaan huolinut, tuumasi vain lähtiessään, että toivottavasti maistuu. Seuraavalla kauppareissulla mukaamme lähti ylimääräisenä ostoksena kahvipaketti ja karkkipussi. Toivottavasti nekin saajalleen maistuvat.

Huoneen lämpöön tiskipöydälle nostettu kala alkoi sätkytellä. Nyt nopeasti kuha jatkokäsittelyyn. Uuni lämpiämään 200 asteeseen. Mies avasi ja puhdisti kalan vatsan, minä etsin sinne täytettä.Tuoreita yrttejä ei tietenkään ollut. Pengoin ruoka- ja jääkaappia. Päädyin pilkkomaan kalan sisään  voinokareita, vadista viimeisen omenan, sitruunamehua, vähän epäröiden lisäsin joukkoon kourallisen pieniä pekonisiivuja, mausteeksi kuivattua tilliä ja Lintulan luostarin mainiota yrttisuolaa. Kalan käärin folioon ja paketti uuniin.

Meheväksi kypsyi kuha uunissa, lisukkeeksi oli perunamuusia, punajuuria ja puolukoita. Mies, enimmäkseen lihansyöjä pisteli poskeensa tietysti kaikki pekonit, otti myös kunnon annoksen kalaa ja omenia, hyväksi kehui.

Kesken ruokailun kuului ikkunan takaa koputusta. Saman talon asukas, pörröinen kissaneiti pyrki sisälle tassujaan lämmittelemään. Avasin sille oven ja tervehtimis-seremonian jälkeen tarjosin sille murusen kalaa. Ei edes haistellut sitä vaan pörröinen häntä purjeena asteli saunan pukuhuoneeseen, jossa on lattialämmitys. Kehräsi hetken lämpimällä matolla, kierähti kerälle ja nukkui sitten 9 tunnin päivä-unet.

Kalan rippeistä nypin pois kaikki ruodot. Seuraavana päivänä kalasta ja muusista aineksia yhdistelemällä ja joukkoon vähän sitä sun tätä lisäämällä sain paistettua vielä makoisat kalapihvit.

                             **********************************

Unohdettuko

              

Kokonaisen vuoden kierron on tämä blogini uinaillut, jatkanut pitkää talviuntaan.

Kyselin siltä varovasti, joko olisi syytä kokeilla heräämistä. Kuka sitä nyt keskellä talvea talviuniltaan heräisi, oli uninen vastaus.

Itse asiassa, osaankohan enää käyttää ollenkaan Bloggeria. Muistui mieleeni, että uuden version opettelu silloin kun se tuli, oli jonkin verran haastavaa.

                                           **********************************

Talviunten aikaan

Polku kohti uutta vuotta

 Vuosi täällä Savon metsämailla päättyy pilvisen taivaan alla. Aurinko ja täysikuu katselevat kohti uutta vuotta jossain muualla. Joulukuun raskaiden pilvien hämäryydessä ovat vuorotelleet vesi- ja räntäsateet. Ne pitävät tiet ja polut liukkaina. Vain lintulaudalla pistäytyvät tiaiset tuovat eloa maisemaan. Viikon jännittävin hetki oli kun tuuheahäntäinen kettu juosta jolkutteli yli järven noin yhden yön vahvuisella jäällä.

Nyt on ollut aikaa lukea ja katsella tv-sarjoja. Tässähän alkaa pian vieraantua todellisuudesta. Onneksi ollaan hiljalleen menossa kohti valoisampia aikoja, kohti kevättä. Tuokoon alkava vuosi meille kaikille onnen ja ilon tuokioita.

Joskus sinisten hetkien keskellä, viattoman lumen sylissä, olen onnellinen. Tunnen avaruuden suuruuden, kuulen yksinäisten tähtien naurun.  (Tiia Åkerlund)

                        *************************************************

 

Häivähdys ensilunta

 

Syksy on luopunut värikylläisestä asustaan. Lehtipuut saivat tuntea talven ensi kosketuksen paljailla oksillaan kun räntäkuuro levittäytyi maahan harmaista pilvistä. Tali- ja sinitiaiset piiloutuivat kuusten tuuheiden oksien suojaan kurkkimaan pihapiirin hetkellistä peittymistä valkeiden hiutaleiden alle. Nollalukemissa näyttää olevan lämpömittarikin ikkunan takana.

Etsin viime vuoden päivyrini ja luin sieltä mitä oli tapahtunut vastaavana viikonloppuna. Lämmintä ja aurinkoista näytti olleen Ranskan kotikylässämme. Lauantai-aamuna olimme käyneet noin 20 kilometrin päässä olevassa hedelmätarhassa herkullisia kiivejä poimimassa. Niitä sitten kypsyttelimme pimeässä ja viileässä paperiin käärittyinä ja söimme tammikuulle asti.

Usein lauantaisin poikkesimme kylämme pieneen viinitupaan aperitiiville ennen lounasta. Henkilökunnan ja toisten asiakkaiden vastaanotto poskisuukkoineen jäi mieleeni lämpimänä muistona. Tunnin verran kevyttä jutustelua ja lasillinen viiniä. Joskus saimme kuulla elävää oopperamusiikkia kun eläkkeellä oleva tenori kajautti ilmoille aarioita niin, että varpuset pihan plataaneissa vaikenivat ihmeissään. Maaliskuussa koronarajoitukset sulkivat viinituvan, asiakkaat velvoitettiin pysymään kodeissaan sakon uhalla. Sentään varpuset saivat jatkaa konserttejaan.

                     ************************************************************

Kaunis hiljainen kesäni

Tämä kesä on antanut kaikkien kukkien kukkia.  
Muutaman päivän ajan ennen kukkiensa kuihtumista rannan valkoinen jasmiini kaartui kauniisti veden ylle. 

Punaisen muovivadin asukas nukkuu seitsemän kuukautta vuodesta pimeässä ja koleassa varastossa. Toukokuussa se pääsee ulos päivänpaisteeseen. Heinäkuun aurinko saa sen riemuitsemaan hehkuvassa oranssissaan. Syyskuussa se kohtaloonsa tyytyen odottaa talviuniaan. 

Erilainen on ollut tämä hiljainen kesä. On ollut aikaa loikoilla terassin lepotuolissa kirjastosta tilaamieni kirjojen parissa tai katsellen pilvimuodostelmia sinitaivaalla. On ollut aikaa viipyillä ikivanhojen naavakuusien ympäröimillä metsäpoluilla, seurata kuhinaa muurahaispesässä. Lähes päivittäin olen soutanut kaislikon reunaan, jossa katiska meitä useimmiten tyhjänä odottaa. Katiskaa on siirrelty paikasta toiseen, mutta silti saalista ei ole saatu, ei myöskään uistimeen ole kala tarttunut. Onneksi kyläpuodista löytyy herkullista lämminsavustettua kirjolohta tai tuoreita muikkuja kalan kaipuuseen.

Puhelin on edelleen tärkein väline yhteyden pitoon perheen ja ystävien kanssa. Toki tapaamisiakin ollut, mutta vähemmän kuin edellisinä kesinä. Kun lukee koronauutisia maskinkäyttösuosituksineen, vaikuttaa siltä, että tapaamiset tuskin lisääntyvät. Parasta vain sopeutua tilanteeseen, olla kiitollinen kaikesta hyvästä, elää päivä kerrallaan.

Luultavasti tämä syksykin tulee olemaan erilainen, syksy ilman muuttomatkaa. Ehkä vain vilkuttelen rannalla kurkiauroille hyvän matkan toivotuksia.

 Pihan pihlaja punastelee lähestyvää syksyä.

*****************************************

Erilainen kevätmatka Suomeen

Näitä auringonnousuja jään kaipaamaan

Suomeen lähtöä piti hieman siirtää, että koronaviruksen sulkema matkustusyhteys laivalla Saksasta Suomeen avautuu uudelleen. Onneksi saimme odotella lähtöämme asunnossamme kaikessa rauhassa. Meillä oli aikaa varautua mahdollisiin tarkastustilanteisiin automatkan aikana. Laivalipun lisäksi meillä oli Pariisin ja Berliinin konsulaateista tilaamamme matkustuskirjeet, kopiot Ranskan asunnon vuokrasopimuksesta ja Suomen kotiosoitteeseen tulleesta sähkölaskusta. Näiden dokumenttien lisäksi oli vielä puhelimeen ladattu poistumisilmoitus kauemmas kuin 100 km:n päähän Ranskan asuinpaikastamme. Ohjeiden mukaan matkaan varattiin aikaa reilusti ylimääräisten pysähdysten ja rajamuodollisuuksien varalle.

Piinaavan kuuma helleaalto päätti asettautua alueelle juuri muuttopakkausten ajaksi, siihen emme osanneet varautua. Suomalaisella sisulla ja voimasanoilla tavarakaaoksesta selvittiin, vaikka lämpömittari kipusi yli +30 asteen ja öisinkin oli yli 25 astetta.

Eipä ole meidän auto koskaan ollut niin täynnä tavaraa kuin lähdön hetkellä. Paljon oli viety kierrätysastioihin ja niiden viereen, josta kirpputorikauppiaat kävivät valitsemassa myytävää lähiviikkoina avautuvaa kesäsesonkia varten.

Helteinen oli lähtöpäiväkin. Kuuma tuuli puisteli tien varren pensaita. Täyteen ahdettu auto ei tuulesta piitannut, vaan pysyi vakaasti tiellä kun ajelimme meren ja sisäjärven välistä kannasta pitkin kohti pohjoista. Sisäjärvellä surffaajat nauttivat vauhdista ja poukkoilivat taitavasti aaltojen myllerryksessä. Me jätimme hyvästejä vaahtopäiselle merelle.

Rantatiellä oli liikennettä kohtalaisesti, enimmäkseen asunto-autoja ja surffaajien tila-autoja. Kun pääsimme moottoritielle, muuttui näkymä rekkavoittoiseksi. Harvakseltaan näkyi henkilöautoja, rekat pysyttelivät enimmäkseen jonoina omalla kaistallaan. Oli aikaa katsella keväisiä maisemia, keltaisina kukkivia vuorten rinteitä. Matkaa oli tehty lähes 300 km kun vastaan alkoi vyöryä tummien pilvien rintama ja pian sade huuhteli pölykerrokset auton päältä samalla kun lämpötila putosi 13 asteeseen. Helteen uuvuttamille se oli tervetullutta vaihtelua. Illalla saavuimme varaamaamme pieneen rauhalliseen hotelliin. Meidät vastaan otti hotellin ystävällinen ja palvelualtis isäntä. Olipa ihana nukahtaa monen kuuman yön jälkeen sateen jäähdyttämän ja raikastaman viileyden tuomaan uneen.

Aamulla ravintolaan oli katettu vain yksi pöytä. Olimme siis hotellin ainoat asiakkaat. Ystävällinen isäntä oli laittanut meille makoisan aamupalan. Raikasta tuoremehua, hyvää kahvia, lämmintä, tuoretta patonkia ja rapeakuorisia voisarvia.

Uskomaton sunnuntai-aamun rauha vallitsi Lyonin seudun eri tasoissa risteilevien suurten moottoriteiden tyhjillä kaistoilla. Olipa se ruhtinaallista matkantekoa. Oli helppo siirtyä moottoriteiltä toisille ilman paniikkia. Pieni paniikki iski vasta illan suussa kun tulimme Mulhousin tienoille tarkoituksenamme poistua moottoritieltä. Lähtöpaikan automaatin antama kortti ei toiminutkaan maksuautomaatilla, vaan kone sylkäisi sen takaisin monet kerrat, eikä puomi noussut. Pelastajaksi ilmestyi puolalainen nuori rekkakuski. Hänellä ilmeisesti oli ollut sama ongelma. Tottuneesti hän sukkuloi puomien lomasta ja opasti mieheni vastaantulijoiden kaistojen ylitse jonkinlaiseen toimistorakennukseen. Sieltä löytyi henkilö, joka sai tietokoneellaan automaatin toimimaan, ottamaan vastaan maksun ja puomin nousemaan.

Koska Mulhouse on yksi koronaviruksen pahiten valtaama alue, oli alkuperäinen tarkoitus yöpyä vasta Saksan puolella. Mutta ne kolme saksalaishotellia, joista olimme yrittäneet yösijaa varata, ilmoittivat, että he ottavat vastaan ainoastaan liikematkalaisia, joilla on oltava todistus työnantajaltaan matkan tarkoituksesta.

Onneksi Ranskan puolelta rajan tuntumasta löytyi pieni hotelli, joka varaukseemme vastasi, että he desinfioivat huoneen ja pitävät sen tyhjänä vuorokauden ennen tuloamme. Myöskään aamupalaa, eikä henkilökuntaa ole paikalla, vaan saamme koodin, jolla ovi aukeaa ja pääsemme sisälle. Luultavasti olimme tämänkin hotellin ainoat asiakkaat. Meillä oli Suomeen matkaava kahvinkeitin ja aina mukana olevat autokupit, sekä huoltoasemalta ostettua evästä, joilla aamukahvi huoneessa onnistui kotoisasti.

Rajalla olevasta ruuhkasta varoittavia tauluja olimme huomanneet jo edellisenä iltana tullessamme. Siksi olimme jo hyvissä ajoin aamulla matkalla rajalle varautuneena jopa tuntien odotteluun nippu papereita sylissä. Täytyy myöntää, että olimme aika hölmistyneitä kun ajoimme rajasillalle rekan perässä. Sillalla seisoskeli 5-6 tullimiestä, joista yksi tuli luoksemme, näki Suomen passit ja toivotti vain hyvää kotimatkaa.

Saksa oli poistanut koronrajoituksia Ranskaa enemmän. Se näkyi heti liikennemäärissä. Rekkoja oli paljon, samoin muita autoja ja totta kai matkaa hidastavia tietöitä. Pilvipoutaisessa säässä 400 km:n matka sujui kuitenkin hyvin. Ehdittiin poiketa lounaallekin pikaravintolan terassille. Mielestämme erikoista oli, että tarjoilija pyysi yhteystietomme koronatartunnan varalle. Jos oikein ymmärsimme, he ilmoittaisivat sähköpostiimme, jos ilmenisi tartuntoja tulleen siellä olomme aikana.

Seuraavassakin majapaikassa olimme kai ainoat asukkaat. Kasvomaskilla ja muovihanskoilla varustautunut nuori mies antoi avaimen tilavaan kolmannen kerroksen huoneeseen, josta oli laajat mäkiset ja metsäiset näköalat. Aamupalaa ei ollut, mutta hotellin lähellä oli kahvila, josta saimme seuraavana aamuna hyvää kahvia ja lämpimiä sämpylöitä.
Päivä sujui suunnilleen edellisen päivän olosuhteissa. Pieniä ruuhkia ja jonoja oli tietyö-alueilla. Matka sujui niin hyvin, että Travemündeen tultiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Ajettiin sataman ohi kaupunkiin, jätettiin auto puiston parkkipaikalle kukkivien hevoskastanjoiden varjoon. Aikaahan meillä oli vaikka kuinka paljon odotella aamuyöllä klo 3 lähtevää laivaa. Kaupungilla kadut ja ulkoilma- ravintolat olivat täynnä lomalaisia, paljon lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Kaikki kaupat näyttivät olevan auki. Kierreltiin pitkin katuja vastaantulijoita automaattisesti väistellen, kunnes jo nälkäisinä päädyttiin erään ravintolan lähes tyhjälle terassille kalkkunapihviä ja wieninleikettä syömään. Annokset olivat mahtavan kokoisia ja näköisiä, kyllä nälkä lähti. Ateriamme aikana terassi täyttyi muistakin ruokailijoista, joten maksoimme laskun ja nousimme pöydästä, jonka viereen seuraavat asiakkaat jo ryhmittyivät. 

Travemünden rannalla

Koska aikaa oli, siirryimme kävelemään pitkin varjoisia puistoteitä ja rantoja ohi romanttisten kahden istuttavien raidallisten koppien. Pitkän kävelylenkin jälkeen ennen satamaan lähtöä totesimme ansainneemme onnistuneen korona-Euroopan läpiajon kunniaksi herkulliset leivoskahvit erään kahvilan terassilla. Päivä pimeni yöksi sataman jonossa laivaan pääsyä odotellen. Hieman ennen puolta yötä saimme ajaa laivaan. Olimme täydessä unessa kun laiva lipui satamasta merelle kohti koti-Suomea.

Puolipilvinen oli sää merellä seuraavana päivänä kun istuimme laivan keularavintolassa brunssilla. Eilinen ateria oli ollut niin tuhti, että piti harkita tarkkaan mitä jaksaa enää syödä runsaasta tarjonnasta, jota henkilökunta annosteli lautasille asiakkaan toivomusten mukaan. Karjalanpiirakoita piti saada pitkästä aikaa, muuten riitti kahvi ja hedelmät. Onneksi samaan hintaan sai syödä aamupalan vielä seuraavanakin aamuna. Silloin maistui jo useampikin tarjolla oleva ruokalaji.

Leppoisasti lepäillen joko kannella tai hytissä sujui laivamatka. Täpötäyteen lastattu automme pääsi lähtemään Vuosaaren satamasta ongelmitta. Tullimies skannasi passimme, antoi kirjalliset karanteeni-ohjeet ja toivotti hyvää matkaa. Siitä alkoi kahden viikon kotikaranteeni. Tosin matkalla Mikkelin tienoilla meitä odotti pienen lammen rannalla termospullollinen kahvia ja iso pussi korvapuusteja, myös kotiin vietäväksi. Kiitos reissunainen. Seuraava pysähdys olikin sitten kotipihalla. Kaksi aurinkoista viikkoa kotona vieri nopeasti. Olemme kiitollisina siitä, että säästyimme koronatartunnalta ja pysyimme muutenkin terveinä.

Taas kotirannalla

*********************************************

Varjoisilla poluilla

Aurinko paistaa täydeltä terältään, ulkomittari toteaa lämmintä olevan + 30 astetta. Rantapolku pysyy yhä tyhjänä ja autiona. Polun varrelle on tullut videovalvonnasta kertovia kylttejä. Lähes päivittäin joku rohkea juoksija uhmaa kieltoa ja ympärilleen pälyillen ponkaisee polulla. Sinne tekisi mieli vilvoittavan merituulen hemmoteltavaksi, mutta hitaana karkuun juoksijana pysyn poissa kielletyltä alueelta.

Aamuisin kun on viileämpää, kuljemme sallitun päivittäisen ulkoilutunnin pitkin kylän varjoisampia reittejä. Muita kulkijoita näkyy harvakseltaan. Samoin jos valitsemme ulkoilutunnin illan viilennettyä, vastaan saattaa kävellä koiran ulkoiluttajia. Bonjour-tervehdys on monella vaihtunut pieneksi hymyksi ja vilkutukseksi. Se ikään kuin kertoo, että samassa tilanteessa ollaan, yritähän pärjäillä. Juoksijoille ja pyöräilijöille on suositus/määräys pitää 10 metrin etäisyys muihin tiellä liikkujiin. Käytännössä se ei näytä vielä toteutuvan.

Lisään tähän kuvakoosteen nykyisen lenkkini varrelta. Voi vain todeta laulun sanoin, että hiljainen on kylätie.

Tästä  alkaa aamun lenkki 

Liikenneympyrässä ei yhtään autoa eikä ihmistä

Kanaalin varrella näkyy vain pysäköityjä autoja

Koivu täytyy aina kuvata kun sen täällä huomaan 

Polun päässä häämöttää nykyinen kotitalo

Auringosta nauttijat

Ainoa elävä olento, jota sain  polullani tervehtiä 

****************************************************

Kielletty polku

Olen nauttinut kävelyretkistä tuolla lähes autiolla rannan polulla, jossa päivittäin olemme saaneet tähän asti kulkea. Talvikauden aikana muita kulkijoita siellä on näkynyt aika harvoin.

Kun Koronaviruksen aiheuttamat rajoitukset alkoivat, rantahiekalle ja merelle meno oli kiellettyä. Nyt kiellettyyn alueeseen kuuluvat myös rannan polut. Ilmeisesti viranomaiset ovat tiukentaneet määräyksiä. Ehkä nyt meri, ilma ja rannan hiekka puhdistuvat.

Usein tuulee mereltä päin. Joskus tyrskyt lyövät polun yli, joskus tuuli lennättää polulle hiekkapilviä. Meren laulu kuuluu koko ajan. Joskus sen laulu on auringon lempeää liplatusta aalloilla, muistelua onnellisista ajoista ja asioista. Joskus sen itkuinen laulu on valitusta ja epätoivoa. Joskus laulu on niin rajua raivoa, että on parempi pysyä poissa sen läheisyydestä.

Hyvän pääsiäisen toivotuksien myötä lisään tähän vielä 88 vuotiaana menehtyneen elokuvatähden Charlie Chaplinin mietteitä elämästä.

 Mikään ei ole ikuista tässä maailmassa, ei   edes ongelmamme.
 Pidän sateessa kävelemisestä, koska kukaan   ei näe kyyneleitäni.
 Elämän hukkaan heitetty päivä on se päivä   jolloin emme naura.
 Maailman kuusi parasta lääkäriä:
1. Aurinko,
2. Lepo
3. Liikunta,
4. Ruokavalio,
5. Itsetunto
6. kaverit
Pidä ne jokaisessa elämäsi vaiheessa ja elät terveenä.

Jos näet kuun, näet jumalan kauneuden.

Jos näet auringon, näet jumalan voiman.
Jos katsot peiliin, näet Jumalan parhaan luomuksen.
Olemme kaikki turisteja, Jumala on matkanjärjestäjämme, joka on jo asettanut reitit, varaukset ja kohteemme. Luota häneen ja nauti elämästä.
Elämä on vain matka, elä tänään!

                                                                   

                                                ^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Kaiken keskellä kevät

Tosi harvoin on tullut blogia päivitettyä. Mutta näyttää siltä, että kävijöitä Vierailla poluilla näyttää edelleen olevan. Siksipä pieni tilannetiedotus täältä lähes autiolta rannalta.

Elämänmeno tiukkojen koronavirussääntöjen Ranskassa sujuu kuten muuallakin, päivä kerrallaan.

Ulkonaliikkumiskielto ja monet muut rajoitukset ovat voimassa. Kylässämme suunnilleen kaikki palvelut ovat kiinni. Määräysten mukaan vain oman kylän ruokakaupassa ja apteekissa saa käydä. Ulkona liikkuessa mukana on oltava henkilöllisyystodistus ja päivätty ja allekirjoitettu todistus kellonaikoineen kotoa poistumisen syystä.

Meille riittää hyvin yksi kauppamatka viikossa. Onneksemme ulkonaliikkumiskieltoon on tullut vähän väljennystä. Vielä viikko sitten kotoa sai poistua vain ostoksille. Nyt on annettu mahdollisuus ulkoiluun. On lupa käydä kävelemässä tunnin verran päivässä, mutta poistua saa vain yhden kilometrin päähän kodista. Tälläkin matkalla on oltava mukana nuo tärkeät asiakirjat. Poliisit valvovat käytäntöä pistokokein. Laiminlyönnistä seuraa heti armoton 135 euron sakko. Tosin meitä lähipolkujen kulkijoita ei ole tarkastettu vielä kertaakaan. Uskon, että poliiseilla on tärkeämpääkin tekemistä, kuin vahtia lähes aution kylän muutamaa asukasta.
Kertakäyttökäsineitä suositellaan käytettäväksi ostoksilla ja muutenkin kodin ulkopuolella. Kasvomaskeja ei ole vielä saatavilla, eikä niitä näy muilla kuin ambulanssiväellä. Hyvin harvoin täällä hälytysajoneuvoja näkee, mutta viime viikolla meitä sävähdytti, kun ambulanssi ajoi tälle lähes asumattomalle pihakadulle ja pysähtyi parin talon päähän. Hetken kuluttua päästä varpaisiin asti suojautunut ambulanssin henkilökunta haki talosta paareille peitellyn potilaan. Siniset valot vilkkuen poistui ambulanssi paikalta.

Päivät kuluvat uutisia maailmalta ja lähimaista seuraten, puheluita ja viestejä vastaanottaen ja lähettäen. Hyllystä löytyy vielä lukemista, Netistä katsottavaa ja kuunneltavaa. Päivittäiset kotityöt ottavat oman aikansa ja tunnin ulkoilu tuntuu entistä tärkeämmältä. Syksyllä lehtensä pudottaneet puut ovat verhoutumassa herkkään vihreyteensä, polkujen varrelle nousee päivittäin uusia kukkia.

Tänään sade ja raju koillistuuli saavat meren murisemaan ja vaahtopäinä kuohumaan. Suurimman osan Gloria-myrskyn rannoille tuomista puunrungoista ja juurista on raivaustraktorein kerätty pois ja varastoitu valtaviksi kasoiksi. Kuitenkin hiekalle jääneitä oksia ja muita roskia aallot nyt kuljettavat edestakaisin. Keikkuen tulee kevät täälläkin.

                                          ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Syksyn merkkejä ja pientä nautiskelua

Aamurusko

Näyttää siltä, että syksy on tulossa tänne eteläänkin. Vuorokauden lämpötilat ovat pudonneet noin 10 astetta. Toki valoisaa aikaa päivässä on vielä lähes 10 tuntia, aurinko jaksaa edelleen kiivetä korkealle taivaan laelle.  Parhaita ovat aamut kun nousematta sängystä voi makuuhuoneen ikkunasta seurata miten aurinko nousee merestä ja kultaa maiseman. Syystuuli on herännyt ja puistelee korkeiden palmujen lehvistöjä. Kuolleiden lehtien muodostamat kinokset valtaavat puistokatujen varsia. Meren vaahtopäiset aallot kiipeilevät kilvan rantahiekalle.

Parkkiruudut tulvan alla piilossa

Syksyn ensimmäinen rankkasade ja pieni tulvakin on nähty. Ojat eivät jaksaneet niellä kaikkea taivaalta tullutta vettä. Niinpä tulvavesi muutti lähellä olevan ison kirpputorin ja parkkipaikan matalaksi järveksi.

Kun kuumuus ei enää uuvuttanut liikaa, on pyritty kävelemään pidempiäkin matkoja. Eräänä lokakuun lopun päivänä kuljettiin rantapolkuja pitkin naapurikylään. Aluksi hiekkapolku kulki matalassa pensaikossa jatkuen kapeana väylänä läpi tiiviin, korkean kaislikon, kaartaen metsään, jossa tulen mustuttamat männynrungot olivat toipumassa metsäpalon tuhoista. Polku liittyi ajotiehen, joka johti laivatelakan ja venesataman vieritse naapurikylään, jonne saavuttiin lounasaikaan.

Rantakadun ravintoloista leijui herkullisia tuoksuja saaden veden kihoamaan kulkijan kielelle. Ei repussa lämmennyt vesipullo riittänyt ravinnoksi, piti saada jotain tukevampaa. Niinpä seurueemme istahti ravintolan terassille autioituneen hiekkarannan ja turkoosin meren äärelle. Aktiivirannekkeen mukaan oli kävelty yli 8 kilometriä.

Ankan sydämet vartaassa

Mieluiten syön kasvispainotteisesti, mutta Ranskan ravintoloissa se ei aina onnistu. Listalta päätin sitten alkusalaatin ja jälkiruuan lisäksi kokeilla miltä pienet ankan sydämet kesäkurpitsalisukkeen kera maistuvat. Lisuke oli hyvää, eikä sydämissäkään mitään vikaa ollut, mutta vain kolme kahdeksasta pystyin syömään. Juomana seurueellamme oli kylmä rosé-viini. Niinhän siinä sitten kävi, että parin tunnin aterian jälkeen leppoisa lomatunnelma, viini ja isot annokset olivat tehneet tehtävänsä. Eihän me jaksettu enää kävellä vaan kotimatka sujui taksilla. Tosin, seurueemme kolmas jäsen, nuori ja liikunnallinen, päättäväisesti käveli kotiin. Taksin takapenkillä totesimme, että tällainen retki pitää tehdä toistekin.

                          *********************************************

Uusilla poluilla

Niin meni kesä Suomessa, että en ehtinyt tai malttanut blogiin sanaakaan kirjoittaa.

Nyt on palattu Ranskaan. Paikkaan, missä uudet polut odottavat kulkijoitaan. Lähes pari viikkoa on ollut aikaa toipua pitkästä ajomatkasta ja aloittaa kotiutuminen uusissa maisemissa. Maisemissa, jossa koko ajan on tuntunut lomalta. Nyt vain nautitaan auringosta, katsellaan ja kuunnellaan meren lauluja. Tulkoot arki, sateet ja myrskyt sitten aikanaan.

Näissä maisemissa on hyvä talvea odotella

Rannalla kukkii jukkapalmu

Polku vie rantaan

                                        *****************************************************   

Blogin talviuni…

tuntuu jatkuvan, vaikka talvi on jo virallisesti päättynyt niin Ranskassa kuin Suomessakin. Blogi vain uinaili kun Simpukkapari tyhjensi Carcassonnen asuntonsa, antoi lähes kaikki kodin kalusteet ja koneet Emmaukselle jaettavaksi uusiin koteihin. Jäi vain pieni varastokoppi, johon loput tavaroista pakattiin tulevaa talvea odottamaan. Syksyllä ehkä saadaan nähdä millainen talvi meidät tavoittaa hieman etelämpänä meren tuntumassa. Nyt odotellaan kesää kotimaassa kotijärven rannalla.

Matkalla kotimaahan joka lauantaiset keltaliivinäkymät ovat vaihtuneet keltaisina kukkiviksi rypsipelloiksi

Keltaliivien aikaan

Levotonta on meno Ranskassa. Kaksi päivää sitten, tiistaina Strasbourgin joulutorin lähellä tapahtuneen terrori-iskun tekijää etsitään suurin poliisijoukoin yötä päivää. Rikollinen ampui väkijoukkoon surmaten ja haavoittaen useita ihmisiä. Lopuksi pääsi pakenemaan paikalta. Ihmisten toiveikas joulun odotus muuttui syväksi suruksi. Pelko valtaa mieliä. Tulee elävästi mieleen maaliskuinen terrori-isku täällä ja sen jälkeiset surulliset ja ankeat tunnelmat. Tänä vuonna on ollut turhan paljon uskomatonta väkivallan värittämää aikaa.

Koko Ranskaa ja varsinkin Pariisia on ravistellut nyt jo lähes neljä viikkoa jatkunut raivokas keltaliivien mielenosoitusten aalto.  Päivästä toiseen on parilta TV-kanavalta lähetetty suoraa videokuvaa väkivaltaisista mellakoista, jotka painottuvat voimakkaasti viikonloppuihin. Tuntuu kuin katselisi jotain mieletöntä sotaelokuvaa. Vaikka hallitus on keltaliivien vaatimuksiin taipunut, se ei riittänyt, vaan mellakat jatkuvat yhä ympäri Ranskaa. Mielenosoittajien joukkoon kerrotaan ujuttautuneen rikollisliigojen tuhoa kylväviä jäseniä, jotka ovat saaneet lietsottua mukaansa osan keltaliiveistä. Mellakoiden pelätään laajenevan muuallekin Eurooppaan.

Kukaan ei tiedä kuka viulut maksaa ja miten suuret taloudelliset menetykset tulevat olemaan. Kaikki ne sadat poltetut autot, tietullit ja muut rakennukset, Pariisin ja muiden suurkaupunkien tuhotut liikehuoneistot, puut ja muistomerkit. Perutut ja hotelli- ja ravintolavaraukset, turismin väheneminen.  Niitä taisteluiden tuoksinassa ei ole juurikaan muistettu. Luultavasti jollakin tapaa veronmaksajille on laskua luvassa. Jos ei muuten, niin ainakin korotettuina vakuutusmaksuina.

Kaikesta huolimatta Carcassonne on toistaiseksi ollut melko rauhallinen. Ehkä lokakuisen tuhotulvan aiheuttama järkytys ja pysähdys tuntuvat yhä. Muutama keltaliivien ja yksi opiskelijoiden äänekäs mielenosoitus oli, mutta tuhoja ei tehty. Sen mellakat ovat aiheuttaneet, että tavaroiden kuljetusongelmien vuoksi ruokakaupoissa osa hyllyistä ammottaa tyhjinä. Me ja autokin on saatu olla rauhassa.

Eipä todellakaan tee mieli lähteä seikkailemaan moottoriteille tai mihinkään pois kaupungista. Keltaliivien pahimmat tuhotyöt ja liikenteen häirinnät ovat tapahtuneet kaupungin ulkopuolella. Ainakin toinen, ellei molemmat kaupunkiin johtavista moottoriteiden tietullirakennuksista on poltettu.

Joulumaa myyntikojuineen, luistinratoineen, pukkeineen, poroineen ja maailmanpyörineen on kaupunkiin pystytetty. Vaikka sää avausviikonloppuna oli aurinkoinen, ei väkeä ollut liikkeellä kovin paljoa. Varmaan kaupungin poliisista oli osa määrätty töihin Pariisiin mellakoihin, koska passipoliisien sijaan joulupuistossa lapsiperheiden keskellä partio maastopukuinen sotilasryhmä kypärät päässä, konepistoolit valmiusasemissa rinnan päällä.  

Nyt vain toivotaan ja odotetaan, että tulee joulu ja joulurauha.

Tuhotulvan jälkeen

Puut ja liikennemerkit veden vallassa

Sunnuntai lokakuun 14. päivä oli kaunis ja aurinkoinen, lämmintä +23 astetta. Illansuussa ennen pimeän tuloa teimme kävelylenkin kanaalin rantoja pitkin. Navakka itätuuli puisteli ja kieputti maahan plataaneista putoilevia syksyn ensimmäisiä kuivuneita, keltaisia lehtiä.

Yökin oli lämmin, jätin metalliset ikkunaluukut auki nukkumaan mennessä. Joskus puoliyön jälkeen heräsin sateen kohinaan. Katulampun valossa katsoin miten rankkasade putosi maahan ja virtasi puroina pitkin kadun vartta alamäkeen. Suljin ikkunat, ettei sataisi sisälle. Menin jatkamaan uniani.

Aamulla alkoi yöllinen katastrofi ja sen seuraukset selvitä. Lankapuhelimeen oli tullut ääniviesti kaupungin viranomaisilta. Siinä kehotettiin tulvan takia asukkaita pysyttelemään kotona, seuraamaan tilannetta radiosta ja televisiosta. Kerrottiin myös, että kaupungin koulut ovat toistaiseksi kiinni. Avasimme välittömästi television ja yhtä aikaa muun maailman kanssa saimme tietää mitä lähellämme oli tapahtunut. Pian tulivat myös kännykkäämme viestit ja soitot läheisiltä, jotka kyselivät olimmeko kunnossa.

Meillähän oli kaikki hyvin, sähköt, TV ja radio toimivat kuten normaalisti.

Pitkin päivää ja seuraavina päivinä seurasimme tiedotusvälineistä uutisia yön rankkasateiden aiheuttamista tuhoista.

Kaupunkimme läpi virtaavan Aude-joen pinta oli noussut lähes kymmenen metriä matkallaan läheiseen Trèbesin kylään. Tulvavesi valtasi tuon kovan onnen kylän, saman missä tapahtui maaliskuinen terrori- isku. Nyt tulvassa menetti henkensä 11 kyläläistä. Pinnan nousua edistivät veden mukaansa sieppaamat suuret puut juurinen ja muu irtoroju. Ne kerääntyivät padoiksi ja saivat veden leviämään ympäristöön pois uomastaan.  

Kaikkiaan alueen 204 kylässä surmansa sai 16 ihmistä, loukkaantuneita oli 75. Vesimassat tuhosivat tai turmelivat noin 19000 taloa ja lukemattomia muita rakennuksia. Tuhoutuneita autoja oli noin 5700. Rauta- ja maantieyhteydet kaupunkiimme ja useaan kylään olivat poikki, siltoja ja teitä sortunut. Vesien peittoon jäivät laajat alueet, viinitarhat ja viljapellot. Katastrofialueen vedenpuhdistuslaitoksista tulvavesi teki 20 käyttökelvottomiksi, samoin lukuisia vedenjakeluverkostoja. Pelätään kaivosalueiden jätevesien aiheuttaneen ympäristötuhoja.  

Maanantai 15.10 oli hiljainen ja alakuloinen päivä. Koska tiet kaupunkiin olivat poikki, autoliikennettä oli hyvin vähän. Iltapäivällä kävelimme pienen kierroksen kaupungilla. Koulujen lisäksi monet kauppaliikkeet olivat kiinni. Monet kadut Aude-joen lähellä olivat suljettu ja vielä veden vallassa. Harmaa savinen joki oli levinnyt rantavalleille ja kulki vauhdilla alavirtaan.

Tulvan aiheuttamia jälki- ja rakennustöitä riittää varmaan hyvin pitkäksi aikaa.  Ranskan presidentti kävi paikan päällä lohduttamassa menetyksen kohdanneita, lupasi valtiolta rahaa elämän uudelleenrakentamiseen.  

Tulva oli pahin 100 vuoteen ja tietysti sen jälkeen yritettiin löytää syyllisiä. Oliko syy ilmastonmuutoksen vai viranomaisten, jotka eivät osanneet varautua noin pahaan katastrofiin. Ainakin pelastustoiminta ansaitsee kiitokset. Monet ihmiset vietiin turvaan kodeista ja laitoksista, myös katoilta ja parvekkeilta, jonne he olivat kiivenneet vettä pakoon.

Mutta elämä jatkuu. Jo neljättä päivää kestäneet ja koko maahan levinneet laajat mielenosoitukset ” gilets jaunes” eli ”keltaiset liivit” vievät nyt kaiken huomion. Polttoaineiden hintojen nousua vastaan nyt taistellaan kaikilla rintamilla. 

Kuva mielenosoittajista kopioitu Midi libre-lehdestä

                                        *************************************

Uhka vai mahdollisuus

Kaunis ja lämmin kesä tuli ja pysähtyi tännekin Kallaveden syrjäiseen kolkkaan viikkokausiksi. Nyt on aika vuodenajan vaihtua ja kesän mennä. Syksyn merkkejä on näkyvissä. Päivät ovat lyhentyneet ja yöt muuttuneet pilkkopimeiksi. Pihan pihlajissa ovat marjat punaisia, lähes päivittäin kurkiaurat järven yllä etsivät ilmavirtoja ottaakseen korkeutta ja mennessään huutelevat hyvästejään.

Tänä kesänä kalasaaliit olivat vaatimattomia, mutta vesi lämpeni minullekin uimakelpoiseksi. Aika usein on tullut tuijoteltua järvelle. Välillä mieli apeana pohtien kauniin Kallaveden tulevaisuutta ja kohtaloa. Näen surullisena uhkana lähelle Kuopiota Kallaveden rannalle rakennettavan maailman suurimman Finnpulp-havusellutehtaan.

Kiinalaisomisteisen tehtaan suunnitelmat taitavat olla jo aika pitkällä. Kuopion päättäjät seisovat käsittääkseni hankkeen takana. Silti mieleen nousee kysymyksiä. Vakuutteluista huolimatta ympäristöhaitat arveluttavat. Välittävätkö kiinalaiset maapallon toiselle puolelle rakennettavan tehtaan päästöistä, Kallaveden saastumisesta. Tehtaan päätuote on wc-paperi, jonka valmistamiseen kaadetaan valtavat määrät havumetsiämme, ”kansallisaarrettamme”. Miten lie, kestävätkö tiet ja sillat raskaan tukkirekkaliikenteen metsistä tehtaalle. Eniten pelkään vesistön saastumista ja sen vaikutuksia. Tiedemiesten mukaan jo nyt maailmassa on pula puhtaasta vedestä. Täällä voi vielä nauttia puhtaasta luonnosta ja vedestä, mutta miten käynee lapsillemme ja lastenlapsille, tuleville sukupolville. Tarvitaanko uusi entistä isompi Talvivaara.

Mieleen nousee Linkolan tulevaisuudenkuvia. Maa ei tarvitse ihmistä, mutta ihminen tarvitsee maata. Mitä pahempi ympäristötuho, sitä nopeammin luonto korjaa itse itsensä.

                                    ***********************************

Edessä on taas yksi niitä lähtöjä

Komeasti kukkivat ruusut aidan takana ....

 Muuttolinnun mieli halajaa synnyinmaan pesäpönttöön, lehteen puhjenneiden koivujen tuoksuun, jäistä vapautuneiden vesien äärelle, tapaamaan perhettä ja ystäviä, juhlimaan uutta kesää.

Laukut on pakattu röykkiöksi huoneen nurkkaan. Sääennustuksia reitin varrelta on luettu ja toivottu, että ennustetut sateet olisivat armollisia matkalaisille.

Vuosikausia meitä turvallisesti palvellut Sininen kulkija on saanut uuden isäntäväen, eikä sen enää tarvitse kuljettaa jokavuotista raskasta taakka yli vuorien ja laaksojen, läpi kaupunkien. Nyt matkaan lähtee 200 000 km nuorempi harmaa kulkija, yhtä harmaa kuin matkustajansakin. Toivottavasti se palvelee meitä yhtä hyvin ja uskollisesti kuin sininen kaimansa.

....  mutta  lempikukkiani ovat unikot

*********************************************

Pikku prinssin ja ketun tapaaminen perhelomalla Espanjassa

Mäntymetsän laidassa sijaitsevan valkoisen lomatalon uima-allas on ollut nuoren väen kiivaassa käytössä matkan jokaisena päivänä. Ihot on voideltu moneen kertaan korkein suojakertoimin, silti aurinko on päässyt punaamaan innokkaiden uimarien selkää ja olkapäitä.  Maustamattoman jogurtin iholle sively iltapuhteella on rauhoittanut pahimmat polttelut ja sallinut rauhaisat yöunet kohti uutta uintipäivää.

Vanhempi väki on mielistynyt rauhallisiin iltakävelyihin meren tuntumassa. Joinakin iltoina on poikettu rantakahvilaan kylmien juomien houkuttelemina. Mukava on myös istahtaa puiden varjoon auringon laskun aikaan. Eräänä iltana nuori mies tuli viereiselle penkille näppäilemään kitaraansa. Lähellä olevat penkit täyttyivät kuulijoista. Voiko täydellisempää lomatunnelmaa enää olla.

Tapasimme myös erään suosikkikirjani hahmoja rannalla. Siellä ne katselivat merelle, pikku prinssi paaden päällä istumassa ja kettu pienen matkan päässä rappusilla. Uimareita ne eivät meressä nähneet, koska polttavat meduusat ovat levittäytyneet rantavesiin uimista estämään.

ANTOINE DE SAINT-EXUPÉRY: PIKKU PRINSSI

-  Hyvää päivää, sanoi kettu.

-  Hyvää päivää, vastasi kohteliaasti pikku prinssi, joka kääntyi katsomaan, mutta ei nähnyt ketään.

-  Minä olen täällä, sanoi ääni omenapuun alta…

-  Kuka sinä olet? pikku prinssi kysyi. Olet hyvin sievä…

- Minä olen kettu, sanoi kettu

- Tule leikkimään kanssani, pikku prinssi ehdotti. Olen niin surullinen…

– En voi leikkiä kanssasi, sillä minua ei ole kesytetty.

– Ai! Anteeksi, sanoi pikku prinssi. Mutta hetken mietittyään hän lisäsi:

– Mitä tarkoittaa kesytetty?

– Kesytetty on sama kuin solmia siteitä..

– Solmia siteitä?

– Aivan niin, sanoi kettu. Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikkupoikaa.. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa.

– Ahaa, Alan ymmärtää sanoi pikku prinssi. On eräs kukka… luulen, että se on kesyttänyt minut…

– Saattaa olla, kettu sanoi. Maan päällä sattuu kaikenlaista…

– Elämäni on yksitoikkoista. Ikävystyn vähitellen. Mutta jos sinä kesyttäisit minut, tulisi elämäni aurinkoiseksi. Oppisin tuntemaan äänen, joka olisi erilainen kuin kaikki muut. Muut askeleet saavat minut ryömimään maan sisään. Sinun askeleesi kutsuisivat kuopastani kuten ihana soitto. Ja katso! Näetkö tuolla vehnäpellot? Minä en syö leipää. Vehnä on minulle tarpeetonta. Ja se on murheellista. Mutta sinulla on kullankeltaiset hiukset. Olisi ihanaa kun kesyttäisit minut! Vehnä, joka on kullankeltaista, muistuttaisi minua sinusta. Ja rakastaisin tuulen suhinaa vehnäpellossa… Kettu vaikeni, ja katseli kauan pikku prinssiä.

– Ole hyvä… kesytä minut! se sanoi.

– Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!

– Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.

– Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi…

Pikku prinssi tuli takaisin seuraavana päivänä.

– Olisi ollut parempi palata samaan aikaan, sanoi kettu. Jos esimerkiksi tulet kello neljältä iltapäivällä, niin jo kolmelta alan olla onnellinen. Mitä pidemmälle kello ehtii, sitä onnellisemmaksi tulen. Kello neljän maissa alan jo hermostua ja olla levoton; saan oppia onnen hinnan! Mutta jos sinä saavut mihin aikaan hyvänsä, en voi milloinkaan tietää, koska minun pitäisi valmistaa sydämeni… täytyy olla perinteitä!

Niinpä Pikku prinssi siis kesytti ketun. Ja kun eronhetki lähestyi sanoi kettu:

– Voi…! Kuinka tulenkaan itkemään

– Se on oma syysi sanoi pikku prinssi, en minä halunnut sinulle mitään pahaa, mutta itsehän pyysit, että kesyttäisin sinut…

– Aivan niin, kettu sanoi.

– Mutta nyt alat itkeä! pikku prinssi sanoi.

– Mutta silloinhan et voittanut mitään…

– Voitinpas, sanoi kettu, voitin vehnän kultaisen värin. Voi joutua itkemään vähän jos on antanut kesyttää itsensä. Ja kettu lisäsi:

– Mene takaisin katsomaan ruusuja. Silloin ymmärrät, että omasi on aivan erilainen kuin kaikki muut maailmassa. Kun sitten tulet ottamaan minulta jäähyväisiä, niin lahjoitan sinulle erään salaisuuden.

……………

Pikku prinssi tuli taas ketun luo.

– Jää hyvästi…

– Hyvästi, kettu sanoi. Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.

– Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä, pikku prinssi toisti paremmin muistaakseen….

***********************